Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

 

"En ole koskaan ollut väkivaltainen mies."

Minerva 2019. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Cadres noirs, 2010. Nextoryn e-kirja, 524 s.

Pierre Lemaitren Petoksen hinta on yhteiskuntakriittinen jännityskirja. Päähenkilö on 57-vuotias Alain Delambre, joka on ollut vuosia työttömänä. Hänellä on vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Pitkittynyt työttömyys on alkanut vaikuttaa hänen parisuhteeseensa ja perhe-elämäänsä. Ennen työttömyyden alkua Alain ja hänen vaimonsa Nicole päättivät aloittaa massiivisen keittiöremontin, joka jäi pahasti kesken rahatilanteen muututtua. Uusiin vaatteisiin ei ole varaa, ja Alainin olemus on alkanut muuttua nuhjuiseksi. Hän ymmärtää myös, ettei ole työmarkkinoilla kovin haluttu palkattava, vaikka onkin ammattitaitoinen - kuka hullu nyt 57-vuotiaan miehen palkkaisi. Alain tekee koulutustasoaan alempia hanttihommia, jotta toisi talouteen edes hiukan rahaa.

Kaikki muuttuu eräänä päivänä, kun Alain huomaa työnhakuilmoituksen, joka vastaisi täysin hänen osaamistaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee työnhaussa eteenpäin ja vaiheeseen, jossa on neljän kärki, josta joku palkataan. Neljän kärjelle on tosin luvassa hyvin erikoislaatuinen "työhaastattelu": firman keskijohdolle lavastetaan panttivankitilanne, jota työnhakijoiden on määrä ohjata - heidän on selvitettävä panttivankitilanteen avulla, kuka keskiportaasta on luotettavin, lojaalein ja osaavin henkilö, ja onko joukossa heikkoja, jotka murtuvat äärimmäisessä stressitilanteessa ja alkavat laverrella firman asioita.

Alain päättää panostaa työnhakuun tosissaan: tämän paikan hän haluaa ja tarvitsee. Nicole, Alainin vaimo, ei ole panttivanki-ideasta lainkaan innoissaan. Hän ei haluaisi Alainin hakevan moista paikkaa:

"Vanha tuttu levy pyörähtää taas soimaan. pidämme toisiamme syyllisinä tilanteeseen, mikä on kammottavaa. Ennen rakastimme toisiamme ja pysyimme yhdessä, vaikka ajat olivat vaikeita. Mutta nyt kun meillä olisi mahdollisuus selviytyä, me alammekin etääntyä toisistamme. Juuri se tekee kipeää."

Petoksen hinnan yhteiskuntakriittisyys syntyy siitä, kuinka työttömyyden vaikutuksia kuvataan yksilötasolla, heijastevaikutuksina sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Romaanin sympaattisin hahmo on Charles, asunnoton juoppo, joka on töissä samassa hanttihommafirmassa Alainin kanssa. Yhteiskuntakriittisyys näkyy myös siinä, että aina kun Alain avaa radion tai tv:n, uutisissa kerrotaan yt-neuvotteluista, irtisanomisista tai johtajien palkkojen massiivisuudesta. Myös johtajuuden teoriaa, jonka Alainkin koulutuksensa ja kokemuksensa johdosta tuntee, pilkataan:

"Ne ovat käteviä ja leikkisiä, tarjoavat hupia vähällä vaivalla ja antavat älykkään olon. Niiden ansiosta voi kuvitella itsekin oppivansa jotain tehokkuudesta työympäristössä. Taulukoilla ja matriiseilla on rauhoittava vaikutus. Vuosien kuluessa muodit vaihtuvat ja taulukot seuraavat toisiaan. Yhtenä vuonna tehdään testejä, jotta päästäisiin selvyyteen, ovatko työntekijät järkiperäisiä, energisiä, yhteistyöhaluisia vai päättäväisiä. Seuraavana vuonna kehotetaan tutkimaan, ovatko he sittenkin ahkeria, kapinallisia, edelläkävijöitä, muutosvastarintaisia, myötäeläjiä vai haaveilijoita. Jos vaihdetaan konsulttia. saakin huomata olevansa tosiasiassa suojelija, johtaja, järjestelijä, tunteilija tai lohduttaja. Jos käväisee vielä yhdessä seminaarissa, oppii erottamaan, olisiko sittenkin toiminta-, systeemi-, idea- vai prosessikeskeinen ihminen. Kaikki ovat onnesta sekaisin voidessaan antautua moiseen huijaukseen. Testit eivät pahemmin poikkea horoskoopeista, viime kädessä niistä aina löytää itseään muistuttavia piirteitä, vaikka todellisuudessa omia kykyjään on mahdoton arvioida ennen kuin niitä joutuu koettelemaan äärimmäisissä olosuhteissa." 

Petoksen hinta koostuu kolmesta erityyppisestä osasta: kun tapahtumat alkavat vyörymään, ne johtavat toisiin. Juonenkäänteitä ja jännitystä romaanista ei puutu. Romaanin nimi on avain teoksen tulkintaan: Kuka pettää ja ketä? Kenelle jää mikäkin hinta maksettavakseen?

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

 

"Mathilde naputtaa etusormella auton rattia."

Minerva 2022. Suom. Kaila Holma. Ranskakielinen alkuteos Le serpent majuscule, 2021. Nextoryn e-kirja.

Pierre Lemaitren dekkari Kyykäärme on pöytälaatikosta kaivettu teksti, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1985, mutta joka julkaistiin vasta 2020-luvulla. Kyykäärmeen astelma on herkullinen: päähenkilö on palkkamurhaaja Mathilde, joka alkaa jo käydä vanhaksi ja jonka muisti reistailee. Hän ei toimi kaikkien toimeksiantajansa turvallisuussääntöjen mukaan ja pikku hiljaa hän alkaa tehdä erilaisia virheitä - joita yksi on se, että hän murhaa väärän ihmisen.

Dekkari on täynnä erilaisia juonenkäänteitä, ja lukija seuraa Mathilden edesottamuksia silmät selällään. Mustaa huumoria on paitsi itse dekkarin asetelmassa, myös kielessä:

"Sitten mies rojahtaa lupaa kysymättä tuolille istumaan ja katsoo porttivahtia. Hävytön mies! nainen ajattelee hiljaa mielessään, minkä hänen ilmeensä paljastaa selvästi. Nainen katselee poliisia kuin vanhaa karvatonta koiraa. Epäilemättä siksi että tämä on kalju."

...ja Mathilden ajatuksenjuoksussa:

"- - sydänkohtaus tästä vielä puuttuisi, mennä nyt heittämään veivi tällaisella hetkellä Henrin talon edustalla, piru vie, kylläpä moisista ajatuksista ammentaakin voimaa."

Kyykäärme on toimivaa, kepeää ja vetävää kesälukemista. Aiemmin olen lukent Lemaitrelta romaanin Näkemiin taivaassa (josta tehdyn elokuvankin kävin katsomassa), ja pidin siitä hyvin paljon. Voi olla, että Kyykäärmeen lukeminen aloittaa lukukesäni Leimaitre-jatkumon!

Elvi Sinervo: Palavankylän seppä

 

"Eräänä kevättalven yönä 1919 Hermanni Rintaluoma lähti vuoteestaan vaimonsa vierestä, jätti tuvan jonka ilma oli raskas monijäsenisen nukkuvan perheen hengityksestä, ja seisoi hetken syntymämökkinsä porraskivellä tähtiä katsellen."

Tammi, 1965 (ilmestyi ensi kerran v. 1939). 267 s.

Elvi Sinervon romaani Palavankylän seppä kertoo suomalaisen työväestön elämästä sisällissodan jälkeen. Seppä Hermanni Rintaluoma, romaanin päähenkilö, on sekaantunut sisällissodan tapahtumiin Sörnäisissä asuessaan ja sodan päätyttyä päättää perheineen muuttaa takaisin kotiseuduilleen, maalaiskylään joen varrelle. Hermannin vaimo Eriika on paremmasta yhteiskuntaluokasta eikä ole tottunut perheen työväenluokkaiseen elämään - eikä myöskään haluaisi muuttaa maalle miehensä synnyinmökkiin, jossa vielä asuu tämän elossa oleva äiti.

Perhe kuitenkin muuttaa kylään, ja Hermanni alkaa haaveilla oman sepänpajan perustamisesta - kyse ei niinkään ole yrittäjyydestä, sillä siihen Hermannilla ei ole varaa, vaan pajaosuuskunnan perustamisesta. Romaanissa seuratan perheen elämää kylässä ja pajan syntyä sekä kehitystä. Romaani kuvaa työläisperheen arkea ja oloja realistisesti: on köyhyyttä, pulaa, isäntien nöyryyttävää asennetta, sairautta, vaikeuksia. Hermannin palava halu perustaa paja ja toimia itsellisenä seppänä tuovat romaaniin toivoa paremmasta. Realistiseen, tai lähes naturalistiseen tapaan yksilö on kuitenkin heikko yhteiskunnallisten voimien ja yhteiskuntaluokkien puristuksessa. 

Romaanin loppupuolella Hermanni käy sisäistä monologia, jonkinlaista modernistisen, hajonneen minän välitilinpäätöstä mielessään:

"Kuinka monta minää hän vetikään perässään. Viime vuosisadan viimeisellä kymmenellä hän oli ollut levysepänoppilas, joka luki vieraita kieliä ja halusi tietää kaiken - -. Sitten hän oli ollut nuori perheenisä ja sosialisti, joka vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä odotti vallankumousta. Siitä ei tullut mitään. Hän oli ollut pettynyt kaikkeen, tyytymätön avioliittoon ja kasvavaan perheeseen, työväen liikkeeseen. Oli juonutkin - - . Juuri tuosta juopottelukaudesta hän oli paennut uskonnon etsintään. Sitten oli tullut maailmansota, uusi vallankumouksellinen kausi, kansalaissota... Monessa valinkauhassa hän oli itseään sulatellut, aina oli syntynyt jotain puolivalmista. Puolijuoppo, puoliuskovainen, puolipunakaartilainen."

Pohdinta jatkuu:

"Silloin nuorena, niin epämääräisiä kuin hänen kuvitelmansa olivat olleetkin, hän oli aina kuitenkin uskonut, että kerran olisi valmis, että kerran tuntisi itsensä kypsäksi, viisaaksi, jotain saavuttaneeksi. Vielä silloin, kun hän käsitti ettei hänestä, levysepästä ja kasvavan perheen isästä, voisi tulla mitään sellaista, mitä poika ehkä olisi toivonut epätoivoisen itseopiskelun aikana, vielä silloinkin hän uskoi kerran pääsevänsä rauhalliseen tilaan, hedelmänkorjuuajan tuntoon."

Romaanin lopussa tapahtumia ei enää kerrota Hermannin vaan hänen vaimonsa Eriikan ja lastensa näköulmien kautta.

Palavankylän sepän tapahtumat sijoittuvat Suomeen, menneisyyteen noin sadan vuoden päähän. Romaania lukiessa oivaltaa jotakin siitä kehityksestä, jonka olemme maana ja kansana vuosisadassa kulkeneet. Paitsi että olemme siirtyneet luokkayhteiskunnasta hyvinvointiyhteiskuntaan (ja olemme nyt matkalla mihin?), myös henkinen ilmapiiri on muuttunut valtavasti. Palavankylän sepän lukeminen tekee näkyväksi sitä, mitä ehkä voisi kutsua myös suomalaisuuden taakaksi, jotakin ylisukupolvista suorittamista, yksin pärjäämisen eetosta ja sitä, kuinka niukasti ja rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Palavankylän sepässä ei juuri kiroilla tai haistatella, mutta kommunikaatio on todella tylyä tai monin paikoin lähes olematonta, tuhahtelua tai katseita.

Palavankylän seppä on hidastempoista luettavaa, sen maailma tuntuu olevan hyvin kaukana nykytodellisuudesta, mutta romaanin kuvaamasta menneestä ajasta kurottaa joitakin selvästi havaittavia säikeitä nykyaikaan ja nimenomaan sellaisia, jotka selittävät jotakin suomalaisuudesta. Toisaalta romaanin käsittelemät teemat - eteenpäin pyrkiminen, onnellisuuden tavoitteleminen, perhe-elämä - ovat ajasta toiseen toistuvia, niiden muoto vain saattaa muuttua.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu

 

Docendo 2018. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017. 847 s. Nextoryn e-kirja.

Masha Gessenin järkäleimäinen tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu perustuu venäläisten haastatteluille ja piirtää onnistuneesti kontekstualisoidun kuvan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän synnystä, demokratian mahdollisuudesta ja yhteiskunnan kääntymisestä uudelleen totalitarismiin. Prologissa Gessen, venäläis-amerikkalainen journalisti, kertoo kirjan tavoitteista: "Kurinpalautus, sodat ja jopa Venäjän paluu vanhoille pahoille tavoilleen maailmannäyttämöllä olivat todellisia tapahtumia, jotka näin itse, ja sen tarinan minä halusin kertoa. Mutta halusin kertoa myös siitä, mitä ei tapahtunut: tarinan vapaudesta, jolle ei avauduttu, ja demokratiasta, joka ei kelvannut. Kuinka kertoa sellainen tarina? Mistä löytyvät syyt sille, mitä jäi tapahtumatta? Mistä aloittaa, ja kenestä?"

Gessen avaa neuvostoihmisen käsitettä viitekehyksenään sosiologia. Homo sovieticuksen identiteettiä on tutkinut esimerkiksi sosiologi Juri Levada, Levada-tutkimuskeskuksen perustaja. Hänen mukaansa Homo sovieticuksen elämää muokkasivat antinomiaparit. Antinomiapareista "tärkein saattoi olla se, jota Levada kutsui imperiumioireyhtymäksi". "Neuvostoliitto oli - - toisaalta kiistattomasti imperiumi. Sen vahvuus, laajuus ja koko olivat kansalaisille ylpeydenaihe. Kaikki koululaiset tiesivät, että Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin maa. - - Toisaalta jokaiselle neuvostokansalaiselle tähdennettiin lakkaamatta hänen etsinistä alkuperäänsä, joka oli muuttumaton ja kirjattu joka ainoaan häneen viittaavaan asiapaperiin." Tästä seurasi se, että "Homo Sovietucus on siis luonteeltaan, geneettisesti, turhautunut, koska hänellä on edessään mahdoton valinta etnisen ja superetnisen identiteetin välillä", kirjoitti Levada. 

"Antinomian vuoksi Homo sovieticus joutui pirstomaan tietoisuutensa mahduttaakseen siihen ristiriitaiset näkemykset. Levada lainasi George Orwellin kaksoisajattelun käsitettä. - - Tilanteesta riippuen neuvostoihminen saattoi käyttää jompaakumpaa antinomiaparin 'totuutta', joskus jopa nopeasti peräkkäin."

Gessenin kirjassa kuvataan osuvasti venäläisten sosiologien vaikeutta tehdä sosiologista tutkimusta neuvostoihmisen olemassaolosta, koska Neuvostoliitossa ei ollut tapana tehdä mielipidetiedusteluja tai -kyselyitä: "Kuinka ottaa puheeksi asia, josta ei ole koskaan ennen keskusteltu? Kuinka tiedustella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ollut oikeutta mielipiteisiin? Kuinka ylipäätään käydä keskusteluja, joihin tarvittavaa kieltä ei ole olemassa?" 

Kuitenkin kuva neuvostoihmisestä alkoi hahmottua, ja se näytti tältä:

"Homo sovieticus ei ollut indoktrinoitu. Itse asiassa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia voimakkaita mielipiteitä. Hänen sisäinen maailmansa koostui antinomiapareista, hänen tavoitteenaan oli selvitä elämässä ja hänen strategianaan oli jatkuva neuvotteleminen - kaksoisajattelun pelien loputon toistaminen. - - Homo sovieticus oli joutunut loputtomaan valheiden kierteeseen: hän teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt."

Sosiologi Lev Gudkov teetti sosiologisen kyselyn vuonna 1994, jossa hän kartoitti muun muassa sitä, mitä vastaajat katsoivat venäläisten perimmäisiksi myönteisiksi ominaisuuksiksi. "Tämä kysymys sai 2 957 vastaajalta tulokseksi kolme yleisintä ominaisuutta: 'avoimuus', 'yksinkertaisuus' ja 'kärsivällisyys'. Vaikutti siltä, että ihanteellinen venäläinen oli ihminen, jolla ei ollut ominaisuuksia.'" Toisin sanoen "uusi tutkimus viittasi siihen, ettei Homo sovieticus katoaisi mihinkään - -. Homo sovieticuksen keskeinen piirre, kaksoisajattelu, näkyi kaikissa ikäryhmissä."

Yhtä lailla kuin suomalaisessa ajattelussa vaikuttaa pitkä suomettumisen varjo, neuvostoihminenkään ei vaikuta kadonneen minnekään, vaikka Neuvostoliitto onkin kadonnut. Neuvostoihmisyyttä käsittelee kiinnostavalla tavalla myös Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš dokumentaarisessa romaanissaan Neuvostoihmisen loppu. 

Orwell-viitteiksi ei valitettavasti tunnu riittävän vain Vuonna 1984 -romaani, vaan Gessen löytää peilipintaa myös Eläinten vallankumouksesta:

"Kaikki kansat olivat tasaveroisia, mutta venäläisten kansa oli 'ensimmäinen vertaistensa joukossa'. Ilmausta käytettiin ensimmäisen kerran Pravdan etusivun pääkirjoituksessa - -. Näin kirjoitettiin vuonna 1936, kymmenisen vuotta ennen Orwellin Eläinten vallankumousta ja sen periaatetta, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'."

Yksi Venäjä vailla tulevaisuutta -kirjan haastatelluista on oppositiopoliitikko, aktivisti Boris Nemtsovin tytär Žanna (s. 1984). Hänen kauttaan avautuu kiinnostava näkökulma poliittiseen aktivismiin ja sen vaikutukseen aktivistin perheeseen. Anekdoottimaisena kuriositeettina päästään kurkistamaan myös perhe-elämän kulissien taakse. Synkässä luvussa Buduštšego net ("Tulevaisuutta ei ole") Žannan äiti Raisa saa puhelun:

"'Tiedättekö?' soittaja kysyi.

‘Tiedänkö mitä?’

‘Minulla on lapsi teidän miehenne kanssa, ja odotan toista.’

‘Joten?’ Raisa kysyi.

‘Joten asialle on tehtävä jotain.’

‘Siinä tapauksessa teidän on kai tehtävä jotain’, sanoi Raisa ja katkaisi.”

Lakonista. 

Gessen pyrkii myös tekemään näkyväksi Putinin ajattelun juuria, jotka juontavat filosofin ja poliittisen aktivistin Aleksandr Duginin ajatteluun, jonka Gessen puolestaan osoittaa juontavan juurensa muun muassa neuvostoliittolaisen kansatieteilijä Lev Gumiljovin (runoilija Anna Ahmatovan ja runoilija Nikolai Gumiljovin pojan) tuotantoon. 

"Gumiljovin keskeisin ajatus oli etnogeneesin käsite. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa syntyy entisiä ryhmiä ja ne saavat erottavia tunnuspiirteitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Etnistä ryhmää, eli Gumiljovin sanoin ethnosta, muovasi kaksi pääasiallista voimaa: maantieteelliset olot ryhmän asuinalueella ja ulkoavaruudesta tuleva säteily. - - Koska Gumiljov työskenteli yksin, hän joutui kehittämään oman maailmankaikkeuden teoriansa avaruussäteilyineen päivineen."

"Dugin omaksui kaikki Gumiljovin kirjoitukset omaksi tieteelliseksi pohjakseen." "Duginilta ilmestyi vuonna 1994 teos nimeltä Konservativnaja revolutsija ('konservatiivinen vallankumos'). Hän visioi siinä liikkeen, joka vastustaisi 'ekstremististä humanismia' - ajatusta, että kaikilla ihmisillä kaikkialla on oikeuksia - ja lakiin perustuvan yhteiskunnan ajatusta."

Gessen palaa siihen, kuinka Putin intoutui Duginin ajattelusta, luvussa Jaettu kansa, joka käsittelee Venäjän laajentumispyrkimyksiä ja Ukrainaa:  

"Hieman yli viisi vuotta sitten Dugin oli ilmoittanut aikovansa nousta maansa johtavaksi ideologiksi, ja nyt se tapahtui: Putin lainasi Duginin sanoja ja käsitteitä ja toteutti Duginin ennustuksia. Dugin oli vuonna 2009 ennustanut Ukrainan jakautumisen kahdeksi valtioksi. Itäosa liittoutuisi Venäjän kanssa ja länsiosa olisi aina katsova Eurooppaan. Duginin näkemyksen mukaan Ukrainassa asui kaksi erilaista kansaa: länsiukrainalaiset, jotka puhuivat ukrainaa, ja itäosan asukkaat, joiden joukossa oli etnisiä venäläisiä ja etnisiä ukrainalaisia, jotka kuitenkin olivat kieletään ja kulttuuriltaan venäläisiä. Duginin mielestä näillä kahdella kansalla oli tyystin erilainen geopoliittinen suuntaus. Näin ollen Ukraina ei ollut kansallisvaltio. Toisin sanoen sen jakautuminen oli ennalta määrättyä - ainoa avoin kysymys oli, tapahtuisiko se väkivallattomasti. Hän oli jo silloin varoittanut, että voisi syttyä sota. Tässä oli kyse paljon enemmästä kuin Ukrainasta, ja Putin teki sen selväksi puheessaan. Dugin oli jo vuosia odottanut, että Venäjä ottaisi paikkansa antimodernin maailman johtajana. - - Venäjä ei lopettaisi Krimiin, Dugin kertoi yhteyshenkilöilleen. Se auttaisi Kaakkois-Ukrainaa taistelussa Kiovaa vastaan. - - Krimin haltuunotto rinnastettiin Neuvostoliiton suureen voittoon toisessa maailmansodassa." 

Venäjä vailla tulevaisuutta antaa lisää tulkintakontekstia Ukrainan sodalle, Venäjän täysmittaiselle ja avoimelle hyökkäyselle Ukrainaan vuonna 2022. Dugin näki Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan venäläisen identiteetin pönkittämisenä: "- - parin viime kuukauden tapahtumat - Krim ja nyt Itä-Ukrainan sota - edustivat venäläistä renessanssia, 'Venäjän kevättä'. 'Alamme olla ylpeitä maastamme', hän jatkoi. 'Venäläisille alkaa selvitä, että he eivät ole maailmassa pelkkiä passiivisia objekteja vaan historian subjekteja.'" Gessenin mukaan "Dugin halusi Putinin hyökkäävän Ukrainaan avoimesti, käyttävän virallisia joukkoja ja tähtäävän loistokkaaseen voittoon, joka laajentaisi Venäjää". Putin vaikuttaa lähteneen tänä vuonna toteuttamaan Duginin ajatusta.

Venäläistä kolonialismia on tuonut maailman tietoisuuteen ansiokkaasti tänä vuonna ukrainalainen journalisti Maksym Eristavi, jonka Twitter-lanka Russian Colonialism on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Venäjän informaatiovaikuttaminen myös Euroopassa on kantanut hedelmää viime vuosina, Duginin ja Putinin ajatukset ovat saaneet jalansijaa täälläkin. Gessen lainaa Putinia: "Mielestäni voi todellakin nähdä, että Euroopan maissa on käynnissä arvojen uudelleenarviointi. Meidän konservatiiviksiksi kutsumamme arvot alkavat saada kannatusta. Ajatelkaamme Viktor Orbánin voittoa Unkarissa tai Marine Le Penin menestystä Ranskassa - -. Samanlainen trendi voimistuu muissakin maissa. Se on ilmiselvää, ehdottoman ilmiselvää." Yhtä ilmiselvää on se, että kyse on informaatiovaikuttamisesta. Kuinka paljon Euroopassa on hyödyllisiä idiootteja?

Venäjä vailla tulevaisuutta tuo esiin samankaltaista yhteiskunnan toiminnan absurdiutta kuin Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo. Gessen kuvaa venäläisten tuomioistuinten toimintaa:

"Venäjän tuomioistuimet kuuntelivat syyttäjää ja hyväksyivät hatarat todisteet, väärät todisteet tai jopa todisteiden täydellisen puuttumisen, mutta siitä ei seurannut, että kaikki tuomitut olisivat olleet syyttömiä - vaan että ketään, ei edes syyllisiä, ei kohdeltu oikeudenmukaisesti."

Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan aikaisten lännen asettamien pakotteiden vaikutuksista Gessen kirjoittaa:

"Tietenkin keksittiin keinoja kiertää pakotteita. Elintarvikepakkauksiin vaihdettiin etiketit, jotta näytti siltä, että niissä oli jotain muuta tai että ne olivat peräisin jostain muualta. Kaupoista löytyi nyt meren antimia Valko-Venäjältä, joka on sisämaavaltio. Kesällä 2015 - vuosi sen jälkeen, kun vastapakotteet astuivat voimaan - Putin allekirjoitti määräyksen, jolla kaikki salatavaraksi todetut elintarvikkeet oli hävitettävä. Sitten kabinetti julkaisi säännöt, joiden mukaan kielletyt elintarvikkeet oli tuhottava 'millä vain käytettävissä olevalla keinolla' kahden puolueettoman todistajan läsnä ollessa ja toimitus  oli valo- tai videokuvattava. Puhuttiin krematorioista ja kuorma-autojen lavalle asennetuista jätepolttimista. Jotkut tyrmistyivät. Valtion käskystä tapahtuva suunnattomien elintarvikemäärien tuhoaminen - syömäkelpoisten elintarvikkseiden, joista oli kiistatta kysyntää - olisi luultavasti omalaatuinen ele missä tahansa maassa, mutta Venäjällä sen täytyi tuntua erityisen järkyttävältä."

Venäjä vailla tulevaisuutta on laaja teos, jossa on monia teemoja. Yksi, jota en vielä ole käsitellyt, on se, kuinka järjestelmä on ottanut keppihevosekseen seksuaalisuuden. Yksi teoksessa haastatelluista henkilöistä on Ljoša, joka tekee yliopistolla queer-tutkimusta ja on homoseksuaali. Hänen kauttaan kirjassa avataan tieteentekemisen mahdollisuuksien supistumista, homopropagandalain vaikutuksia ja sitä, kuinka kansaa johdettiin harhaan pedofiilijahdilla. Viimeeksi mainittu tuo länsimaisessa kontekstissa mieleen valeuutisen siitä, kuinka washingtonilaisen pizzerian kellarissa olisi toiminut satanistinen pedofiilirinki, jonka toimintaan myös silloinen presidenttiehdokas Hillary Clinton olisi liittynyt. Kukapa ei haluaisi olla hyvän puolella ja pahaa vastaan, ja jos jokin on pahaa niin pedofilia, eikö totta? Ja kuinka kätevää pedofiilijahdin avulla onkaan sumuttaa ihmisiä ja ajaa samalla omia päämääriään, joiden yhteys pedofiliaan on joko ohut tai olematon.

Venäjä vailla tulevaisuutta on nimensä mukaisesti pessimistinen teos, jonka lukemisen jälkeen olo on lähinnä pöyristynyt.

Anne Katherine: Where to Draw the Line - How to Set Healthy Boundaries Every Day

 

Touchstone, 2000. Nextoryn äänikirja, 8 h 8 min.

Anne Katherinen teos Where to Draw the Line käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti rajoja ja niiden vetämistä. Teoksen rakenne on selkeä ja siinä käsitellään luvuittain rajojen vetämistä erilaisissa ihmissuhteissa ja tilanteissa.

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta

 

Avain 2021. Nextoryn äänikirja, 3 h 13 min.

Heidi Backströmin ja Laura Hakasen kirjoittama Kyyry - Kirja kotiseutuvieraudesta perustuu haastatteluille ja tutkimustiedolle, ja kirjan kirjoittaminen on lähtenyt tekijöiden omista havainnoista ja kokemuksista siitä, että kotiseutu tuntui aiheuttavan heissä tunteen "kyyrystä", ei suinkaa ylpeyttä tai siitä juontavaa juurevuuden kokemusta.

Kyyry tekee näkyväksi nurkkakuntaista ja ahdasmielistä tai -muottista suomalaisuutta ja käsittelee kiinnostavalla tavalla myös häpeän kokemusta. Kirjassa haastatellut tuovat esiin erilaisia syitä kotiseutuvierauden kokemukselleen: joillakuilla se liittyy ahdasmielisiin käsityksiin seksuaalisuudesta, jotkut ovat puolestaan kokeneet ulkopuolisuutta perheessään, jotkut puolestaan eivät ole kokeneet ylipäätään sopivansa siihen aikuiseksi kasvamisen muottiin ja malliin, joka heidän kotiseudullaan on esitetty normaalina ja tavanomaisena.