torstai 28. helmikuuta 2013

Barcelonan eläintarha

Kirahvi! Sarvikuono! Virtahepo! Merileijona! Tiikeri! Apina! Flamingo! Seepra!



Barcelonan eläintarha sijaitsee Ciutadella-puiston merenpuoleisessa päässä ja eläintarhakäyntiin kannattaa varata reilusti aikaa, sillä alue on laaja ja nähtävää on paljon: eväskorin mukaan pakkaamista olisi voinut suositella itselleenkin.

Suurin osa eläimistä on ulkotiloissa, mutta alueella on myös monta terraariorakennusta liskoille, käärmeille, krokotiileille ja kilpikonnille sekä allasrakennukset merileijonille ja delfiineille. Osa apinoista viihtyi ulkona helmikuussakin, mutta esimerkiksi gorillat pysyttelivät piilossa. Kaikki kavioeläimet, kuten seeprat, antiloopit, kauriit ynnä muut mutustelivat tyytyväisen oloisina heinää plus kymmenessä celciusasteessa, mutta kirahvin aitaus näytti tältä:


...joten kirahville oli varmaan käynyt näin:






Siitäkin huolimatta päivä eläintarhassa oli hauska, suosittelen myös talvimatkaajille!


Barcelonan puistoja

Montjuïc


Montjuïcin vuori kohoaa meren rannasta Barcelonan keskustan vierestä sataman äärellä, ja sen huipulla kohoaa 1700-luvulla rakennettu linna tai pikemminkin linnoitus. Vuorella on puistoja ja sieltä on upea näkymä niin kaupungin yli kuin satamaankin ja se on mitä mainioin päiväretkikohde. Vuoren huipulle kiipeäminen on lähinnä leppoisaa ylämäkikävelyä - myös köysiratavaihtoehto on olemassa -  ja matkan varrella on kauniita puistoalueita. Piknikkohteena Montjuïc tuo mieleen Suomenlinnan.

Vuorella on myös olympiastadion sekä useita museoita.





Tibidabo


Tibidabon vuori kohoaa puolestaan kaupungin laidalla, ja sen juurelle pääsee kätevästi lähijunalla. Huipulle pääseminen tai päätyminen on sen sijaan talvisaikaan projekti, joka saattaa johtaa muualle kuin alkuperäisen suunnitelman mukaiseen päätepisteeseen.

Aivan lähijunapysäkin vieressä on sinisen raitiovaunun pysäkki. Oppaiden mukaan sininen raitiovaunu kuljettaa matkailijan köysirata-asemalle, ja köysiradalla puolestaan on mahdollisuus mennä Tibidabon huipulle, jossa on ainakin huvipuisto sekä linna. Siniseen raitiovaunuun ostetaan oma lippu, siinä ei voi maksaa tavallisella julkisen liikenteen lipulla. Sesongin ulkopuolella raitiovaunu kulkee kuitenkin vain viikonloppuisin.

Ei kuitenkaan hätää, sillä kymmenen metriä ylämäen suuntaan on myös bussipysäkki, ja vaikka linja-autokyyti ei kuulostakaan yhtä romanttiselta kuin matkaaminen sinisellä raitiovaunulla, sekin kuitenkin vie matkaajan köysirata-asemalle. Itse asiassa matka köysirata-asemalle ei ole erityisen pitkä ja se onnistuisi hyvin kävellenkin, kuten takaisin tullessa huomasimme seuratessamme raitiovaunukiskojen reittiä.

Köysiradan aikatauluplakaatti kertoi karua kieltään - helmikuussa rata ei ole toiminnassa ainakaan viikolla, mahdollinen viikonloppuaikataulu ei jäänyt mieleen. Bussi jatkoi matkaansa köysiratapysäkiltä jonnekin ylöspäin, saattaa olla, että sillä olisi päässyt vuoren huipulle. Jäätyämme kuitenkin köysirata-asemapysäkillä pois - emmekä selvästikään olleet ainoat saman virheen tehneet turistit - päätimme kuitenkin tutustua maisemaan ja kävelimme jonkin verran korkeammalle maisemankatselupenkin toivossa.

Paljastui, että Tibidabo on lenkkeilijöiden ja pyöräilijöiden suosima alue, jolla mitä ilmeisimmin on hyvin merkityt ja hoidetut reitit - sellaista pitkin vuoren huipulle olisi ollut matkaa yhdeksän kilometriä. Koska alue ei ole puisto, yhtään maisemapenkkiä ei ollut tarjolla, joten onnistunein ratkaisu oli istuskella vuoren kyljessä, korkata punaviinipullo ja katsella kaupunkimaisemaa sellaisena, kuin se meille näyttäytyi.



Ciutadella


Ciutadellan puisto sijaitsee toisella puolen keskustaa kuin Montjuïcin vuori. Ciutadella on hyvinhoidettu puisto, joka vaikuttaa kaupunkilaisten olohuoneelta. Barcelona on selvästikin enemmän koirien kuin kissojen kaupunki, ja Ciutadellassa on mahdollisuus tarkkailla erinäisiä telmiviä hurttia.

Puiston toisessa päässä on riemukaari.


lauantai 16. helmikuuta 2013

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

 

"Ihan kuin elokuvan Platoon - Nuoret sotilaat vanha tuttu juliste", minä mietin mielessäni.


Like 2013. Arabiankielinen alkuteos Utopia, 2009. Suom. Sampsa Peltonen. 202 s.

Ahmad Khalid Tawfiqin romaani Utopia on dystopia siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kärjistyy äärimmilleen. Utopia sijoittuu Egyptiin. Romaania lukee jossain määrin arabikevään kontekstissa, mutta kertomus on yleispätevä vaikkakin äärimmäinen.

Utopia on rikkaiden aidattu siirtokunta, jonka ulkopuolella levittyy köyhyyden maailma, josta utopialaisilla on lähinnä kuvitelmia ja ennakkoluuloja, he eivät tiedä siitä juuri mitään. Utopia  on rajattoman rikas alue, niin rikas, ettei rahalla ja omaisuudella ole mitään merkitystä, kaikki on saatavilla. Utopialaisnuoriso elää loputtomassa tylsyydessä, johon hetkellistä sisältöä tuovat väkivalta, porno ja huumeet. Mikään ei tunnu miltään, päivät ovat pitkiä ja sisällyksettömiä eikä elämällä ole mitään suuntaa. On kuitenkin yksi teko, jonka ajatteleminen saa sydämen läpättämään jännityksestä: metsästysmatka Utopian muurien ulkopuolelle, Toisten pariin... Metsästys on miehistymisriitti, ainoa teko, joka täyttää kapinan kriteerit Utopiassa, jossa kaikki on saavutettavissa.

Tyyliltään kuin myös osin kompositioltaan Utopia tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran (1954). Kärpästen herrassa joukko koulupoikia haaksirikkoutuu autiolla saarelle, paikkaan, jossa yhteiskunnan säännöt eivät päde; mukana ei ole opettajia, poliiseja tai vanhempia, ei mitään instituutiota tai auktoriteettia edustavia tahoja. Niinpä poikien täytyy luoda itse pelin, selviämisen ja olemassaolon säännöt. Utopiassa moraali, niin Utopian siirtokunnassa kuin Toisten kaupungissa siirtokunnan muurien ulkopuolella, on syntynyt samankaltaisella tavalla. Sekä rajattomassa rikkaudessa (jossa kaikki on mahdollista) kuin myös rajattomassa köyhyydessä (jossa omalla tavallaan kaikki on mahdollista sikäli että mikään ei ole mahdollista) on mahdollisuus valita hyvän ja pahan välillä. Hyvyys rakentuu luottamukselle ja pahuus epäluottamukselle, ja tilanteesta riippuen jompikumpi toimii parempana selviytymisstrategiana.

Utopia on yhtä lailla raadollinen romaani kuin Kärpästen herra, kumpikin on kannanotto ihmisyyteen. Millainen kannanotto - sen päätteleminen jää lopulta enemmän lukijan pohdittavaksi.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Elastinen @ Viking Gabriella



Ennen keikkaa mieleen ei tullut yhtään Elastisen biisiä mutta odotin, että keikan aikana varmastikin tulee joo oon mä tän biisin kuullu -olo. Itsevarmuuttani asian suhteen lisäsi se, että olen aiemmin nähnyt livenä Fintelligensin, jonka suhteen kävi juurikin edellä kuvatulla tavalla ja joka toisaalta koostuu Elastisesta ja Iso H:sta, minkä osaltaan kuvittelin kasvattavan kappaleiden tunnistamisen mahdollisuutta.

Elastinen otti yleisönsä ihan totaalisesti, sai kädet ylös niin käskiessään ja yökerhon raikumaan huudosta yleisöä huudattaessaan. Keikalla tanssittiin pöydillä ja laulettiin mukana - yleisö tekee keikasta ainakin puolet, ja nyt yleisö todella teki osansa. Elastisella oli lavalla erinäisiä fiittaajia, mutta biisit alkoivat toistaa itseään, enkä jaksanut jäädä odottamaan encoreen saakka, josko jonkin kappaleen olisin tunnistanut.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Huojuva talo @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Teatteri Avoimet Ovet tuo näyttämölle Maria Jotunin tekstin Huojuva talo (1963), jossa on raskas ja vakava aihe: perheväkivalta, valtasuhteet, alistuminen ja alistaminen. Huojuvan talon on ohjannut ja Heini Tola ja se on Avoimien Ovien 15-vuotisjuhlanäytelmä. Tekstiä ei erityisesti ole modernisoitu tai tuotu nykykontekstiin, mutta ei se sitä kaipaakaan, sillä aihe on ahdistavan ajankohtainen.

Lea (Ella Pyhältö) kohtaa juhannustansseissa kaksi miestä, Auliksen (Paavo Kerosuo) ja Eeron (Jukka Pitkänen). Eero viettelee Lean ja he menevät naimisiin. Tätä helvetiksi kehittyvää avioliittoa Huojuva talo keskittyy kuvaamaan. Eeron hahmo on todella vastenmielinen (ja mikäli vastenmielisyydentunteesta pääsee yli tai ympäri, myös säälittävä), Jukka Pitkänen näyttelee roolin hienosti. Eeron toimia seuratessa herää ajatus, onko olemassa sellaista pahuutta, jota ei muuta mikään tai johon ei lopulta vaikuta mikään; pahinta Eerossa on ehkä hänen ailahtelevaisuutensa.

Vaikka teoksen syntyajankohdan kontekstiin liittyy avioeron saamisen vaikeus eri tavoin kuin nykyään, Lean ja Eeron avioliittoa pitää kasassa myös sellainen tunteiden, ymmärtämisyritysten ja vallankäytön vyyhti, joka ei nykyparisuhteistakaan ole kadonnut minnekään. Kaikki teoksen hahmot esittävät elämänratkaisuksi jonkainlaisen pakenemisen, miten se sitten kunkin elämässä ilmenee.

Lavalla lauletaan paljon ja myös tanssillisella koreografialla on suuri rooli. Hienoa näyttelijätyötä ja toimivia lavastus- ja puvustusratkaisuja (jäin miettimään muun muassa Lean punaisten kenkien symboliikkaa) - suosittelen ahdistuksentunnetta sietävälle katsojalle.

Teatteri Avoimet Ovet on vastikää muuttanut edellisistä tiloistaan Töölöstä Erottajalle. Töölön teatterisalin erikoisuus (ratkaisu, jollaista en ole nähnyt muissa teattereissa) oli se, että yleisö istui kahdella puolella esityslavaa ja näyttelijät näyttelivät kahteen suuntaan. Uusissa Erottajan tiloissa lavaratkaisu on perinteinen, mutta teatterisali on silti sopivan intiimi ja pidän siitä ratkaisusta, että Töölön pienet marmoripöydät on säilytetty myös Erottajan salissa.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Dan Perjovschi: Irti kehyksistä @ Kiasma, Helsinki

Politiikkaa, sanaleikkejä, oivalluksia, yksinkertaisia piirustuksia.

HEL-SIN-KI.

Britannian lipun kaksi ristiä päällekkäin, sitten vain ruksi ja selitys: ei romanialaisille ja bulgarialaisille.

Hevonen katsoo polkupyörää ja kiroaa kaikki uudistukset.

Ja niin edelleen - vaikeaa toisintaa sanallisesti ideoita, jotka toimivat parhaiten älykkäinä ja kantaaottavina seinäkirjoituksina, joita ne ovat Kiasmassa 1.9. saakka. Kannattaa käydä katsomassa.

Jouko Lehtola: Viattomuuden loppu @ Kiasma, Helsinki

Jouko Lehtolan retrospektiivinen valokuvanäyttely Viattomuuden loppu (Kiasma 8.2.-18.8.) on vaikuttava, pienimuotoinen ja painostava. Valokuvia on esillä monesta sarjasta, kustakin muutama.

Sarja Merkitty iho (1999) esittelee tatuointeja. Helsingin Sanomien kuukausiliite teki aikanaan jutun sinisestä miehestä, jonka kuvat ovat sarjan vaikuttavimpia. Sinisen miehen tarina oli niin traaginen, että muistan sen edelleen, vaikka sen julkaisemisesta täytyy olla yli kymmenen vuotta.

Nuoret sankarit -sarja (1995-1996) sisältää festarikuvia nuorista. Näyttelyyn mukaan otetun kolme kuvaa eivät vielä kerro paljoa, mutta jonkinlaisia tilannekatsauksia ne yksittäinkin ovat.

Kaikkein riipaisevimmassa valokuvasarjassa näytetään heroiiniin kuolleiden ihmisten kuolinpaikkoja. Kuvassa on vain paikka, ei ihmisiä. Kuvateksti kertoo kuolinajan, kuolinpaikan tarkan sijainnin, kuolinsyyn (heroiini) ja kuolleen iän sekä sukupuolen. Tämän sarjan kuvat herättävän ajattelemaan sitä, kuinka aika kerrostaa paikkoihin monenlaisia tunteita ja tapahtumia, jotka kaikki ovat samanaikaisesti läsnä, mikäli vain ovat kokijan tiedossa (tai ehkäpä ilman tiedostettua tietoakin). Kuolinpaikka on hyvin intiimi. Nämä kuvat herättävät ajattelemaan ihmisarvoa.

UMK:n finaali @ Barona Areena, Espoo

Uuden Musiikin Kilpailun finaalissa Espoon Barona Areenalla valittiin Suomen vuoden 2013 edustaja Euroviisuihin. Finaalissa olivat mukana seuraavat kokoonpanot ja kappaleet:

Arion: Lost in the Woods
Elina Orkoneva: He’s Not My Man
Lucy Was Driving: Dancing All Around the Universe
Krista Siegfrids: Marry Me  
Last Panda: Saturday Night Forever
Mikael Saari: We Should Be Through
Great Wide North: Flags
Diandra: Colliding Into You

Suoraa lähetystä oli viihdyttävää olla seuraamassa. Tuomarikommenttien linja tosin ihmetytti minua. Kun vaikkapa Idols-kilpailussa edetään tarpeeksi pitkälle, tuomarit enemmän tai vähemmän näkyvästi kehuvat kilpailijoita, koska kenestä tahansa voi tulla suuren yleisön suosikki. UMK:n finaalissa kuultiin toisaalta yllättävänkin kriittisiä tuomarikommentteja ja toisaalta kilpailun kontekstiin sopimattomia kommentteja. Jälkimmäisellä viittaan lausuntoihin "teillä on tosi kiva bändi ja mä haluun kuulla siitä vielä, mut en Euroviisuissa". WTF - keille kaikille siis on ollut epäselvää, mikä UMK:n tarkoitus oikein on? Konseptissa on ehkä hieman hiottavaa.

Finaali-illan kokoonpanot ja esitykset olivat viihdyttävän erilaisia keskenään. Olen ehdottoman tyytyväinen Krista Siegfriedsin voittoon, sillä hän oli illan euroviisumaisin artisti sekä kappaleensa että esityksensä puolesta. Go Krista & Marry Me! Ding dong!

maanantai 4. helmikuuta 2013

Stig & Kullankaivajat @ Tavastia, Helsinki



Stig & Kullankaivat on livenä ihan mahtava hyvän mielen & tuulen kokoonpano. Keikkasetin musiikilliset tunnelmat vaihtelivat lattarista diskoon, ja jokaisessa biisissä on jokin sekä sanallinen että musiikillinen koukku, mikä on melko harvinaista. Lakonisuudessaan, riemukkuudessaan ja tyylikkyydessään (lainausmerkeillä vai ilman?) sanoisin, että risteilytunnelmaa parhaimmillaan!

Huorasatu @ Ryhmäteatteri, Helsinki


Huorasatu - näytelmä, romaani, näytelmä.

Romaanina Huorasatu on hulvaton, groteski ja kantaaottava. Ryhmäteatterin näytelmäversiossa (käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sakari Hokkanen) korostuu komiikka, ja hyvä niin. Huorasatu-näytelmässä jonkinlaiseksi keskushenkilöksi nousee Afrodite (Satu Silvo), mutta kokonaisuus koostuu episodimaisista kohtauksista eikä niinkään rakennu yhtenäisen juonen varaan. Keskiössä on naiseus ja mikä sitä määrittää.Muitakin teemoja, kuten eläinten oikeuksia ja suvaitsemattomuutta sivutaan, mutta varsinkin ensinmainittu tuntuu näytelmässä hieman päälleliimatulta - ehkä kaikkeen ei voi tai kannata ottaa kantaa kerralla.

Näytelmän esittelytekstissä todetaan "Huom! Esitys sopii myös perheen miehille" - ennakkonäytännön yleisöstä 99 prosenttia oli naisia, joten sopii toivoa miestenkin löytävän näytelmän, sillä uskoisi tämän herättävän erinäisiä keskusteluita nykyajan sukupuolirooleista, naiskuvasta ja mieskuvasta, joista jälkimmäinen sai mielestäni varsin perinteisen käsittelyn; ehkäpä yksi nykymiehen parodia joukosta löytyy.

Näytelmä perustuu Gustafssonin samannimiseen romaaniin, joka puolestaan perustuu Gustafssonin samannimiseen näytelmään. Romaanin henkilöhahmoista Kallasta ja Millasta on näytelmässä tullut vain hahmoja muiden joukossa. Ensimmäinen puoliaika on nimeltään Huora, toinen puolestaan Satu.

Hulvattomuutta ja havaintoja näytelmässä riittää. Näyttelijät ovat kerrassaan mainioita. Satu Silvo sutenööri Akan Ronttina / Afroditena ottaa näyttämön totaalisesti haltuunsa, Minna Suuronen näyttelee yhtä hienosti kuin aina ja puvustus on oivaltava. Varsinkin toinen puoliaika on yhtä hulluttelua. Huorasadun näkemisen jälkeen Aristotelesta ei vähään aikaan voi ajatella vakavasti. Suosittelen!