"Me jätämme nyt jäähyväisiä neuvostoajalle."
Tammi 2018. Suom. Vappu Orlov. Venäjänkielinen alkuteos Vremja sekond hand, 2013. 697 s.
Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia -romaanin aihe on kiinnostava: mitä tapahtuu yksilölle, kun maailma ympärillä muuttuu ihan toisenlaiseksi? "Me rakensimme sosialismia, mutta nyt radiossa sanotaan, että sosialismi on päättynyt. Mutta me... me olemme jäljellä..." Neuvostoihmisen loppu on samanlainen moniääninen kollaasiromaani kuin Tšernobylista nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aleksijevitš on haastatellut lukuisia ihmisiä, joiden kertomuksista syntyy kudelma neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä arjesta. Aleksijevitš kirjoittaa:
"Etsin kieltä. Ihmisellä on monta kieltä: se jota puhutaan lasten kanssa, sitten on toinen, se jota puhutaan kun rakastetaan. Ja sitten on kieli, jota puhumme itsemme kanssa, jolla käymme siäisiä keskusteluja. Kadulla, työssä, matkoilla - aina sointi on vähän eri, eivät vain sanat vaihdu vaan jokin muukin. Jopa aamulla ja illalla ihminen puhuu eri tavalla. Ja se mikä tapahtuu yöllä kahden ihmisen välillä, jää kokonaan pois historiasta. Olemme tekemisissä vain päiväihmisen historian kanssa."
Kirjailijan dokumentaariset romaanit tekevät yksilötason historiaa ja kokemuksia hienosti näkyväksi, ja selvästikin Aleksijevitšillä on myös oma ääni, joka teosten tyylissä kuuluu vahvana. Neuvostoihmisen lopussa olisi tosin ollut mielestäni varaa editoimiseen, tiivistämiseen ja olennaisen kirkastamiseen - liki 700 sivun laajudessa fokus paikoin katoaa. Toisaalta Neuvostoliiton skitosfreninen todellisuus piirtyy näkyviin ("Se oli kuin teatteria. Salista näkyy kaunis satu: lavastettu näyttämö, loistavat näyttelijät, salaperäinen valo, mutta jos joudut kulissien taakse... Heti esiripun takana on jotain laudankappaleita, riepuja, kesken jääneitä ja hylättyjä maalauksia... tyhjiä votkapulloja... ruoantähteitä... Satu on kadonnut. On pimeää... likaista... Minut vietiin kulissien taakse...ymmärrätkö?"), samoin moninaiset mielipiteet niin Neuvostoliitosta kuin sen hajoamisestakin: "Kansa! Kansa! Mitä kansasta? Kansa on itse sanonut itsestään: meistä syntyy sekä nuija että ikoni. Kuten puusta... Mitä tehdään, sitä myös tulee..."
Neuvostoihmisen loppu tekee näkyväksi paitsi neuvostoliittolaista ja nykyvenäläistä todellisuutta, se kadonneen tai vieraan näyttämisen kautta myös paljastaa sen todellisuuden, jossa me tällä hetkellä elämme. Oma aika tuntuu niin normaalilta, että sen erityispiirteet himmentyvät ja hapertuvat. Romaanissa neuvostoarjesta tuodaan esille se, kuinka paljon aate toisaalta määritti elämän tarkoitusta, ja toisaalta kuinka paljon taide ja kirjallisuus (myös tai ehkä eritoten kielletty kirjallisuus) kiinnostivat ihmisiä. Ja kun Neuvostoliitto romahti ja tilalle astui kapitalismi, vanha ei enää ollut arvokasta, vaan raha:
"...Mitä minulla on? Mitä minulle on jäänyt? Minulla on valtava kirjasto ja musiikkikokoelma - siinä kaikki! Ja myös äidilläni, joka on kemian lisensiaatti, on kirjoja ja harvinaisten mineraalien kokoelma. Hänen kotiinsa tuli varas... Hän heräsi yöllä, ja keskellä asuntoa (se oli yksiö) seisoo nuori korsto. Avaa kaapin ja viskoo sieltä kaiken ulos. Heittelee tavaroita lattialle mutisten: 'Kirottu intelligentsia - ei edes kunnon turkkia...' Sitten se vain paiskasi oven kiinni ja lähti. Ei löytänyt mitään vietävää. Sellainen intelligentsia meillä on. Se meille on jäänyt. Ja ympärillä toiset rakentavat omakotitaloja, ostelevat kalliita autoja."
Edellä oleva sitaatti tuo mieleen sisustuslehtien valokuvat nykysuomalaisista olohuoneista, joissa ei paljon kirjahyllyjä näy... Onko sivistyksellä enää meillekään arvoa?
Mikä on ihmisen ja ajan suhde? Sitäkin Neuvostoihmisen loppu käsittelee:
"Minä käsitin että tämä uusi maailma ei ollut minun, ei minua varten. Se kaipasi aivan toisenlaisia ihmisiä. Heikkoja vain saappaalla päin näköä! Kaikki käännettiin ylösalaisin... toisin sanoen tuli taas uusi vallankumous... Mutta tämän vallankumouksen päämäärät olivat maalliset: jokaiselle omakotitalo ja auto. Eikö se ole ihmiselle vähänlaisesti?"
"Minä olen elänyt liian kauan, näin kauan ei pidä elää. - - Minun aikani loppui ennen kuin elämäni. Pitää kuolla samaan aikaan kuin oma aika. Kuten minun toverini... He kuolivat varhain, kaksi-kolmikymmenvuotiaina... Kuolivat onnellisina... Uskoen! Vallankumous sydämessään, niin kuin silloin sanottiin."
"Te ette tunne meidän tunteitamme ja meidän sanojamme: elintarvikkeiden luovutuspakko, muonitusosasto, kansalaisoikeudeton, köyhälistökomitea... tappiomielialan lietsoja, rikoksenuusija... Ne ovat teille sanskriitin kirjaimia! Hieroglyfejä! Vanhuus on ennen kaikkea yksinäisyyttä. - - Ympärillä on vain tuntemattomia. Tänne tullaan museosta, arkistosta... tietosanakirjan toimituksesta... Minä olen hakuteos... elävä arkisto... Mutta juttukavereita ei ole..."
Neuvostoihmisen loppu kertoo siis paitsi historiasta ja identiteetistä, paljon myös elämän tarkoituksesta ja tarkoituksellisuudesta. Onko siis "vanhuus ennen kaikkea yksinäisyyttä", jos "aika loppuu ennen kuin elämä"? Toisaalta voi käydä myös kuten Tomotškalle leirillä: "Jonkun äiti yski verta... Rubik sanoi, että se oli Tomotška-tytön äiti - Tomotška oli meistä kaikkein pienin. Tämä äiti kuoli pian. Ja sitten kuoli myös itse Tomotška, ja minä mietin pitkään: kenelle olisi kerrottava, että Tomotška oli kuollut? Kun sen äitikin oli kuollut..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti