lauantai 30. tammikuuta 2016

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta @ Teatteri Takomo, Helsinki


Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja näyttelemä Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on aivan loistava näytelmä. Se naurattaa osuvilla ja itsekriittisillä mutta täysin yleistettävissä olevilla tilanteillaan ja repliikeillään, itkettää henkilökohtaisuudellaan ja traagisuudellaan - jotka henkilökohtaisuudesta huolimatta tai juuri siitä johtuen ovat jaettuja kokemuksia, varmasti tuttuja omakohtaisesti tai lähipiiristä - ja ottaa kantaa läskiyteen ja kehonkuvaan yhteiskunnallisella tasolla. Näytelmän Teatteri Takomoon on ohjannut ja dramatisoinut Elina Kilkku.

Esitys näyttää läskiyden alastomana, suorasti ja viiltävän rohkeasti sekä fyysisesti lavalla että muistojen ja kokemusten kautta. Toisaalta esitys ei sano läskiydestä juuri mitään uutta, mutta toisaalta se muotoilee sanomansa niin, että luulisi sanoman menevän perille katsojalle kuin katsojalle. Näytelmä asettaa nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyden ja läskiyden "synnin" tarkastelun valokeilaan ja kysyy, miksi läskiydestä on tehty näin suuri onglema: miksi ihminen ei saa olla läski ja miksi katsotaan, että läskiyttä on oikeus kenen tahansa ja missä tahansa kommentoida aivan niin suoraan ja alatyylisesti kuin huvittaa.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan kysymystä siitä, mille läskiys on niin suuri uhka, että siitä on päästävä eroon, tai mitä kysymyksiä tai ongelmia väistellään sillä, että harhautetaankin huomio läskiyteen eikä keskitytä olennaiseen. Näillä kysymyksillä tarkoitan nimenomaan yhteiskunnan näkökulmaa, en niinkään läskin ihmisen henkilökohtaista näkökulmaa, vaikka yksilölle henkilökohtaisuus onkin olennaista.

Mielestäni esitys toi esiin sen, että läskiyden torjunta ei liity pelkästään siihen, että ihmiset ovat julmia ja harkitsemattomia ja syrjivät ja haukkuvat (aina) jotakin ilmiötä, esityksen näkökulmasta läskiyttä, vaan että suhtautumisessa läskiyteen, syömiseen ja (nais)ruumiin kontrolloimiseen on kyse jostakin suuremmasta ilmiöstä: jos nainen keskittää kaiken energiansa painonsa tarkkailemiseen ja sen tavoitteena on jokin hiljaisesti hyväksytty olemisen muoto (laihuus, ja aina vähän enemmän kuin mitä koskaan on saavuttanut), tämä energia ja aika on pois jostakin muusta: menestyksestä uralla, rakkauselämässä, itsensä kehittämisessä, yhteiskunnallisessa toiminnassa - missä tahansa.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on siis erittäin samastuttavaa ja herättelevää katsottavaa, jonka soisi pyörivän ohjelmistossa pidempäänkin ja olevan tarjolla laajemmallekin yleisölle. Myös tekninen toteutus valoineen, äänimaisemineen, videoineen ja valokuvineen on erittäin onnistunut.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nufit 2016 - Tuho @ Paasitorni, Helsinki


Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden kiinnostavimmista kulttuuritapahtumista, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Tänä vuonna teemana oli "Tuho".

Kävin kuuntelemassa useita alustuksia, joista kirjoitan tarkemmin alla, Maryan Abdulkarim puhui rasismin ja naisvihan suhteesta, Risto Ylihärsilä taiteilijuudesta, Marco Casagrande kaupunkitilan mahdollisuuksista (tämä oli ehkä paras kaikista kuuntelemistani alustuksista! - mikäli niitä on mitenkään mahdollista paremmuusjärjestykseen panna), Juha Siltala tuhosta ja uhrista historian ja kansakunnan näkökulmasta ja Tiina Rosenberg feminismistä. Nufitia vaivaa runsaudenpula, joten harmillisesti en päässyt kuulemaan esimerkiksi Saara Jantusen alustusta Sota 2.0 tai Suvi Auvisen alustusta Tuhotaan valtasuhteet.

Nufitissa järjestetään myös lukiolaisille suunnattu Sokrates-väittelykilpailu, jonka väitteet tänä vuonna olivat mielestäni todella mielenkiintoisia, Tosin osa niistä oli niin vaikeita, että lukiolaisten reaktiokykyä väittelyn tuoksinnassa ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi väite "Uskonto tuhoaa moraalin" oli mielestäni tällainen - väitteeseen on saatu sisällytettyä kaksi laajaa ja abstraktia käsitettä, joiden määrittelystäkin jo voitaneen väitellä lähestulkoon täältä ikuisuuteen. Finaaliin pääsivät Rovaniemen lyseonpuiston lukion joukkue sekä Medialukion ja Tuusulan lukion hybridijoukkue, joista ensin mainittu voitti kilpailun nyt toista vuotta perätysten.


Maryan Abdulkarim: Rasismi ja naisviha erottamattomat



Varsinkin tämänhetkisen suomalaisen keskustelukulttuurin kontekstissa minua kiinnosti mennä kuuntelemaan Maryan Abdulkarimin alustusta, jossa käsiteltiin rasismia ja naisvihaa yhteenkuuluvina ilmiöinä.

Alustuksensa alussa Abdulkarim määritteli rasismin valtajärjestelmäksi, joka määrittelee yksilöitä etnisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla on valkoinen mies ja sen pohjalla on musta nainen. Rasismin historiassa taustalla on taloudellinen hyöty: kun Amerikan alkuperäiskansat oli kulutettu loppuun, valtameren yli alettiin roudata Afrikasta mustia orjia. Rasismin perustalla näkyy siis ajatus ihmisen välinearvosta. USA:ssa kirkko oli mukana rasismissa: mikäli ihminen ei ollut kristitty (mitä maahan tuodut mustat eivät olleet), hänellä ei ollut sielua, joten hänen hyväksikäyttämisensä sai oikeutuksen.

Yleisökysymyksissä kyseenalaistettiin se, eikö myös valkoinen ihminen voi joutua rasisimin kohteeksi. Abdulkarin kiisti tämän käänteisen rasismin mahdollisuuden, sillä maailmassa vallitsee valkoinen hegemonia, ja vaikka valkoisista sanottaisiinkin jotain rasistista, se ei tuota rasistisia ennakkoasenteita toisin kuin esimerkiksi mustien suhteen: mustien tuottama kertomus - olisipa se sisällöltään rasistinen tai ei - ei jäisi ainoaksi narratiiviksi valkoisista, koska valkoisista kertovia (ja eritoten valkoisesta miehestä kertovia) narratiiveja on niin paljon, että ymmärrämme olevan olemassa erilaisia valkoisia yksilöitä, kun taas mustista kerrottu rasistinen narratiivi näkyy heti esimerkiksi mustan ihmisen hakiessa työpaikkaa; jos tai kun työnantajalla ei ole omia kokemuksia mustista, rasistisesta narratiivista tulee ikään kuin tosi (somali - siis laiska jne.).

Naisvihan juuret Abdulkarin puolestaan sijoitti siihen, että naisen keho kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Naisen keho haluttiin siis ottaa haltuun taloudellisista ja poliittisista syistä: haluttiin lisää jälkeläisiä, naisen keho oli siis otettava haltuun. Naisen valtaa rajoitettiin suhteessa hänen seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseensä ja luotiin tila, jossa nainen ei hallitse omaa kehoaan.

Myös haastajat nostivat naisen aseman esiin kysymyksissään. Naisen täytyy baarissa miettiä, voiko hän lähteä tupakalle yhtä aikaa muiden kanssa, jos pöytään ei jää ketään ja lasissa on vielä juomaa. Täytyy muistaa, että on olemassa riski, että joku kävisi laittamassa lasiin tyrmäystippoja. Miehet eivät välttämättä edes ymmärrä ongelman todellisuutta, koska heidän ei tarvitse ajatella sitä. Nainen miettii myöhään töistä palatessaan, mikä on paras reitti kävellä kotiin: se ei välttämättä ole suorin ja nopein reitti, vaan se reitti, joka on valaistu ja jolla todennäköisemmin liikkuu muitakin ihmisiä. Nainen ehkäpä kävelee avain taskussa olevan nyrkkinsä sisään puristettuna, jotta hän voi tarvittaessa puolustautua väkivaltaisessa hyökkäyksessä.

Jokainen nainen ymmärtää edellä kuvatut ongelmat, koska jokainen nainen on suunnitellut toimintaansa häneen mahdollisesti kohdistuvan uhan perusteella; miehet sen sijaan saattavat kokea, että Suomi on turvallinen maa. Esimerkit naisten varautumisesta potentiaalisiin turvallisuusuhkiin ovat ääneen sanottuina pöyristyttäviä: ajattelemmeko me jokainen oikeasti näin - miten se muuttaisi meitä, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tällaisia asioita ei tarvitsisi huomioida?

Miten rasismi ja naisviha sitten liittyvät yhteen? Abdulkarim otti havainnollistavaksi esimerkiksi suomalaiset katupartiot ja niiden toimintaa kuvaavan sitaatin Jari Sarasvuolta: katupartiot eivät ole huolissaan suomalaisista naisista vaan kyseessä on omaisuusrikos - halutaan suojella naisia, jotka koetaan omiksi; valkoisen naisen siis ajatellaan kuuluvan valkoiselle miehelle ja valkoista naista siis täytyy "suojella" muilta väreiltä. Samaa tematiikkaa käsitteli lauantaina Tiina Rosenberg alustuksessaan Patriarkaatin tuho.

Myös toinen teema toistui niin Abdulkarimin kuin Rosenberginkin alustuksissa, nimittäin etuoikeutettuus. Abdulkarim toi esiin, että "sortaja ei koskaan voi liittyä sorrettujen joukkoon". Esimerkiksi suomalainen voi päättää lähtevänsä Bangladeshiin vaateteollisuuden orjatehtaaseen töihin, mutta sorron kokemus ei koskaan ole sama, koska suomalainen olisi tuolloinkin etuoikeutettu; hänellä olisi aina paluun mahdollisuus takaisin Suomeen - hänellä on muun muassa varakkuutta, suhteita, kielitaitoa ja paljon laajakulmaisempi elämänkokemus kuin bangladeshilaisella tehdasorjalla, ja nämä etuoikeutut ominaisuudet tekevät muuntumisen epäetuoikeutetuksi mahdottomaksi.

Lisäesimerkkinä etuoikeutettuudesta Abdulkarim käsitteli esimerkiksi kykyä liikkua: kukaan, joka kykenee liikkumaan kahdella jalalla, tuskin oli joutunut miettimään ennen Nufitiin saapumistaan ja Paasitornin 2 1/2 kerrokseen kiipeämistään, onko paikalle saapuminen ylipäätään mahdollista ja onko rakennus esteetön.

Etuoikeutettuusesimerkkien pohjalta Abdulkarin teki yhteenvedon, ettei yhteiskunta ole samanlainen kaikille. Jos on etuoikeutetussa asemassa, ei helpostikaan tule kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Katupartiotoiminta kirvoitti myös useita yleisökysymyksiä ja keskustelua rakenteellisen rasismin ja "huutelun" erosta. Abdulkarin totesi, että ulossulkevat rakenteet ylläpitävät "huutelua" ja tuottavat konkreettisia häirintätilanteita. Rakenteet myös etäännyttävät ja häivyttävät ilmiöitä ja tekevät niistä näennäisen tavanomaisia ja normaaleja. Abdulkarin totesi jokaisen länsimaissa asvuvan olevan modernin ajan orjanomistaja - kapitalismin reuna-alueilla, ulkoistettuna maantieteellisesti pois näkyvistä, kukoistavat orjamarkkinat: vaatteita tuotetaan orjatyövoimalla Kaukoidässä, ja kaivosteollisuus, joka tuottaa esimerkiksi teknologian tarvitsemat raaka-aineet, toimii (lapsi)orjatyövoimalla.

Rasismi ei myöskään elä "yhteiskunnan marginaalissa", kuten on ajateltu - esimerkiksi että somessa huutelijat olisivat pieni mutta äänekäs ryhmä. Abdulkarim kehotti yleisöä tutustumaan hallituksen maahanmuutto-ohjelmaan, perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelmaan ja äärioikeiston maahanmuutto-ohjelmaan ja tutkimaan, onko niissä sanavalintaeroja. "Ilma, jota hengitämme, on rasisitista."


Risto Ylihärsilä: Putoan kaivossa



Mennessäni kuuntelemaan Risto-yhtyeestäkin tutun Risto Ylihärsilän alustusta ajattelin sen olevan joko hitti tai huti. Ehdin paikalle vasta kesken yleisökeskustelun, ja aluksi tuntuikin siltä, että keskustelu on päämäärätöntä haahuilua, puhutaan abstrakteista aiheista, joita ei syystä tai toisesta konkretisoida. Tunnelma kuitenkin parantui tai pääsin itse tahmean alun jälkeen sisään aiheisiin, sillä lopulta keskustelu oli kiinnostavaa kuultavaa.

Yleisökysymyksissä nousi esiin muun muassa taiteen tekemisen oikeutus: onko ok tehdä taidetta vai onko taiteen tekeminen vain täysin itsekästä, vaiko sittenkin itsekkyyden vastakohta, mikäli taide esimerkiksi auttaa vastaanottajaa oivaltamaan asioita uudella tavalla tai osoittaa muidenkin kärsineen samankaltaisista ongelmista?

Risto kertoi esimerkiksi kappaleiden Nina, olen palasina ja Uskotko Jeesukseen Kristukseen pohjimmiltaan kertovan paniikkihäiriöstä, vaikkei kummassakaan sitä suoraan mainita. Keikoilla hän oli havainnut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin soittamisen jälkeen yleisössä osan pitelevän rintaansa, ei sikäli, että he olisivat aivan sydänkohtauksen partaalla, vaan ehkäpä siksi, että kappale oli kuitenkin onnistunut välittämään sellaista sisältöä, jota se ei eksplikoinut. Itse olen kuullut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin livenä kerran - se on yksi suosikkibiiseistäni Riston tuotannosta, mutta ainakin tuolla keikalla se esitettiin niin painostavasti ja ahdistavasti, että allekirjoitan Riston analyysin kappaleesta, vaikken muistakaan itse pidelleeni rintaani esityksen jälkeen tai sen aikana.

Ristoa pyydettiin myös kontekstualisoimaan oma musiikkinsa suomalaiseen musiikkiin, missä yhteydessä hän mainitsi muun muassa Joose Keskitalon nimen; ensimmäisen levynsä Risto kuvaili olleen "sellaista sekoitusta, mitä ei ihan hetkeen ollut [Suomessa] tehty", mutta sittemmin "vastaavia kummajaisia" oli sittemmin tullut vastaan.



Marco Casagrande: Kolmannen sukupolven kaupunki - teollisen kaupungin raunio



Marco Casagranden alustus ja sitä seurannut keskustelu olivat Nufitin parasta antia. Itse en osannut otsikon perusteella odottaa oikein mitään, ja ehkä siitäkin syystä alustus veti täysin maton kaiken sen alta, mitä olen ajatellut kaupungeista ja asumisesta, siitä, mikä niiden suhteen ylipäätään on mahdollista. Olin kerrassaan hämmentynyt ja vaikuttunut alustuksesta, ja niin tuntui olevan moni muukin, sillä yleisökysymyksissä lähes jokainen puhuja totesi aluksi kiittävänsä alustajaa kiinnostavasta esityksestä, mitä ei kuitenkaan joka alustuksen yhteydessä kuullut, vaikka kiittäminen kiinnostavuudesta toki on myös kohteliaisuus.

Marco Casagrande on arkkitehti, joka on voittaunut töillään useita palkintoja ja joka on tehnyt monia kansainvälisiä projekteja. Tässä alustuksessa Casagrande puhui lähinnä työskentelystään Taipeissa ja siellä erityisesti Treasure Hillin slummissa.

Taustaksi on kuitenkin ensin kirjoitettava siitä, mitä Casagrande tarkoittaa "kolmannen sukupolven kaupungilla". Ensimmäisen sukupolven kaupunki on maisema - esimerkiksi joki ja vuoret - johon muodostuu inhimillistä asutusta. Casagrande kuvaili tätä "luonnon ehdoilla syntyväksi pesäksi". Toisen sukupolven kaupunki puolestaan on teollinen kaupunki. Teollinen kaupunki syntyy, kun ihminen teollistumisen myötä julistaa riippumattomuutensa luonnosta. Kolmannen sukupolven kaupunki puolestaan syntyy silloin, kun teollisuus kypsyttää kaupungin orgaaniseksi koneeksi, osaksi luontoa.

Kolmannen sukupolven kaupunki versoo teollisuuden kaupungin raunioilla ja jättömailla tai toisaalta sen olemassaolo mahdollistuu katastrofin jälkeen. Projektissa luonto toimii yhteistyöarkkitehtina. Tämä oli mielestni yksi vallankumouksellisimmista ajatuksista, joita Casagrande toi esiin - varsinkin kun olemme Suomessa, joka suhtautuu rakennusmääräyksiin ja rakentamiseen lähes hysteerisesti (mutta onnistuu silti tuottamaan rakennuksia, jotka ovat lähes poikkeuksetta homeessa tai joissa silti kärsitään sisäilmaongelmista).

Esimerkkitapaus Treasure Hill oli käytännössä vuoren rinteelle rakentunut slummialue Taipeissa, ja Casagranden saapuessa paikalle kaupungin viralliset tahot olivat aloittaneet slummin hävittämisen: alarinteiden talot, jotka oli kyetty lanaamaan puskutraktorein, oli lanattu maan tasolle, ja ylempänä olevien talojen väliltä oli hävitetty se, minka Casagrande nimesi kaupungin hermoverkoksi, siis portaat ja sillat, talojen väliset yhteydet. Taloja ei ollut voitu tuhota, koska puskutraktorit eivät kyenneet kiipeämään rinteitä pitkin eikä kaupunki ollut panostanut rahaa järeämpään kalustoon.

Casagrande alkoi tarkkailla Treasure Hillin toimintaa ja teki useita havaintoja. Slummissa oli itse asiassa harrastettu kaupunkiviljelyä, mikä toi alueelle omavaraisuutta. Viljelyksiä ja muita tarpeita varten oli varastettu vettä kaupungin vesiverkostosta, mutta vain pieniä määriä - sellaisia, jotka voisivat hävitä vaikka jonkin putkisto-ongelman ilmaantuessa. Vedellä kasteltiin viljelykset, ja vesi valui rinnettä alas; alas valuttuaan vesi oli suodattunut viljelysten läpi ja siis puhdistunut ja käytettävissä uudestaan. Slummissa kompostoitiin, mikä on ekologista. Myös sähkö hankittiin varastamalla kaupungin verkosta. Casagrande kiinnostui alueesta ja sen mahdollisuuksista ja päätti työskennellä alueen parissa: siinä, missä kaupungin virallinen strategia halusi tuhota alueen ja hankkiutua siitä eroon, Casagrande aloitti alueella päinvastaisen prosessin ja slummin tuhoamisprojekti käännettiin päinvastaiseksi - alettiin rakentaa portaita ja viljelyksiä. Materiaalit saatiin läheiseltä siltatyömaalta, rakentajat olivat esimeriksi paikallisia opiskelijoita ja slummin asukkaita.

Tietenkään Treasure Hill ei ollut mikään auvoinen ihanneyhteisö, vaan sielläkin oli omat valtarakenteensa ja ongelmakohtansa. Osa asukkaista omisti useita taloja, joissa oli vuokralla heikommassa asemassa olevia ihmisiä, kuten siirtotyöläisiä, joita talonomistajat puolestaan riistivät. Alueella kukoisti myös prostituutio ja huumekauppa. "Mikään paikka ei ole puhtoinen." Moralisoiti ei kuitenkaan ollut Casagranden tavoite, vaan keskusjohtoisen kaupungin tuho, jota Treasure Hill omalla tavallaan edusti.

Miten Treasure Hill sittemmin kehittyi? Kehitys on jonkinlainen malliesimerkki kapitalismin toiminnasta ja gentrifikaatiosta. Kun alue kehittyi, se hyväksyttiin myös virallisesti ja laillistettiin. The New York Times -lehti saapui paikalle ja teki alueesta jutun, jossa se nimesi Treasure Hillin "must see destinationiksi". Alue sai kuuluisuutta. Paikallinen hallitus alkoi omia sitä itselleen, mistä seurasi muun muassa virallisia turvallisuusmääräyksiä - argumentoitiin, että alueen itse rakennetut talot ovat vaarallisia. Alueella asui paljon vanhuksia, jotka eivät kyenneet itse remontoimaan rakennuksia, joten alueen asukkaat pakkosiirrettiin muualle. Aluetta kunnostettiin ja se nimettiin "Taipei Artist Villageksi". Alue sai uudet asukkaat ja sinne tehtiin taiteilijoiden residenssejä - alue siis banalisoitiin. Ja nyt siis vain rakenne alkuperäisesta Treasure Hillistä on jäljellä.

Toinen projekti Taipeissä oli "Raunioakatemia", jonka käyttöön vallattiin viisikerroksinen rauniotalo, jonne syntyi "akateeminen ei kenenkään maa". Taloon rakennettiin kaupunkiviljelypalstoja: sadevedet ohjattiin katolta sisään putkia pitkin huoneiden nurkkiin, joissa kasvatettiin bambua. Kellariin istutettiin puita. Viidenteen kerrokseen rakennettiin "Taipein hienoin sauna". Talossa paitsi työskenneltiin ja opiskeltiin, myös asuttiin. Talon seinämiin kasvoi kasveja - esimerkiksi puu, jolla ei ollut lainkaan yhteyttä maahan. Kun puun ekosysteemiä tutkittiin, huomattiin, että sen toinen pääjuuri oli talon teräsbetonisten rakenteiden välissä, toinen puolestaan vesi- ja viemäriverkostossa. Tarvittavan hummuksen puu pyydysti ilmasta.

Luonto siis vääntää ihmisympäristön sellaiseksi, että siitä tulee osa luontoa, ja ihmiset toimivat samoin luonnon suhteen. Teollisessa, kapitalistisessa koneessa on reikä, joka voidaan vallata käyttöön, mistä käy esimerkiksi "Taipein kallein tontti". Taipein keskustassa on tontti, jolle ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole rakennettu mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että tontti on niin kallis, ettei kenelläkään ole varaa ostaa sitä. Ja tähän väliin ovat iskeneet taipeiläiset "anarkistimummot": he ovat vallanneet tontin kaupunkiviljelyyn. Casagranden mukaan orgaaniset yhteisöt ovat usein matriarkaalisia, ja myös Treasure Hillin johtajana oli vanha nainen. Myös "anarkistimummojen" toiminnan merkitys tuli useassa kohdassa esiin.

Casagrande ryhtyi Taipeissä työstämään myös jättömaasaarta, joka sijaitsee Taipeitä halkovan joen keskellä. Saari on tulvamaata, joki tulvii säännöllisesti saaren yli. Saarelle päätettiin rakentaa "ihmisräme" puukuutiokehikoista, jotka olivat 6 x 6 x 6 metrin kokoisia. Laatikoita laitettiin vierekkäin ja päällekkäin, ja sisään voi tuottaa sellaista sisältöä, kuin haluaa. Katoille tehtiin puutarhat, alimpiin laatikoihin ei rakennettu pysyvää sisältöä. Kun joki tulvii, se tulvii vapaasti alimpiin, tyhjiin kehikkoihin, ja kun tulvaa ei ole, alakerroksissa järjestetään esimerkiksi Night market -tapahtumia tai kunnostetaan veneitä. Käyttövesi puhdistetaan saastuneesta joesta, ja kun vesi valuu alas kattopuutarhoista, se on jälleen puhdistunut käytettäväksi.

Puulaatikkometodia on kokeiltu toisaallakin: se on esitelty Tallinnassa ja sitä viedään johonkin virolaiseen kylään, ja sitä on sovellettu muun muassa Gazassa. Gaza on voimakkaiden pakotteiden kohteena, alueelle ei saa viedä esimerkiksi betonia. Sen sijaan "puutikkuja" (eli puukehikkokuutioiden rakentamisen mahdollistavaa materiaalia) saa tuoda, ja seinät voi sitten rakentaa käsillä olevasta materiaalista, kuten betonimurskasta (jota pommitusten jäljiltä on saatavilla) tai hiekkasäkeistä.

Kolmannen sukupolven kaupunki on siis "paracity": teollisen kaupungin sisäelin, parasiitti, joka hyödyntää olemassa olevaa kaupunkirakennetta - paracity "laiduntaa teollista kaupunkia, joka on sen eläin". Paracity on siis eräänlainen hi-tech-slummi, joka toimii kaupungin parasiittinä imien kaupungista itseensä energiavirtoja, saastetta ja roskia, joista se tuottaa itselleen energiaa tai joita se hyödyntää tai jotka se jalostaa ja myy takaisin kaupungille.

Keskusteluosiossa punnittiin Casagranden ajatusten ja toiminnan soveltamista Suomeen. Otettiin esimerkiksi Rovaniemi, "missä varmaan on paljon tyhjiä taloja". Miten arktisissa oloissa voitaisiin toteuttaa paracity-ajattelua? Casagrande sanoisi kokeilevansa projektia mielellään. Puhuttiin paljon myös Helsingistä. Harmiteltiin sitä, että Suomessa ei ole esimerkiksi Kööpenhaminan Christianian kaltaista aluetta. Toisaalta nyt esimerkiksi Keski-Pasila on alue, jossa ei toistaiseksi ole mitään (tosin sinnekin on suunnitteilla suuri ostoskeskus - hasikahtaako jotenkin vanhanaikaiselta ajatukselta?). Casagrande ihmetteli suomalaista kaksoiskäyttäytymistä: miksi ihmiset vetäytyvät mökeilleen "mökkikulttuurin barbarismiin" viettämään aikaa pihalla kalsarit ja saappaat jalassaan, miksei mökkikulttuuria voi tuoda kaupunkiin, vaikka "sinne Pasilaan"?

Kaupunkisuunnittelun suurimmaksi esteeksi Casagrande nimesi "virallisen maun", jonka mukaan päätöksiä tehdään ja joka käyttää usein perusteluinaan esimerkiksi ulkomaisia vaikutteita. Virallinen maku on Casagranden mukaan mahdoton keskustelukumppani. Virallisellakin maulla on "alitajunta", mutta se ei pysty työstämään ajatuksia. Olisi päästävä käsiksi tähän alitajuntaan, sillä näkyvän, kuten virallisen maun, kanssa työskenteleminen ei johda tuloksiin, joihin kollektiivisen alitajunnan kanssa työskenteleminen voisi johtaa, Siis vertauskuvin "kaupunkikompostia pitää pystyä pöyhimään", jotta "päästään käsiksi oikeaan kukkamultaan". Ja siihen tarvitaan väkivaltaa. (Jonka olemassaolon voi lukea esimerkiksi yllä kuvatuista, toteutuneista projekteista.)

Marco Casagranden projekteista saa lisätietoa hänen firmansa kotisivuilta.

Casagranden vastauksissa yleisö- ja haastajakysymyksiin toistui usein lause "kai se on mahdollista". Tässä lausahduksessa on mielestäni Casagranden ydinviesti - miksei jokin voisi olla mahdollista? Casagrande toi alustuksessaan ja vastauksissaan esille itselleni niin uudenlaisia ja radikaaleja ajatuksia, etten todellakaan ollut miettinyt tuollaisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuutta puhumattakaan siitä, että ideoita oli jo toteutettu konkreettisesti ja käytännössä. Meidän jokaisen tulisi siis harjoittaa "kai se on mahdollista" -ajattelua, ja saattaa syntyä jotakin sellaista, mitä ei ennen ole ollut olemassa.

Marco Casagrande osoittautui loistavaksi ja innostavaksi puhujaksi, jota kannattaa mennä kuuntelemaan, jos siihen on mahdollisuus.


Ali Jahangirin stand up -komiikkaa


Lauantai-illan kevennykseksi sitä kaipaaville Nufitin ohjelmassa oli tarjolla koomikko Ali Jahangirin stand up -komediaa, ja ainakin itse tähän aikaan illasta kaipasin kevennystä, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla myös kiinnostava Suvi Auvisen Tuhotaan valtasuhteet.

Jahangirin esitykselle oli varattu aikaa puolitoista tuntia. En ole aiemmin nähnyt Jahangiria lavalla, mutta sekä omien oletusteni että sen, miten Jahangiri omaa esitystään välillä kommentoi, pohjalta voin todeta, että kyse oli paitsi stand upista, nauramisesta ja naurattamisesta, myös ajatusten herättämisestä. Jahangiri käsitteli muun muassa erilaisuuden ja maahanmuuton tematiikkaa paitsi vitsein myös puhumalla niistä vakavasti.

Kokonaisuus oli hyvin onnistunut ja itseäni jäi naurattamaan eniten vitsi suomalaisten fanaattisesta suhtautumisesta (uusiin) perunoihin. Jahangirin esitys toi osuvasti esiin myös sen, että vaikka tapahtuma on vakavasti otettava ja käsittelee tärkeitä aiheita, kaikkien esitysten ei tarvitse olla vakavia ja silti nekin voivat käsitellä vakavasti otettavia asioita.



Juha Siltala: Miksi ihmiset käyttäytyvät tuhoavasti?



Juha Siltala lähestyi Nufitin teemaa, Tuhoa, histrorian näkökulmasta. Alustuksessa ja keskustelussa keskityttiin pitkälti ihmisyyteen itsensä sekä kilpailun että empatian näkökulmasta, ja pitkälti keskustelua käytiin kansakunnista ja kansallisvaltioista.

Siltala toi esiin, että ihmisellä on olemassa mekanismi, joka palkitsee altruisimista (toiselle hyvän tekeminen tuo tekijälleen hyvän olon), mutta ihmisellä on myös kilpailullinen puoli. Kun resurssit käyvät niukemmiksi, niistä myös kilpaillaan kovemmin. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että sellainen yhteisö, joka koostuu vain keskenään kilpailevista jäsenistä, menestyy heikommin kuin sellainen, jossa jäsenet myös huolehtivat toisistaan. Tulkitsen tämän näkökulman varsin vahvaksi argumentiksi hyvinvointivaltion puolesta.

Haastajat esittivät kysymyksen, miten voitaisiin edistää ihmiskunna me-henkieä tilanteessa, jossa tuntuu, että yhteiskunta sirpaloituu entistä voimakkaammin erilaisiksi alakulttuureiksi. Tässä yhteydessä Siltala nosti esiin kulttuuriset sulkeumat, joista hän otti esimerkiksi amerikkalaisen konservatismin. Sen vastapoolina hän puhui liberaaleista ja huomautti, että vaikka liberaalien empatiapiiri, siis henkilöt ja ryhmät, joita kohtaan liberaalit tuntevat empatiaa, on laajempi kuin konservatiiveilla (en tiedä, voisiko tässä yheydessä siis todeta, että liberaalien kulttuurinen sulkeuma on laajempi kuin konservatiivien vai voidaanko liberaalien kohdalla ylipäätään puhua kulttuurisesta sulkeumasta, koska liberaalien lähtökohta itsessän on jonkinlainen avoimuus), myös liberaalit voivat käyttäytyä paineen alla samoin kuin konservatiivit: siis aggressiivisesti ja poissulkevasti. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta esimeriksi sosiaalisessa mediassa keräämällä peukutuksia ja samassa prosessissa suljetaan ulos "muiksi" niitä, jotka eivät peukuta samaa ideologiaa ja identiteettivalintaa.

Samassa yhteydessä Siltala otti esiin niin sanotun valvovan silmän merkityksen. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan jo valvovan silmän kuva työpaikan kahvihuoneen seinällä sai kahvittelijat maksamaan osuutensa kahvikassaan tunnollisemmin. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tällainen valvova silmä puuttuu ja käyttäjien kontrolli höllentyy niin seurauksin, joita jokainen voimme käydä sosiaalisesta mediasta lukemassa ja joita sinne myös itse tuotamme. Kasvokkain viestittäessä valvova silmä on läsnä siinä, että viestimme silmästä silmään, eikä vastaavia ylilyöntejä tule yhtä helposti.

Tilaisuudessa puhuttiin paljon myös uhreista ja uhraamisesta. Siltala taustoitti ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä Euroopassa vallinneella "puhdistautumisen" tai nuortumisen tarpeella. Kouluttamattomat nuoret miehet menivät rintamalle kohti kiväärejä soturihyveiden innoittamina, ja koska uhri ei voi olla turha, sota jatkui, vaikka idealismi karisi eikä tuloksia oikein ollut syntyäkseen.

Sotapropagandaankin sisältyy ajatus uhrista, syntipukista; siitä, että paha tai ahdistava tunnelma voidaan "säilöä aineena ja siirtää muualle". Siltala rinnasti tilanteen työpaikkakiusaamiseen: jotakuta työpaikalla kiusataan niin pitkään, että työyhteisö saa kiusatun häädettyä keskuudestaan (esimerkiksi eroamaan tai vaihtamaan työpaikkaa), minkä jälkeen jäljelle jäänyt yhteisö voi tuntea yhteenkuuluvuutta - ja uhri tietysti syyllistetään siitä, että häntä kiusattiin: uhri nyt vain oli niin outo tyyppi, ärsyttävä tai jotain, että koko prosessi johtui itse asiassa hänestä. Siltala viittasi historoitsija Rene Gerardiin, joka on sanonut, että ihmisyhteisöllä on taipumus uhrata omia jäseniään ja tavoitella tällä uhrilla puhdistautumista ja uudistumista.

Dehumanisaatio on sitä helpompaa, mitä etäisempi kohde on kyseessä. Siltala viittasi tässä muun muassa Mirkka Danielsbackan tutkimukseen sotavangeista. Suomessa sotavangit oli ikään kuin helppoa näännyttää nälkään leireillä, sillä he eivät olleet yksilöitä, vaan kyse oli ryhmästä, jonka jäsenet vain vaihtuivat. Kun sotavankeja taas ruvettiin sijoittamaan taloihin maaseudulle, he muuttuivat yksilöiksi: vaikka oli kielettyä esimerkiksi ottaa sotavankeja syömään samaan pöytään isäntäväen kanssa, tätä harjoitettiin jonkin verran. Vanki ei enää ollut kasvoton osa vangeiksi leimattua ryhmää, vaan yksilö.

Haastajat ottivat esiin kysymyksen kaksijakoisesta suhtautumisesta väkivaltaan: vaikka nyky-yhteiskunta tuomitsee väkivallan, väkivalta on kuitenkin olennaisesti mukana esimerkiksi suosituimmissa tietokonepeleissä. Siltalan mukaan väkivalta sekä kiehtoo että kauhistaa ihmisiä, ja siksi esimerkiksi väkivaltapelien pelaaminen voi toimia keinona ottaa haltuun väkivallan uhkaavuutta. Aggressio ei kuitenkaan ole ominaisuus, joka pitäisi kitkeä kokonaan pois yhteiskunnasta, sillä ihmisen täytyy kyetä pitämään puoliaan ja kyetä sanomaan ei: liian kilttejä yksilöitä hyväksikäytetään. Siltala toi esiin huomionarvoisen tulkinnan myös raamatullisesta käännä toinenkin poski -strategiasta: hänen mukaansa alun perin kyse ei ollut alistumisesta (millaiseen tulkintaan ainakin itse olen törmännyt) vaan passiivisesta vastarinnasta: kääntämällä toisen posken se, johon lyönti oli kohdistunut, kiisti lyöjän auktoriteetin.

Vaikka keskustelu käsitteli pitkälti yhteisöjä ja yhteiskuntia, myös yksilön tuhoisuus nousi esiin. Siltala kertoi Sigmund Freudin thanatos-käsitteestä eli kuolemanvietistä, joka toimii eroksen, elämänvietin vastavoimana. Ihminen tahtoo kuolemaa rauetakseen tyhjiin, lopettaaksen yksilöksi tulemiseen liittyvän jännityksen kuin myös seksuaalisen jännityksen. Myöhemmin samalla vietillä on selitetty myös päihteidenkäyttöä yksilön yrityksenä sammuttaa kipeä itsetietoisuutensa yhtenä toimintakeinona tilanteessa, jossa ei ole uskoa siihen, että tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa. Päihteet tarjoavat tien lyhytjännitteiseen nautintoon, kun pitkäjännitteisesti nautintoa tai jotain parempaa ei ole näköpiirissä. Siltala totesi myös sen, että historiallisesti raittiusliikkeiden nousu ajoittuu sellaiseen ajankohtaan, jossa tulevaisuus näyttäytyy positiivisena mahdollisuutena.

Juha Siltalan alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa sekä yksilö että yhteisö näyttäytyi sellaisena, jolla on mahdollisuus niin tuhoon kuin sen vastavoimana näyttäytyneeseen empatiaankin. Kuitenkin tuhoon johtavia elementtejä, kuten kilpailua ja aggressiota, tarvitaan myös toimivassa yhteisössä tai yksilössä. Niille antautuminen näyttäisi kuitenkin johtavan tuhoon.


Tiina Rosenberg: Patriarkaatin tuho



Tiina Rosenberg toi heti alustuksensa alussa esiin, että hän käsittelee aihetta, patriarkaatin tuhoa, pikemminkin siitä näkökulmasta, että patriarkaatti tuhoaa. Patriarkaatin Rosenberg määritteli siten, että se tarkoittaa isän valtaa, isältä pojalle perittyä valtaa, ja että sen tavoitteena on kasvattaa pojista heteromiehiä ja siis lopulta isiä. Patriarkaatti myös siis kohdistaa valtansa ensisijaisesti miehiin - niin symbolisen kuin konkreettisenkin väkivallan. Patriarkaaliset rakenteet kuitenkin herättävät miehissä myös halua olla mies, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että feministeistä suuri osa on naisia.

Sukupuoli on ominaisuus, jota tuotetaan aktiivisesti. Patriarkaalinen sukupuolittuminen (tai sukupuolittaminen) lähtee (symbolisen) väkivallan kautta: on oletus, että ihmisen sukupuolen täytyy olla tunnistettavissa ensisilmäyksellä (ja vaihtoehtoja ovat nainen tai mies), muut ilmentymät herättävät havainnoijassa vastarintaa, joka voi olla symbolista tai konkreettista väkivaltaa.

Tällä hetkellä mediassa olevista ilmiöistä alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa käsiteltiin muun muassa lääppimistä ja katupartioita. Naisen asema ja raiskaukset ovat nousseet yleiseen keskusteluun nyt, kun tekijänä on tai potentiaalisesti on joku muu kuin valkoinen mies, "jolle raiskaaminen on ollut kotikenttäetu". Tämä on erittäin provokatiivisesti sanottu, mutta asian pitäisi mielestäni olla keskusteltavissa ilman poteroitumista tai loukkaantumisia silloin, kun puhutaan siitä rakenteen tasolla: siis ei niin, että jokainen valkoinen miesyksilö on raiskaaja, vaan niin, että raiskaamista ei ole nähty edes keskustelun arvoisena silloin, kun se on ollut valkoisten miesten suorittama teko. Rosenberg teki provoisoivasta lausahduksestaan kuitenkin huomionarvoisen johtopäätöksen: nyt, kun Suomessa keskustellaan raiskaamisesta, naisen asemasta ja naisen oikeuksista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki osapuolet eivät käy samaa keskustelua tai aja keskustelussa samaa agendaa.

Tilaisuudessa käytiin keskustelua paitsi sukupuolen määrittelystä myös ylipäätään sukupuolen olemassaolosta ja siitä, onko sukupuoli relevantti asia. Rosenberg toi keskusteluun kehollisuuden näkökulman: sukupuolen ulkopuolelle on mahdotonta täysin asettua, koska olemme kehollisia olentoja, mutta sukupuolta voi toki "rikkoa" tai toteuttaa toisin tai ikään kuin "väärin". Yleisöpuheenvuoroissa tämä näkemys asetettiin kriittisen tarkastelun alaiseksi ja keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, onko lähtökohtaisesti väkivaltaista vaatia ihmistä ilmoittamaan, onko hän nainen tai mies tai kolmannen tai jonkin muun sukupuolen edustaja.

Yleisökysymyksessä problematisoitiin myös feminismin käsite ja tuotiin esille, olisiko parempi puhua esimerkiksi ekvivalismista. Rosenbergin mielipide ja kokemus asiasta oli se, että kun tai jos lakataan puhumasta esimerkiksi naisista, "nainen" häviää tai unohtuu diskurssista kokonaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että "naiseen" liittyvistä asioistakaan ei keskustella. Sen, että käsitteet ovat problemaattisia, ei pitäisi johtaa koko keskustelun loppumiseen.

Rosenberg osoittautui loistavaksi puhujaksi, jota yleisö olisi varmaan kuunnellut mielellään pidempäänkin; esimerkiksi kaikkia yleisökysymyksiä ei ehditty tilaisuudessa esittää. Kuitenkaan Rosenberg ei näyttänyt feminismiä erityisen houkuttelevassa valossa - hän muun muassa totesi, että on olemassa feministisen killjoy-hahmo tai rooli; henkilö, joka pilaa aina tunnelman nostamalla ongelmallisia asioita ja näkökulmia esiin, mikä onkin feministin rooli. Tämä kommentti kirvoitti aplodit yleisöltä.

Tilaisuuden aikana kävi myös selväksi, että sukupuoli on niin moninainen ja moneen ulottuvuuteen liittyvä ilmiö, että feminismi ottaa aina kantaa myös muihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Feminismi näyttäytyi vallan kritiikkinä ja valta-asemien purkamisena.

Tähän liittyen käytiin hyvää keskustelua muun muassa etuoikeutettuudesta. Rosenberg toi esiin, että usein etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset ovat tekemisissä lähinnä toisten etuoikeutettujen kanssa. Alistetuista vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä heidän kanssaan. On vaarallista, mikäli ihmisellä on valtaa eikä hän itse tiedosta sitä tai hän kieltää sen. Ja kuitenkin "valta korruptoi, ihan absoluuttisesti". Ihminen luulee olevansa toisenlainen kuin muut, ettei valta kuitenkaan korruptoisi juuri minua. Näin kuitenkin käy, ja siksi tarvitaan refleksiivisyyttä. Rosenberg kehotti yleisöä hakeutumaan erityyppisiin ryhmiin (ja vaikka perustamaan itse ryhmän, jos itsellä ryhmää ei ole) ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista. Kun asioita on reflektoitu, voidaan siirtyä toimintaan - esimerkiksi tuottamaan tekstejä tai muita tuotoksia aiheesta, ja siten taas vaikuttaa maailmaan ja rakenteisiin.

Rosenberg esitti myös varsin viiltävää kritiikkiä naisia ja naiseutta kohtaan, vaikka hän totesikin jättävänsä aihetta käsittelevän potentiaalisen performanssinsa esittämättä tässä tilaisuudessa. Rosenberg toi esiin tyypillisen naisellisen elehtimisen: naiset esiintyvät julkisuudessa pää kenossa, ripset räpsyen, jalat ristissä - viestien olemuksellaan epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Naiseus lähtee seksismistä, kysymyksestä, oonksmänyt riittävän hyvä.

Yhteiskunnassamme kukaan ei halua olla uhri - vaikka toisaalta esimerkiksi köyhät ovat selvästikin kapitalismin uhreja. Naiset eivät ole solidaarisia naiskollektiivia kohtaan, missä Rosenbergin mukaan manifestoituu hybris ja huono itsetunto. Mikäli nainen menestyy, hän usein toteaa, että yheiskunnassa ei siis ole ongelmia, koska katsokaa, minäkin olen menestynyt. Tällainen nainen ei halua identifioitua samaan joukkoon, jossa on ei-menestyneitä naisia, potentiaalisesti uhreja, vaan hän käyttää retoriikkaa tyyliin "mä en oo saanu tätä työpaikkaa, koska oon nainen, vaan koska oon oikeesti hyvä".

Ajassamme on tärkeää olla menestynyt, ja menestynyt suuntaa katseensa aina ylöspäin, kohti vielä suurempaa menestystä, ei sosiaalisissa luokissa alaspäin - siitäkään syystä etuoikeuteut, siis jollakin lailla menestyneet, eivät ymmärrä alistettuja. Etuoikeutettuutta manifestoidaan erilaisin keinoin - Rosenberg esitti myös retorisen kysymyksen siitä, miksi suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on asuntolaina; koska kaupungin vuokrataloissa ei haluta asua - vaan edes toisella puolella tietä tai mielummin omistusasunnossa - koska siihen, mitä niissä asuminen edustaa, ei haluta identifioitua.

Keskustelussa esiin nousi myös queerfeministisen vallankumousen mahdollisuus ja queer resistance, joista jälkimmäisen Rosenberg toi esiin, kun hän kommentoi sitä, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla kuten esimerkiksi Francois Hollande teki puheessaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen; queer resistance on toimintaa, jossa esimerkiksi kadulla partioivien natsien päälle voisi heitellä isot pussilliset glitteriä.

Yhteiskunta ei kehity lineaarisesti aina kohti jotakin parempaa, vaan liike on aaltoliikettä. Niinpä feminististä agendaa täytyy pitää jatkuvasti esillä: jos naisten oikeuksien puolesta ei taistella, jos patriarkaattia ei tuhota, emme pääse mihinkään. Naisten asemaa heikentämään pyrkivinä argumentteina Rosenberg mainitsi muun muassa Timo Soinin avoimen aborttivastaisuuden ja aborttivastaisuuden, joka Juha Sipilällä on, vaikka tämä yrittääkin pitää sen poissa julkisuudesta.

Alustus ja sitä seurannut keskustelu voidaan siis tiivistää teesiksi, että patriarkaalisia toimintatapoja pitää heikentää.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Aivovuoto @ Kom-teatterin Ravintolanäyttämö, Helsinki


Alkuun täytyy sanoa, että Kom-teatterin Ravintolanäyttämö on loistokonsepti: arki-iltoina järjestetään keikkoja ravintolassa, johon voi tehdä pöytävarauksen ja syödä hyvin ennen keikkaa, sitten nauttia keikkatunnelmasta arki-iltaan manioisti sopivana ajankohtana (klo 20) ja halutessaan jatkaa illan istumista keikan jälkeen, koska vielä ei ole liian myöhä.

Vuoden 2016 Ravintolanäyttämöohjelman aloitti Aivovuoto maanantaina 11.1. Keikka oli intiimi ja lämminhenkinen, biisit toimivat hienosti ravintolatilassa. Yleisö osallistui lempeän painostamisen myötävaikutuksesta yhteislaulukohtiin, ja nähtiinpä yleisön joukosta yksi yhden biisin aikana lavallakin laulamassa.

Hauska ilta ja hyvä konsepti - menen mieluusti toistekin!

J. J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens

Seitsemäs Star Wars -elokuva The Force Awakens (2015) on onnistunut ja viihdyttävä kokonaisuus, joka sopivassa määrin nostalgioi aiemmilla elokuvilla mutta ei suinkaan jää vain menneisyyden vangiksi vaan on valmis myös päästämään irti menneestä ja kehittelemään uusia juonikuvioita.

Siinä missä aiemmat trilogiat keskittyvät lopulta kysymykseen hyvästä ja pahasta, voimasta ja pimeästä puolesta, The Force Awakens meinaa osin livetä perhedraaman puolelle. Toisaalta liialta perhesentimentaalisuudelta elokuvan pelastaa sen rohkeus lopulta irtautua menneestä ja suunnata kohti uutta.

Oikeastaan ainoa asia, josta minun piti katsojana hieman kamppailla elokuvan toteutuksessa yli, on se, että pahisnaamion takaa paljastuu sama näyttelijä (Adam Driver), joka (omaan makuuni liian teinissä) tv-sarjassa Girls (2012 - ) näyttelee varsin mulkkua ja itsekeskeistä poikaystävää. Jos tämän asiayhteyden tiedostamisesta on mahdollista päästä yli, täytyy todeta, että Driver sopii Star Wars -rooliinsa hyvin.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema


"Israelin kuninkaana Jumalan rakastama Daavid kukisti moabilaiset."


Johnny Kniga. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. 304 s.

Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosa Kuolema vie loppuun kertomuksen hivin saapumisesta Ruotsiin, ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja Tukholman homoyhteisöön. Luin aiemmat osat, Rakkaus ja Sairaus, vuonna 2013 ja 2014, ja kolmatta osaa aloittaessani tuntui siltä, että trilogia kannattaisi lukea perätysten. Benjaminia, Rasmusta ja Paulia lukuun ottamatta en muistanut enää, kuka kukin tarinan muista miehistä - Bengtistä, Lars-Åkesta, Seposta... - oli, eikä kolmas osa juuri kertaa henkilöhahmojen ominaisuuksia tai asemaa tarinassa.

Kuolema tuntui minusta myös osin etäisemmältä romaanilta kuin Rakkaus tai Sairaus, joita molempia lukiessani itkin. Kuolemassakin on herkkiä ja koskettavia kohtauksia, mutta ehkä se, että kaksi aiempaa osaa ovat jo pohjustaneet sitä, mitä tuleman pitää ja minkä lukija näkee jo tämän osan nimestäkin, teki lukukokemuksesta jotenkin ennalta-arvattavan. Toisaalta Gardell kolmannessa osassa sortuu myös hieman luennoimiseen, mikä vie kirjalta ja sen tarinalta koskettavuutta. Mutta: "Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet. Ja ne tapahtuivat täällä. Tässä kaupungissa." Joten annettakoon ajoittainen luennoimisen maku anteeksi.

Kuolemassa on nimensä mukaan paljon kuolemaa ja sitä myöten paljon hautajaisia ja luopumista. Kuolemisen toisteisuus tekee siitä arkipäiväistä mutta sen lopullisuus näyttää, miten romaanin henkilöhahmokaarti suppenee ja miten kuolema vaikuttaa jäljelle jääviin - he elävät, mutta kuolema kerrallaan heidänkin todellisuutensa kapenee. Rakkaan ja läheisen ihmisen kuolemisen jälkeiset ajatukset tiivistyvät osuvasti sairaalasängyn ja ruumiin äärellä:

"Ei ketään jota rakastaa, ei ketään jota puolustaa, ei ketään jota suojella, hänellä ei ole enää velvollisuuksia, ei vastuuta, hän on täysin vapaa. Eikä hän halua sitä, ei hän halua olla vapaa."

Yksinäisyys ja erillisyys on vapautta ja eroa, joka tulee pyytämättä ja jota ei voi täyttää. Poissaolo on poissaoloa, vaikka muistot jäävätkin.

Traagisia monista hautajaisista ja parisuhteiden loppumisista tekee homoseksuaalisuus: se, että kun parisuhdetta ei virallisesti ole ollut olemassakaan, eloon jääneellä osapuolella ei ole välttämättä minkäänlaisia oikeuksia kuolleeseen. Vaikka hautajaiset olisi suunniteltu yhdessä ja olisi suunniteltu yhteinen hautapaikka, mikäli tästä ei ole mustaa valkoisella, mikään ei toteudu, mikäli vainajan omaiset päättävät toisin; ja miksipä eivät päättäisi, jos homoseksuaalisuus on alun alkaen salattu häpeänä sukulaisilta ja perhetutuilta.

Kuolema näyttää myös hivin lääkehoidossa tapahtuvan kehityksen ja yhteiskunnassa tapahtuvan arvomaailman muutoksen. Siinä missä kuolema ennen oli ainoa vaihtoehto hiviin sairastuneelle, alkaakin tapahtua sitä, että elämä jatkuu. Eloon jäämisen kokemus voi olla kuitenkin hyvin traumaattista, jos on valmistautunut siihen, että kuolee - kuolee niin kuin oma rakkaansa kuoli, ja sitten niin ei tapahdukaan, vaan elää näyttää jatkuvan loputtomasti (ja kenties ikään kuin ansaitsemattomasti). Kokemus vaikuttaa samanlaiselta kuin keskitysleiriltä vapautuneiden vankien kokemukset.

Ruotsalaisen yhteiskunnan arvomaailman muutos, avartuminen ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen, näytetään ristiriitaisessa valossa. Vaaditaanko homokulttuurilta konservatiivisuutta, jotta se voisi olla hyväksyttävästi olemassa?

"Klaran pohjoisella kirkkokadulla - Klaran Pornokaduksi sanotulla, vanhalla seksiklubien kadulla, "Onnen" nimen saaneella homojen iskureitillä - pornoliikkeet ja pornoelokuvateatterit sulkevat ovensa yksi toisensa jälkeen. Kortteli saneerataan, kunnostetaan. Perverssiys poistetaan. Entisiin pornokauppojen tiloihin muuttaa farkkuliikkeitä, kampaamoja ja lounasravintoloita. Siistitään ja maalataan uudestaan, ja kun synti on remontoitu pois, katoavat myös nimettömät miehet, jotka ovat löytäneet täällä toisia miehiä seksikumppaneiksi. Suurimpana uhkana on vapaan seksin kannalla oleva homo, ja sellainen on saneerattava pois. Muut homot, ne jotka ovat halukkaita sopeutumaan, on nyt otettava kansankodin ja 'ruotsalaisen perheen' jäseniksi."

Mehevimpiä osumia romaanin kerronnassa ovat kohdat, joissa kuvataan Lars-Åken lapsuutta ja sen normatiivisuutta ja normaaliutta, mikä allegorisesti kuvaa toki myös homoseksuaalisuutta ja sen asemaa osana yhteiskuntaa. Yläasteen opintojenohjausta kuvataan näin:

"Yläasteella heillä on ammatinvalinnanohjausta.
        Tämä kuulostaa suurelta ja juhlalliselta, lähes kohtalonomaiselta. Lapsuuden loputtua heidän on nyt ajateltava elämän vakavuutta ja tehtävä ratkaisevia valintoja sen suhteen, miltä heidän tulevaisuutensa on tarkoitus näyttää. Tähän tarvitaan vastuullisten aikuisten kykyjensä mukaan antamaa ohjausta.
        Neuvontaa he saavat koulun opinto-ohjaajalta, joka kyyristelee pienessä ikkunattomassa kopissa koulun pääkäytävän varrella.
        Opon kopin yksi seinä on täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista erilaisista kunnollisista ja arvostetuista ammateista.
        Sellaisista kuin sähköasentaja, esikoulunopettaja, diplomi-insinööri ja automekaanikko.
        Ei ole esitettä taiteilijaksi tai näyttelijäksi tai astronautiksi haluavalle.
        Opon pakeilla oppii yksinkertaisesti sen, että ei saa tähdätä liian korkealle.
        Että ei haaveile tavoittamattomasta vaan valitsee järkevän vaihtoehdon."

Ja tämähän on todellisuutta edelleen - olipa kyseessä sitten ammatinvalinnanohjaus tai jokin muu ohjauksen tai opastuksen osa-alue. Romaani paljastaa ja kyseenalaistaa sen, miten paljon näennäinen vaihtoehtojen esittäminen sulkee ulkopuolelleen:

"Ja Lars-Åke luisuu lapsuuden läpi ajattelematta oikeastaan juuri mitään. Hän ei halua olemassaoloaan eikä ole haluamattakaan sitä, hänellä ei ole syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä.
        Kuten että ensimmäiseksi luetaan englantia. Sitten yläasteella valitaan saksa tai ranska.
        Ne kielet.
        Englanti, saksa ja ranska. Muita kieliä ei ole koko maailmassa.
        Näin tämä on ajateltu.
        Kenties on jotain säröjä, mutta ne ovat niin poikkeuksellisia ja satunnaisia, että niitä ei voi edes tulkita.
        Joku joka haluaa lukea italiaa. Tai kiinaa."

Mikä kaikki ihmisten elämässä ylipäätään on sellaista, että Kuoleman sanoin on vain "englanti, saksa ja ranska", "muita kieliä ei ole koko maailmassa". Että on vain "kopin yksi seinä täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista" mistä nyt milloinkin. Kuinka pieneksi ja ohjatuksi yksilön maailma voikaan muodostua, kun hänellä ei ole "syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä"?

***

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
44. Kirjassa joku kuolee


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Katja Kettu: Yöperhonen


"Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa."


WSOY 2015. 325 s.

Katja Ketun Yöperhonen on hieno romaani. Se kertoo moniäänisen, samalla historiallisen ja joko kulttuurihistorialliseksi tai fantasialliseksi nimettävän tarinan ihmisistä, kohtalosta ja rakkaudesta.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta vuodessa 2015 ja Lavran kylässä, Marin tasavallassa Venäjällä (jossa leijailee vahvasti myös Neuvostoliiton henki, ylisten ja alisten henkimaailman olentojen lisäksi), toisaalta 1930-luvulta 1950-luvulle, Suomen Lapista Leningradin kautta Vorkutan työleirille, Komin tasavaltaan, Uralin taakse, lähelle Jäämerta.

Vuoden 2015 aikatason keskushenkilönä on Verna, nuori nainen, joka saapuu Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vernan isä vaikuttaa päässeen jäljille siitä, mikä hänen sukunsa on: kuka on hänen äitinsä ja missä tämä on kuollut. Sitten isä on kuitenkin itsekin kuollut, hämärissä olosuhteissa Lavran kylässä.

Varhaisemman aikatason keskushenkilö on puolestaan Irga, Valkokenraalin tytär, joka 15-vuotiaana rakastuu Suenhampaaseen, jonka luokse hän loikkaa Neuvostoliittoon hiihtämällä rajan yli. Irgankin neuvostoparatiisi paljastuu siksi, josta olemme kuulleet: kuten moni Suomesta rajan taakse loikannut, Irgakin päätyy kuulusteltavaksi, saa tuomion petturuudesta ja laitetaan junalla Siperiaan, ja sinne hän Suomen näkökulmasta katoaa.

Irgan tarina kuitenkin jatkuu vaihtelevissa oloissa ja todellisuuksissa, joista yksi on dokumenttien todellisuus: kun vankileirien olot ovat mitä ovat ja poliittinen järjestelmä saa maailman näyttämään paperilla siltä miltä haluaa, totuus on olemassa niin monena versiona kuin siitä kertomuksia keksitään. Tämä onkin yksi Yöperhosen osuvimmista oivalluksista, ja siksi romaanin uskomaton ja polveileva kertomus tuntuu todelta, koska se voi olla yksi totuus siinä missä jokin toinenkin totuus voi olla totta.

Katja Ketun edellistä romaania, Kätilöä (2011), lukiessani Ketun kieli tuntui aluksi liian naturalistiselta omaan makuuni, vaikka Kätilön tarina loulta veikin mennessään. Yöperhosessa kieli sen sijaan tuntuu luonnolliselta ja toimii alun alkaen upeasti. Realistinen maailma ja kansauskon maailma lomittuvat toisiinsa, koska realismin todellisuus on yhtä uskomuksenvarainen kuin näkymättömissäkin oleva todellisuus. Marinmaalaisten uskomusmaailma välittyy aitona, Kominmaan samanistiset rituaalit ovat yhtä totta kuin työleirinkin todellisuus. Romaani herättää kansauskon henkiin elävästi - se, mistä ennen joulua luin Risto Pulkkisetn teoksesta Suomalainen kansanusko (2014), elää ja hengittää Yöperhosen maailmassa.

Yöperhosesta tulee väistämättä mieleen myös Sofi Oksasen Puhdistus (2008). Molemmat kertovat menneisyyden valheista ja petoksesta sekä totuudesta, joka tarinan edetessä väistämättä kuoriutuu esiin tai keriytyy pintaan, mutta siinä missä Puhdistus on yhteiskunnallinen ja muun muassa naisen asemaan kantaa ottava romaani, Yöperhonen on folklorea, uskomuksia tai nykyihmisen todellisuuskokemuksesta katsottuna fantasiaa hyödyntävä romaani, vaikka tässäkin romaanissa on oma yhteiskunnallisen vallantunnon ja pahuuden syntyä selittävä mehevä sivujuonensa.

Yöperhonen on kerrassaan taiten sommiteltu ja vetävästi sekä omaäänisesti kirjoitettu teos, ja moninäkökulmaisuudessaan mielestäni paljon Kätilöä kiinnostavampi, laajempi ja vaikuttavampi kirja. Kirjan luettuaan kirjailijaa ei voi kuin ihailla: mitä taidokkuutta.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee


maanantai 4. tammikuuta 2016

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


"Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä."


WSOY 2015. 251 s.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu on hieno, tarkkavireinen kirja, joka uskaltaa katsoa sitä kohti, kuinka elämä ei aina mene niin, kuin itse haluaisi ja haaveilisi: kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan ja ihminen ei ole niin kaikkivoipa, kuin hän toisinaan toivoo tai kuvittelee. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on neljä jäsentä: äiti Laura, isä Eerik ja lapset Aava ja Aslak. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin "jonkin ajan kuluttua", määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Romaanin suurin ansio on siinä, kuinka se kuvaa vanhemmuuden ja siitä näkökulmasta ihmisyyden pahimpia pelkoja, suurinta epäonnistumista ja sen kohtaamista:

"Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus. Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että me olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset. Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistoissa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mykana pöiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia joita voi toteuttaa. Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen, kun minua ei ole."

Jokainen toivoo lapselleen hyvää, parempaa elämää kuin itselleen - ei välttämättä materialistisessa mielessä, tärkeämpi on toive kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, niin myös kertomuksen äidillä, Lauralla. Laura on monella tapaa ristiriitainen naishahmo, jonkinlainen tabuäiti, sillä äitiys ei ole hänelle ollut haave vaan pikemminkin myöntyminen - mitä muuta elämässä olisi voinut valita kuin lapset? Entä jos ei olekaan sen parempi äiti, kuin mitä oma äiti oli, ja oma lapsuus ja nuoruus olivat olleet ahdistavia?

"En aina ollut hyvä äiti. En tiedä, olenko milloinkaan ollut kovin hyvä. Onko mahdollista olla välillä hyvä ja välillä huono? Jos on riittävän huono, mitätöikö se kaiken hyvän?"

"Minä ja Eerik olimme olleet etäällä toisistamme koko sen ajan, kun Aava ja Aslak olivat pieniä. Siihen aikaan tunsin, että oman elämäni rinnalla kulki toinen elämä, se joka päättyi, kun aloin odottaa Aavaa. Siinä elämässä minä rakastin Eerikin lisäksi myös muita miehiä ja naisia, matkustin ympäri maailmaa, luin loputtomasti kirjoja ja olin kaikkialla ulkopuolinen tavalla, joka ei ahdistanut vaan vapautti. Hyvin usein, kun patistin lapsia aamulla pukemaan tia illalla pesemään hampaat, kun istuin vanhempainilloissa, vastasin opettajan kirjoittamiin viesteihin tai lajittelin illalla pyykkejä, tuntui kuin joku olisi katsellut minua. Se joku oli nainen, joka ei ollut tavannut Eerikiä tai antanut periksi tämän toiveelle saada lapsi."

Romaanin perheen ihmisuhteet ovat etäisiä - ei siksi, että perheenjäsenet pyrkisivät siihen tai koska he eivät rakastaisi toisiaan, vaan suhteet vain näyttävät kehittyvän omien lakiensa mukaisesti. Ihminen ei voi kontrolloida tai hallita toista:

"Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkinä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä."

Perheen esikoinen, tytär Aava, on jokseenkin tavanomainen lapsi (jos näin voi sanoa), ja niinpä hänen roolikseen jää olla näennäisesti vahva. Pikkuveli Aslakin ongelmat - ystävättömyys, yksinäisyys, masennus - vievät kaiken tilan, eikä Aava saa perheessään tarvitsemaansa huomiota ja läheisyyttä, ja niin Aava loputtoman lähentymisen yrittämisen sijaan valitsee lopulta etäytymisen ja pakenemisen. Lapsuuden jälkeen, perheen lasten nuoressa aikuisuudessa, äiti Laura ei enää löydä yhteyttä tyttäreensä, vaikka hän sitä etsiikin, ja niin Laurakin on loputtoman yksin:

"Minä olen aina se, joka lähestyy, Aava se, joka lopettaa keskustelun. Aava lähtee eikä palaa pitkään aikaan, käy nopeasti Suomessa ja ehtii tavata vain kerran, silloinkin kiireessä ja ympärilleen vilkuillen, kuin tarkistaakseen onko pakotie auki. Kun minä suunnittelen uutta tapaamista, yhteistä retkeä tai matkaa, muutamaa päivää jolloin voisimme tutustua toisiimme uudestaan, Aava lähtee taas. - - 'Etkö oikeasti tajua? Juuri kotoa minä haluan pysyä kaukana', Aava sanoi ja minä hymyilin, niin kuin olen lapsesta asti oppinut hymyilemään, kun joki sisälläni musertuu."

Syy romaanin nykyisyydessä vallitseviin ihmissuhteiden etäisyyksiin piilee menneisyydessä, ajassa, jolloin asioita yritettiin korjata mutta jolloin niiden edessä kuitenkin oltiin avuttomia. Aavan ja Aslakin lapsuuden aikaa Laura muistelee näin:

"Siihen aikaan perhe oli minulle vieras. Eerikin kanssa olimme kohteliaissa mutta etäisiksi muuttuneissa väleissä, eikä kumpikaan jaksanut yrittää rakentaa siltoja. Aava meni koulun jälkeen ystävien luo tai sulkeutui omaan huoneeseensa heidän kanssaan. Kun yritin jutella Aavalle, hänen lyhyet vastauksensa saivat minut tuntemaan itseni loputtoman vanhaksi. Aslak vietti illat huoneessaan suljetun oven takana. Välillä koputin oveen, istuin hetkeksi hänen sänkynsä reunalle ja esitin kysymyksiä, joihin hän ei vastannut. Minulla oli itselleni aikaa ja tilaa, jota olin kaivannut kipeästi silloin kun lapset olivat olleet pieniä, mutta kotona leijuva apea hiljaisuus oli niin tukahduttavaa, että olin aamusta iltaan väsynyt."

Ja tuosta ajasta seurannutta etääntymistä näin:

"Kun Aava ja Aslak pakenivat minulta omiin suuntiinsa, olin häkeltynyt ja turta. Siitä surusta en osannut puhua edes Eerikille. Eerik teki pitkiä matkoja ja upposi kotona ollessaan työhön. Hän jutteli lasten kanssa koulusta ja matkoistaan. Joskus, unettoman yön jälkeen odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa Eerikille mitä olin ajatellut - -. - - Ja vähitellen, vaikka en silloin ajatellut sitä niin, minä luovutin. Annoin heidän mennä. Hyväksyin pysyväksi muuttuneen etäisyyden ja keskityin siihen minkä osasin parhaiten, työhön."

Luin Kun aika loppuu -romaanin ennen muuta perheen, äitiyden ja ihmisuhteiden elämänmahdottomuuden kuvana, mutta se on ajankohtainen romaani myös yhteiskuntakriittisyydessään. Mitä voi seurata ja on seurannut siitä, kun joku jää yksin, eikä saa kokea yhteenkuuluvuutta minkään ryhmän kanssa? Mistä hän voi löytää samankaltaisiaan? Miten tällaista sosiaalisissa suhteissa täysin kokematonta ja haavoittuvaa ihmistä voidaankin vedättää! Yksinäisyydestä romaani maalaa kovin lohduttoman kuvan: yksinäisyys on yksinäisyyttä, eikä siitä eroon pääse, jos siihen on joutunut liian syvälle.

***

Lukuhaaste 2016:
44. Kirjassa joku kuolee

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.


"Kuvittele, että olet puolisokea."


Teos 2015. 439 s.

Luettuani ensimmäisen luvun vuoden 2015 Finlandia-voittaja Oneironista en ollut järin innoissani: teksti tuntui liian hiotulta ja harkitulta, kylmältä - erittäin taitavasti rakennetulta mutta siksi etäiseltä. Myös erikielisten repliikkien ja fraasien sirotteleminen - vaikkakin se perustellaan sillä, että naisilla on eri äidinkielet - romaaniin tuntui pitkälti vieraannuttavalta ja itsetietoiselta kikkailulta. Jollen olisi erikseen päättänyt lukevani tätä romaania, kirja olisi todennäköisesti ensimmäisen luvun jälkeen jäänyt pölyttymään ja odottamaan seuraavaa avautumisen hetkeä unohdukseensa asti.

Onneksi kuitenkin annoin teokselle mahdollisuuden, sillä varsin pian ensimmäisen luvun jälkeen se tempaisi mukaansa, Nyt luettuani koko teoksen olen edelleen sitä mieltä, että se on erittäin taitavasti kirjoitettu ja kompositioltaan tarkkaan rakennettu teos, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja samalla kotimaisessa kirjallisuudessa hyvin omaääninen teos.

Oneironissa seitsemän naista tapaa toisensa valkeassa, kuolemanjälkeisessä tilassa, josta takaumien kautta käydään eri puolilla maailmaa, erilaisissa kulttuureissa ja erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisissa kokemuksissa ja elämissä - ja lopulta erilaisissa kuolemissa.

Romaani yhdistelee erilaisia lajityyppejä: mukana on paitsi kerrontaa ja dialogia (niin nykyaikaiseen tyyliin kuin myös Aleksis Kiven hengessä merkittynä), myös performanssia, runoutta, lehtiartikkeleja ja tietotekstin tyyliin kirjoitettuja osioita. Sanavalinnat ovat yksityiskohtaisia ja osuvia. Oneiron onnistuu paitsi kuvittelemaan ja tuottamaan kuolemanjälkeisyyden ja kuoleman itsessään, myös luomaan seitsemän kiinnostavaa naishahmoa, joista kuolemanjälkeinen tila onnistuu kuorimaan esiin olennaisimman.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
34. Keskustelua herättänhyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Helmet-lukuhaaste 2016

Helmet-kirjastojen lukuhaaste vuodelle 2016 näyttää tältä - eiköhän ole aika ottaa haaste vastaan!

  1. Ruuasta kertova kirja
  2. Matkakertomus: Oneiron 1/2016, Yöperhonen 1/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Layla 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Huolimattomia unelmia 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Tappakaa ne saatanat 6/2016, Lennä, uneksi 7/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  3. Kirjassa rakastutaan: Oneiron 1/2016, Yöperhonen 1/2016, Vihreän teltan alla 2/2016, Neljäntienristeys 2/2016, Kissani Jugoslavia 2/2016, Huijareiden paraati 3/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Layla 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Isänsä poika 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Lennä, uneksi 7/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Yön tulva 7/2016, Taisteluni. Kolmas kirja. 8/2016, Hajaannus 8/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Katoamisten kirja 10/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Rakkauden sola 10/2016, Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Lapinpoika 12/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Yöperhonen 1/2016, Vihreän teltan alla 2/2016, Neljäntienristeys 2/2016, Kissani Jugoslavia 2/2016, Layla 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Katoamisten kirja 10/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaamanLayla 5/2016, Hieno vai huono 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Rakkaus 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Hajaannus 8/2016, Rakkauden sola 10/2016
  6. Kirjastosta kertova kirja: Huijareiden paraati 3/2016, Piirtoja ja kirjaimia 4/2016
  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema 1/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Huolimattomia unelmia 5/2016,
    Ihmisruumis 5/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Kauheimmat runot 6/2016, Tappakaa ne saatanat 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Yön tulva 7/2016, Taisteluni. Kolmas kirja. 8/2016, Rakkauden sola 10/2016, Lapinpoika 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Vihreän teltan alla 2/2016, Neljäntienristeys 2/2016, Kissani Jugoslavia 2/2016, Huijareiden paraati 3/2016, Korppinaiset 4/2016, Wayward Pines - Viimeinen kaupunki 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Nukkelapsi 4/2016, Layla 5/2016, Hieno vai huono 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Rakkaus 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Kauheimmat runot 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Tappakaa ne saatanat 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Lennä, uneksi 7/2016, Suomalaiset fasistit 7/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Yön tulva 7/2016, Hajaannus 8/2016, Minä. Opi sanomaan ei. 10/2016, Liian tunnollinen 10/2016, Katoamisten kirja 10/2016, Ylitunnollisuus 10/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Rakkauden sola 10/2016, Kielen elämä 12/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Norwegian Wood 7/2016, Yön tulva 7/2016, Rakkauden sola 10/2016
  11. Sarjakuvakirja
  12. Näytelmä
  13. Kirjan nimi on kysymys: Hieno vai huono 5/2016, Saako sinutella vai täytyykö teititellä? 6/2016
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja: Piirtoja ja kirjaimia 4/2016, Hieno vai huono 5/2016, Miten muistat minut 6/2016, Saako sinutella vai täytyykö teititellä? 6/2016, Tappakaa ne saatanat 6/2016, Suomalaiset fasistit 7/2016, Kielen elämä 12/2016
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Porsaan paperit 6/2016
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Vihreän teltan alla 2/2016, Huijareiden paraati 3/2016, Hieno vai huono 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Yön tulva 7/2016, Hajaannus 8/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Minä. Opi sanomaan ei. 10/2016, Liian tunnollinen 10/2016, Ylitunnollisuus 10/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Rakkauden sola 10/2016
  17. Kirjassa juhlitaan: Yöperhonen 1/2016, Huijareiden paraati 3/2016, Nukkelapsi 4/2016, Ihmisen osa 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Isänsä poika 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Taisteluni. Kolmas kirja. 8/2016, Hajaannus 8/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Katoamisten kirja 10/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Elä ja uneksi 10/2016,
    Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Lapinpoika 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  18. Lastenkirja
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Huijareiden paraati 3/2016
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Yön tulva 7/2016
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.): Huijareiden paraati 3/2016, Nukkelapsi 4/2016, Hieno vai huono 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016
  24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja 
  25. Kirjassa on yli 500 sivua: Vihreän teltan alla 2/2016, Isänsä poika 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Suomalaiset fasistit 7/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016
  26. Elämäkerta tai muistelmateos: Nukkelapsi 4/2016
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Suomalaiset fasistit 7/2016
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Suomalaiset fasistit 7/2016, Liian tunnollinen 10/2016, Ylitunnollisuus 10/2016
  30. Viihteellinen kirja: Huijareiden paraati 3/2016, Wayward Pines - Viimeinen kaupunki 4/2016, Isänsä poika 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Kauheimmat runot 6/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Aika suuri hämäys 9/2016
  31. Olympialaisista kertova kirja
  32. Kirjassa on myrsky: Korppinaiset 4/2016, Wayward Pines - Viimeinen kaupunki 4/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Katoamisten kirja 10/2016,
    Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
  34. Keskustelua herättänyt kirja: Oneiron 1/2016, Layla 5/2016, Lennä, uneksi 7/2016, Taisteluni. Kolmas kirja. 8/2016, Elä ja uneksi 10/2016
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: Tappakaa ne saatanat 6/2016
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: Rakkaus 6/2016
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: Yöperhonen 1/2016, Neljäntienristeys 2/2016, Huijareiden paraati 3/2016, Korppinaiset 4/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Rakkauden sola 10/2016, Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Lempi 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Yöperhonen 1/2016, Vihreän teltan alla 2/2016, Kissani Jugoslavia 2/2016, Ihmisruumis 5/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Lennä, uneksi 7/2016, Katoamisten kirja 10/2016
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
  44. Kirjassa joku kuolee: Oneiron 1/2016, Kun aika loppuu 1/2016, Yöperhonen 1/2016, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema 1/2016, Vihreän teltan alla 2/2016, Neljäntienristeys 2/2016, Kissani Jugoslavia 2/2016,
    Korppinaiset 4/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Wayward Pines - Viimeinen kaupunki 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Layla 5/2016, Ihmisen osa 5/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Ihmisruumis 5/2016, Rakkaus 6/2016, Isänsä poika 6/2016, Jumalat juhlivat öisin 6/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Tappakaa ne saatanat 6/2016, Norwegian Wood 7/2016, Kaikki se valo jota emme näe 7/2016, Hajaannus 8/2016, Aika suuri hämäys 9/2016, Katoamisten kirja 10/2016, Näkemiin taivaassa 10/2016, Rakkauden sola 10/2016, Elä ja uneksi 10/2016,
    Seksistä ja matematiikasta 11/2016, Lapinpoika 12/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Neljäntienristeys 2/2016, Korppinaiset 4/2016, Harjukaupungin salakäytävät 4/2016, Layla 5/2016, Ihmisen osa 5 /2016, Huolimattomia unelmia 5/2016, Kaksi kaupunkia 6/2016, Porsaan paperit 6/2016, Miten muistat minut 6/2016, Suomalaiset fasistit 7/2016, Hajaannus 8/2016, Lapinpoika 12/2016
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  48. Kirjassa on alle 150 sivua
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Korppinaiset 4/2016, Pyhän Antoniuksen tuli 4/2016, Sielusta sieluun 5/2016, Huomenna nähdään 6/2016, Miten muistat minut 6/2016,
    Suomalaiset fasistit 7/2016, Hajaannus 8/2016, Elä ja uneksi 10/2016, Lapinpoika 12/2016, Kielen elämä 12/2016, Lempi 12/2016, Akvarelleja Engelin kaupungista 12/2016, Paras mahdollinen maailma 12/2016
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja