Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Alkuteos Le Barman du Ritz. Suom. Saana Rusi. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Juhani Rajalin.10 h 52 min. Siltala 2026.

Hesarissa kehuttiin Philippe Collinin romaania Ritzin baarimestari, ja sitä kautta teos päätyi lukulistalleni. No, täytyy todeta, että makuni poikkeaa kriitikon suosituksesta. Romaanin asetelma on kieltämättä kiehtova: eletään toisen maailmansodan aikaa Pariisissa, jossa alkaa saksalaismiehtitys. Ja tunnetuimman loistohotellin baarimestari on juutalainen. Romaani perustuu tositapahtumiin.

Tarinassa on siis aineksia, mutta kerronta ei ole kummoista. Ajoittain tuntuu, kuin sisältö olisi lähinnä namedroppailua: kuka kuuluisuus tai korkea-arvoinen Saksan armeijan edustaja baariin milloinkin tulee, ja kuinka hillitysti ja charmikkaasti päähenkilömme häntä palveleekaan. Tällaisina hetkinä mieleen muistuu joskus muinoin lukemani Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta. 

Romaanin loppupuolella tarinaan tulee hetkellisesti imua, kun natsit pakenevat Pariisista ja liittoutuneiden maihinnousu etenee kohti kaupunkia. Baarimestari käy tuttavuuksiensa kanssa joitakin raadollisia ja naamiottomia keskusteluita, jotka puolestaan muistuttavat Sándor Márain oivallisen romaanin Kynttilät palavat loppuun asetelmasta. 

Kokonaisuudessaan Ritzin baarimestari jää kuitenkin melko heppoiseksi lukuromaaniksi. 

Katja Kettu: Brita-Kajsa

 

"Sivakoin niin lujasti ko sikiö mahassa antaa myöten."

Otava 2026. 329 s.

Katja Ketun romaani Brita-Kajsa kertoo Lars Leevi Laestadiuksen vaimon Brita-Kajsan tarinan. Samalla se toki kertoo myös Laestadiuksen tarinan ja kertomuksen lestadiolaisuuden synnystä. Romaanissa rinnakkain elävät erilaiset kulttuurit - ruotsalaisuus, saamelaisuus, suomalaisuus - ja myös erilaiset uskonnot, kristinusko ja siitä syntyvä Laestadiuksen tulkinta sekä saamelainen luonnonusko. Ketulle tyypilliseen tyyliin myös tässä romaanissa ruumiillisuus on keskeisessä osassa.

Romaanin kehyksinä on hetki Lars Leevi Laestadiuksen kuolinvuoteen äärellä vuonna 1861, kun hänen vaimonsa Brita-Kajsa valvoo ja odottaa kuolemaa. Sisäkertomuksena on Brita-Kajsan muistelu omasta elämästään. Jääkö naisen ääni historiaan, ja entä sitten, jäipä tai ei? Sisäkertomus etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1810. Juonessa ei siis ole kyse siitä, mitä tapahtuu, vaan miten päätepisteeseen tullaan. 

"Nyt aatellen olin kyllä aika kevyin eväin liikenteessä, mutta silloin mie olin vain päättänyt ottaa ja lähtiä", ennakoidaan sisäkertomuksessa romaanin nykyhetkestä käsin, kun kerrotaan Brita-Kajsan lähdöstä Leevin perään. Brita-Kajsa on raskaana Leeville, eikä Leevi lupauksista huolimatta ole palannut hänen luokseen. Niinpä hän lähtee itse miehen perään. Brita-Kajsa näyttäytyy romaanissa vahvana naisena, joka selviää elämässä eteenpäin, vaikka tilanteet ovat vaikeita ja epävarmoja, ja vaikka hän monin paikoin on niissä aika yksin.

Erinäisten mutkien kautta Brita-Kajsa ja Leevi vihitään, ja Brita-Kajsasta tulee papin vaimo. Laestadius on uransa alussa kunnianhimoinen, mutta hänen kunnianhimonsa suuntautuu tieteeseen. Siinä hän ajautuu hännystelemään ranskalaisia tutkimusmatkailijoita koettaessaan pyrkiä tieteellisiin piireihin, mutta ovet eivät ota auetakseen. Välillä viina vie ja uskottomuutta on. Myös mielenterveyden kanssa taitaa olla ongelmia, näkyjä on. Viimeinen  ryyppyreissu yltyy pahaksi ja ottaa sekä mielen että fyysisen terveyden päälle. Ja siihen liittyy uskoon tulemisen käänne - toki pappina Laestadius on varmasti koko ajan jollakin tavoin vähintäänkin edustanut kirkkoa, mutta nyt jokin muuttuu. Ja muutoksen myöstä muuttuu myös avioparin elämä:"Sie tunnuit hylänneen kaikki turhat Akatemian haavehet ja nyt oliki niin, että autuaita ovat yksinkertaset, net jokka syämellä näkkee." Alkaa herätysliike.

Herätysliikkeen voima välittyy romaanista vahvasti. Mutta se, että heränneet ovat saamelaisia, jotka alkavat herätä myös omiin oikeuksiinsa, ei ruotsalaisille käy. Sekä Laestadius itse että herätysliikkeen, "kapinan", jäsenet joutuvat vainon kohteiksi. 

Brita-Kajsa on romaani, joka kuvaa useita teemoja: muutosta, kunnianhimoa, rakkautta, maailmankatsomuksia, ääriliikkeitä, valta-asetelmia. Ketun kielessä yhdistyy ylevä ja groteski, ja myös vaikuttavia kielikuvia on. Esimerkiksi erästä romaanin naisista kuvataan pysäyttävällä luontovertauksella, että hän on "ko kosken keskelle antautuva avanto, kirkas hetki keskellä ajan ja tapahtumain kaaosta".

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Suom. Riina Vuokko. Alkuteos Fly, Wild Swans. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Satu Paavola. 11 h 55 min. Otava 2026.

Lentäkää villijoutsenet on jatkoa Jung Changin menestysteokselle Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina, joka kertoi hänestä, hänen äidistään ja isoäidistään ja sitä kautta Kiinan historiasta. Lentäkää villijoutsenissa Jung Chang on muuttanut Kiinasta Britanniaan ja luo kansainvälistä kirjailijan uraa. Teoksessa kerrotaankin paljon kirjoittamisesta ja haastattelujen tekemisestä, missä samalla tullaan kertoneeksi myös Kiinan poliittisesta tilanteesta, sensuurista ja propagandasta. Lentäkää villijoutsenet on kirja myös äiti-tytärsuhteesta ja siitä, kuinka poliittiset olosuhteet vaikuttavat siihenkin.

Jung Chang kirjoittaa sujuvasti, ja hänen matkassaan on helppoa kurkistaa Kiinan historiaan ja nykypäivään. 

Kallioniemi @ Taivalkoski

 

Kalle Päätalo on kotoisin Taivalkoskelta, ja Taivalkoskella järjestetään kesäisin Päätalo-viikko. Kallioniemi on Päätalon lapsuudenkoti ja toimii nykyisin museona. Talo seisoo Jokijärven rannalla ja talolta aukeaa kaunis maisema järvelle.

 

Paikassa on aistittavissa tunnelmia siitä, millaista elämä on saattanut noin sata vuotta sitten olla. Arjen ankaruutta on silti vaikea kuvitella. Nyt tunnelma on leppoisa.

 

Patruunan pytinki @ Verla, Kouvola

Ravintolan Patruunan pytinki sijaitsee Unescon maailmanperintökohde Verlassa. Paikka tarjoaa ainakin kesäisin ihanaa lounaspöytää: pääruoka-annos tarjoillaan pöytään ja herkullinen salaattipöytä kuuluu hintaan. Leipä on upeaa hapanjuurileipää. Kasvisvaihtoehto on saatavilla (vaikka asia ei ehkä nettisivuilta käynytkään ilmi). Miljöö on tunnelmallisen porvarillinen, niin kuin patruunan tyyliin saattaa odottaakin. Salista aukeaa näköala pytingin puutarhaan. 

Verla on tehdasmuseo, ja pihapiirissä on tunnelmallista käyskennellä. Pihapiiristä löytyy puoteja, jotka myyvät paikallisia tuotteita, kuten käsitöitä.  

Verlassa on myös näyttävä kalliomaalaus, hirviä ja ihmisiä. Sen näkee helposti alueen parkkipaikalta. 

Thingvillir ja Silfra, Islanti

Islanti sijaitsee Pohjois-Atlantilla kohdassa, jossa Euraasian laatta ja Pohjois-Amerikan laatta erkanevat toisistaan. Tämä näkyy hyvin Thingvillirin kansallispuistossa, joka sijaitsee mannerlaattojen erkanemiskohdassa. 

Thingvillirin rotkossa on kokoontunut Islannin historian ensimmäinen parlamentti, ja se on myös Islannin ensimmäinen kansallispuisto. Ja toki myös täällä on kaunis vesiputous.

Thingvillirissa sijaitsee Silfran rotko, jonka vesi on kirkasta ja kylmää, sulanutta jäätikkövettä. 

Silfraan myydään snorklaus- ja sukellusretkiä. Kokeilimme snorklaamista. Se oli samanaikaisesti upea ja kamala kokemus! - Mutta jos rohkeus riittää, suositeltava juttu. Oppaat ovat osaavia ja tietävät, mitä tekevät. Omat merinokalsariasut kannattaa ottaa mukaan. Pakettiin kuuluu kuivapuku, jonka alle puetaan toppapuku (toppapuvun alla on kiva olla jotain, ja villa-asu ei ollut ollenkaan liikaa; mitään kauluksellista tosin ei saa olla), hanskat, räpylät, lasit ja snorkkeli. Asussa tulee ihan helvetin hiki. Kun veteen pääsee, lämpötila muuttuu juuri sopivaksi. Snorklausmaisemat ovat upeita, rotkon eri turkoosin ja sinisen sävyt ja syvyys ovat upeita. Rotko päättyy "laguuniin" eli eräänlaiseen pikkujärveen, jossa voi sitten lillua vapaammin. 

 

Täällä Pohjantähden alla @ Kansallisteatteri, Helsinki

 

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla kattaa uskaliaasti koko Väinö Linnan trilogian - ja kestoa kaksine väliaikoineen sillä onkin kolme tuntia 40 minuuttia. 

Romaanitrilogiasta näyttämölle on poimittu avainkohtaukset, ja näytelmän rytmi onkin varsin hengästyttävä. Tämä käy ilmi jo aloituskohtauksesta: suo, kuokka ja Jussi ovat kohdanneet, Alma ja Jussi seisovat suon laidalla katsomassa näkymää, Alma rääkäisee kolmesti ja perhe esittäytyy: Jussi, Alma, Akseli, Aleksi ja Akusti. Näin se käy, kuin plussapallot - plop, plop, plop.

Näytöksiä on kolme ja kukin vastaa yhtä romaaneista. Ensimmäinen näytös taustoittaa sisällissodaksi kärjistyneiden vastakkainasetteluiden kehityskaaria. Pappilan rouva Ellen Salpakari (Katariina Kaitue) on loistava, hän ottaa näyttämön haltuun aina sille saapuessaan - eikä välitä vastaväitteistä. Leppäsen Aunen (Helmi-Leena Nummela) hahmoa tulkitaan tuoreesti - Linnan romaanissa ja varsinkin Antti Holman äänikirjaluennassa hahmo vaikuttaa lähes vajaaälyiseltä tomppelilta, mutta Maijalan tulkinnassa Aune ottaa haltuun niin paljon liikkumatilaa kuin hänen sosiaalisessa asemassaan ja statuksellaan on mahdollista. Ensimmäisessä näytöksessä oleva musiikkikohtaus "ai että mä nautin tästä... sosialismista" on koko näytelmän riemastuttavin: Aune tanssii yksin itseään kosketellen lavan reunassa, laulaa nautinnostaan, taustalla soi biitti, ja miehet (vai oliko tässä kohtauksessa vain Akseli) katsovat suu auki. Sosialismin uudelleenmäärittely ei tunnu naista halventavalta vaan voimauttavalta: Aune nauttii. Ensimmäinen näytös päättyy Akselin ja Elinan häihin, ja taustalla nousee uhkaava punainen kangas. 

Toinen näytös keskittyy politiikkaan ja sisällissotaan. Sisällissota kuitataan yllättävän lyhyesti. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavia ja tuovat sodan tunnun saliin. Jylinä ja laukaukset ovat voimakkaita, kaikki on sekasortoista. Luodit lävistävät takaseinän - tulee mieleen Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta samalla näyttämöllä vuodelta 2007, jossa suomalaiset ikonit, kuten Kekkonen, Halonen ja joku muumeista teloitettiin samaan tyyliin.

Pohjantähdessä on hienoja joukkolaulukohtauksia, ja koko teatteritilaa hyödynnetään: salin sivuovista tullaan, vastakkainasettelua porvareiden ja työväen välillä havainnollistetaan salin vastakkaisilla laidoilla eri lauluja laulavilla joukoilla, jotka lopulta nousevat lavalle ja kilpalaulavat siellä - tuloksena on kakofonia, jossa kukaan ei kuuntele ketään. 

Toinen näytös päättyy Halmeen pasifistiseen puheenvuoroon, jossa Nasaretilaisen nimeäminen maailman ensimmäiseksi sosialistiksi vihjaa siihen, että eri aatteet voisivat elää sovussakin.

Kolmannessa näytöksessä punaiset on lyöty, ja Akseli palaa vankileiriltä muuttuneena miehenä. Elinan (Wenla Reimaluoto) hahmoakin näytelmässä on tulkittu aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla: hän on maanläheisempi ja ronskimpi. Mielestäni perinteisempi tulkinta Elinasta eteerisempänä ja herkempänä hahmona olisi tuonut näytelmään enemmän kontrastia ja sävyjä. 

Koko näytelmätulkinnassa yllätyin itse asiassa siitä, että se oli niin sanottua huutoteatteria: lähes kaikki repliikit esitettiin huutamalla, mikä oli rasittavaa ja edustaa estetiikkaa, jota en ymmärrä ja josta en pidä. Olisin kaivannut enemmän nyansseja hahmojen tulkintoihin - ja toisaalta huutamisesta oli ajoittain hankalaa saada selvää. Erikoinen ratkaisu. No, ehkä sitä voi perustella sillä, että näyttämölle valitut romaanitrilogian avainkohtaukset edustivat pitkälti eritasoisia konflikteja (yhteiskunnassa, ihmissuhteissa, aatteissa).

Kolmas näytös keskittyy fasismin ja Suur-Suomi-aatteen nousuun, ja koulunpenkillä on vähintäänkin yhtä väkivaltaista kuin kansakoulun perustamisen aikoihin.

Lopulta elämä kuitenkin aina jatkuu, jollakin lailla: Aina on yön jälkeen valjennut aamu. Näytelmän vahvuus ovat joukkokohtaukset, eritoten ne, joissa lauletaan. Lopputunnelma tähtien loistaessa pimeällä taivaalla ja koko hahmokaartin laulaessa Täällä Pohjantähden alla on voimakas.

Kansallisteatterin tulkinta on kunnianhimoinen, ja näytelmässä nähdään useita oivaltavia ja hienoja kohtauksia.  

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

 

Otava 2024. Lukija Anna Kuusamo. Äänikirjana Storytelin kautta.10 h 4 min.

Pidin paljon Cristina Sandun esikoisromaanista Valas nimeltä Goliat. Sandun tavassa kirjoittaa on jotain rauhallista, analyyttista ja tarkkaa, joka saa viihtymään hänen luomassaan kirjallisessa maailmassa. Tanskalainen retkikunta kertoo tanskalaisista, Nicaraguaan 1900-luvun alkupuolella lähtevistä siirtolaisista, joille on luvattu maata ja sitä kautta menestystä, kunhan he vain jaksaisivat uudisraivata ja tehdä töitä. Kuten monissa tällaisisssa tosipohjaisissa tarinoissa, joissa lähdetään etsimään seikkailua ja parempaa elämää ja elintasoa jostain toisaalta, kenties jopa toiselta puolen maapalloa, harvoin asiat menevät ihan niin kuin Strömsössä - eikä niin käy myöskään tässä romaanissa.

Siirtolaiset kokevat monenlaisia vastoinkäymisiä: trooppisia sairauksia, säätiloja, joihin he eivät ole tottuneet, petoksia, väkivallan uhkaa ja väkivaltaa, mielenterveyden järkkymistä ja nälänhätää. 

Retkikunta jättää kuitenkin jälkensä Nicaraguaan, ja romaani kertoo myös vuosisadan myöhemmistä vuosikymmenistä ja kerronta yltää nykypäivään saakka. Romaani opetti minulle paljon maasta, josta en tiennyt juuri mitään.  

Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Karoliina Kudjoi. Kosmos 2025. 6 h 49 min. 

Leonora Carringtonin romaani Kuulotorvi todellakin luo omaehtoisen maailmansa. Eritoten pidin henkilögalleriasta: päähenkilö on yli 90-vuotias Marian Leatherby, ja enemmistö sivuhenkilöistä kuuluu samaan ikäluokkaan ja sukupuoleen, mikä tuntuu vallankumouselliselta. Romaanin alussa Marian asuu poikansa perheen luona. Hänellä järki leikkaa, mutta kuulo on mennyt. Sitten eräänä päivänä hän saa eksentriseltä bestikseltään lahjaksi kuulotorven, joka avaa hänelle täysin uuden maailman - nyt hän pystyy kuulemaan keskustelut, joita muut perheenjäsenet hänestä kotona käyvät, mutta perheenjäsenet eivät tiedä hänen laajentuneesta maailmankuvastaan, sillä hän käyttää kuulotorvea heiltä salaa.

Käy ilmi, että miniä junailee Marianin siirtämistä vanhainkotiin, muiden seniilien joukkoon. Eräiden käänteiden kautta muutto lopulta tapahtuu, ja Marianin maailma mullistuu. Vanhainkoti on ideologisesti hyvin omanlaisensa paikka, eräänlainen uskonnollinen ryhmittymä tuntuu ylläpitävän sitä, ja toisaalta konkreettisesti eräs pihi pariskunta. Vanhainkodissa tapahtuu monella tasolla kummia: asumukset ovat mitä mielikuvituksellisimman muotoisia (kuten kenkä), ruokatarjoilu on niukkaa, aktiviteetit omanlaatuisiaan ja kaikenlaista hämärää ja mysteeritä tuntuu tapahtuvan. Romaani laajeneekin myyttisiin ulottuvuuksiin erään nunnan ja Graalin maljan myötä, ja jossain kohdin dystopiaksi, kun tuntuu, että aurinko on sammunut tai maan navat vaihtaneet paikkaa.

Kaikista sivupoluista en lukijana nauttinut, minua olisi kiinnostanut keskittyä tiiviimiin Marianin näkökulmaan, elämään ja ajatuksiin sekä kokemuksiin vanhainkodissa - realistisesta kerronnasta irtautumisesta sen sijaan nautin. 

Antti Hyyrynen: Kouvola 2000

 

Like 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 8 h 39 min. 

Antti Hyyrysen Kouvola 2000 on millenium-ajan virasto-Suomea byrokraatti Kyllikki Marsin näkökulmasta kuvaava romaani, joka lähtee kerronnassaan Kouvolan Asiainhoitovirastosta (tosimaailmassa Pohjola-talo) laventumaan aivan omille kierroksilleen historialliseksi romaaniksi, scifiksi, foliohattuiluksi ja Eyes wide shutia parodioivaan bdsm-ulottuvuuteen. 

Koktail pysyy hyvin kasassa ja kerronnan lävistää lakoninen huumori. Viihdyttävänä ajatusleikkinä Kouvola 2000 toimii hienosti. Milleniumin ajankuva piirtyy romaanin maailmassa selväpiirteisenä esiin - nykyhetkessämme siirtymä paperiajasta digiin on jo arkea ja siirtymä analogisesta digitaaliseen menneisyyttä, mutta toisin oli vuonna 2000. Ja tosiaan, vuodesta 2000 on jo 25 vuotta aikaa.

Romaanissa on virkistävää myös se, että se tuo Kouvolan myös kotimaisen kirjallisuuden maailmankartalle. Vaikka romaanin kerronta ylittää realismin rajat, kaupunki ja tunnelma ovat tunnistettavia.

Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki

Sörkka svengaa svengasi hienosti Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla. Sadan vuoden takainen arki, juhla ja aatemaailma välittyvät hyvin salakapakaksi rakennetulta lavalta, ja missä muualla kuin Sörnäisissä olisi parempi esittää Sörnäisten historiaa. 

Salakapakan pianisti säestää esityksen laulut, ja osin mukana on muitakin soittimia. Näyttelijät laulavat hyvin, ja esityksen ehdoton tähti on pääosan esittäjä Elsa Saisio Eevan roolissa. 

Näytelmän juoni rakentuu varsin simppelin kolmidraaman varaan, ja ratkaisu on toimiva: näytelmässä ehditään pysähtymään musiikkinumeroiden äärelle ja ajan aatemaailmaa pystytään avaamaan yksittäisten henkilöhahmojen avulla. Sisällissodasta on kulunut vasta kahdeksan vuotta, vankileirit ovat todellisuutta samoin kuin köyhyys, prostituutio ja kieltolaki sekä salakuljetusbisnes, fasismi nostaa päätään niin Euroopassa kuin Suur-Suomi-aatteenakin, samoin sosialismi. Karjalaan haluavat niin Akateeminen Karjala-Seura kuin punaisen Karjalan rakentajatkin. Näytelmän vahvuus on se, että kaikki aatteet näyttäytyvät aikansa tuotteina ja omalla tavallaan yksisilmäisinä. Poikkeuksen edellä mainittuun tekee feminismi - vapautuminen ja tasa-arvo ovat näytelmän lävistävä punainen lanka, joka yltää näyttämöltä tähän päivään. 

Elli Salo: Keräilijät

Otava 2025. Lukijana Karoliina Niskanen. Äänikirjana Strytelin kautta. 4 h 52 min.

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on omaääninen, samanaikaisesti koskettava ja groteski teos. Päähenkilö menee tekemään arkeologista kenttätutkimusta perä-Kainuuseen Venäjän rajan lähettyville. Korvessa keskellä ei mitään, "Läätteessä" (mikä lukijalla assosioi sotahistoriatematiikankin vuoksi Raatteentiehen, mitä tässä lienee haettukin) asuu luontokuvaaja Ani, jonka tämänhetkinen elämä on vähän niin ja näin. 

Ani on koettanut tehdä luontomatkailubisnestä syrjäisellä leirintäalueella, mutta teoria kuulostaa kauniimmalta kuin mitä itärajan syrjäiset leirintäalueet ehkä tuppaavat todellisuudessa olemaan. Luontokuvausta Ani edelleen tekee, mutta alkoholi vie välillä enemmän, välillä vähemmän. Leirintäalueella, jonne minäkertoja pikkumökkiin majoittuu, asuu pysyvänoloisesti vanhassa asuntovaunussaan myös Ljudmila, joka elanto tulee pitkälti marjanpoimimisesta. Tämä kolmikko - ja tietysti myös Anin koira Ystävä, rajavartiolaitokselta eläköitynyt susikoira - on kerronnan keskiössä, ja kolmea naista yhdistää se, että jokaisen elämä itse asiassa tällä hetkellä on vähän niin ja näin. Mitä kohti tässä oikein olisi menossa, vai ollako tässä?

Keräilijät-romaanin motiivit ja teema liittyvät teoksen nimeen. Eri henkilöt keräilevät konkreettisesti kuka mitäkin - minäkertoja arkeologisia löytöjä, Ljudmila marjoja, Ani ihmisiä elämäänsä vaikka erakoksi naamioituukin - ja romaani itsessään on myös eräänlainen keräilyerä, mutta ehdottomasti hyvässä mielessä: keskushenkilöt ovat tarinassa, koska ovat ajatuneet sinne, missä kohtaavat, ja arkeologiset löydöt ovat olemassa siellä missä ovat jos ovat, ja niiden jäljille on päästy muistokeruun avulla. Päähenkilön veli on kuollut, ja suru on osa häntä. Hänkin on eräänlainen muistojen keräilijä - paitsi sotahistoriallisten muistojen, myös oman elämänsä muistojen.

Kerronnassa on mahtavaa lakonisuutta ja groteskia huumoria, ja välillä ei voi kuin nauraa henkilöhahmojen tarinoille. Henkilöihin kuitenkin suhtaudutaan empaattisesti. Jokaisella heistä on heikkoutensa, ja juuri se tekee heistä inhimillisiä ja aitoja. Sillä mennään, mitä on.

Elli Salo tuo kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen, jossa tuntuu olevan hieman kaikuja toisaalta Alexandra Salmelan groteskista tyylistä tai Jaroslav Hašekin huumorista, toisaalta selkosten eräkirjallisuudesta, jota on kerrontaan on pastissoitu suoraankin mukaan. 

Kustantamon sivujen kirjailijaesittelyn mukaan Salo toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja romaaniin pohjautuvan näytelmän kantaesitys on Kajaanin kaupunginteatterissa. Toivottavasti esitys nähtäisiin myös Kansallisteatterin lavalla. Romaanin voi kuvitella taipuvan näytelmäksi toimivalla ja puhuttelevalla tavalla.

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Alkuteos Murder at the Christmas Emporium. Suom. Antti Autio. Otava 2025. Lukija Anni Kajos. Äänikirjana Storytelin kautta, 11 h 32 min.

Andreina Cordanin dekkarissa Murha jouluostoksilla on klassisen dekkarin ainekset: suljettu tila ja sen myötä rajattu määrä henkilöhahmoja, joista jokaisella omat salaisuutensa ja jokin syy, miksi juuri he ovat paikalla. Miljöö on överijouluisa - koska tapahtumien näyttämnönä on joulutavaratalo - ja vanhanaikainen, sillä kaikki nykyajan härpäkkeet, kuten älypuhelimet, on poistettu käytöstä. Murha jouluostoksilla on siis paljossa velkaa Agatha Christien tyylille - ja ihanaa, että ajassamme joku jatkaa hänen perinnettään näin selvästi, mutta kuitenkin nykyajan tvistillä. 

Kerronta etenee preesensissä ja jännite kantaa vahvana läpi koko teoksen. Lukijakin miettii ankarasti, kuka on murhaaja ja miksi. Henkilöhahmojen kuvausta syvennetään takaumilla menneisyyteen ja romaanin rytmi toimii. Kertojanääni kommentoi hahmoja osuvasti ja kriittisestikin, ja kokonaisuus on rakennettu taidokkaasti.

Tämä dekkari pitää otteessaan!

Keserédes komediák: Walking Mad, Cacti, 5 tangó @ Unkarin valtionooppera, Budapest

Unkarin valtionooppera Andrássy útilla on vastaremointoitu - no sehän oli nähtävä. Joskus vuosia sitten olen osatnut neljännen parven halvimman lipun Wágnerin Parsifaliin, ja huh mikä kipuaminen jyrkkiä portaita pitkin sinne piippuhyllykatsomoon olikaan. Lipun hinta oli tosin nelisen euroa, että kyllä sillä sitten kiipesikin useamman väliajan verran ylös ja alas. Kokemus oli tuolloinkin huima, ja jo tuolloin kulta, marmori ja hieman kulahtanut punainen sametti tekivät estetiikallaan kerrassaan keisarillisen vaikutuksen.

 

Mutta nyt kaikki oli aivan priimaa. Kulta kimalsi, kattomaalaukset hohtivat, sametti leimusi ja marmori kiilsi. Tällä kertaa paikkamme olivat permannolla, ja permantolippu tähän kolmesta esityksestä koostuneeseen nykytanssikokonaisuuteen maksoi hiukan alle 70 euroa.

 

Ensimmäinen kokonaisuuden osa oli nimeltään Walking Mad, ja sen tunnelma oli ahdistava. Näyttämöllä oli lavasteena korkea lauta-aita, jota kierrettiin, johon välillä aukesi ovi, joka saattoi kaatua, joka ylitettiin ja joka välillä taittui nurkaksi, joka supistui kasaan. Tanssijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisiksi nuoriksi katupojiksi, mukana oli pari naista erivärisissä mekoissa. Jossain kohdin mietin, kuvaako kohtaus raiskausta - mikään keveä tämä ensimmäinen ei siis ollut.

Toinen esityksistä, Cacti, oli abstraktein, symbolisin, ilottelevin, modernein ja sekopäisin. Lavalla oli runsaasti näyttelijöitä, esitykseen kuului metatason kommentoiva ironinen kertojanääni, hienoa valojenkäyttöä ja esityksen nimenkin mukaisesti kaktuksia. 

Kahden osan jälkeen oli väliaika, ja väliaikatilat olivat aivan yhtä prameat kuin salikin.

 

Väliajan jälkeen oli kolmannen osion, 5 tangón vuoro.  Osio oli ehkä perinteisin. Tangosta nähtiin erilaisia nykytanssivariaatioita sekä pääparin esittämänä että usean tanssijan koreografiana. Jollakin lailla tästä esityksestä tuli mieleeni flamenco - ehkä vain osion värimaailma loi assosiaation.

Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Széchenyin kylpylä, Budapest

Budapestin kuuluisista kylpylöistä Budan puolella sijaitseva Gellértin kylpylä meni remonttiin syksyllä 2025, mikä varmasti lisää ruuhkaa Városligetin puistossa Pestin puolella sijaitsevassa Széchenyin kylpylässä. Varhaisina lintuina olimme liikkeellä heti perjantaiaamusta, ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. 

Kylpyläkäynti on varsin hintava. Valitsimme keskihintaisen vaihtoehdon eli yksityisen pienen pukuhuoneen, jonne tavarat sai jättää. Tällainen sisäänpääsy maksoi himpun vaille 40 euroa, ja lisäksi meidän piti käydä pyyheostoksilla (18 euroa) - ja kylpylässä oli myös vaatimus liukastumisvaaraan vedoten käyttää lipokkaita, mutta onnistuin livahtamaan sisään ilman tämänkin ostoksen tekemistä. Varsin suolaisista hinnoista puhutaan. Toki sisäänpääsyssä olisi voinut valita edullisemman hinnan, jossa vaatteet vaihdetaan pienessä pukuhuoneessa, mutta tavarat laitetaan säilöön lokeroon ja sitten lähtiessä taas roudataan omaisuus pieneen pukuhuoneeseen pukeutumista varten. 

Lokakuun viileässä aamussa kylpyläkokemus oli kuitenkin aivan ihana. Toinen lämpimistä ulkoaltaista oli remontissa, mutta toinen oli auki. Aamun ja aamupäivän ihmismäärässä se oli riittävä, mutta puolillepäivin tultaessa ruuhka alkoi altaassa olla melkoinen. Ulkona oli muis ihan oikeaan uimiseen tarkoitettu rata-allas, mutta sen suhteen kuri oli kova: ilman uimahattua altaaseen ei ollut mitään asiaa.

Sisätilojen istuskelualtaat erilämpöisine vesineen olivat käytössä, lisäksi myös saunaosasto. Kaikkein parasta Széchenyissä on kuitenkin ikoninen lämmin ulkoallas, jossa voisi viettää aikaa vaikka shakkia pelaten.  

Jos rahasta ei ole tiukkaa, lillumishetki Széchenyissä rentouttaa ihanasti. Voisin kuitenkin kuvitella, että mieltäkohottavamman kylpemishetken voisi saavuttaa jossakin toisessa kolkassa Unkaria, kylpylässä, joka ei olisi aivan näin turistien ruuhkauttama ja hinnoiltaan yhtä huima.

Aamupäivän lotraamisen jälkeen oli ihanaa kuljeskella Városligetin puistossa isojen puiden alla ja ihmetellä alkusyksyn ruskaa. Puistossa on myös useita erilaisia ravintoloita. Uidessa ja kylpiessä tulee aina nälkä, ja ihan parasta on kunnon mättöruoka. Meidän valintamme oli klassikkoannos uppopaistettua juustoa, majoneesia ja ranet oluttuopin kera. Puistossa olisi ollut mahdollisuus syödä myös toista uppopaistettua unkarilaista herkkua, nimittäin lángosia, mutta sen säästimme myöhemmälle. 

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa II

 

Alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Anne Kilpi ja Raija Nylander. Aula & co 2025. Lukija Katja Aakkula, Äänikirjana Storytelin kautta, 25 h 49 min.

Nino Haratihsvilin suurromaani Kahdeksas elämä on suomennettu kahtena niteenä. Osa II keskittyy suvun jäsenten vaiheisiin Stalinin kuoleman jälkeen. Paljon kerrotaan laulaja-lauluntekijä Kittyn elämästä ja urasta lännessä, tarkemmin Lontoossa. 

Toista osaa hieman vaivaa se, että kill your darlings -kirjoitusohjetta ei ole noudatettu: tuntuu siltä, että vuosisadan alkupuolella nuoruuttaan ja elämänsä kukkeinta ajanjaksoa viettäneet henkilöt kuten Stasia sen kuin vaan pysyvät hengissä ja ovat muuttuneet muuttumattomiksi, jähmettyneiksi hahmoiksi - he nyt vain ovat sellaisia kuin ovat, ja pikemminkin miljöötä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, tapettia tapahtumien taustalla.

Romaanin toisen osan rytmi ei ole yhtä onnistunut kuin ensimmäisessä osassa, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka, vaikka välillä siinä onkin tyhjäkäyntiä. Koska romaani on laaja - yhteensä yli viisikymmentä tuntia kuunneltuna - oli aikaa myös miettiä, mikä tässä tuntuu kumman tutulta. Ja oivaltaa: tässä on samanlaisia nyky-bestsellerin elementtejä, kuin Hanya Yanagiharan booktokissakin globaalisti trendanneissa tiiliskiviromaaneissa kuten Pienessä elämässä: useampi kuin yksi henkilöhahmo, traumoja, salaisuuksia, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta kuitenkin ylempi keskiluokkainen sävy, joka näkyy esimerkiksi ruokakuvauksissa. Mikään ei siis ole liian kurjaa ja ankeaa, vaikka välillä väkivalta onkin brutaalia ja sen seuraukset kattavat koko ihmiselämän, ehkä ylisukupolvisestikin.

Kahdeksannen elämän tarina yltää nykyaikaan ja romaanissa kertojanäänenä toimivaan Nizaan asti. Lopulta kerronta sulautuu nykyhetkeen. Aikajana ja ihmismäärä, jonka romaani kattaa, ja se huima yksityiskohtaisuus, jolla kerrontaa viedään eteenpäin, tekevät vaikutuksen. Euroopan 1900-luvun historian käänteet välittyvät elävinä teoksesta ja niiden yksilötason vaikutukset tulevast elävästi esiin. 

Viihteellisyyttä ja helpostilähestyttävyyttä lisätään kerronnan keinoin. Kun ensimmäistä osaa lukiessani pohdin, onko suklaa maagisen realismin elementti muutoin realistisuuteen pyrkivässä kerronnassa, toisen osan kohdalla käy selväksi, että vastaus on ei. Suklaa on vain lohduttava elementti ja miljöökuvauksen osa. Toisessa osassa suklaa jää päälleliimatuksi motiiviksi, jonka mukaantulo kohtauksiin tuntuu irralliselta lisältä.

Kokonaisuudessaan Kahdeksas elämä on kuitenkin otteessaan pitävä kokemus.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus.