tiistai 29. lokakuuta 2013

Anya Ulinich: Petropolis

"Aaltopeltiaita reunusti nimetöntä katua koko matkan aina seuraavan nimettömän kadun kulmaan."


WSOY 2008. Suom. Maria Lyytinen. Alkuteos Petropolis, 2007. 364 s.

Anya Ulinichin romaani Petropolis on samanaikaisesti nostalginen neuvostoparodia ja groteski kuvaus kaipuusta ja halusta, jolla ei ole suuntaa - halusta kuulua johonkin, halusta olla jotakin, halusta tietää, mitä on.

Päähenkilö on Sasha eli Alexandra. Sasha on venäläinen. Sasha on noin puoliksi tai ainakin neljännekseltään mustaihoinen. Sasha on juutalainen, tosin se hänelle valkenee vasta myöhemmin.

Sashan kotikaupunki on Siperiassa sijaitseva Asbesti 2. Kaupungin nimi paljastaa paljon romaanin huumorista ja tyylilajista. Kulttuureja - niin (neuvosto)venäläistä kuin myös amerikkalaista - lähestytään romaanissa kielen ilmiöiden ja tuotemerkkien kautta, mikä asettaa ne absurdiin ja suhteelliseen valoon ja alleviivaamatta osoittaa kielellisyyden luovan konkreettista todellisuutta - ei siis suinkaan vain kuvaavan sitä.

Romaanin groteskiutta puolestaan kuvaa hyvin Sashan äidin tokaisu miehelleen: "'Sinä et edes tiedä, mitä rakkaus on, Viktor', Lubov sanoi. 'Sinulla ei ole omaa tahtoa. Koko ikäsi olet vain pyörinyt ympyrää kuin kakkapökäle jääpoterossa ja takertunut aina siihen, mitä kohdallesi on kulloinkin sattunut tulemaan.'"

Petropolis seuraa Sashan elämää pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Elämä tuntuu olevan harhailua mahdollisen puitteissa - tosin se, mikä on mahdollista, on myös varsin absurdia.

Mietin pitkään romaanin nimeä, Petropolis. Miksi? Nimeen tuntuu lopulta löytyvän romaanista kaksi avainta.

Toinen on kohta, jossa pohditaan nimihistoriaa. Joku romaanin henkilöistä on kotoisin Petrogradista, Leningradista ja Pietarista - kolmesta kaupungista vaikka lopulta vain yhdestä. Mutta paikka, jota kutsutaan eri nimellä, ei ole sama - vaikka tavallaan onkin.

Toinen on Osip Mandelstamin samanniminen runo, jota romaani siteeraa ainakin kahdesti ja joka nousee romaanin motoksi: "Pelottavan korkealla virvatuli - / Vai tähtikö noin välkkyy? / Läpitunkeva tähti, oi virvatuli, / Petropolis, veljesi, kuolee." Jotain menetetään, jotain kuolee. Runo on romaanin kokonaistulkinnan kannalta olennainen, enkä siksi avaa omaa tulkintaani siitä tämän enempää.

Kolmas näkökulma romaanin nimeen välittyy myös kokonaistulkinnan kannalta. Sasha kokee samanaikaista juurettomuutta ja kiinnittymistä paikkoihin ja siten "Petropolis", venäläisyys joka Sashalle konkretisoituu kotikaupunki Asbesti 2:na, on hänelle koko ajan läsnä; se on jotain, josta ei pääse irti ja joka hänelle muotoillaan suorasanaisestikin: "Ehkä meidän ikäistemme täytyy muokata itsemme uudelleen maailmankansalaisiksi, ei vain jonkin kaupungin asukkaiksi." Sashan identiteetti samanaikaisesti paikantuu ja ei paikannu: "Homo sovieticus on jo lähes kuollut sukupuuttoon, mutta ainakin se on ikuistettuna vanhempiesi seinillä. Mutta mikä minä sitten olen? Homo post-sovieticus? Homo ei-mistään-kotoisin?"

Petropolis muistuttaa tyyliltään ja aiheiden käsittelytavaltaan esimerkiksi Miina Supisen railakasta romaania Liha tottelee kuria (2007). Suositeltava lukukokemus!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Helsingin Kirjamessut @ Messukeskus

Viikonloppuna Helsingin Kirjamessuilla oli ruuhkaisaa, vaikka maanantai-Hesari uutisoikin kävijämäärän jääneen tänä vuonna pienemmäksi kuin edellsivuonna (yli 70 000 vrt. yli 80 000). Esillä oli runsaasti mielenkiintoisia näytteilleasettajia, teoksia ja ohjelmaa. Tämänvuotinen teemamaa oli Saksa.

Kävin kuuntelemassa runoilija Anja Erämajaa, joka luki ja lauloi otteita uudesta runokirjastaan Töölönlahti (WSOY 2013). Anja Erämajan runoissa yhdistyy koskettavalla ja humoristisella tavalla arkinen (osin jopa banaali) ja elämän suuret kysymykset, kuten kuolema ja yksinäisyys. Olen nähnyt Erämajan esiintymässä aiemminkin, ja täytyy sanoa, että hän on loistava esiintyjä. Erämajan edellisestä kokoelmasta Kuuluuko tämä teille (2009) on julkaistu myös runolevy - onkohan Töölönlahdesta tulossa tai tekeillä sellaista myös?


Liken ja Sammakon iltamessu @ Mascot, Helsinki

Liken ja Sammakon kirjamessklubi Mascotissa oli jälleen tupaten täynnä. Ohjelmassa oli Tommi Liimatan sooloilua, Maailmanlopun tytön & Hyeenojen tanssittava keikka Pelle Miljoona -fiittauksen kera sekä loppuillan tanssipotin räjäyttävänä bändinä Sigi Tolo. Hyvä bile!

perjantai 25. lokakuuta 2013

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

"Rosan jotakuinkin hallittu elämä oli jäämässä kaaoksen jalkoihin."


Teos 2012. 220 s.

Kristiina Lähde on runoilija, suomentaja ja kirjailija. Joku on nukkunut vuoteessani (2012) on hänen esikoisromaaninsa.

Runoilijatausta näkyy romaanin kielessä: havainnot ovat ilmavia, tarkkanäköisiä, assosiatiivisia. Tämä on sekä romaanin vahvuus että heikkous.

Asetelma on mielenkiintoinen: päähenkilö Rosa herää aamulla sängystään ja huomaa, että sängyssä on mies. Mies on Rosalle täysin tuntematon. Mies on kuin kotonaan. Kaapista löytyy miehen viikattuja vaatteita. Kylpyhuoneessakin on miehen tavaroita, pyykkikorissa hänen likaisia vaatteitaan. Mistä on kysymys? Onko joku tullut hulluksi, mitä on todellisuus? Miten tällaisessa tilanteessa voi toimia? Minkä tahon puoleen voi kääntyä, jos aikoo selvittää asiaa?

Henkilökuvia rakennetaan hiljalleen, viittausten varaan, pienien havaintojen, jotka kätkevät alleen syvyyttä. Romaanin henkilöhahmot ovat kukin tavallaan kykenemättömiä ihmissuhteisiin. Romaanin motoksi on nostettu David Levyn lausahdus "Robots will one day be so life-like that a human could fall in love and marry one". Tämä tunteista ja elämästä etääntymisen kokemus tuo mieleen Eeva Rohaksen romaanin Syvä pää (2012), jossa päähenkilö ryhtyy hoivaamaan reborn-nukkea. Lähteen romaanissa ihmissuhdehavaintoja kuullaan yksityisetsivä Upin suusta, joka työssään on usein pikemminkin terapeutti: "Olen huomannut, että monista on mukavaa, että on joku, joka on seurana arkipäivässä - vaikkei hän olisikaan aivan sitä, mitä haluaa."

Minuus voi hävitä parisuhteeseen, toiseen ihmiseen. Totuuden ja kuvitelman, löytämisen ja katoamisen rajapintaa havainnoi romaanissa henkilöhahmo Laura: "Niin suuri halu ihmisellä on joskus saada kiinni toisesta ihmisestä, että ensi hetkestä lähtien koko tutustuminen on yhtä pienien johtolankojen keräilemistä ja niiden tulkitsemista sopivasti. Väärennämme todistusaineistoa omien silmiemme edessä, omaksi haitaksemme. Halusin nähdä hänen tasaisuutensa luotettavuutena, passiivisuutensa vakautena, mielipiteettömyytensä harkitsevuutena. Rakastamisen tahto ei ole rakkautta, ja kun tahtoakaan ei riittänyt, ei jäänyt kuin harha."

Lauran hahmon kautta otetaan kantaa myös voimattomuuteen: "Ensin oli stressi, joka painoi ja painoi, eikä hellittänyt öisinkään. Herkeämätön stressi ja väsymys aiheuttivat alakuloa, kunnes lopulta Laura masentui. Depressiota Laura yritti hoitaa piristymällä ja ottamalla itseään niskasta kiinni, mikä oli virhe. Hän ei ymmärtänyt, että jos yrittää olla yhtä reipas ja tehokas kuin ennenkin, vaikka käytössä on vain viidesosa entisistä voimista, ei siitä hyvä seuraa." Neuvo on viisas - vähillä voimilla ei voi olla yhtä toimelias ja reipas kuin aiemmin, vaikka juuri tämä (neuvoksi naamioitunut) vaatimus usein tuleekin vastaan.

Päähenkilö Rosa on melko tyypillinen malli itsensä unohtavasta ja uhraavasta hoivaajaluonteesta: "Kun huomattiin, että eväät olivat unohtuneet, Rosa hallitsi tilanteen. Hän oli parhaimmillaan, kun jotain meni pieleen. Kaikki saa romahtaa, minä siivoan. Koko ikäni olen harjoitellut pieleen menemisistä selviämistä ja varautumista pahimpaan." Onko tästä mahdollista oppia irti?

Rosan isä on muistisairas. Hänkin on omalla tavallaan menettänyt yhteytensä maailmaan ja ihmisiin: "Kello on seinällä, mutta se ei käy samaa aikaa kuin minä. /--/ Kello ei totisesti käynyt hänen kanssaan samaa aikaa. Ei kalenterikaan. Koko maapallo tuhansine esineineen, paikkoineen ja kirjaimineen oli muuttumassa yhä käsittämättömämmäksi viidakoksi tai oikeastaan kaatopaikaksi, kun kaikesta ympäröivästä tuli vääjäämättä tarpeetonta ja hyödytöntä ihmiselle, joka oli katoamassa itsensä sisään." Rosan isän henkilöhahmossa, vaikka kyseessä onkin vain sivuhahmo, tuodaan hyvin esiin minuuden ongelma - mikä on minuuden ydin, kuinka vähä riittää siihen, että voidaan puhua minästä? Onko olemassa minuutta, jos se ei voi kommunikoida muiden kanssa, onko olemassa minuutta, jos se ei ole mitenkään synkronoitunut ympäröivään maailmaan?

Joku on nukkunut vuoteessani ei ole itseapuromaani tai romaani, joka erityisesti tarjoaisi vastauksia tai vinkkejä vastaavissa elämäntilanteissa oleville ihmisille, ja hyvä niin. Lähestymistapa on kuulas ja romaani on rakenteeltaan melko aukkoinen, jopa fragmentaarinen. Ehdoton vahvuus ovat tarkkanäköisest ihmissuhde- ja elämänvalhehavainnot. Vaikka romaanin tematiikka on ajatonta - mitä on minuus, miten identiteetti rakentuu, hajoaa, katoaa ja voi löytyä, mitä on parisuhde - käsittelytavassa on jotain hyvin nykyaikaista. Kestääkö tämä aikaa?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kalevi Kalemaa: Elvi Sinervo - Vuorellenousija

"Elvi Sinervon (1912-1986) kirjailijanura kesti parikymmentä vuotta."


SKS 1989. 351 s.

Luen hyvin vähän elämäkertoja, ja usein elämäkertoja lukiessani muistan, miksi. Ihmisen elämäntyö puhuu usein enemmän puolestaan kuin elämäkerturien visiot, tai toisaalta mielestäni on mielenkiintoisempaa lukea jollain lailla yleishistoriallisempia katsauksia, kuten kirjallisuushistoriaa ylipäätään.

Elvi Sinervon elämäkerta ei tee tässä poikkeusta. Sinervon elämässä on mielenkiintoisia ja puhuttelevia jaksoja, kuten jatkosodan aika, jonka hän vietti vankilassa kuten moni muukin kiilalainen. On tärkeää muistuttaa itseään ja nykysuomalaisia ylipäätään siitä, että Suomessakin on mielipidevankeja.

Elvi Sinervo oli voimakkaasti poliittinen kirjailija. Hän on kirjoittanut niin runoja, proosaa kuin draamaakin. Kalevi Kalemaan kirjoittama elämäkerta Elvi Sinervo - Vuorellenousija paitsi käy läpi Sinervon elämänvaiheita, kertoo runsaasti myös hänen teoksistaan ja niiden synnystä ja aikalaisvastaanotosta.

Sinervo kirjoitti myös vankina ollessaan (1941-1944), ja vankilan olojen konkretiaa elämäkerrassa kuvataan osuvasti. Runokokoelman Pilvet syntyi vankilassa vessapaperille (jota vangit saivat kaksi palaa vuorokaudessa ja kukin käytti sen ensisijaisten tarpeidensa mukaan) ja koottiin kirjaksi seuraavaan tapaan:

"Latojana siviilissä työskennellyt vanki tekstasi runot vessapaperille ja kirjansitoja Aino Kallio sitoi liuskat yhteen langalla ja perunasta valmistetulla liimalla. Elvi Sinervo oli itse piirtänyt kansiaiheen, jonka Elli Stenberg koruompeli harmaa-mustaraitaiseen vanginpuvun kankaaseen. Se liimattiin perunaliimalla kansipahviin. Kaikki työ oli tehtävä ovessa olevan tirkistysläpän alla, kuolleessa kulmassa vartijan katseilta. Alkeellinen sitomisprässi saatiin kokoamalla kirjan päälle yön ajaksi kirjoja, jakkara, pari täyttä pesuvatia ja muuta mahdollista painoksi sopivaa tavaraa."

Vankilan olojen kurjuus ja rajoittuneisuus välittyy elämäkerrasta hyvin. Ruoka oli vähäistä ja kehnoa, poliittiset vangit tavallisten rikollisten silmissä alinta pohjasakkaa. Eristämistä käytettiin kurinpidon keinona, "karhunkoppiin" pääsemisessä oli kuitenkin se ilo, ettei enempää voinut rangaista - joten siellä ollessaan saattoi vaikkapa laulaa, mikä muutoin ei ollut sallittua. Vangit oppivat puhumaan toisilleen äänettömästi ja huuliaan liikuttamatta, jotta kommunikaatio jäi vartijoilta huomaamatta, tai myös putkistoon morsettamista harjoitettiin - morsettaminen kyllä kuului käytäville, mutta äänen alkuperää oli mahdotonta jäljittää.

Taru Mäkelä: Mieletön elokuu

Mieletön elokuu on mielettömän hyvä hyvän mielen elokuva.

On vuosi 1962. Elsa Aho (Kati Outinen) on helsinkiläinen hattukauppias ja hatuntekijä, joka vaikuttaa siskontyttönsä Minnin (Elena Leeve) silmissä kuivalta, kireältä ja keski-ikäiseltä, juuri sellaiselta naiselta, joka ei koskaan ole ollut nuori.

Helsingissä järjestetään kansainvälinen Rauhanfestivaali, jonne Minni haluaisi mennä katsomaan "kun ulkomaalaiset tanssivat kaduilla". Elsa torppaa idean, "sinähän et mihinkään kommunistien juhliin mene". Tapahtuu kuitenkin niin, että festivaaliin liittyen mies Elsan menneisyydestä, tsekkiläinen Jan (Miroslav Etzler) kahdenkymmenen vuoden takaa, etsii Elsan käsiinsä - ja yhtäkkiä on niin paljon suuria ja vastaamattomia kysymyksiä, että katsoja miettii, voivatko Jan ja Elsa enää löytää toisensa niiden takaa. Kysymys ei ole vain rakkaudesta vaan myös (suurvalta)politiikasta ja ideologiasta, 60-luvun arjesta Neuvostoliiton kupeessa rautaesiripun tällä- ja tuollapuolen.

Mielettömän elokuun musiikki on hurmaavaa. Elokuva on kuvattu lämpimissä väreissä ja lavastus on ihanan yksinkertainen. Toisaalta juoni on kepeä - kyseessä on romanttinen komedia - mutta toisaalta 1960-lukua elämättömälle silmiä avaava. Oliko maailma noin monella tapaa noin erilainen kuin nykyään? Ihmisten tapa puhua toisilleen, tavaran määrä, ihmissuhteiden mahdollisuudet ja mahdottomuudet, läpipolitisoitunut diskurssi... Tietysti kyse on fiktioelokuvasta, mutta en muista aiemmin nähneeni romanttista komediaa, joka saa ajattelemaan historiallisia olosuhteita ja olemaan silti alleviivaamatta niitä.

Kuriositeettisivurooleissa nähdään maailmanlaajuisesti kuuluisia henkilöitä ja elokuvan näyttelijäkavalkadi on vaikuttava. Eritoten pääosan Kati Outinen on uskomaton - miten hän onnistuukaan luomaan niin valtavia tunnetiloja niin pienillä ilmeiden muutoksella.

Tällaisia kotimaisia elokuvia katsoisin mielelläni enemmänkin.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

 

"Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina vuonna 1625 Meungin kauppala, missä Roman de la Rose'in tekijä oli syntynyt, näytti joutuneen niin täydellisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tunkeutuneen sinne vallatakseen itselleen siitä toisen Rochelle'in."


Otava 2004. Suom. Anna Louhivuori. Alkuteos Les trois mousquetaires, 1844. 264 + 278 + 315 s.

Athos, Porthos, Aramis - ja nuori d'Artagnan. Mutta hetkonen - siinähän on neljä nimeä? Sukeltaessani Kolmen muskettisoturin maailmaan hämmennyin ensin tästä seikasta. Klassikkoromaania kerrotaan ennen kaikkea d'Artagnanin näkökulmasta, nuorukaisen, joka lähtee Pariisiin haaveenaan tulla muskettisoturiksi. Kuohuvaverinen d'Artagnan ajautuu ja heittäytyy erinäisiin kaksintaisteluihin, joiden kautta hän tutustuu kolmeen muskettisoturiin, jotka ovat alussa mainitut Athos, Porthos ja Aramis. Ja sitten varsinainen seikkailujen pyörre voi alkaa.

Neljän miehen ystävyydestä muodostuu jo alussa vahva side, mutta 1600-luvun nuorukaisille pelkkä hengaileminen ei riitä, on oltava jotain enemmän. Tätä kuvaa hyvin d'Artagnanin pohdinta ystävyyden alkumetreillä: "Hän alkoi ajatella, että tällä ystävyysliitolla, jonka muodosti neljä rohkeaa, aloitekykyistä ja toimintatarmoista miestä, pitäisi olla muitakin päämääriä kuin maleksiminen kävelyteillä, miekkailutunnit ja enemmän tai vähemmän henkevät pilapuheet. Todellakin, neljän heidänlaisensa miehen, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta henkeen ja kukkaroon saakka, neljän miehen, jotka aina pitivät yhtä eivätkä koskaan väistyneet, vaan panivat joko erikseen tai yhdessä toimeen yhteisesti tekemänsä päätökset, neljän käsivarren, jotka saattoivat uhata joka ilmansuuntaa tai kääntyä kaikki neljä samaan kohteeseen, piti väistämättömästi joko salaisesti tai avoimesti, joko maanalaisia teitä tai muuriaukon kautta, joko juonitteluin tai väkivalloin pystyä raivaamaan tie millaiseen päämäärään he ikinä halusivat, miten etäiseen tai lujasti puolustettuun tahansa."

Tarina sijoittuu siis 1600-luvun Ranskaan ja Englantiin, ja tuolloin muun muassa kunniakäsitys oli erilainen kuin toisaalta nykyään ja toisaalta myös romaanin kirjoitusajankohtana 1800-luvulla. Muskettisoturit puolustavat milloin omaa kunniaansa ja milloin kuninkaan kunniaa urhoollisesti ja kuolemaa pelkäämättä, sillä kuolema odottaa itse kutakin elämän päätepisteessä. Miekkataisteluissa sekä saadaan pintanaarmuja että vakavampiakin vammoja, haavoitutaan toipumattomasti tai kerralla kuolettavasti ja muskettien luodit viuhuvat vimmaisesti. Kuoleminen on vaihtoehto, elävänä säilyminen myös.

Romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu päähenkilö d'Artagnaniin ja kolmeen muskettisoturiin sekä pariisilaiselämään - kuninkaan hoviin ja kardinaalin valtaan. Toisessa osassa rakkausseikkailut ovat suuremmassa roolissa, kolmas osa alkaa taistelukuvauksilla ja huipentuu lopussa sellaiseen juonittelujen ja tragedioiden vyyhtiin, että ei voi kuin ihailla Dumasin kykyä rakentaa jännitteitä.

Kolme muskettisoturia on ennen muuta miehistä ja ystävyydestä kertova romaani. Rakkauskin punoutuu vahvasti juoneen, mutta naishahmot ovat lähinnä joko rakkauden kohteita tai melko avuttomasti rakkaudentunteen ohjailemia - elleivät sitten ilmiömäisiä paholaisia, kuten seuraava repliikki antaa viitteitä: "Minäkö pyörtyisin, minä? Pidättekö te minua minä tahansa naikkosena? Kun minua loukataan, minä en pyörry, minä kostan, käsitättekö?"

Kolme muskettisoturia on kerrassaan nautittava ja suositeltava aikamatka niin kielellisesti kuin kulttuurisestikin.

torstai 17. lokakuuta 2013

F-hoone, Tallinna



Ravintola F-hoone sijaitsee vanhassa tehdasaluekompleksissa Telliskivessä, joka on otettu luovaan käyttöön. Yhdellä käyntikerralla on vaikeaa sanoa, mitä kaikkea alueella on ravintolan lisäksi - äkkiseltään käveltynä ja tarkasteltuna voisi sanoa ainakin, että sirkkelöinnin perusteella jokin verstas ja kenties autokorjaamo. Telliskiven nettisivut paljastavat kuitenkin enemmän toimintaa - ja mielenkiintoista sellaista.

Ravintola F-hoone on tilava, hauskan retrosti ja avarasti sisustettu ravintola tehtaan F-sisäänkäynnin kohdalla. Ruokalistalla on monenlaisia vaihtoehtoja, ja myös vegemenu, joka on laajuudeltaan sivun mittainen kuin myös perusmenu, on olemassa.

Tilasin salaatin ilman ekstratäytteitä ja pääruoaksi hapankaalia ja hapankermaa paistetun tattari-sipuli-sienisekoituksen kera.


Ystäväni valitsi salaatin oliivien kera ja pääruoaksi neljän juuston pastan.


Salaatinkastikelista oli varsin monipuolinen, ja kastiketta oli runsaasti. Itse tehty pesto sai erityiskehuja, myös kotitekoinen majoneesi oli maukasta - tosin turistille majoneesi on riskivalinta, jota en ainakaan tässä paikassa toiste tee.

Tilasimme myös pullollisen kelpo kuohuviiniä sekä kivennäisvesien aatelia San Pellegrinoa, ja laskun loppusumma jäi alle neljäänkymmeneen euroon.

Ruoka oli erinomaista ja ravintolan miljöö viihtyisä - tämä on paikka, jota todella voi suositella. F-hoone on myös valittu Viron viidenkymmenen parhaan ravintolan listalle vuosina 2012 ja 2013.


Boheem, Tallinna


Tallinnan vanhakaupunki on kaunis, mutta mikäli vaeltelu sen muurien sisäpuolella alkaa kyllästyttää eikä ostoskeskuskokemus kiinnosta, kannattaa suunnata Kalamajan kaupunginosaan, jossa sijaitsee muun muassa Kahvila Boheem. Boheem on oivallinen pistäytymispaikka, jossa voi nauttia kahvin, hetkellisen istuskelujuoman kuten Martinin tai vaikkapa lounaan. Laivaturisti löytää satamasta Kalamajaan helposti kävelemällä, laiskottelija voi nousta raitiovaunuun. Matka ei ole pitkä ja alueella on mukavaa ihan vain vaellella, sillä arkkitehtuuri on erilaista kuin Suomessa, voi ihastella vanhoja ja jokseenkin rapistuneita puutaloja ja alueella on myös kirpputoreja.


Marita Taavitsainen ja orkesteri Koivu @ Finlandia

Suurena tähtenä lavalle spiikattu Marita Taavitsainen hönkäili Suomenlahden aalloilla Andre-hittiään siihen malliin, että sanojen ensimmäiset tavut kuulostivat lauletuilta ja loppu suli hengitykseen. Nyt on kuultu tämäkin.

Päivän toinen bändi, Ex-miehet, viihdytti napakammin.

Niin tai näin, kyllä laivalle livetanssimusiikki kuuluu yhtä lailla kuin päiväristeilyt kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin. Juurevaa.

Orkesteri The Everlast @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon ohjaama näytelmä Orkesteri The Everlast on "Komedia siitä mitä takahuoneessa tapahtuu". Tapahtumat sijoittuvat hääkeikalle, työväentalon takahuoneeseen, mikä selittää nostalgisen lavastuksen. Tapahtumat rakentuvat pitkälti odottamiselle, ja odottamisen tyhjä tila nostaa esiin bändin sisäiset ristiriidat, joiden varaan näytelmän juoni rakentuu.

Bändijulisteen näköisessä käsiohjelmassa Hannu (Jani Rapo), bändin viides jäsen, "joka ei sano sanaakaan koko näytelmän aikana", saa eniten tilaa. Hannun esittely on kenties (ironinen) kannanotto ihmissuhdedynamiikkaan, sillä Hannusta kerrotaan: "Mikäli tätä näytelmää esitykseksi työstävät ihmiset kokevat Hannun kiusallisena, vastenmielisenä tai jopa vaivaannuttavana, hänet voidaan toki sulkea pois koko näytelmästä, ikään kuin häntä ei olisikaan eikä hänestä kukaan olisi mitään koskaan kuullutkaan. Sitä paitsi näinhän me toimimme sellaisten ihmisten kohdalla, joilla ei ole meille mitään annettavaa."

Bändin muut jäsenet ovat Halla (Juho Milonoff), Rane (Pekka Valkeejärvi), Timi (Samuli Niittymäki) ja Jase (Janne Reinikainen), lisäksi matkalla takaisin kohti kuuluisuutta ja uranousua bändin liepeillä hengaa Hallan sisko, Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara).

Näytelmän ensimmäisessä dialogikohtauksessa lavalla nähdään Halla ja Rane. Juho Milonoffin Halla on saituutensa kourissa eittämättä näytelmän hauskimpia hahmoja, varsinkin kun hän lisäksi on hieman hidasälyinen.

Särön näytelmän fiktiiviseen maailmaan toi minulle lähes ylitsepääsemättömästi se, että alkukaksikko näytteli keskeiset roolit myös Kom-teatterin Karkkipäivässä - Milonoff oli pääroolin yksinäinen pikkupoika, Valkeejärvi keski-ikäinen kirjailija, jolle osui jonkinlainen pelastajan rooli. Orkesteri on näytelmänä aivan erilainen kuin traaginen ja itkettävä Karkkipäivä, mutta Milonoffin puhemaneeri - joka kyllä sopii tähänkin hahmoon - on aivan sama. Myös näiden kahden näyttelijän esittämien roolihahmojen valtasuhde on samankaltainen kuin Karkkipäivässä - Milonoff on avuton altavastaaja, Valkeejärvi muriseva keski-ikäinen. En ole varma, pääsinkö näistä samankaltaisuuksista ylitse kunnolla koko näytelmän aikana, mikä toi katsomiskokemukseeni oudon ja epäsopivan heijastuspinnan.

Orkesteri The Everlast hauskuuttelee elähtäneen, superhittinsä vuonna 95 tehneen bändin alennustilalla ja ihmissuhdekarikatyyreillä. Loppua kohden komedia kääntyy farssiksi ja ylikierroksilla käydään komeasti. Tilanne- ja henkilöhahmostereotyypit ovat hyvin hallussa, mutta yllätyksiä on vähän. Jasen hahmo onnistutaan pitämään hauskana, hänessä olisi suurimmat mahdollisuudet ajautua surkean ja säälittävän puolelle. Omalaatuisin hahmo on Halla, jonka repliikit käsittämättömyydessään aiheuttavat yllättävimmät naurut - yllättävyyttä näytelmä kaipaisi lisää, vaikka kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Jari Silomäki: "We Are the Revolution", after Joseph Beuys @ Korjaamo Galleria, Helsinki

Tsekkaamisen arvoinen näyttely Korjaamo Galleriassa 20.10. saakka!

Jari Silomäki kertoo näyttelyesitteessä "'We Are the Revolution', after Joseph Beuys" valokuviensa taustasta seuraavasti: "Vuonna 2006 aloitin projektin, jonka tarkoituksena oli kävellä kaikissa 1900-luvun poliittisissa murhapaikoissa yhtä monta askelta kuin kyseisellä paikalla tapahtuneessa tragediassa on kuollut ihmisiä. Aloitin edellisen vuosisadan käsittelemisen kävelemällä Itävalta-Unkarin arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sophie Chotekin murhapaikalla Sarajevossa ja lopetin sen kävelemällä Ground Zerolla New Yorkissa. Näiden kahden tapahtuman väliin mahtuu kymmeniä miljoonia askeleita."

Mustavalkokuvat herättävät ajatuksia, muistuttavat tapahtuneista ja tapahtumisen paikkasidonnaisuudesta. Näyttelyn lähtökohtana on saksalaisen Joseph Beuysin (1921-1986) kuva "We Are the Revolution" (1972), jossa taiteilija kävelee kohti kameraa. Silomäen kuvissa toistuu sama tilanne:

 Kävelen 237 000 askelta Normandian rannikolla, 2013

 Kävelen 3669 askelta Budapestin Radiotalon edustalla, 2013

 Kävelen 8100 askelta Srebrenicassa, 2013

Kävelen Auschwitz-Birkenaussa itseni uuvuksiin, 2013

Kävelen 174 askelta Lepolassa Riihimäellä, 2013


Korjaamon Sushibar+Wine, Helsinki


Korjaamon ravintola Sushibar+Wine on normaalioloissa varsin hintava sushila, mutta lounashinta on aika kiva: kymmenen palan setti maksoi 10,90 ja sisälsi monenlaisia makuja. Tarjolla oli myös 15 palan setti, ja menu vaihtuu päivittäin.

Ilmapiiriltään Sushibar+Wine on mukava: avara, rauhallinen, elegantti. Lounasaikaan paikka oli myös lastenvaunuväen suosiossa, eikä ihme, sillä sisustus on tilavakäytäväinen ja paikan rauhallisuudesta mainitsinkin jo.

Lounasviinin hinta on 3,90 e / 12 cl - ja käsitteenä "lounasviini" on kerrassaan porvarillisen mainio.

Sushi on maukasta.


Olympiastadionin torni, Helsinki



Podin joitain viikkoja tai kuukausia tornikateutta, kun kuulin ystävieni tornikokemuksesta stadionin tornissa. Niinpä eräänä aurinkoisena lokakuun päivänä hissittelin itseni 72 metrin korkeuteen (5 e) tiiraamaan, miltä Helsinki tuosta korkeudesta näyttää, kun katsomiskeskiö sijaitsee Töölössä.

Hissi on nopea ja miellyttävä. Tornissa oleillaan ulkoilmassa. Tarjolla on "alaparveke" sekä joka suuntaan avoin tornin huippu, joka tosin (ja ihan syystäkin) on kalteroitu.

Yllätyin tornin pienuudesta. Ruuhkattomana turistihetkenä kokemus on hieno, mutta mikäli tornissa on kerralla enemmän kuin kymmenen ihmistä, alkaa varmasti ärsyttää ja ahdistaa.





Paras mukavuus on maisema, juuri muita ei ole tarjolla. Ylätasanteen keskellä on pieni koroke. Jos se on pöytä, se on matala. Jos se on tuoli, se on silti hyvin matala - istuttaessa katse ei yllä maisemaan asti. Toisaalta on hyvä, ettei tarjolla ole muuta kuin rautaa, betonia ja lähes 360-asteinen näkymä yli taloje, puistikkojen, katujen ja merenlahtien. Se riittää. Se on hieno. Ja on mahtavaa silloin tällöin turisteilla kotikulmilla!