Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

"Aamulla oli satanut ensilumi enkä millään saanut yhtä Corollan kesärengasta irti."

Otava 2021. Nextoryn e-kirja. 

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen esikoisromaani Punainen planeetta on vaikuttava ja järkyttävä romaani mielenterveys-, päihde- ja perhesuhdeongelmista. Romaanissa on minäkertoja Joonatan, mutta päähenkilö on Joonatanin isä, Mikko J. Tola. Romaanin alkua ja loppua kehystää Joonatanin vierailu isoäitinsä luona: isoäiti on jo vanha ja sairas, mutta Joonatan haluaisi tältä vastauksen siihen, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli. Kehyksen sisällä romaani noudattelee kronologiaa, joka alkaa isän lapsuudesta, jossa keskitytään isoisän ja isoäidin suhteeseen ja perheeseen, sen jälkeen isän nuoruuteen ja sitten isän avioliittoon, lasten syntymään ja lapsuuteen eri puolilla Suomen syrjäseutuja.

Isoäidin ja isoisän perhe on upporikas, dynamiikaltaan vinksahtanut kokonaisuus. Isoisä on aivokirurgi, joka sairastuu polioon ja halvaantuu, mutta terrorisoi silti perhettään pyörätuolista ja sairaalasta käsin, jopa erottuaan vaimostaan ja mentyään uudelleen naimisiin hoitajansa kanssa. Isoisä on vahva persoona, joka kokovartalohalvauksestaan ja happipulloistaan huolimatta työnarkomaanina kykenee jatkuviin urotekoihin, kuten rupeamaan Suomen ensimmäiseksi televisioarvostelijaksi. Koko perhe kittaa jatkuvasti viinaa, mutta se on naamioitu porvariston hillityksi charmiksi eikä kyse ole siis kenenkään alkoholismista. Isoäiti menee myös uudelleen naimisiin, asianajajansa kanssa. Rahaa ja asuntoja on, mutta perheen Mikko-lapsi aiheuttaa ongelmia, sillä hän tulee hulluksi: hänen tilansa diagnosoidaan skitsofreniaksi. 

Mikon sairastumisen vaikutusta perheeseen tarkastellaan sekä Mikon että tämän äidin näkökulmasta, ja äitisuhde näyttäytyy Mikon elämän keskipisteenä, hänen näkökulmastaan katsottuna keskeisimpänä traumana, syynä kaikkeen pahaan. Mikko kokee, että hänen äitinsä on kylmä ja ahne ihminen, joka ei ymmärrä eikä rakasta häntä. Vaikka äidin käytös osin tältä vaikuttaakin, kauhealta vaikuttaa myös äidin kohtalo suhteessa sairastuneeseen poikaansa: Mikko piinaa äitiään jatkuvilla, ristiriitaisilla yhteydenotoilla, milloin haukkuen tämän mitä mielikuvituksellisimmilla ilmaisuilla, milloin taas imarrellen ja kehuen tämän maailman parhaaksi äidiksi (myös motiivinaan saada äidiltään rahaa). 

Myös se, että Mikko haluaa olla taiteilija, vaikuttaa ennen kaikkea reaktiolta äitiä kohtaan, ei niinkään halulta tai varsinkaan kyvyltä tehdä taidetta:

"Isä leveili hyödyntävänsä A. Bretonin automatiikkaa, jonka antifasisti Breton itse hylkäsi mahdottomuutena mutta isänipä todisti sen mahdolliseksi. Se oli mahdollista: mutta vain jos sattui olemaan muuan Mikko J. Tola! Vain isäni aivoissa oli maaginen takaportti, 'aukko ikuisuuteen'. Sitä isä ei paljastanut, että menetelmän syntyyn oli varmasti suuresti vaikuttanut se, että hän oli harhainen ja keskittymiskyvytön mies, joka ei joko viitsinyt tai kyennyt paneutumaan töiden viimeistelyyn ja joka ei ollut (toisin kuin Salvador Dali neuvoo) ensin opetellut maalaamaan kuten entisaikojen mestarit Rafael ja Michelangelo vaan oli heti suin päin rynnännyt uudistamaan koko maalaustaiteen."

Mikon taide ja taiteilijuus ja "boheemi elämäntapavalinta" näyttäytyvät sairaan ihmisen jonkinlaisena yrityksenä elää elämää. Kuolemasta Mikko puhuu jatkuvasti, ja hän onkin yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja.

Kuvaus Mikon nuoruudesta päättyy avioliiton solmimiseen. Rakas, lasten tuleva äiti, on sairaanhoitaja, ja lukuisista peittelyistä tai versioista huolimatta, joita kaveripiirille kerrotaan tai joiden kertomista vältellään, vaikuttaa siltä, että he ovat kohdanneet sairaalassa, jossa Mikko on ollut hoidossa. Nuorena solmittu avioliitto vaikuttaa Mikkoon positiivisesti: tuntuu siltä, että hän on kohdannut henkilön, joka rakastaa häntä ja on valmis olemaan olemassa häntä varten. Nainen vaikuttaakin umpirakastuneelta ja ihastuneelta myös Mikon persoonaan ja elämäntapaan: seikkailuun, epätyypillisyyteen, boheemiuteen...

Punainen planeetta on kirjoitettu tarinaa etäännyttäen, mikä saa traagiset asiat näyttämään absurdeilta ja humoristisilta. Välillä tekisi lukijanakin mieli uskoa Mikon huimapäisiin juttuihin, teorioihin ja norminvastaisen elämäntavan autenttisuuteen - kuten hänen vaimonsa selvästi melko pitkään tekeekin - mutta tarina on tragedia, auttamaton luisu alamäkeen ja kohti tuhoa. Sitä mukaa kun perheeseen syntyy lapsia, päihteidenkäyttö syvenee ja mielenterveys rakoilee niin pahasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, Mikon kuva todellisuudesta ja elämästä, jota hän elää, alkaa näyttää kaikista epätodelta. 

Traagista tarinassa Mikon näkökulmasta on se, että Mikko on äärimmäisen itsekeskeinen eikä hänellä ole muuta todellisuutta kuin hänen itse luomansa todellisuus (joka säännöllisesti hajoaa ja sitten taas jatkuu, koska muutakaan ei ole). Mikon vaimon ja lasten äidin tragedia puolestaan on se, että hän elää elämäänsä Mikon kautta ja Mikon varassa, mutta hän ei lopulta kuitenkaan kestä sitä vaan hän hajoaa niin psyykkisesti (jatkuva väsymys nimetään, kyse on varmasti muustakin) kuin fyysisestikin (hänen kuntonsa romahtaa, käveleminen ja pystyssä pysyminen muuttuu vaikeaksi, vähän ravinnon vuoksi hän on luurangonlaiha ja lopulta saa pyörätuolin). Elämänvalinnat realisoituvat:

"Isä palasi retkiltään taas aamuyöstä, ja noustuaan kahden maissa hän marssi jääkaapille, avasiolutpullon hampaillaan ja sanoi: 'Kaikki on päin helvettiä, minun elämäni on sanoinkuvaamattoman hirveää paskaa.' 'Jaa? No tee asialle jotain!' äiti sanoi ja hääti meidät lapset ulos D-rappuun kissamummon luo syömään. 'Tajuutko sä miten loukkaavaa toi on, sä puhut koko ajan myös mun elämästä.'"

Lapsien - joita yhteensä syntyy neljä - tragedia on se, että tämä on ainoa todellisuus, jonka he tuntevat.

Perheen alamäkeen vaikuttaa myös rahatilanteen jatkuva huonontuminen. Eristäytyminen ja erilaisuus eskaloituvat askel askeleelta ja muutto muutolta: ensin nuoripari muuttaa Helsingistä Järvenpäähän, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Ruotsinpyhtäältä jonnekin Keski-Suomeen ja sieltä Itä-Suomeen; kerrostalosta rivitaloon, sieltä kerta kerralta surkeampaan ja syrjäisempään omakotitaloon ja lopulta joensuulaiseen lähiökerrostaloon, jossa vietetty elämä on jo täyttä sekoilua.

Punainen planeetta tuo mieleen Kreeta Onkelin Ilosen talon ja Susanna Alakosken Sikalat, joissa molemmissa kuvataan alkoholismia ja köyhyyttä lapsen näkökulmasta. Punaisen planeetan minäkertoja on perheen kolmas lapsi, Joonatan, mutta kertoja on useimmiten kätkeytynyt ja ulkopuolinen, kommentoivakin. Tämä ratkaisu erottaa Punaista planeettaa yllä mainituista romaaneista.

Punainen planeetta on vaikuttava ja vaivaamaan jäävä romaani, joka ei tuomitse henkilöhahmoista ketään tai tehdyistä ratkaisuista mitään, vaan jättää lukijankin pohtimaan, olisiko jotakin voitu tehdä toisin ja jos olisi, olisiko lopputulos voinut olla parempi. Sosiaalityöntekijöiden kyvyttömyyttä ja toimintahaluttomuutta romaani sivuaa - sitä, kuinka helppoa äidin olikaan puhua sosiaalityöntekijät uskomaan, että perheessä kaikki on hyvin. Myös rahan merkitys jää vaivaamaan: vaikka perhe kärsii köyhyydestä (asiunolot ovat mitä ovat, useinkaan ruokaa ei ole, hygieniataso on usein alhainen ja niin edelleen), isoäidin rahat ja sosiaalituet mahdollistavat kuitenkin jatkuvan taksilla ajamisen, ryyppäämisen ja sähkeiden lähettämisen. Syntyy vaikutelma, että Mikon äiti ja vaimo mahdollistavat Mikon elämänvalinnat ja sitä kautta koko perheen tragedian. Toisaalta tragedia, vaikkakin erilainen, olisi varmasti olemassa, vaikka he olisivatkin toimineet toisin.

Punainen planeetta on pintatason absurdiudestaan huolimatta äärimmäisen surullinen kirja, joka muistuttaa siitä, kuinka monenlaisia todellisuuksia ja todellisuuksien tulkintoja maailmaan mahtuu.

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

"Alussa on ihan hiljaista."

Like 2019. 332 s.

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on vaikuttava romaani. Se kertoo lähiöelämästä, köyhyydestä ja yhteiskunna laita-alueella elämisestä, niin konkreettisesti kuin syvemminkin. Tyylistä tulee mieleen Arto Salminen, sillä Kuisman kerronnassa on samaa naturalismia, äärimmäisyyttä, surua kuin komediaakin.

Kerrostalossa on useita keskushenkilöitä, joiden kautta todellisuus piirtyy esiin. Keskiluokkaista työssäkäyntiä romaanin maailmalta on turhaa odottaa. Henkilöhahmot ovat lomautettuja, alkoholisteja, eläkeläisiä, huumeita myyviä tai käyttäviä, kotiäitejä, fitness-kisaajia... he tietävät asuvansa lähiössä, eikä lähiöstä tunnu olevan ulospääsyä. Kerrostalo on siis myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani luokkajaosta ja elämän lainalaisuuksista - kerrostalolaisetkin toki maksavat vuokransa, ja jonnekin sekin raha päätyy.

Kerrostalo on koukuttavaa tekstiä, ja romaanin maailma jää pitkäksi aikaa ajatteluttamaan. Vahva lukusuositus tälle romaanille!

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Kevin Frazier: Nicole

"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."

Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet

Otava 2017. 336 s.

Punaisten naisten tiet on tutkija Tiina Lintusen kirjoittama tietokirja, joka perustuu hänen vuonna 2015 kirjoittamaansa samannimiseen väitöskirjaan. Teos käsittelee vuoden 1918 sotaa naisten näkökulmasta: eritoten sellaisten naisten, jotka ottivat osaa sotaan punaisten puolella jollakin muulla tavalla kuin tarttumalla aseisiin. Lintunen keskittyy tarkastelemaan eritoten Porin alueen naisia, mitä esimerkiksi teoksen takakansiteksti ei tuo esiin.

Kirja keskittyy arkistomateriaalin hyödyntämiseen, mistä johtuen ote on osin hieman etäinen, vaikka teoksessa avataan myös joidenkin yksilöiden kohtaloita. Historiankirjana teos on kiinnostava, mutta arkistopainotteisuudella on omat ongelmansa: kuten teoksessa itsessäänkin mainitaan, sodan molemmat osapuolet tuhosivat jonkin verran arkistojaan, ja toisaalta se mitä ja miten arkistoihin kirjattiin asioita, on vain arkistojen totuus. Minua lukijana olisi kiinnostanut myös se, miten yksilöt kokivat sisällissodan ja ajan ennen sitä ja sen jälkeen: tämä ulottuvuus Punaisten naisten teissä jää ohueksi.

Teoksen alun naisten aseman kontekstualisoiti on kiinnostavaa ja silmiä avaavaa historiaa naisten oikeuksista ja asemasta Suomessa. Köyhyys, kurjuus ja hävinneen osapuolen naisten aseman heikkous yhteiskunnassa välittyy teoksesta hyvin.

Kokonaisuudessaan Punaisten naisten tiet on kiinnostavaa luettavaa tapahtumista, joista kohta tulee kuluneeksi sata vuotta,

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

"Milloin naiset ensi kerran tulivat armeijaan?"

Progress / SN-kirjat 1988, laajennettu laitos Tammi 2017. Suom. Pauli Tapio. Venäjänkielinen alkuteos 1985, laajennettu laitos 2013. 417 s.

Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on pysäyttävä lukukokemus. Se on dokumentaarinen romaani, joka perustuu toisessa maailmansodassa neuvostojoukoissa taistelleiden naisten haastatteluihin. Romaani on moniääninen kollaasi, joka kuitenkin piirtää kokonaiskuvan siitä, millaisena sota ja osin sodanjälkeinen aika näyttäytyi sotaan aktiivisesti osallistuneille naisille.

"Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. No, ja tietysti myös Stalin. Mitäpä sitä valehtelemaan? Niinhän sitä sanotaan, ettei laulusta voi heittää sanoja pois."

Lähes jokaisessa kertomuksessa nousee esille naisten sotainto, valtava halu päästä eturintamaan. Naiset eivät rintamalla saaneet erityiskohtelua. Tämä tulee esiin monessa tarinassa, jotka käsittelevät kuukautisia. Ne, joilla kuukautiset vielä olivat normaalisti, käyttivät sotaoloissa miesten alushousuja ja housuja, eikä materiaalia, joita terveyssiteitä olivi voinut kääriä, ollut. Jossakin vaiheessa housut muuttuivat täysin verisiksi ja sitten kovettuivat päälle. Eikä tilannetta auttanut hävetä, oli vain edettävä.

Toisaalta moni naisista kaipasi rintamalla naiseuttaan ja naisellisia vaatteita, meikkejä ja kampauksia. Ja koska naisilla ei useinkaan ollut juurikaan tai ollenkaan sotakoulutusta taustallaan ennen tositoimiin menemistä, sodan miehinen järjestys oli heille vieras. Tämä johti moniin kommelluksiin, kuten esimerkiksi seuraavasta tarinasta käy ilmi:

"Tämä [keittäjä] kaatoi minulle kaksi ämpärillistä teetä. Olin viemässä sitä joukkueelle, kun vastaan tulivat poliittisen osaston päällikkö ja prikaatin komentaja. Samassa muistin, että meitä oli opetettu tervehtimään kaikkia, koska olimme tavallisia sotamiehiä. Ja heitä oli kaksi. Miten minä heitä molempia tervehdin? Kävelin ja aprikoin. Kun he tulivat kohdalle, laskin ämpärit, nostin molemmat kädet lippaan ja kumarsin kahdesti. Ensin he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, mutta seisahtuivat sitten ihmeissään. 'Kuka sinut on opettanut tuolla tavalla tekemään kunniaa?' 'Vääpeli opetti. Hän sanoi, että kaikkia on tervehdittävä. Ja teitä on kaksi...' Armeijassa aivan kaikki oli meille tytöille hankalaa."

Tarinoista käy ilmi myös miesten suhtautuminen naissotilaisiin rintamalla. Osa sääli tyttöjä ja osa ei suostunut tottelemaan heitä, rakkaus- ja muitakin suhteita oli, mutta monen naisen kertomuksesta välittyy miesten heihin kohdistama kunnioitus ja suojelunhalu, joiden taustaselityksenä saattaa olla tämä:

"Jos miehet näkivät etulinjassa naisen, heidän kasvonsa muuttuivat. Jo pelkkä naisen ääni muutti heitä. Joskus yöllä istuin korsun ovella ja lauloin hiljaa. Luulin kaikkien nukkuvan, mutta aamulla komentaja sanoi: 'Emme me nukkuneet. Kuuntelimme sinua ja ikävöimme...'"

Kuitenkin miesten ja yhteiskunnan sodanjälkeinen suhtautuminen rintamalla olleisiin sotineisiin naisiin on jokaisessa kertomuksessa samanalainen, jos sitä käsitellään jollakin tavalla. Sodan jälkeen näihin naisiin suhtauduttiin voimakkaan halveksuvasti, ja taustalla tuntui olevan pelko. Siinä missä rintamalta palanneet miehet otettiin vastaan sankareina, naisiin suhtauduttiin kuin ruttoa kantaviin huoriin.

Aleksijevitš on haastatellut romaaniaan varten lukuisia naisia, joista enemmistön nimi romaanissa mainitaan, mutta osa ei halua nimeään julki.

"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla."

Nykylukijana miettii, onko miesten ja naisten sodalla ja sotamuistoilla niin merkittävästi eroa, kuin kirjailija korostaa niillä olevan. Toisaalta täytyy muistaa, että 1940-luvulla maailma oli erilainen kuin nykyään, naisen asema (Neuvostoliitossa) oli erilainen, kuin mikä naisen asema 2010-luvun Suomessa on. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuitenkin merkittävästi erilainen sotakirja kuin mikään aiemmin lukemani sotaa kuvaava romaani. Aleksijevitš tuo esiin pieniä yksityiskohtia, tai niin kuin kertojaääni teoksessa sanoo, hän kirjoittaa sielujen tai tunteiden historiaa, ei sitä miehistä valtavirtahistoriaa, jossa tärkeää on mainita taistelupaikkojen nimiä, prikaatien ja divisioonien nimiä tai kaatuneiden määriä...

Aleksijevitšin haastattelemat naiset ovat olleet hyvin nuoria sodan aikana, moni on ollut 16-19-vuotias. Haastattelujen yhteydessä Aleksijevitšille näytetään usein valokuvia. Mitä ajatuksia ne herättävät hänessä?

"Näen, miten pehmeät, lapselliset piirteet muuttuvat kovaksi, itsevarmaksi ja ankaraksi naisen katseeksi. On vaikea uskoa, että tuo muutos tapahtui muutaman kuukauden ja vuoden aikana. Tavallisesti aika tekee työtään paljon hitaammin ja huomaamattomammin. Ihmiskasvot veistyvät pitkien aikojen kuluessa. Sielu piirtyy niille verkalleen. Mutta sota loi oman kuvansa ihmisiin nopeasti. Piirsi itsensä."

Lopuksi vielä ajattelemisesta:

"Mitä muistan... Mitä minun mieleeni jäi? Hiljaisuus - se outo hiljaisuus saleissa, joissa haavoittuneet makasivat... Kaikkein vakavimmin haavoittuneet... He eivät puhuneet keskenään. Eivät kutsuneet ketään luokseen. Monet olivat tajuttomia, mutta useimmat vain makasivat hiljaa. Ajattelivat. Katsoivat jonnekin syrjään ja ajattelivat. Jos heitä kutsui nimeltä, he eivät kuulleet. Mitä he ajattelivat?"

Jari Nissinen: Paha mieli

"Edessä on tiheä lihamuuri."

Like 2015. 318 s.

Paha mieli on taitavasti kirjoitettu Suomen Amerikan Psyko. Päähenkilö on narsistinen taiteilija, näyttelijä-käsikirjoittaja Jesse, joka elää pintaliitoelämää, jota hän tosin ei haluaisi elää tai ei ainakaan tunnusta elävänsä. Hänhän on suuri taiteilija, massan yläpuolella, parempi kaikkia muita - vaikka lukija rivien välistä huomaakin, että "muut" eivät välttämättä ole samaa mieltä.

Romaanin kerrontarakenne toimii erinomaisesti. Kaikki suodattuu päähenkilö Jessen tajunnan läpi, ja vuorosanoja on niukasti. Näin päähenkilön kokemus itsestään välittyy lukijalle ikään kuin ainoana totuutena, sinä, mitä se on päähenkilölle itselleen. Henkilöhahmon ristivalotus syntyy hyvin hienovaraisesti: monissa sosiaalisissa tilanteissa Jesse on omissa ylemmyydentuntoisissa ajatuksissaan, mistä voi päätellä, ettei hän olekaan piireissään niin olennainen ja dominoiva hahmo kuin hän itse ajattelee olevansa.

Ristivalotusta päähenkilön hahmoon tuo myös se, että vaikka hän itse väittää olevansa "paras" ja ylivertainen muihin nähden, hän toisaalta ajautuu yhä syvemmälle omaan todellisuuspohjattomaan todellisuuteensa ja hän kykenee parhaiten (tai ainoastaan) toimimaan sellaisissa tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvattavia ja joissa on kontrolli tai käsikirjoitus. Jos hän tulee yllätetyksi, hän on vietävissä, mistä hän ei itse lainkaan pidä.

"Pokeri on reilu ja tasa-arvoinen peli, sillä säännöt eivät ole tulkinnanvaraisia. Rodusta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai köyhyydestä - mistään et saa lisäpisteitä. Kaikki lähtevät samalta viivalta, kuten peleissä ja urheilussa aina."

Toisaalta muut eivät todellakaan näe, mitä Jessen mielessä liikkuu, vaikka hän toisinaan puhuukin suoraan. Hänen sanottavansa on kuitenkin käsittämättömän kylmäävää ja epäodotuksenmukaista muiden mielestä; muut eivät kertakaikkiaan kykene vastaanottamaan sitä, mitä kuulevat:

"Johanna sanoo, ettei kuullut varmaan oikein, ettei se halua uskoa, mitä minä juuri sanoin, että varmaan tarkoitin jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitin."

Myös kerronnan kieli on nautittavaa. Jessen ajatukset ja kokemusmaailma ovat kylmiä ja siekailemattomia, eikä kerronta selittele mitään. Takaumat ja ajatuskulut, joiden raiteille kesken kohtausten lähdetään, syventävät päähenkilön henkilökuvaa ja maailmankatsomusta.

Vaikka Amerikan Psyko Pahan mielen subtekstinä antaakin vahvasti odotuksia juonenkulusta, juoni yllättää silti. Loppua kohden on myös muutama kohtaus, jotka ovat niin kamalia, että jouduin itse lukemaan niiden ohi varsin kursorisesti.

Paha mieli ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta vaikka se viekin tapahtumakulun äärimmilleen, on se silti muistutus siitä, että kaikki ihmiset eivät halua hyvää (tai ainakaan samaa tai samansuuntaista hyvää) - ja kuinka vaikeaa tai mahdotonta muiden saattaa olla sitä nähdä, vaikka se näytettäisiin heille.

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Erica Jong: Elä ja uneksi

"Ennen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin."

S&S 2016. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Alkuteos Fear of Dying, 2015. 314 s.

Erica Jongin esikoisromaani Lennä, uneksi (1973, suom. 1976) teki minuun vaikutuksen avoimella identiteettipohdinnallaan ja suorasukaisuudellaan, joka ilmenee niin tuona pohdintana, yhteiskuntakritiikkinä kuin myös seksikuvauksina. Jongin viimeisin romaani Elä ja uneksi jatkaa samalla tematiikalla ja nähdäänpä siinä sivuhenkilönä Lennä, uneksin päähenkilö Isadora Wing. Siinä missä Lennä, uneksi kertoo nuoruudesta tai nuoresta aikuisuudesta, Elä ja uneksi -romaanissa päähenkilö Vanessa Wonderman on kuusikymppinen nainen.

Vanessaa kuitenkin askarruttavat samat asiat kuin Lennä, uneksin Isadoraa: seksuaalisuus, identiteetti, saavuttaminen ja menettäminen. Perspektiivi vain on täyin eri: Vanessalla on huomattavasti enemmän elämänkokemusta kuin Lennä, uneksin Isadoralla. Vanessa kaipaa nuoruuttaan, hän ei halua tulla vanhaksi, menettää seksuaalisuuttaan ja kiinnostavuuttaan, mutta nuoruudenkaipuu on paradoksaalista: hän haluaisi takaisin nuoruuteen, mutta sillä elämänkokemuksella, joka hänellä on. Hän ei kaipaa nuoruuden ahdistavuutta ja sitä epävarmuutta, jota hän tunsi itsessään nuorena.

Paradoksaalinen nuoruudenkaipuu piinaa Vanessa eritoten sekavissa unissa, joissa hän aikamatkailee holtittomasti ja kykenemättä kontrolloimaan kelloa ja kalenteria: milloin hän päätyy liian varhaiseen aikaan, vanhempiensa nuoruuteen ennen omaa syntymäänsä, milloin puolestaan liian myöhäiseen aikaan, jolloin hän on jo kuollut.

Elä ja uneksi -romaanissa on päähenkilönsä elämänvaiheesta johtuen paljon samankaltaista pohdintaa kuin Merete Mazzarellan vanhenemista käsittelevissä esseistisissä teoksissa. Vanessa Wonderman on naimisissa itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, ja avioliiton tulevaisuus näyttää koko ajan yhä seksittömämmältä. Vaikka Vanessa rakastaa miestään, hän ei kuitenkaan halua luopua seksistä. Mikä ratkaisuksi? Ratkaisua etsiessään Vanessa pohtii kiinnostavalla tavalla hyvän seksin määritelmää - sillä ei hän niin epätoivoisesti seksiä kaipaa, että hän kaipaisi huonoa seksiä.

Vanessan vanhemmat ovat vielä elossa, mutta he ovat "ikivanhoja", yli yhdeksänkymmentävuotiaita. Suhteessaan vanhempiinsa ihminen on kuitenkin aina lapsi, mitä tematiikkaa romaani käsittelee kiinnostavasti Vanessan näkökulmasta sekä suhteessa hänen vanhempiinsa että suhteessa hänen aikuiseen tyttäreensä, josta on tulossa äiti. Sukupolvien ketjun tematiikkaa ja ihmisen elämän roolien muutoksia tarkastellaan samastuttavalla tavalla.

Elä ja uneksi ei ole yhtä suorasukaisen feministinen kuin Lennä, uneksi, mutta tässäkin romaanista naiseutta tarkastellaan suhteessa miehiin:

"Teen siis muistiinpanoja isästäni ja miehestäni. Oivallan miten samanlaisia he ovat ja miten paljon olen tarvinnut miehiä täydellistämään elämäni. Kerran minulla oli idea elokuvasta, jossa nainen käy tapaamassa jokaista entistä rakastajaansa ja he osoittautuvat kaikki samaksi mieheksi. Onko se minun tarinani? Onko se joka naisen tarina?"

Kun nainen vanhenee, hän oppii myös vaikenemisen taidon. Romaanissa tulee useaan otteeseen esille ajatus siitä, että vanhempana tai äitinä olemisessa olennaista on osata vetäytyä kulisseihin, antaa tilaa, olla sanomatta omia näkemyksiään, vaieta.

Elä ja uneksi on hieno, ajattelemisen aihetta antava romaani, joka käsittelee teemojaan tarkkanäköisesti mutta lämmöllä.

* * *

Lukuhaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja