"Aaltopeltiaita reunusti nimetöntä katua koko matkan aina seuraavan nimettömän kadun kulmaan."
WSOY 2008. Suom. Maria Lyytinen. Alkuteos Petropolis, 2007. 364 s.
Anya Ulinichin romaani Petropolis on samanaikaisesti nostalginen neuvostoparodia ja groteski kuvaus kaipuusta ja halusta, jolla ei ole suuntaa - halusta kuulua johonkin, halusta olla jotakin, halusta tietää, mitä on.
Päähenkilö on Sasha eli Alexandra. Sasha on venäläinen. Sasha on noin puoliksi tai ainakin neljännekseltään mustaihoinen. Sasha on juutalainen, tosin se hänelle valkenee vasta myöhemmin.
Sashan kotikaupunki on Siperiassa sijaitseva Asbesti 2. Kaupungin nimi paljastaa paljon romaanin huumorista ja tyylilajista. Kulttuureja - niin (neuvosto)venäläistä kuin myös amerikkalaista - lähestytään romaanissa kielen ilmiöiden ja tuotemerkkien kautta, mikä asettaa ne absurdiin ja suhteelliseen valoon ja alleviivaamatta osoittaa kielellisyyden luovan konkreettista todellisuutta - ei siis suinkaan vain kuvaavan sitä.
Romaanin groteskiutta puolestaan kuvaa hyvin Sashan äidin tokaisu miehelleen: "'Sinä et edes tiedä, mitä rakkaus on, Viktor', Lubov sanoi. 'Sinulla ei ole omaa tahtoa. Koko ikäsi olet vain pyörinyt ympyrää kuin kakkapökäle jääpoterossa ja takertunut aina siihen, mitä kohdallesi on kulloinkin sattunut tulemaan.'"
Petropolis seuraa Sashan elämää pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Elämä tuntuu olevan harhailua mahdollisen puitteissa - tosin se, mikä on mahdollista, on myös varsin absurdia.
Mietin pitkään romaanin nimeä, Petropolis. Miksi? Nimeen tuntuu lopulta löytyvän romaanista kaksi avainta.
Toinen on kohta, jossa pohditaan nimihistoriaa. Joku romaanin henkilöistä on kotoisin Petrogradista, Leningradista ja Pietarista - kolmesta kaupungista vaikka lopulta vain yhdestä. Mutta paikka, jota kutsutaan eri nimellä, ei ole sama - vaikka tavallaan onkin.
Toinen on Osip Mandelstamin samanniminen runo, jota romaani siteeraa ainakin kahdesti ja joka nousee romaanin motoksi: "Pelottavan korkealla virvatuli - / Vai tähtikö noin välkkyy? / Läpitunkeva tähti, oi virvatuli, / Petropolis, veljesi, kuolee." Jotain menetetään, jotain kuolee. Runo on romaanin kokonaistulkinnan kannalta olennainen, enkä siksi avaa omaa tulkintaani siitä tämän enempää.
Kolmas näkökulma romaanin nimeen välittyy myös kokonaistulkinnan kannalta. Sasha kokee samanaikaista juurettomuutta ja kiinnittymistä paikkoihin ja siten "Petropolis", venäläisyys joka Sashalle konkretisoituu kotikaupunki Asbesti 2:na, on hänelle koko ajan läsnä; se on jotain, josta ei pääse irti ja joka hänelle muotoillaan suorasanaisestikin: "Ehkä meidän ikäistemme täytyy muokata itsemme uudelleen maailmankansalaisiksi, ei vain jonkin kaupungin asukkaiksi." Sashan identiteetti samanaikaisesti paikantuu ja ei paikannu: "Homo sovieticus on jo lähes kuollut sukupuuttoon, mutta ainakin se on ikuistettuna vanhempiesi seinillä. Mutta mikä minä sitten olen? Homo post-sovieticus? Homo ei-mistään-kotoisin?"
Petropolis muistuttaa tyyliltään ja aiheiden käsittelytavaltaan esimerkiksi Miina Supisen railakasta romaania Liha tottelee kuria (2007). Suositeltava lukukokemus!