Sofia Tawast: Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi

 

Storytel original -äänikirja. Lukija Sofia Tawast. 5 h 12 min. 

Sofia Tawast on toimittaja, ja tietokirja Peukku-Suomi - Alfa-pvp ja huumekriisin uusi aikakausi on kuin laaja reportaasi nimensä kuvaamasta aiheesta, siis tässä hetkessä toimivaa käyttökirjallisuutta. 

Kirjaan on haastateltu niin käyttäjiä, diilereitä, päihdetyöntekijöitä, lääkäreitä, tutkijoita kuin omaisiakin. Kokonaisuus on varsin tiivis ja piirtää kokonaiskuvaa ilmiöstä. Tavoitteena on myös purkaa stigmaa huumeidenkäyttäjien ympäriltä ja vaikuttaa tapoihin, joilla puhumme ilmiöstä ja joilla rakennamme (pikemminkin kuin puramme) yhteiskuntaamme.

Kale Puonti: Mikke

 

Bazar 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ville Tiihonen. 8 h 4 min.

Mikke on kahdeksas osa Pasilan Myrkky -sarjassa, mutta ensimmäinen Kale Puontin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Selvästikin sarjaa voi lähestyä myös yksittäisinä teoksina, vaikkakin silloin tietysti poliisien keskinäiset suhteet ja niiden kehittyminen jää taka-alalle.

Miken tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle. Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden elämää seurataan ja joiden tarinat limittyvät toisiinsa. Teemana on tämän hetken päihdemaailma ja nyt trendaavat rikostyypit. Romaanin keskiössä on alfa-pvp, jonka myynnin ja käytön kasvu on näkynyt katukuvassa viime vuosien aikana ja tehnyt huumekaupan ja huumeiden käytön todellakin näkyväksi. Romaanin nimihenkilö Mikke on pikkurikollinen - tai ehkä osuvammin häntä voisi kuvailla koko elämänsä jollakin tapaa yhteiskunnan marginaalissa tai sen liepeillä eläneeksi pojaksi ja nuoreksi mieheksi, joka on koettanut aina tavalla tai toisella selvitä ja päästä eteenpäin. Ratkaisut vain ovat usein osoittautuneet huonoiksi, mutta on turha moralisoida, kuinka Mikke olisi voinut paremminkaan toimia. Miken lapsuudesta saakka paras ystävä on Antti, joka on aikanaan sekoillut huume- ja rikosmaailmassa, mutta sittemmin Antti on suunnanut elämänsä toiseen suuntaan. Hän harrastaa Miken kanssa kamppailulajeja, mutta asuu Kontulassa tyttöystävänsä kanssa ja elää rikoksetonta elämää.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Mikke pyytää Antilta kyytiä yhden paketin hakemiseen - Antti luulee, että Mikke on tilannut myyntiin hormoneja, mutta kyseessä onkin huumepaketti ja sekaannuksen vuoksi vielä erilainen sellainenkin, kuin mitä Mikke luulee olevansa hakemassa. Ja tästä eteenpäin sekä Miken että Antin asiat alkavat mennä solmuun omilla suunnillaan, ja kierroksia tulee koko ajan lisää.

Muita keskushenkilöitä ovat esimerkiksi nuoret somalipojat ja Netta. Somalipojat tulevat Ruotsista Suomeen laivalla hoitamaan pimeässä verkossa vastaanottamaansa tilauskeikkaa: he luulevat tulevansa pelottelemaan kohdehenkilöä, josta saavat tietoonsa vain osoitteen, mutta tämäkään reissu ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Juonikaarella otetaan kantaa nuorisorikollisuuden raaistumiseen ja terrorismin uudenlaisiin lajeihin, jotka nuorisojengien kautta tuntuvat valuvan toimintatapoineen Ruotsista Suomeen. Netta puolestaan edustaa huumekuvauksessa katutason käyttäjää, jonka käyttö alkaa olla rappiotasolla.

Mikke kuvaa nykyhetken ilmiöitä, ja tekee sen koukuttavalla tavalla. Dekkarin alkuasetelmat tuntuvat realistisesti uskottavammilta, mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään ja eri juonilinjojen lankoja aletaan solmimaan yhteen, tarina menee vähän aikuisten sadun puolelle. Yllättäen onnellisia loppuja ja satulinnoja tuntuu olevan kohtalon pokerissa jaossa eikä uhrautumistakaan voida välttää - sekin tapahtuu jalosti. Vaikka juonenkäänteiden uskottavuus romaanin loppupuolella kärsiikin, kokonaisuus onnistuu silti kertomaan jotain ajastamme. 

Kale Puonti tuntuu olevan dekkaristi, joka ainakin tämän romaanin perusteella kirjoittaa ruohonjuuritason ihmisistä ja arkisista rikoksista - ja on siis tuore näkökulma verrattuna klassisiin murhaa selvitteleviin dekkareihin tai Remes-tyyppiseen dekkaria ja poliittista trilleriä sekoitteleviin teoksiin verrattuna. Ihan hyvin voisin lukea tai kuunnella enemmänkin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoja.

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Ilkka Remes: Tornado

 

"Aurinko paistoi pivettömältä taivaalta, joka sai miltei tyynen Välimeren hohtamaan asuurinsinisenä."

WSOY 2022. Nextoryn e-kirja. 504 s.

Tornado on taattua Remestä: mukaansatempaava, ajankohtainen ja suoraviivainen yhteiskunnallinen dekkari. Tornadossa käsitellään huumekauppaa, länsimaiden kiristyvää tilannetta Venäjän kanssa, jännitteiden kiristymistä Itämerellä, Ukrainan sodan syttymistä, Naton laajenemista ja suomalaisten poliitikkojen suomettumisen ajan likapyykkejä ja painolasteja. Toiminta kiihtyy loppua kohden: on hurjastelua moottoritiellä, helikopterioptio kuin Itämeren syvänteessä oleva sukellusvenekin.

Aika pian lukiessa havahtuu Remeksen maneereihin: teoksessa kerrotaan tapahtumista lukuisten hahmojen näkökulmasta, ja jokaisen luvun alussa lukija ensin tutustutetaan miljööseen, jossa kulloinkin ollaan, yksityiskohtaisella ja pitkähköllä virkkeellä, ja sen jälkeen siirrytään hahmon kokemusmaailmaan usein kertomalla hahmon etu- ja sukunimi. Toimiva tapa, eipä siinä.

Janne Huuskonen & Miro Hilden: Koukussa - Vuosi narkomaanien elämää

 

"Rintamamiestalon keittiön kattoa peittää harmaankeltainen savu."

Johnny Kniga 2022. Nextoryn e-kirja. 276 s.

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teoksen Koukussa syntyhistoria lähtee siitä, kun Hilden (Huuskosen poika) saa ajatuksen osana opintojaan kuvata narkomaanien arkea. Huuskonen on entinen narkomaani, ja hän johdattaa Hildenin entisten tuttujensa maailmaan. Valokuvausprojektista kasvaa kirjaprojekti, ja Huuskonen ja Hilden päättävät seurata vuoden ajan narkomaanien elämää Helsingissä. Teoksen keskushenkilöä kutsutaan Mamaksi. Hän on Hildenin (s. 1975) ikäluokkaa. 

Koukussa on rehellinen ja ajankohtainen kirja. Kirjoittajana on pääosin Huuskonen, joskin myös Hildeniltä on joitakin lyhyitä kirjallisia osioita teoksessa kuvien lisäksi. Näkökulma huumemaailmaan on sivustakatsojan, joka kuitenkin pääsee (tai otetaan ja joutuu) mukaan arkisiin tilanteisiin. Teoksesta välittyy hienosti huumemaailman kaoottisuus. Maailma on omalakinen rinnakkaistodellisuutensa, jossa aikajänne on lyhyt. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tai toisaalta kuljetaan huumeiden ja huumekämppien perässä sinne-tänne-tonne, missä sitten meneekin koko päivä-viikko-kuukausi-elämä. Koukussa luo myös kuvaa siitä, mitä aineita tällä hetkellä on liikkeellä, ja syntyvä kuva on hyvinkin erilainen verrattuna siihen kuvaan huumeista, jonka muistan esimerkiksi omalta koulu-uraltani huumevalistuksen yhteydestä. Ainoa tuttu aine on oikeastaan amfetamiini.

Ulkopuolisen katsojan näkökulman näkyväksi tekeminen kerronnassa on teoksen parasta antia. Kirjan loppupuolella Huuskonen peilaa omia käsityksiään addiktiosta ja omaa käyttäytymistään suhteessa Mamaan, jonka maailmaan hän seurantavuoden aikana lipeää yhä enemmän:

"Olin alkanut ymmärtää Maman todellisuutta siinä määrin, ettei tehnyt mieli ruveta kiukuttelemaan hänelle. Muutama kuukausi sitten mietin vielä, oliko Mama koukussa vai oliko kyseessä vain elämäntapa. Ajatus nauratti nyt mutta veti myös vakavaksi. Läheisriippuvuuteni oli aktivoitunut kirjanteon aikana. Se sai minut ummistamaan silmäni tosiasioilta, kusettamaan itseäni. Olin aina ymmärtämässä Mamaa, selittämässä asioita parhain päin ja uskomassa seuraavaan kertaan, jolloin hän vihdoin tekisi järkeviä valintoja."

Se, että Koukussa-teoksen tekijät seuraavat Maman elämää vuoden verran, on onnistunut ratkaisu. Eräänä päivänä Maman tarina vain alkaa tulla näkyväksi, ja eräänä päivänä siitä kertominen lopetetaan. Tarinassa ei varsinaisesti ole juonta, kuten ei elämässä itsessään ole ellei sitä erikseen juonellisteta. Kuvaako Koukussa Maman alamäkeä, jää lukijan tulkittavaksi. Elämä vaikuttaa olevan niin sekavaa, että alamäen ja ylämäen käsitteetkin hämärtyvät.

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Into, 2022. Nextoryn e-kirja, 330 s.

Subutex-kapungin kasvatit sijoittuu pääosin Raaheen. Laura Juntunen on haastatellut "Henkkaa" (kaikkien teoksessa esiintyvien nimet on muutettu), joka on hänen lapsuudenkaverinsa ja teoksen keskushenkilö. Teoksessa on myös paljon valokuvia, jotka ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Laura Juntusen ottamia. Subutex-kaupungin kasvatit kertoo Raahen ja paikoin muunkin Suomen huumemaailmasta keskushenkilön elämäntarinan, näkemysten ja kokemusten kautta. Teosta varten on myös haastateltu asiantuntijoita, kuten keskusrikospoliisin, A-klinikkasäätiön ja sijaishuollon hanketyön edustajia. Lajityypiltään teosta voisi kutsua elämäkerraksi.

Lukukokemuksena Subutex-kaupungin kasvatit on ristiriitainen ja vaikuttava. Tekijä onnistuu hienosti välittämään Henkan kokemusmaailman. Kirjassa kerrotaan Henkan lapsuudesta, nuoruudesta, päihteidenkäytön aloittamisesta, piikittämisen aloittamisesta, huumeiden käyttämisestä ja myymisestä, arjesta, ystävistä, tyttöystävästä, lapsista ja huumeperheen lapsiarjesta. Haastatteluhetkinä Henkka ajoittain haluaa lopettaa huumeidenkäytön (tai ainakin Subutexin ja sen piikittämisen) ja on joitakin kertoja jonkinlaisessa katkaisu- tai korvaushoidossa. Ajoittain Henkka puolestaan ei halua lopettaa, vaan vain saada elämänsä rullaamaan. Median esittämiä narratiiveja huumeidenkäyttäjistä Henkka perkaa osuvasti:

"Kun mää jätän klinikan taakseni, mietin, miks huumeiden käyttäjistä kerrotaan aina vaan kahta tarinaa. Se on joko selviytymistarina tai helvetti. Mediassa ääneen pääsee tyyppi, joka on jättäny aineet taakseen ja saarnaa nyt siitä, miten se on selviytyny huumemaailmasta ulos aivan viime hetkillä. Tai sitten puhuja on joku, joka elää tätä totuutta ja kärsii. Mut ei asiat ole niin mustavalkoisia. Oikeasti tuohon väliin mahtuu monta muutakin tarinaa. En tunnista itteäni noista kummastakaan. Ei tämä ole mulle mikään helvetti. Tämä on ainut elämä, jonka oon ikinä tuntenu. Ja vaikka kadun monia asioita, niin en mää usko, et muuttaisin mitään. Mää halusin käyttää huumeita. Enkä mää aio lopettaa."

Eihän ihmisellä todella ole kokemusta muusta elämästä kuin siitä, jota hän elää ja on elänyt. Koska lukija saa tietää Henkan lapsuuden ja nuoruuden arjesta, Henkan tekemät valinnat vaikuttavat - on se fatalistisesti sanottua tai ei - aika luonnollisilta. Muunlaisia valintoja olisi ehkä ollut hyvinkin hankalaa tehdä.

Teos saa todella ajattelemaan sitä, kuinka erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja mitä kaikkea itse kukin olettaa oman todellisuutensa reunaehdoiksi. Kaikkein ristiriitaisinta on lukea Henkan ajatuksia hänen lapsistaan. Kun lapset syntyvät, Henkka moneen kertaan korostaa, kuinka lapset ovat hänelle kaikki kaikessa ja tärkeintä elämässä. Näin varmaan tavallaan onkin. Huumeidenkäyttäjäpariskunnan (ja sittemmin eronneen pariskunnan) lapsiperhearjen kulmakiviä on se, että kun lapsi syntyy, saadaan totta kai isompi asunto ja lapselle totta kai niitä välineitä, joita lapsi tarvitsee. Ja että nyt tapahtuu elämänmuutos. Ehkä jossain määrin tai hetkellisesti tapahtuukin. Sossut ovat kuitenkin vihollisia, joita varten näytellään erilaisia tarinoita, ja kun piikittäminen taas saa enemmän tilaa elämässä, pahin virhe arjessa tapahtuu siinä, kun sossut tulevat yllättäen kotiin ja lattialle onkin jäänyt käytetty ruisku. Kun puolestaan kuvataan perheen illaviettoa ystävien seurassa olohuoneen sohvalla tv:n ääressä ja Henkka huomaa sohvatyynyjen väliin unohtuneen puukon, hän huokaisee helpotuksesta, että lapset sentään ovat jo niin isoja, että osaavat itsekin varoa puukkoa.

Subutex-kaupungin kasvatit siis onnistuu hienosti kertomaan keskushenkilön elämästä ilman, että elämää glorifioidaan tai että ote olisi syyllistävä tai osoitteleva. Lukijan annetaan rauhassa elää tarinan herättämiä tunteita: teos näyttää asioita, niin haastatteluiden, Henkan muistikirjamerkintöjen kuin valokuvienkin kautta, mutta ei selitä tai tulkitse. Tulkinnat tulevat Henkan itsensä äänellä:

"Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään."

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

"Alussa on ihan hiljaista."

Like 2019. 332 s.

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on vaikuttava romaani. Se kertoo lähiöelämästä, köyhyydestä ja yhteiskunna laita-alueella elämisestä, niin konkreettisesti kuin syvemminkin. Tyylistä tulee mieleen Arto Salminen, sillä Kuisman kerronnassa on samaa naturalismia, äärimmäisyyttä, surua kuin komediaakin.

Kerrostalossa on useita keskushenkilöitä, joiden kautta todellisuus piirtyy esiin. Keskiluokkaista työssäkäyntiä romaanin maailmalta on turhaa odottaa. Henkilöhahmot ovat lomautettuja, alkoholisteja, eläkeläisiä, huumeita myyviä tai käyttäviä, kotiäitejä, fitness-kisaajia... he tietävät asuvansa lähiössä, eikä lähiöstä tunnu olevan ulospääsyä. Kerrostalo on siis myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani luokkajaosta ja elämän lainalaisuuksista - kerrostalolaisetkin toki maksavat vuokransa, ja jonnekin sekin raha päätyy.

Kerrostalo on koukuttavaa tekstiä, ja romaanin maailma jää pitkäksi aikaa ajatteluttamaan. Vahva lukusuositus tälle romaanille!

Stefano Sollima: Sicario 2: Soldado

Stefano Solliman ohjaama ja Benicio del Toron tähdittämä elokuva Sicario 2: Soldado on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, jossa tosin toiminta lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Elokuvan katsominen muistuttaa pikemminkin tv-sarjan osan katsomista: tapahtumat lähtevät liikkeelle ikään kuin kesken tarinaa ja lopetus on sellainen, että luvassa varmasti on jatkoa, jos vain rahahanat ovat auki. Sicario 2: Soldado vaikuttaa enemmänkin elokuvalta, joka kuvaa tilannetta, ei niinkään juonta tai tapahtumasarjaa.

Aloituksessa haetaan vauhtia kaukaa. Elokuvan pitäisi kertoa Meksikosta, laittomasta ihmiskaupasta Meksikon ja Usa:n rajalla. Aluksi kuitenkin lähdetään Afrikkaan kuulustelemaan somalialaista merirosvoa. Kun vauhtia on sieltä saakka haettu selittämään ihmissalakuljetuksen juurisyitä Amerikan mantereella, lähdetään punomaan juonta, jossa amerikkalaisten konkreettinen tavoite on sytyttää sota meksikolaiskartellien välille kidnappaamalla erään kartellin pomon 16-vuotias tytär ja saada kidnappaus näyttämään toisen kartellin tekemältä. "Things get dirty" all the time, eli amerikkalaiset liikkuvat pääosin laillisuuden tuolla puolen ja hyödyntävät erilaisia laittomia kontakteja operaation hoitamisessa. Rahasta ja välineistä ei ole puutetta, mutta tietysti kaikki menee monellakin tapaa pieleen.

Tunnelma elokuvassa on synkkä ja äärimmäisen maskuliininen: nähdään lähikuvia tosimiehistä, joiden dialogi on kuin kovaksi keitetystä dekkarista. Jos katsojan pokka pitää dialogin, osin epäloogisten tapahtumien ja kuolleistaheräämisten keskellä, elokuva on omanlaistaan viihdettä. Naisten rooli elokuvassa kilpistyy 16-vuotiaaseen tyttöön, jonka äärellä toki kovistakin kovimman miehen sydän sulaa.

Sicario 2: Soldado ei jätä pysyvää muisti- tai tunnejälkeä, mutta ei sen katsomisesta turhautunuttakaan oloa jää.

Emma Cline: Tytöt

"Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt."

Otava/Seven 2016. Suom. Kaijamari Sivill. Alkuteos The Girls. 287 s.

Emma Clinen romaani Tytöt on oivallista, mukaansatempaisevaa kesälukemista. Romaani on kirjoitettu vetävästi sellaisen mysteerin ympärille, jonka loppuratkaisu tiedetään jo: rakenne on samanlainen kuin esimerkiksi Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin; ja niin on mysteerikin, tosin Clinen romaanin näkökulma on vahvasti naisnäkökulma.

Kauhistuttava mysteeri, joka vaikuttaa Tytöt-romaanin pohjalla, juontaa juurensa kesään 1969 ja tositarinaan Charles Mansonin johtamasta kultista. Keskiössä romaanissa on kuitenkin tyttöys, ja sikäli minulle tulee romaanista vahvasti mieheen Erica Jongin Lennä, uneksi. Millaisia ovat ne peilipinnat, joista tytöt jatsovat maailman kautta itseään, ja mitä peilistä pitäisi näkyä? Miten tytöt muotoutuvat ja valmistautuvat maailman odotuksiin, kuinka paljon he odottavat nähdyksi tulemista maailman, siis poikien, silmissä? Kuinka herkkä ja haipuva minuus voikaan olla, ja entä sitten, jos tulee yhteisö, joka vaikuttaa ottavan ihmisen avosylin vastaan ja kertovan, miten maailmassa voi olla olemassa ihan eri tavoin kuin mihin keskiluokkaisuus ohjaa?

Tyttöjen päähenkilönä on Evie Boyd, 14-vuotias tyttö, joka on tylsistynyt omaan elämäänsä. Vanhemmat eroavat, äiti muuttuu 60-luvun hengessä itseään etsiväksi naiseksi, joka lopulta vaikuttaa vain epätoivoisesti haluavan löytää uuden miehen, eikä Evielle enää tunnu olevan kotona tilaa. Bestis Connie on Evien lapsuudenystävä, jonka kanssa koetaan varhaisnuoruuden kokemuksia, mutta sitten tapahtuu jotakin, mikä ajaa tytöt erilleen. Ja eräänä päivänä puistossa kulkee kolme vierasta tyttöä, joista hehkuu jotain aivan erilaista voimaa, varmuutta ja estotonta energiaa kuin kenestäkään muusta koskaan...

Tytöt on kasvutarina, joka alkaa marginaalista, käy vielä syvemmällä marginaalissa ja päättyy marginaaliin. Romaanissa on kaksi aikatasoa: "nykyaika", jossa Evie on aikuinen, ja kesä 1969, jolloin Evie on 14-vuotias. Ennen muuta Tytöt on kuvaus ulkopuolisuudesta, mihinkäänkuulumattomuuden tunteesta ja valtavasta halusta kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi - niinkin kovasti, ettei ole valmis näkemään sitä, minkä näkee.

Tytöt on vetävästi kirjoitettu kuvaus amerikkalaisuudesta niin 60-luvulla kuin nykypäivänäkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, kuten se, miten huumeista puhutaan - 60-luvulla porttina, nykypäivänä numeroina ja TCH-pitoisuuksina - mutta epävarma ja hyväksyntää hakeva tyttöys näyttäytyy ajasta riippumatta samanlaisena.

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Norman Ohler: Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus

Like 2016. Suom. Raija Nylander. Alkuteos Der totale Rausch, Drogen im Dritten Reich. 343 s.

Norman Ohlerin natsi-Saksaa käsittelevä teos Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus on todella kiinnostava kirja. Kyse on historiaa käsittelevästä tietokirjasta, mutta tekijä avaa eksplisiittisesti alkusanoissaan sitä, kuinka historia on aina tulkintaa, niin tämäkin teos. Ohler on tehnyt taustatyötä arkistoissa ja haastattelemalla ja koonnut materiaalista koukuttavasti etenevän kokonaisuuden, joka tuo esiin perustellun, uuden näkökulman ja selityksen Saksan tapahtumiin.

Teoksen nimi on selvän kaksiselitteinen: on kysymys huumeista ja on kysymys vaietusta asiasta. Alussa Ohler taustoittaa huumeiden asemaa (laillisuus, saatavuus, sallittuus, yleisyys) sotaa edeltävässä Saksassa, käsittelee monin esimerkin armeijan, sotimisen ja huumeiden välistä pyhää liittoa ja keskittyy pitkälti kuvaamaan Hitlerin itsensä suhdetta huumeisiin.

Hitlerin tabut kuvaa varsin tarkasti Hitlerin suhdetta henkilääkäriinsä Theo Morelliin, joka toimi alun perin Berliinissä aikansa jetsetin suosikkilääkärinä (koska hän määräsi suosituiksi nousseita huumereseptejä; tosin tätä on hyvä tulkita aikansa kontekstissa, jossa kotirouville myytiin metamfetamiinikonvehteja). Morellista tuli yksi Hitlerin lähimmistä henkilöistä, koska hän osasi sekoittaa juuri oikeanlaiset ruiskeet, joilla nuupahtanut ja ärtynyt diktaattori saatiin aina uuteen, valovoimaiseen henkiseen nousuun.

Mikään trippi ei kuitenkaan voi kestää ikuisesti, ja Hitlerin tabut käsittelee natsi-Saksan romahdusta kiinnostavasti lääketieteellisestä näkökulmasta. Miksi Hitler vieraantui todellisuudesta niin pahoin? Miten hänen mielialanailahtelunsa ovat selitettävissä? Miksi hän oli ennen itsemurhaansa vapiseva ihmisraunio? Miksi ylipäätään koko Saksan sotavoimat tuntuivat tekevän järjettömiä päätöksiä?

Hitlerin tabut tekee näkyväksi sen, kuinka organisoitua huumeiden (kuten kokaiinin ja metamfetamiinin, pervitiinin ja eukodalin) käyttö sotavoimissa oli ja kuinka se läpäisi kaikki kerrokset aina korkeimmista sotaherroista tavallisiin rintamamiehiin saakka. Huumeita tuntui käytettävän niin henkilökohtaisen suorituskyvyn nostamiseen tai ylläpitämiseen kuin myös lopulta joukkojen massakäyttäytymisen ohjaamiseen: sodan lopussa merivoimat yritti kehittää ihmepilleriä, jolla saataisiin sotilaat pysymään valveilla ja toimintakuntoisina neljä vuorokautta yhteen menoon, mihin ei perus-pervitiinillä päästy. Erilaisia koktaileja testattiin lopulta keskitysleirivangeilla, jotka laitettiin kävelemään (ja testaamaan mahdollisia hyviä kengänpohjia saksalaisten kenkätehtaiden tuotantoa varten) epäinhimillisiksi ajoiksi kävelyradalle.

Hitlerin tabut herättää myös ajattelemaan, josko nyky-yhteiskunnan vaatimukset ihmisten tehokkuudesta vaativat enää suurtakaan askelta siihen, että rauhanajan yhteiskunnassakin siirrytään vastaavankaltaiseen joukkohuumeistukseen kuin sodan ajan Saksassa. Huumeen ja lääkkeen erohan on lähinnä nimeämisen tasolla.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

"Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten."

Minerva 2014. Suom. Sirkka Aulanko. Alkuteos Au revoir là-haut, 2013. 546 s.

Pierre Lemaitren vuonna 2013 Concourt-palkittu romaani Näkemiin taivaassa on todella koukuttava, kerrontaratkaisuiltaan taitava, elämän absurdiuden näkyville tuova kirja, jonka tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan loppumetreiltä ja piirtää kuvan siitä, mitä sodan jälkeen voi tapahtua. Näkemiin taivaassa on yksi parhaista romaaneista, joita olen lukenut.

Romaanin keskushenkilö on Albert Maillard. Maillardin kautta lukija pääsee seuraamaan inhimillisestä näkökulmasta sitä, mikä on sotilaan asema sodan päätyttyä: mitä vaihtoehtoja elämä tarjoaa, miten rintamalla syntyneet suhteet - joissa pelastettavana tai tuhottavana on ollut oma tai jonkun muun henki, joskus ruumis - velvoittavat sodan jälkeen, miten sota-ajan valta-asetelmat ja toimintatavat heijastuvat rauhanajan yhteiskuntarakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia hajalle pommitettu maa ja kansakunta tarjoavat niille, jotka mahdollisuuksia näkevät.

Näkemiin taivaassa on niin ovela ja monesti lukijan odotusten alta maton vetävä romaani, että siitä on oikeastaan hyvin hankalaa kirjoittaa paljastamatta liikaa. Tartuin itse teokseen takakansitekstin perusteella, mutta luettuani takakansitekstin uudelleen teoksen lukemisen jälkeen ajattelen, että se antaa lopulta romaanista paljon konservatiivisemman ja perinteisemmän kuvan kuin mitä romaani lukukokemuksena lopulta oli. Romaanissa on joitain niin absurdeja ja groteskeja kohtauksia, että nauroin useamman kerran ääneen sitä lukiessani. Toisaalta kaikista henkilöhahmoista - olipa kyseessä sitten sankari, roisto tai jotain siltä väliltä - näytetään myös inhimillinen puoli. Loppuratkaisua saa jännittää viimeisille sivuille saakka, mutta juonenkäänteistä romaanissa ei muutenkaan ole pulaa. Mitenkään vaikeasti seurattavaa tämä piirre ei kuitenkaan kirjasta tee.

Romaanin henkilökuvaus on tarkkapiirteistä, huumoria unohtamatta:

"Labourdin oli ääliö, jota hänen typeryytensä oli auttanut eteenpäin. Se ilmeni poikkeuksellisena itsepintaisuutena, joka oli politiikassa yleensä kiistämätön hyve, vaikka hänessä se johtui vain kyvyttömyydestä muuttaa mielipidettään ja täydellisestä mielikuvituksen puutteesta. Se oli hyödyllistä typeryyttä. Kaikessa keskinkertaisuudessaan Laboudin oli mies, jonka saattoi sijoittaa minne tahansa, ja hän täytti uskollisesti tehtävänsä, siis varsinainen kuormajuhta, jolta saattoi pyytää mitä tahansa. Paitsi älykkyyttä, mikä oli suunnaton etu."

Lukukokemusta tulee väkisinkin verrattua toiseen laajaan sotaa Euroopassa käsittelevään romaaniin, joka on (uudemmuudestaan johtuen?) saanut huomattavasti enemmän mediahuomiota, nimittäin Anthony Doerrin teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Omaan makuuni Doerrin teos - vaikka siinä paljon hyvää ja kiinnostavaa onkin - edustaa liikaa world fictionia, aikuisille tarkoitettua satua. Vaikka Lemaitren romaanissa on uskomattomia älynvälähdyksiä (jotka voisi mahdollisesti myös tulkita satumaisiksi juonenkäänteiksi), ne eivät ole samalla ärsyttävällä tavalla naiivin laskelmoidun oloisia kuin Doerrin romaanissa. Näkemiin taivaassa pikemminkin näyttää sen, että jos sodan puhutaan edustavan järjettömyyttä, niin yhtä lailla sitä seuranneella rauhanajalla on samankaltaiset piirteensä; olisikin hyvin naiivia ajatella, että yhtenä päivänä sodan ehdoilla (varsinkin rintamalla) toimineet ihmiset seuraavana rauhanaikaa edustavana päivänä olisivat muuttuneet ihmisiksi, jotka eivät toimi sodan logiikalla.

Minulle Näkemiin taivaassa oli paitsi kerrassaan mehevä lukukokemus, myös sille silmiä avaava teos, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun katastrofi (tässä tapauksessa ensimmäinen maailmansota) loppuu ja kaiken ikään kuin pitäisi olla hyvin, mutta ei tietenkään ole. Lemaitren romaani on myös siitä raikasta tekstiä, että se ei todellakaan edusta perinteistä suomalaista ankeilurealismia, jossa kieriskellään sodanjälkeisessä harmaudessa ja köyhyydessä. Harmaata ja köyhää on myös keskushenkilö Albert Maillardin elämä, mutta siihen liittyy olennaisesti myös strutsinsulkia, morfiinia, hevosenpää ynnä muuta...


* * *
Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Iida Rauma: Katoamisten kirja

"Auttaisiko jos tunkisi pään veteen?"

Gummerus 2011. 377 s.

Iidan Rauman esikoisromaani Katoamisten kirja on nimensä veroinen: päähenkilö on kadonnut omaan elämäänsä eikä tunnu saavan mistään otetta, hänen tyttöystävänsä Sofia on kadonnut suorittamiseen ja sopeutumiseen, maahanmuuttaja-työkaveri Zorka on halunnut kadota entisestä elämästään ja viettää elämäänsä Suomessa henkisesti etäällä muista ihmisistä kertomatta itsestään juuri muuta kuin erilaisia tarinoita ja valheita, vanhainkodin vanhukset ovat kadonneet kuka dementiaan, kuka ylipäätään vanhainkodin seinien sisään, eristyksiin muusta maailmasta; äiti on kadonnut sisällissotaa käsittelevään tutkimukseen ja mielenterveyden horjumiseen, isä puolestaan on kadonnut perheen elämästä omasta tahdostaan - hän on vain "Jossain".

Katoamisten kirja on myös tarina ihmissuhteista, jotka menevät vikaan - eikä kukaan tiedä, miksi. Syyt ovat niin moninaisia ja kerrostuneita, ettei niitä purkamalla lopulta päädy mihinkään. Ne vain loppuvat.

Päähenkilön elämä näyttää samanlaiselta, yhtä liikkumattomalta ja muuttumattomalta: "Ulkona sataa kaatamalla, ja veden ropina vie minut jalkapallokentän laitaan, missä maailma on pelkkää kuraa ja märkiä lenkkitossuja eikä aika etene lainkaan. Syksy tai kevät, aina on sama kostea maa ja peli, jonka sääntöjä en opi."

Romaanin ajan nykyisyydessä päähenkilö on nuori aikuinen, parikymppinen. Romaanissa on kuitenkin runsaasti takaumia lapsuuteen, josta päähenkilö yrittää löytää syitä nykyisyyden ongelmiinsa palaamalla muistoihin ja unohduksiin, tapahtumiin ja valtasuhteisiin ala-asteella ja siihen, kuinka kipeisiin asioihin ne johtivat - kuinka ihmisistä jokaisella on omat tragediansa, jotka saattavat olla syitä sen taustalla, mitä tapahtui ja tapahtuu.

Romaanin päähenkilö on kuvataiteellisesti lahjakas, hän piirtää ja maalaa. Kaikista muotokuvista siintää kuitenkin läpi yhdet piirteet: kaikissa muotokuvissa on jotain Susannasta. Miksi? Varisnaisesti Susannan maalaamiseen tai piirtämiseen on kuitenkin hankalaa, ellei mahdottoman oloista ryhtyä. Miksi?

"Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää."

Lapsuuden yksinäisyys jatkuu aikuisuudessa, vaikka elämässä on tyttöystävä, työtoverit ja äiti. Sisäinen tyhjyys ei poistu, vaikka sitä koettaisi poistaa unilääkkeillä, rauhoittavilla lääkkeillä tai alkoholilla, maalaamalla tyhjänpäiväisiä aiheita tai tekemällä töitä. Pahinta on pimeys:

"Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään. - - Istumme pitkään puhumatta. Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä."

Omasta tilanteestaan voi myös koettaa toki syyttää muita:

"'Mä vihaan mun isää', sanon.
'Miksi?'
'Kaikki on sen syytä.' - -
'Joskus tekee hyvää ajatella niin, vaikka olisi väärässä', hän sanoo. 'Mitä se on tehnyt?'"

Mutta vaikka muissa olisi syytä tai vaikka kaikki olisi muiden syytä, ongelmat eivät ratkeä syyttelemällä. Katoamisten kirja kyseenalaistaa itse asiassa kokonaan sen, voivatko "ongelmat ratketa". Ihmisen on kuitenkin elettävä itse oma elämänsä sellaisena kuin se on. Olemassa olevat asiat itsessään eivät muutu, mutta siihen voi vaikuttaa, mitä tekee tai ajattelee, missä ja kenen kanssa.

Katoamisten kirja kuvaa osuvasti ahdistusta tyhjyyden ja tilattomuuden ääripäiden avulla. Päähenkilön sisällä vaanii pohjaton tyhjyys ja pimeys (jota toisaalta täyttävät pyytämättä ahdistavat unet ja elämäntilanne), mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että elämässä ei lainkaan ole tilaa:

"Viime viikkoina on tuntunut siltä kuin seinät, katot ja kadunpuoliskot hiipisivät lähemmäs toisiaan, valmistautuisivat rusentamaan minut kivi-tapetti-lasivillaeriste-syleilyynsä. Ehkä pitäisi kysyä naapureilta, ovatko heidänkin neliönsä kutistuneet, roikkuuko heidänkin kattonsa alhaalla. - - Myös Sofia valittaa, ettei hänellä ole tarpeeksi tilaa - -."

Tyttöystävä Sofia koettaa ehkä parhaansa mukaan auttaa ja tukea päähenkilöä, mutta kun suhteessa on jotain määrittelemätöntä pohjiaan myöten pielessä, auttamisyritykset eivöt johda kenenkään näkökulmasta yhtään mihinkään.

Vaikka Katoamisten kirja käsittelee hyvin ahdistavia ja kipeitä aiheita, sen lukemisesta ei jää paha olo. Rauma onnistuu käsittelemään yleispäteviä (ja sikäli potentiaalisen kliseisiä) aiheita kuulaasti, syyttelemättä, alleviivaamatta ja osoittelematta. Katoamisten kirja on hieno romaani.


* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee