Unkarin valtionooppera Andrássy útilla on vastaremointoitu - no sehän oli nähtävä. Joskus vuosia sitten olen osatnut neljännen parven halvimman lipun Wágnerin Parsifaliin, ja huh mikä kipuaminen jyrkkiä portaita pitkin sinne piippuhyllykatsomoon olikaan. Lipun hinta oli tosin nelisen euroa, että kyllä sillä sitten kiipesikin useamman väliajan verran ylös ja alas. Kokemus oli tuolloinkin huima, ja jo tuolloin kulta, marmori ja hieman kulahtanut punainen sametti tekivät estetiikallaan kerrassaan keisarillisen vaikutuksen.
Mutta nyt kaikki oli aivan priimaa. Kulta kimalsi, kattomaalaukset hohtivat, sametti leimusi ja marmori kiilsi. Tällä kertaa paikkamme olivat permannolla, ja permantolippu tähän kolmesta esityksestä koostuneeseen nykytanssikokonaisuuteen maksoi hiukan alle 70 euroa.
Ensimmäinen kokonaisuuden osa oli nimeltään Walking Mad, ja sen tunnelma oli ahdistava. Näyttämöllä oli lavasteena korkea lauta-aita, jota kierrettiin, johon välillä aukesi ovi, joka saattoi kaatua, joka ylitettiin ja joka välillä taittui nurkaksi, joka supistui kasaan. Tanssijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisiksi nuoriksi katupojiksi, mukana oli pari naista erivärisissä mekoissa. Jossain kohdin mietin, kuvaako kohtaus raiskausta - mikään keveä tämä ensimmäinen ei siis ollut.
Toinen esityksistä, Cacti, oli abstraktein, symbolisin, ilottelevin, modernein ja sekopäisin. Lavalla oli runsaasti näyttelijöitä, esitykseen kuului metatason kommentoiva ironinen kertojanääni, hienoa valojenkäyttöä ja esityksen nimenkin mukaisesti kaktuksia.
Kahden osan jälkeen oli väliaika, ja väliaikatilat olivat aivan yhtä prameat kuin salikin.
Väliajan jälkeen oli kolmannen osion, 5 tangón vuoro. Osio oli ehkä perinteisin. Tangosta nähtiin erilaisia nykytanssivariaatioita sekä pääparin esittämänä että usean tanssijan koreografiana. Jollakin lailla tästä esityksestä tuli mieleeni flamenco - ehkä vain osion värimaailma loi assosiaation.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti