Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Oopperan kummitus @ Kansallisooppera, Helsinki

Kansallisoopperan Oopperan kummitus on näyttävä ja mukaansatempaava oopperamusikaali. Lavastus on upea. Jos joskus aiemmin lavastus on ollut maltillinen tai jopa tylsä, nyt näyttämöstä otetaan kaikki irti. Toki myös teos mahdollistaa sen: Oopperan kummituksessa eletään vuotta 1861 Opera Populairessa, missä esitetään ja harjoitellaan erilaisia oopperoita. Alussa katsoja pääsee muinaiseen Egyptiin Hannibal-tunnelmissa, sitten on kevyttä rakkausjuonioperettia ja lopulta synkeää Don Juan -meininkiä. 

Tärkeintä on kuitenkin Opera Populaire esiintyjineen ja taloa piinaava kummitus. Kummituksen ympärille rakentuu tarina, jonka voi tulkita perinteiseksi kolmiodraamaksi tai kuvainnolliseksi tarinaksi elämänvalinnoista tai valinnasta taiteen ja rakkauden välillä. 

Keskiössä on nuori laulaja Christine Daae. Christine oppii laulamaan upeasti, koska Musiikin enkeli - Oopperan kummitus - on opettanut häntä. Yleisöön saapuu nuori mies, joka on tuntenut Christinen jo lapsena ja rakastuu. Myös Oopperan kummitus rakastuu Christineen. (Rakkauskuvauksessa on myös jotain ummehtunutta: molemmat miehistä lupaavat Christinelle turvaa, suojelusta ja johdatusta - eihän pöljä tytsi nyt itse osaisikaan päätöksiä tehdä tai ottaa vastuuta elämästään, eikös niin.) Christine on tilanteessa, jossa hänen on tehtävä valinta kahden miehen välillä. Kuvaannollisesti voisi ajatella myös, että ihminen - Christine - tekee valinnan pimeyden ja valon tien välillä, tai sen välillä, myykö hän sielunsa ja omistaako elämäsnä taiteelle vai siirtyykö arkisten askareiden ja perhe-elämän turvalliseen huomaan (ja siis myös hylkää taiteen ja jatkaa korkeintaan harrastelijana). Mikä on Christinen valinta - ja kuvaako se ihmisen elämänvalintoja vai sitä, mitä nainen valitsee tai naisen tulee valita?

Tarina on riittävän nopeatempinen ja viihdyttävä pitääkseen hyppysissään esityksen ajan, mutta upeinta on musiikki ja lavastus. Musiikissa toistuvat samat teemat, joita varioidaan läpi esityksen. Ja se lavastus! Lavaa hyödynnetään kokonaisuudessaan. Tunnelmat vaihtuvat, mutta vaikuttavinta on, kun katsojat viedään oopperan kellariin kummituksen kotiin: lukuisat portaat nousevat ja laskevat ja kohtaus on elokuvallinen. Synkkyys on käsinkosketeltavaa. Loppumatka taittuu veneellä, joka lipuu äänettömästi mustassa vedessä mutkitellen. Kummituksen koti on pelkkää pimeyttä, goottilaista kiveä, kalliota, kaltereita ja mustia oksia. Kynttilöiden liekit lepattavat valoa tuomassa. Makuuhuoneen punainen sänky on dominoiva, eroottisesti latautunut ja uhkaava.

Oopperan kummitus on upea musiikillinen ja visuaalinen elämys.

Haruki Murakami: Komtuurin surma

"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."

Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.

E. T. A. Hoffmann: Yökappaleita

Teos 2011. Suom. Markku Mannila. 390 s.

Romantiikan ajan kirjalijan E. T. A. Hoffmanin (1776-1822) novelleja on julkaistu suomennoskokoelmassa Yökappaleita. Kokoelma koostuu kahdeksasta kertomuksesta. Tyypillisesti kertomuksissa kummittelee tai tapahtuu muita yliluonnollisia asioita, jotka aiheuttavat henkilöhahmoille kauhun kokemuksia. Myös rakkaus on tyypillinen novellien teema, ja muutamassa novellissa käsitellään kiinnostavalla tavalla ihmisyyden ja robottiuden rajaa.

Kokoelman avaa kertomus nimeltä Nukuttaja, jossa siinäkin keskiössä on hullu rakkaus - jota tosin taustoitetaan rakastuneen nuoren miehen, Nathanaelin, traumaattisella lapsuudenkokemuksella kauhistuttavasta Nukuttaja-nimisestä hahmosta, joka on langettanut varjonsa itse asiassa Nathanaelin koko elämän ylle.

Nathanael tuntuu novellissa edustavan romantiikalle tyypillistä syvästi kokevaa ja tuntevaa hahmoa, joka asetetaan vastakkain Clara-rakastetun edustaman maanläheisyyden ja järjen kanssa. Tunteissaan syvällä vellova Nathanael kokee Claran maanläheisyyden kylmänä ja tunteettomana, minkä kiteyttää osuvasti seuraavan katkelman viimeinen lausahdus:

"Vasta silloin Nathanael muisti, että hänellä oli taskussaan runo, jonka hän oli aikonut lukea Claralle. Hän otti sivut esiin ja alkoi lukea. Clara odotti kuulevansa jotain tavanomaisen pitkästyttävää, mukautui siihne, otti kutimensa ja ryhtyi kutomaan. Mutta kun synkeitä pilviä alkoi taas nousta esiin yhä mustempina ja mustempina, hän laski kutimensa syliin ja tuijotti Nathanaelia hievahtamatta silmiin. Tämä tempautui runonsa vietäväksi, sisäinen palo värjäsi hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä kyyneltyivät. - Lopetettuaan vihdoin hän huohotti täysin uupuneena, tarttui Claran käteen ja vaikersi lohduttomasti: 'Voi Clara - Clara!' - Clara painoi hänet hellästi poveaan vasten ja sanoi hiljaa, mutta hyvin painokkaasti ja vakavasti: 'Nathanael - oma rakas Nathanael! - Heitä tuo hullu ja järjetön, mieletön satu tuleen.' Silloin Nathanael hypähti närkästyneenä pystyyn, työnsi Claran luotaan ja huusi: 'Senkin eloton, kirottu automaatti!'"

Nukuttaja-novellin lopussa selviää, mikä koituu Claran, mikä Nathanaelin kohtaloksi: miten käy järjen äänelle, miten hulluutta hipovalle syvälle tuntemiselle.

Yökappaleita on jaettu kahteen osioon, ja toisen osion aloittaa novelli Autio talo. Myös tässä novellissa käydään hulluuden rajoilla ja tarkastellaan hullaantuvan rakkauden aiheuttamaa riippuvuutta, joka ilmenee lähes mielisairautena. Päähenkilö, nuori mies, ostaa taskupeilin epäilyttävältä kauppiaalta, katsahtaa peiliin puistonpenkillä istuessaan, ja huomaa peilin kautta näkevänsä penkin takana olevan autiotalon ikkunassa mitä ihanimman naisen. Päähenkilö tulee riippuvaiseksi tästä heijastuksesta ja hänestä tuntuu, ettei hän voi elää ilman tuota ihanaa naista. Riippuvuus alkaa painaa häntä, ja hän hakeutuu lääkärin vastaanotolle. Lääkärin neuvo siihen, miten tästä hullaantuneesta rakkaudesta voi irtautua, on seuraava:

"Jättäkää taskupeilinne tänne minulle, paneutukaa päättäväisesti johonkin sellaiseen työhön, joka vaatii teiltä henkisiä ponnistuksia, pysytelkää poissa puistokadulta, aloittakaa työt heti aamusta ja jatkakaa niitä niin kauan kuin pystytte, mutta käykää sitten kunnon kävelyllä ja hakeutukaa sen jälkeen toisten seuraan, ystävienne jotka ovat kaivanneet teitä niin pitkään. Syökää ravitsevaa ruokaa ja juokaa vahvaa väkevää viiniä."

Neuvo vaikuttaa edelleenkin varsin pätevältä!

Nuorukaisen hullusta rakkaudesta keskustellaan myös iltaisessa juhlanvietossa, jossa keskusteluun ottaa osaa monen alan asiantuntijoita. Erään lääketietelijän kommentti yliluonnollisia asioita käsittelevään keskusteluun on seuraavanlainen:

"- - ei aika voi vanheta, eikä koskaan ole ollut typerää aikaa, ellemme me halua nimittää typeräksi vaikkapa sellaista aikaa,jolloin ihmiset uskaltavat ryhtyä ajattelemaan, ja niin muodoin myös tätä omaa aikaamme."

Novellin päähenkilö ei tietenkään pääse hullaantumisestaan eroon noin vain, vaan hän haluaa pelata korttinsa loppuun saakka, ja mitä kaikkea talosta ja naisesta sitten paljastuukaan - ja millaiseen vaaraan nuorukainen ajautuukaan!

Hoffmanin novellit ovat nykylukijan näkökulmasta varsin polveilevaa tekstiä, mutta romantiikan tyyli välittyy niistä hienolla tavalla. Ne myös johdattelevat lukijan täysin erilaiseen maailmaan, jossa kuitenkin on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa kuin nykyisessä maailmassamme.