Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Tammi 2025. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 h 55 min. 

Jenny Erpenbeckin romaanin  Kairos tarina sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Berliiniin, Itä-Saksaan. Keskushenkilöt ovat nuori, tarinan alussa 19-vuotias Katharina, ja Hans, joka puolestaan on huomattavasti Katharinaa vanhempi. Katharina on opiskelija, Hans tunnustettu kirjailija, joka lisäksi on töissä radiossa ja naimisissa. He salamarakastuvat, ja rakkaussuhde on heti hyvin intensiivinen ja intohimoinen. 

Alkupuoleltaan Kairos keskittyy kuvaamaan Katharinan ja Hansin suhdetta, ja taustana on Itä-Berliini. Yhteiskunnallisen kuohunnan voimistuessa ja lopulta muurin murtuessa pääosaan nousee Itä-Saksa ja itäsaksalaisuus, Hans ja Katharina muuttuvat puolestaan kulissiksi.

Tämä kaksinaisuus - mikä on miljöötä ja mikä puolestaan elää ja hengittää - tekee Kairoksesta kiehtovan romaanin. Hansin ja Katharinan rakkaustarinaa on välillä raskasta seurata: alussa intensiteetti on niin totaalinen, että toisiinsa rakastuneet eivät näe mitään muuta kuin toisensa (tai itsensä toisissaan?), mutta sitten suhde muuttuu sadistiseksi, masokistiseksi ja sairaaksi - omalla tavallaan molempien kokijoiden puolelta. Ikäero, valta-asema, avioliitto, sivusuhteet, seksi, hallitseminen, alistuminen... kaikki elämän osa-alueet kieroutuvat. Siltikin suhde jatkuu, vaikka eroja tai uhkailua niillä on. 

Romaanin loppupuolella pääosassa on yhteiskunnallinen murros ja henkilöhahmot ovat sen, eivät vain toistensa tai itsensä, armoilla. Tässä kohdin Kairos onnistuu tavoittamaan jotain hyvin osuvasti. Jos se maailma, jossa ja jonka säännöillä on tottunut elämään, yhtäkkiä katoaa ja muuttuu menneisyydeksi tai jopa naurettavaksi ja arvot kääntyvät ylösalaisin yhdessä yössä, sillä väistämättä on vaikutuksensa identiteettiin. Näiden kysymysten pohdinta romaanin loppupuolella on todella kiinnostavaa ja ajankohtaista aina, kun murros arvoissa ja ideologioissa tapahtuu.

Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua - Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa?

Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.

Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. 

Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.  

Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.

Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Inga Magga: Puolikas

 

"Täysikuu valaisi porokaarteen ja loi varjoja sitä ympäröivien aitojen taakse."

Like 2024. 283 s.

Inga Maggan romaani Puolikas käsittelee kiinnostavalla tavalla identiteettiä. Romaanin päähenkilö on Ibbá, joka asuu Tampereella ja jolla on saamelaiset juuret, mutta joka ei oikein tunne juuriaan tai ei tiedä, kuinka niihin suhtautua. Hän ei osaa saamea eikä hänellä ole saamenpukua. Nuorena aikuisena kieleen ja kulttuuriin sisään pääseminen tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin mitä se olisi ollut lapsena - saako aikuinen olla osaamaton ja tehdä virheitä?

Päähenkilö Ibbán tarina tapahtuu nykyajassa. Romaanin toinen aikataso alkaa 1950-luvun Lapista ja kertoo Ibbáa edeltävän sukupolven, hänen isänsä lapsuudenperheen, tarinaa. Ibbán isän sukupolven kokemuksien kautta nykylukija pystyy paremmin ymmärtämään Ibbán kompleksista suhtautumista saamelaisuuteen ja ylipäätään saamelaisuuden historiaa Suomessa.

Puolikkaasta välittyy paljon tietoa saamelaiskulttuurista ja kulttuurin ja saamelaisten asemasta Suomeessa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin Ibbán pohdinta siitä, kuka hän on ja mitä hänellä on ikään kuin oikeus olla - kuka hän saa olla.

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.

Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani. 

Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.

Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.

Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen. 

Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.

Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.

Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.

Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?

Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Sissi Penttilä & Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi

Gummerus 2024. Storytelin äänikirja, 7 h 3 min.

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen kirjoittama tietokirja Planetaarinen vaatekaappi kertoo vaatetuotannon ongelmallisuudesta maapallon ja ympäristön kestokyvyn näkökulmasta nykypäivänä. Teos lisää teitämystä vaatetuotannosta ja kestävästä kulutuksesta ja toimii hyvin kuunneltuna. Teoksessa tuodaan selvästi ja riittävän monta kertaa esiin se, että planetaarisesti kestävä määrä vaateostoksia vuodessa on seitsemän. Siinä on jonkin verran peilaamisen varaa varmasti itse kullekin länsimaiselle kuluttajalle.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Alkuteos Arvejord, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 44 min.

Maria Turtscaninoffin romaani Suomaa kertoo Nevabackan tilan historian 1600-luvun lopulta nykypäivään: alussa on metsämaa nevan vieressä, ja sinne astelee Ruotsin vallan ajan sotamies Mats, joka sotimiseen ja sotaväkeen kyllästyneenä rakentaa paikalle tuvan, jota alkaa kutsua Nevabackaksi ja Nevabackasta tulee myös hänen sukunimensä. 

Romaanin luvut on rakennettu siten, että kunkin kertojana on aina uuden sukupolven edustaja, ja tällä tavoin Suomaa tulee kuvanneeksi Suomen historian käänteitä ja oloja mikrohistorian tasolla. Turtschaninoffin tausta on nuortenkirjallisuudessa ja fantasiassa, mistä näkyy viitteitä myös aikuisyleisölle kirjoitetussa Suomaassa. Fantasian kanssa flirttaileminen näkyy siinä, että mukana on mytologiaa ja kansanperinnettä, joka solahtaa kerrontaan ja eri aikojen maailmankuvan välittämiseen osuvasti. 

Aika etenee, maailma kehittyy ja kehitys ulottuu Nevabackaan saakka - on poliittista kuohuntaa, sortoa, sotaa ja nälkää, mutta myös uusia tuulia ja sivistystä. Eri luvuissa käytetään eri kerrontatekniikoita, esimerkiksi osa luvuista rakentuu kirjeenvaihdosta tai päiväkirjasta, osa puolestaan kerronnasta. Henkilöhahmot edustavat eri sukupuolia ja eri ikäisiä ihmisiä. 

Suomaata on kiinnostavaa kuunnella paitsi Suomen mikrohistorian kuvauksena, myös siitä näkökulmasta, kuinka eri ikäiset ihmiset kokevat asioita. Esimerkiksi 1900-luvulle tultaessa kuvauksen keskiössä on Doris-niminen henkilöhahmo: 1900-luvun alkupuolella sivuhenkilönä, jota tarkastellaan siskontytön näkökulmasta, sittemmin vanhana päähenkilönä ja kun hän kuolee, häntä muistelee siskontytön eläkeikäinen lapsenlapsi. 

Voisi miltei sanoa, että Suomaan päähenkilönä on luonto - metsä ja suo. Ihmisten sukupolvet syntyvät ja kuolevat, ja kunkin sukupolven suhde luontoon on omanlaisensa: mitä pidetään arvokkaana ja mitä ei, millaista elämää kohti mennään - ja saman sukupolven sisälläkin on luontoa eri tavoin arvottavia henkilöitä.

Suomaan kuuntelemisesta saa ihan tervettä historiallista perspektiiviä keskelle arkea, ja romaani muistuttaa myös siitä, että ihmisen elämänmitta ei lopulta ole kovinkaan pitkä.

Mansikkapaikka @ Kansallisteatteri, Helsinki

Sofi Oksasen kirjoittaman ja Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaaman näytelmän Mansikkapaikka kantaesitys oli 6.3.2024. Näytelmässä on moniaalle haarovia, tavalla tai toisella yhteen liittyviä aineksia.

Tarinan taustana lavastuksessa pyörii tummaa videota vyöryvistä tankeista: Ukrainan sota on tausta, jota vasten katsomme tapahtumia - se ei ole näytelmän keskiössä, vaan luo ajankuvan tunnelman.

Ollaan Jyväskylässä sijaitsevalla mansikkatilalla, jonka pariskunnasta mies on suomalainen ja vaimo ukrainalainen. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, tyttö, joka on opiskellut poliisiksi, ja poika, jonka tilanteesta ei tunnu olevan kovin paljoa tietoa. Tilalla asuu myös pariskunnan aikuisten lasten ukrainalainen isoäiti. Isoäidin toinen tytär puolestaan asuu Moskovassa. 

Marjatila tuo näytelmään kotimaan politiikkaa, johon liittyy globaali ulottuvuus. Naapurin Marja-Matin bisneksistä on juuri ollut tutkinta, joka on saattanut koko alan huonoon valoon: on paljastunut ihmiskauppaa. Millaisia ovat hyvät uudet innovaatiot, jotka puhaltavat uutta ilmaa Suomen autioituvan maaseudun purjeisiin, missä kohdin taas astutaan ahneuden harhaan? 

Mysteerinä, jota lähdetään ratkomaan, on kysymys siitä, missä on Ville. Ville on perheen aikuinen poika, joka on muuttanut Helsinkiin, mutta nyt Villeen ei saa yhteyttä. Ville tuo näytelmään lisää isoja teemoja: hän on homo, ja eheytyshoidossa Moskovassa. Villen kautta tarkastellaan ideologisia eroja idän (Venäjä) ja lännen (Eurooppa) välillä, toisaalta homoseksuaalisuus on kysymys, johon myös mansikkatilaperheen sisällä suhtaudutaan eri tavoin. 

Moskovalaisen eheytysklinikan puoskarilääkäri tuo näytelmään kielenkäytön orwellilaisen ulottuvuuden, joka on tuttu Venäjän käyttämästä retoriikasta: sanojen ja niiden tarkoitteiden suhde on vääristynyt alkaen natsi-sanan merkityksestä. Eheytysklinikka on toisaalta myös suljettu mielisairaalatila samaan tapaan kuin Yksi lensi yli käenpesän -romaanissa - siellä valtaa voi käyttää mielivaltaisesti ja rajattomasti. 

Väliajan jälkeen katsojat kohtaavat Moskovassa asuvan Masha-tädin, joka edustaa venäläistä katsantokantaa maailmanpolitiikkaan ja yksilön opportunistiseen selviämiseen. Masha "ei halua olla niitä, jotka tekevät töitä voin ja kerman eteen, vaan niitä, joiden eteen voi ja kerma kannetaan". 

Näytelmä tarkastelee siis monia suuria temaattisia kokonaisuuksia (perhe, sota, ideologiat, valta, seksuaalisuus, ihmiskauppa, rakkaus), jotka limittyvät toisiinsa. Ehkä niinkin suuria, että jotakin pois jättämällä jäljelle jääneet olisivat saaneet enemmän tilaa ympärilleen. Näytelmän rytmitys on onnistunut, samoin lavastus. Mashan hahmon saapuminen lavalle väliajan jälkeen sähköistää ja ristivalottaa tilanteita, tekee näkyväksi niitä positioita ja perusteluita sekä maailmankuvaa, jotka ovat katsojalle vieraita ja outoja.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

 

Nemo 2021. Nextoryn äänikirja, 19 h 2 min.

Kuuntelin Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirjoittaman tietokirjan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä äänikirjana. Teos sopii sikäli hyvin kuunneltavaksi, että se koostuu ikään kuin viidestäkymmenestä luvusta, joista jokaisen aiheena on yksi yhtiö. Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sotaa ja tekoälyn läpimurtoa suuren yleisön käyttöön - ja luulen, että mikäli teos kirjoitettaisiin nyt, painotukset saattaisivat osin olla erilaisia. 

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä on perusteellista työtä ja tekee näkyväksi maailman globaaleja valtarakenteita. Yritysten valta maailmassamme on suuri ja arjessa siihen ei juuri tule kiinnitettyä huomiota. Eläminen nykymaailmassa irrallaan niistä yhtiöistä, joita teoksessa käsitellään, olisi hyvin vaikeaa tai todennäköisesti mahdotonta. 

Kymmenen kärki teoksessa lueteltuna vaarallisimmasta alkaen on Google, Tencent, Saudi Aramco, Amazon, Facebook, Deutsche Bank, Gazprom, Goldman Sachs, Alibaba ja JP Morgan. 

Raesteelta ja Sokalalta on tulossa teos Maailman 50 vaarallisinta sukua, ja myös se menee lukulistalle.

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Platonin Akatemia XXVII

27. Platonin Akatemia järjestettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä teemanaan Mielen tilassa.

Avajaisissa kuultiin upeaa sellomusiikkia Olga Chistiakovalta ja paneelikeskustelussa keskusteltiin otsikolla "Tästä haluaisin puhua". Panelisteja puhututti eniten tekoäly, unelmointi ja tekoälyn vaikutus työelämään.

Työpajoissa käsiteltiin muun muassa Afrikan konflikteja, luovuutta ja rohkeutta, Platonin kappaleita, avaruuden ja ajan suhteellisuutta ja pakopelin muodossa Aleksis Kiveä ja mielenterveyttä.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.