Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.

WSOY 2019. Nextory. 10 h 41 min.

Kimmo Takanen on kirjoittanut jo useita teoksia tunnelukoista. Takasen kirjat eivät ole kevyttä luettavaa, vaikka hän sinänsä konkretisoiden ja sikäli helposti lähestyttävästi aiheesta kirjoittaakin. Ensimmäinen teoksista lienee Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011), jonka lukemisessa muistaakseni pääsin miltei loppuun saakka. Teoksen lukemisen kesken jääminen ei ollut kirjan tai kirjailijan vika, vaan teos yksinkertaisesti oli sisällöltään sen verran raskas vastaanotettavaksi, etten tainnut päästä sen kanssa maaliviivalle saakka, toisin kuin Parisuhteen tunnelukkojen kanssa. Ehkäpä olen ehtinyt alitajuisesti pureskella aihetta sen verran, että tiesin jo, mitä odottaa, ja Parisuhteen tunnelukot on myös ensimmäinen äänikirjapalvelusta kuuntelemani kirja. Äänikirjapalvelu osoittautui toimivaksi ratkaisuksi itselleni ainakin tietokirjojen kuuntelemisen osalta. Parisuhteen tunnelukot on teos, joka jokaisen parisuhteessa olevan kannattaisi varmaan lukea. Se avaa hyvin silmiä sille, mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka yksilö parisuhteessa toimii ja mistä kaikista elementeistä parisuhteiden ongelmat voivat muodostua.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

"Meri aukeaa."

Gummerus 2017. Ei sivunumerointia.

Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa päähenkilö on naimisissa oleva nainen, jonka mies eräänä päivänä ottaa puheeksi sukupuolensa ja kertoo olevansa itse asiassa nainen. Päähenkilön todellisuus alkaa murentua ja kadota pala palalta miehen sukupuolenkorjausprosessin myötä. Päähenkilö alkaa epäillä todellisuutta ylipäätään - jos mies ei olekaan mies, ei ehkä koskaan ollut kokenut olleensakaan, oliko häntä milloinkaan edes olemassa? Ovatko rakkauden vuodet avioliitossa olleet petosta? Nainen esittää myös itsesyytöksiä: miten hän ei koskaan epäillyt mitään?

Naisen kertomus rinnastuu romaanissa Kristoffer Kolumbuksen löytöretkiin. Kolumbus lähti etsimään merireittiä Intiaan, ja kun hän lopulta päätyi Amerikkaan, hän nimesi sen Intiaksi. Kolumbukseen liittyy muutakin kiehtovaa merkitysten hämärtymistä (esimerkiksi se, että häntä kutsutaan romaanissa monilla nimillä ja kerrotaan hänen väärentäneen purjehdittuja etäisyyksiä), joiden avulla kuvataan sitä, jos uskoo voimakkaasti johonkin - vaikkapa olevansa matkalla Intiaan - on valmis niin itsepetokseen kuin petokseenkin saavuttaakseen päämääränsä, osoittaakseen uskonsa todeksi. Tässä samassa rehellisyyden ja (itse)petoksen aallokossa purjehtii myös romaanin päähenkilö. Päähenkilön ääni kommentoi Kolumbuksen touhuja:

"Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä - mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.
        Saaret olivat pelkkää metsää ja hiekkaa, kanootteja ja lehvämajoja. Miten sinä sen itsellesi selitit? - -
        - - eikä kultaa löytynyt niin paljon kuin oli luvattu eikä kukaan puhunut arabiaa eikä mistään löytynyt oikeaa kaupunkia, edes yhtä kivistä taloa tai elefanttia, heräsitkö kertaakaan aamuyön tyhjänä tuntina toteamaan: Tämä ei ole Intia."

Kuinka pitkälle itsepetos kantaa? Kannattaako rehellisyys, vaikka kohdattavat asiat ovat kipeitä?  "On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole. On muistettava, että muutakin on. On uskottava, että muuta vielä tulee."

Miehen muutos naiseksi tekee näkyväksi todellisuuden haurauden, sen, kuinka todellisuuskin rakentuu pitkälti uskon ja rutiinien varaan - ja voi muuttua hetkenä minä hyvänsä. Romaanin päähenkilö pohtii paljon muutoksen, muuttuvan identiteetin ja minuuden kysymyksiä:

"Mistä sinä tiedät onko lapsesi ahkera? Lapsesi voi olla ihan mitä vaan. Entä jos tulet huomenna kotiin eikä hän olekaan enää ahkera? Olin ahkera mutta lopetin. Ajattelin olla tästä eteenpäin sininen. Mitä? Voiko niin sanoa? Voiko ahkeran vaihtaa siniseen? Lakkaako toinen kun vaihtaa toiseen? Entä jos ei luovu mistään, on ahkera sekä sininen, mitä se on?"

Kolumbuksen kautta koettuna asia näyttäytyy tällaisena:

"Välimatkat, vuodet, puolituntiset.
        Kilometrit laivan alla, syvyys johon mahtuvat valaat, lonkeroiset kalmarit, jättiläisrauskut leveine siipineen. - -
        Pinnalla tyyni, tyven."

Tyynen pinnan alla on syvyys, tuntemattomuus, kontrolloimattomissa olevat asiat.

Paitsi Kolumbuksesta ja löytöretkistä, romaanissa kirjoitetaan paljon myös kartoista. Kartta onkin oivallinen symboli kuvaamaan todellisuuden ja todellisuudesta tehdyn tulkinnan välistä suhdetta:

"Jo foinikialaiset vääristivät karttojaan, etteivät heidän kauppareittinsä olisi paljastuneet. Kirkko piirsi karttojen keskelle Jeesuksen tai Jerusalemin. Portugalilaiset määräsivät kuolemantuomion sille, joka paljasti Afrikan rantaa kulkevan reitin. Colombo venytti Afrikan pituutta ja lyhensi valtameren leveyttä ja yritti siten vakuuttaa, että läntinen meritie Intiaan oli etsimisen arvoinen.
        Jokaisesta tarinasta on versionsa. Jokaisella versiolla on tarkoituksensa."

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo sellaisen version sukupuolenkorjausprosessista, jonka läheinen ihminen, tässä tapauksessa vaimo, voi kokea. Romaani ei millään tavalla tuomitse sukupuolenkorjausta, mutta tuo viiltävästi esiin sen, millaiseen kriisiin prosessi voi läheiset ihmiset ajaa.

Romaanin tyyli on hyvinkin runollinen ja kuvainnollinen, mikä tuo tekstiin voimaa. Paikoin olisin kuitenkin kaivannut enemmän konkretiaa (kuten myös päähenkilö tunnustaa useaan otteeseen kaipaavansa...), sillä tyyli tuntuu paikoin raskaalta. Tosin teemakin on raskas, joten voiko tyyliä nyt varsinaisesti kritisoida. Lukukokemus oli vaikuttava.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag - Vankileirien saaristo. 1918-1956 Taiteellisen tutkimuksen kokeilu.

 

Silberfeldt, 2012. Suom. Esa Adrian. Venäjänkielinen alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973. 1 303 s.

Kesällä päätin tarttua tähän yli tuhatsivuiseen järkäleeseen, ensimmäiseen Aleksandr Solženitsynin teokseen, jonka olen koskaan lukenut, Gulag - Vankileirien saaristoon. Teos julkaistiin venäjän kielellä Pariisissa vuonna 1973. Teos koostuu seitsemästä osasta. Suomeksi kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin aikanaan ruotsalaisen kustantamon kautta, ja loput osat tamperelaisen pienkustantamon kautta, nimellä Vankileirien saaristo. Vuonna 2012 teos julkaistiin Suomessa yhtenä niteenä nimellä Gulag - Vankileirien saaristo.

Aiemmin oletin (naiivisti), että teos kuvaa konkreettisesti vankileirien saaristoa, mutta kyseessä onkin metafora, jolla Solženitsyn kuvaa Neuvostoliiton vankila- ja leirijärjestelmää ja sen levittäytymistä saariston kaltaisena rinnakkaistodellisuutena yli ja läpi koko valtion. Teos nojaa Solženitsynin omaan vangitsemis- ja leirikokemukseen, runsaaseen määrään muiden vankien ja omaisten kertomuksia sekä historiallisiin lähteisiin.

Teoksessa nautittavaa on sen kieli: Solženitsyn on mestarillinen kielikuvien käyttäjä. Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole lainkaan puiseva teos, kuten kuvitella saattaisi, vaan päinvastoin. Esipuheen mukaan uuden laitoksen kieltä on jonkin verran korjattu, niin venäläisten nimien kirjoitusasun kuin näppäilyvirheidenkin osalta, mutta näppäilyvirheitä tähänkin laitokseen on jäänyt varsin paljon. Se annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä teos on sekä todistusvoimaltaan että kaunokirjallisesti mullistava.

Teos koostuu siis seitsemästä osasta. Tekijän jälkisanoissa kerrotaan, että salaisen, maanalaisen kirjoitusprosessin aikana Neuvostoliitossa tekijän piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta:

"On tehtävä selväksi: kertaakaan tämä kirja kokonaisuudessaan sen kaikki osat yhdessä eivät ole sijainneet samalla pöydällä! 'Saariston' tekemisen ollessa kiivaimmillaan, vuoden 1965 syyskuussa, jouduin kokemaan arkistoni tuhoamisen ja romaanini takavarikoinnin. Siihen mennessä kirjoitetut 'Saariston' osat sekä myöhempien osien aineistot sinkoutuivat eri suuntiin eivätkä koskaan enää kertyneet yhteen: en uskaltanut ottaa riskiä, varsinkin kun tekstissä oli kaikkien oikeat nimet. Kirjoitin kaiken muistiin - mistä oli mitäkin tarkistettava, mistä oli mitäkin poistettava - ja nuo laput mukanani matkustelin paikasta toiseen. - - Tällaisena siis ojennan teille kirjan.
        En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene. (27.4.1958 - 22.6.1967, Rjazan - Ukryvištše)"

Teoksen julkaiseminen (mikä ei luonnollisestikaan tapahtunut Neuvostoliitossa vaan Länsi-Euroopassa) johtikin sitten tekijän karkoittamiseen maanpakoon. Ottaen huomioon yllä kuvatun kirjoittamisen prosessin teos on yllättävän eheä ja taiten rakennettu. Solženitsyn ryhtyi varsinaisesti kirjoittamaan kokonaisuutta vapauduttuaan vankileiriltä, mutta teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti myös siitä, miten vankilassa tai leirillä voi "kirjoittaa":

"Muisti on ainoa kätköpaikka, jossa voi säilyttää kirjoitettua ja jossa sen saa viedyksi etsintöjen ja kuljetusten lävitse. Alussa en suurestikaan uskonut muistin mahdollisuuksiin - - . Turhien joutavien tietojen taakasta vapautettu vangin muisti hämmästyttää vetoisuudellaan ja kykenee aina vain laajenemaan.
        Mutta ennen kuin tallettaa jotakin muistiinsa, tekee mieli kirjoittaa ja viimeistellä paperille. Kynän ja puhdasta paperia saa leirissä omistaa mutta kirjoitettua ei - - . Ja ellet ole lääkintäosastossa etkä ole kulttuuri- ja kasvatusosasto KVTš:n hännystelijöitä, joudut aamulla ja illalla tarkastukseen vartiotuvan luona. Minä päätin kirjoittaa pienille lapuille 12-20 riviä kullekin ja viimeisteltyäni opetella ulkoa ja polttaa. Päätin lujasti olla luottamatta pelkkään paperin repimiseen.
        Vankiloissa taas säkeiden sepittäminen ja hiominen oli tehtävä kokonaan mielen sisällä. Niinpä taitoin tulitikunpätkiä ja asettelin savukekotelolle kahteen riviin - kymmenen yksikköä ja kymmenen kymmenyksikköä - ja mielessäni runoa lausuen siirsin yhden kymmenyksikön. (Mutta sekin oli tehtävä varoen: tuollainenkin viaton siirteleminen, jos siihen liittyi huulten liikuttelu tai poikkeuksellinen kasvojen ilme, olisi herättänyt epäilyksiä koputtelijoissa. Minä yritin siirrellä ikään kuin täysin hajamielisesti.) Joka viidennenkymmenennen ja sadannen painoin erityisesti mieleeni - tarkistussäkeiksi. Kerran kuussa toistin kaiken kirjoittamani. Jos tuolloin viidennenkymmenennen tai sadannen kohdalle osui väärä säe, minä toistin yhä uudelleen, kunnen sain välistä livahtaneen karkulaisen kiinni.
        Kuibyševin kauttakulkuvankilassa näin katolilaisten (liettualaisten) valmistavan omatekoisia vangin rukousnauhoja. - - Minä liityin heidän seuraansa ja sanoin, että minäkin halusin rukoilla rukousnauhan avulla mutta että minun erikoislaatuinen uskontoni mukaan rukousnauhassa oli oltava sata helmeä - -, joista joka kymmenennen oli oltava pallon sijasta kuutio ja lisäksi viideskymmenes ja sadas piti voida erottaa tunnustelemalla. Liettualaiset hämmästyivät uskonnollista pikkutarkkuuttani (kaikkein hurskaimmillakaan ei ollut kuin neljäkymmentä helmeä) mutta sydämellisen myötämielisesti auttoivat valmistamaan sellaisen rukousnauhan - ja sadanneksi panivat pienen tummanpunaisen sydämen. Tuosta heidän suurenmoisesta lahjasta en sitten ikinä luopunutkaan vaan mittailin ja hypistelin sitä väljässä talvirukkasessani - katselmuksessa, marssilla, aina joutuessani odottamaan, seisaallani, eikä pakkanenkaan haitannut. Tarkastusten lävitse kuljetin sen niin ikään topparukkasen sisässä, josta sitä ei tuntenut. Muutamia kertoja vartijat löysivät sen mutta arvattuaan, että se oli rukoilemista varten, antoivat takaisin. Tuomioni loppuun saakka (kun minulla oli koossa 12000 riviä) ja sen jälkeen vielä karkotuksessakin tuo helminauha auttoi minua kirjoittamaan ja muistamaan."

Yllä kuvattuja olosuhteita vasten "tyhjän paperin kammo" tai muut nykyhetkessä kirjoittamista estävät seikat tuntuvat sievistelyltä. Jos on kirjoittamisen tarve, on myös keinot. Olen aiemmin lukenut toista nobelistia, valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä (Tšernobylistä nousee rukous, Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu), ja luettuani Solžsenitsyniä huomaan selvästi, että Aleksijevitš on hänen perillisensä: dokumentaaristen teosten moniäänisyystekniikka on sama, ja tyylillisestikin Aleksijevitš on Solžsenitsynille velkaa. Vaikutuin todella Aleksijevitšin teoksista, joten ei ihme, että myös Solženitsyn teki minuun suuren vaikutuksen.

Teoksen ensimmäisen osan nimi on Vankeusteollisuus. Osassa kerrotaan toisaalta omakohtaisesta vangitsemiskokemuksesta ja toisaalta Gulagin synnystä. Osan viidennessä luvussa Ensimmäinen selli - ensi rakkaus (jonka nimestä huomaa mahtavan ironian, jota kirjoittaja käyttää; toisaalta teoksen ironiset osat ovat mielestäni luettavissa myös ilman ironiaa, sillä teos kuvaa myös muutosta, jonka vankila- ja leirikokemus sai aikaan kirjailijassa, hänen maailmankatsomuksessaan ja kirjoittamisessaan) kirjailija kertoo kokemuksestaan selliin saapumisesta ja ihmisten välisistä kohtaamisista - joita joko tapahtuu aidosti ja syvästi, tai joilta ihminen sulkeutuu täysin:

"Mutta niin avoin kuin sieluni olikin näille uusille ystävilleni ja vaikka niin harvoja sanoja lausuttiin muutaman ensi minuutin aikana, tästä ikätoveristani ja rintamamiehestä huokui jotakin vierasta, ja minä sulkeuduin häneltä heti ja lopullisesti.
        (En tuntenut vielä sanaa "hautova" enkä tiennyt, että jokaisessa sellissä varmasti oli yksi hautova, enkä yleensäkään vielä ehtinyt harkita enkä olisi osannut sanoa, että tuo ihminen - Georgi Kramarenko - tuntui minusta epämiellyttävältä, vaan sielussani oli jo käynnistynyt rele - tunnistajarele - joka ikiajoiksi lukitsi minut tuolta ihmiseltä. En mainitsisi tätä tapausta, jos se olisi ollut ainoa. Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, riemukseni ja pelokseni tuon tunnistajareleen työskentelyn sisässäni - se oli kuin pysyvä luonnolta saatu ominaisuus. Vuodet kuluivat, minä makasin samalla laverilla ja marssin samassa rivissä ja tein työtä samassa prikaatissa useiden satojen ihmisten kanssa, ja aina tuo salaperäinen tunnistajarele, jonka muotoutuminen ei ollut hiukkaakaan minun ansiotani, käynnistyi jo ennen kuin muistin sen olemassaolon, käynnistyi nähdessäni ihmisen kasvot ja silmät, kuullessani ensimmäiset puheenäänet, se avasi minut tuolle ihmiselle joko apposen auki tai vain raolleen tai sulki tiukasti. Sen toiminta oli aina niin erehtymätöntä, että operatiivivaltuutettujen koko ilmiantajien sijoittelemistouhu alkoi näyttää minusta joutavalta: sillä kavaltajaksi ryhtyneenhän tunnistaa aina ilmeestä ja äänestä, heidän käytöksensä on viekkaan teennäistä ja valheellista. Ja päinvastoin taas tunnistaja auttoi minua huomaamaan ne, joille tuttavuuden ensi hetkistä voi paljastaa kaikkein salaisimmatkin syöverit ja salaisuudet - nekin joiden takia listitään päitä. Näin elin kahdeksan vankeuden vuotta, kolme karkotuksen vuotta ja vielä kuusi vuotta maanalaisena kirjailijana - ne eivät olleet suinkaan vaarattomampia - ja näinä seitsemänätoista vuotena uskouduin rohkeasti kymmenille ihmisille - enkä kertaakaan astunut harhaan! En ole lukenut tällaisesta ja panen tämän tähän psykologian harrastajia varten. Luulen, että tällaisia sielun mekanismeja on monissa meistä, mutta olemme liiaksi tekniikan ja järjen aikakauden ihmisiä ja väheksymme tätä ihmettä, emme anna sen kehittyä meissä.)"

Yhdeksännessä luvussa, Laki miehistyy, pohditaan oikeuden, oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä suhteessa valtaan. Pohdinta tulee esille kohdassa, jossa kirjoittaja käsittelee eserrien (jotka olivat vallankumouksellisia sosialisteja, jotka menestyivät hyvin vuoden 1917 vaaleissa, mutta jotka bolševikkivallankumouksen jälkeen syrjäytettiin; niteen lopussa on "sanasto", joka auttaa asioiden hahmottamisessa, sillä neuvostolyhenteitä ja -käsitteitä vilisee tekstissä) oikeudenkäyntiä (8.6.-7.8.1922):

"Muutamien harvaa parlamentaarista demokratiaa ja niiden muutamia laskettavissa olevia vuosikymmeniä lukuun ottamatta valtioiden koko historia on kumousten ja vallankaappausten historiaa. Joka osaa järjestää näppärimmän ja lujimman keikauksen, hän saa samalla hetkellä kasvoilleen Oikeuden vaalean riisan, ja hänen jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva tekonsa on laillinen, ja sille omistetaan oodeja, kun taas hänen kovaonnisten vihollistensa jokainen aikaisempi ja jokainen tuleva teko on rikollinen ja ansaitsee tuomion ja laillisen rangaistuksen."

Kuolemasta, kuolemantuomiosta ja muistamisesta kirjoitetaan luvussa yksitoista, Korkeimpaan toimenpiteeseen. Katkelmasta tulee ilmi myös tehokeino, jota kirjailija käyttää teoksessaan paikka paikoin, nimittäin lukijan puhuttelu:

"Tiedän erään kodin, jossa on entisiä vankeja, ja heillä on tällainen rituaali: maaliskuun 5:ntenä - Päämurhaajan kuolinpäivänä - pöydille asetellaan ammuttujen ja leirissä kuolleiden valokuvia, muutama kymmenen kuvaa, mitä nyt ovat onnistuneet keräämään. Ja koko päivän huoneistossa vallitsee juhlallinen - puoleksi kirkkomainen ja puoleksi museomainen - tunnelma. Surumusiikki soi. Ystäviä käy, katsellaan valokuvia, ollaan vaiti, kuunnellaan, puhellaan hiljaa. Lähdetään hyvästelemättä.
        Niin pitäisi tehdä kaikkialla... Edes jonkin pienen arven sydämeemme olisimme saaneet noista kuolemista.
        Ettei sentään aivan TURHAAN!...
        Minullakin sattuu olemaan muutamia. Katselkaapa edes niitä.
        Kuinka se kaikki tapahtuu? Miten ihmiset odottavat? Mitä he tuntevat? Mitä ajattelevat? Millaisiin ratkaisuihin he päätyvät? Ja kuinka heidät viedään? JA mitä he tuntevat viimeisillä hetkillä? Ja kuinka... juuri... se... heidät.
        Ihmisten tuskaisa himo nähdä verhon taakse on luonnollinen (vaikka kenellekään MEISTÄ se ei tietenkään tule milloinkaan onnistumaan). Luonnollista on sekin, että hengissä selviytyneet eivät kerro kaikkein viimeisimmästä, - heidäthän on armahdettu.
        Jatkon tietävät pyövelit. Mutta he eivät puhu. (Vaikkapa Krestyn kuuluisa Ljoša-setä, joka väänsi kädet selän taakse ja pani käsiraudat ja mätti suuhun möykyn, jos pois kuljetettava huusi öisessä käytävässä "hyvästi, veljet!" - miksi hän kertoisi teille? Varmaankin hän yhä käyskentelee ympäri Leningradia ja on hyvin pukeutunut. Jos kohtaatte hänet kaljakapakassa tai jalkapallostadionin katsomossa - kysykääpä!)
        Mutta pyövelikään ei tiedä kaikkea loppuun asti. Kuulumattomasti lähettäessään jonkin koneen jyrinän lävitse luoteja pistoolistaan takaraivoihin hän ei voi ymmärtää tapahtumaa. Hänkään ei tiedä loppuun asti! Loppuun asti tietävät vain tapetut - eli siis ei kukaan."

Siis: "Katselkaapa edes niitä", "Kysykääpä!" Yllä olevasta on hyvin myös nähtävissä Solženitsyniä ja Aleksijevitšiä yhdistävä tyyli suuria teemoja ja välimerkkien käyttöä myöten.

Teoksen toinen osa on nimeltään Ikuinen liike, ja siinä kerrotaan vankikuljetuksista ja vankien siirroista, uusista vangeista, joita jatkuvasti tulvii vankiloista kauttakulkupisteiden kautta leireihin leireissä kuolleiden tilalle.

Toisen osan ensimmäisen luvun nimi on Arkkipelagin laivat. Eräässä kohtauksessa kuvataan vankia, joka on saanut yllättävän siirron paikasta toiseen. Kuinka välittää tieto siirrosta omaisille? Kuvatun stolypinissa eli vankijunavaunukuljetuksessa tapahtuvan kirjeen kirjoittamis- ja lähettämisprosessin rinnalla Suomen posti alkaa vaikuttaa lähes luotettavalta organisaatiolta:

"Ja kuinka, kuinka ette lähtökiireissänne lähettänyt sanaa omaisillenne, hehän luulevat teidän yhä olevan Stalinogorskin leirissä Tulan lähistöllä? Jos olette kovin hermostunut ja erittäin kekseliäs, teidän kenties onnistuu ratkaista tämäkin pulma: joltakin löytyy senttimetrin pätkä lyijykynän lyijyä ja joltakulta toiselta ryppyinen paperilappu. Varovasti, ettei käytävässä oleva vartija huomaisi (jalat käytävään päin on kielletty asettumasta, vain pää käytävää kohti saa maata), te käppyrässä kyljellänne vaunun huojahdusten lomassa kirjoitatte omaisillenne, että teidät on odottamatta lähetetty vanhasta paikastanne jonnekin ja että olette nyt matkalla ja että uudesta paikasta ehkä saa kirjoittaa vain yhden kirjeen vuodessa, joten kotiväki valmistautukoon. Kolmioksi taitettu kirje on otettava mukaan käymälään ja toivottava parasta: ehkä teidät viedään käymälään junan lähestyessä asemaa tai loitotessa siitä, ehkä vaunun sillalla seisoskelevan vartijan valppaus hetkeksi hellittää, - polkaiskaa silloin nopeasti poljinta niin, että käymälän pöntön alaluukku avautuu, ja pudottakaa ruumiinne suojassa kirje aukkoon! Kirje kastuu ja likaantuu, mutta se saattaa pudota ulos ja raiteiden väliin. Tai sitten junan alla puhalteleva kuiva puuska pyöräyttää sitä, se kieppuu ilmassa ja jää pyörien alle tai sujahtaa niiden välistä ja loivassa kaaressa laskeutuu ratavallille. Siinä se ehkä viruu sateiden tai lumen tuloon asti ja tuhoutuu, tai sitten ihmisen käsi saattaa poimia sen. Ja ellei tuo ihminen satu olemaan aatteellisesti tietoinen, hän korjailee osoitetta, parantelee kirjaimia tai panee paperin toiseen kuoreen, ja - kas kas, kirje saattaa tulla perille. Välistä sellainen kirje tulee perille - repeillyt, kulunut, lionnut, ryppyinen lappu. Mutta tuntuva surun roiskahdus..."

Samaisessa luvussa ohjeistetaan, millaista asennetta vanki tarvitsee ja kuinka siihen kannattaa alkaa opetella. Sillä kaipaako kukaan tuota kirjettä, joka kenties saapuu perille tai sitten katoaa maailman tuuliin? Onko vangille enää olemassa entistä elämäänsä? Onko mitään, mihin palata tai mihin paluusta edes unelmoida?

"Mutta vielä parempi neuvo: lakatkaa mahdollisimman nopeasti olemasta vihreä - naurettava uusi tulokas, saalis ja uhri. Yhdeksässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta kirjeenne ei tule perille. Ja jos se tuleekin perille, se ei tuo iloa taloon. Ja miski huokailla tunneista ja vuorokausista, kun olette astuneet eepoksen valtakuntaan? Saapumisen ja lähdön erottavat täällä toisistaan vuosikymmenet, neljännesvuosisata. TE ETTE MILLOINKAAN PALAA vanhaan maailmaan! Mitä nopeammin unohdatte kotiväkenne ja mitä nopeammin kotiväkennen unohtaa teidät, sitä parempi. Sitä helpompi.
        Ja mitä vähemmän teillä on tavaraa, sitä parempi - sitä vähemmän tärisette niiden takia! Älkää käyttäkö matkalaukkua, jottei vartiosto rikkoisi sitä vaunuun nostaessa. (Kun hytissä on kaksikymmentäviisikin ihmistä, minkä paremman ratkaisun vartijoiden asemassa keksisistte?) Älkää pitäkö uusia saappaita älkääkä villakankaasta tehtyä pukua: joka tapauksessa ne varastetaan tai takavarikoidaan tai viedään tai vaihdetaan - joko stolypinissa tai maijassa tai kauttakulkuvankilassa. Josa annatte panematta vastaan, nöyryytys raatelee sydäntänne. Jos tavarat otetaan teiltä väkisin, teille jää omaisuudestanne veren maku suuhun. Nuo röyhkeät naamat, nuo loukkaavat otteet, tuo kaksijalkainen kuona inhottavat teitä, mutta jos teillä on omaisuutta, jonka takia täristä, ettekö menetäkin harvinaisen tilaisuuden tarkkailla ja oivaltaa? Ja mitä arvelette: eivätkö Kiplingin ja Gumiljovin värikkäästi kuvaamat seikkailijat ja merirosvot ja suuret kapteenit olleetkin juuri näitä samoja kriminaaleja? Juuri tätä samaa lajia he olivat... Romanttisissa kuvissa he olivat niin viehättäviä - miksi he nyt inhottavat teitä?
        - - Yhteen aikaan meillä vapaudessakin kitkettiin omistusoikeutta niin menestyksekkäästi (myöhemmin kitkijöiden itsensä alkoi tehdä mieli omistaa) - miksi siis sitä pitäisi sietää vankeudessa? Sinä tunaroit, et ajoissa syönyt ihraasi etkä jakanut sokeria etkä tupakkaa ystäviesi kanssa, nyt sitten kriminaalit penkovat pussisi korjatakseen moraalisen virheesi. He [kriminaalit] antavat sinulle vaihtokaupassa kurjat risat muodikkaista kengistäsi, nuhruisen takin villapaidastasi, eivätkä nuo tavarat heillä pitkään pysy: kenkäsi riittävät viiteen häviöön korttipelissä, ja villapaitasi heivataan huomenna votkalitrasta ja makkaralenkistä. Vuorokauden kuluttua heillä ei ole mitään - niin kuin ei sinullakaan. Tämä on termodynamiikan toinen lähtökohta: tasojen täytyy tasaantua, tasaantua.
        Älkää omistako! Älkää omistako mitään! Näin opettivat meitä Buddha ja Kristus, stoalaiset ja kyynikot. Miksi me, ahneet, emme millään ota noudattaaksemme tuota yksinkertaista julistusta? Kuinka emme ymmärrä, että omaisuudella tuhoamme sielumme?
        Silli korkeintaan lämmitelköön taskussasi kauttakulkupaikkaan saakka, jottet täällä mankuisi juotavaa. Mutta jos leipää ja sokeria annetaan kahdeksi päiväksi kerralla, syö kaikki heti. Silloin ei kukaan varasta niitä, eikä sinulla ole huolia. Ole kuin taivaan lintu!
        Hanki sellaista omaisuutta, jonka voit aina kuljettaa mukanasi: opettele kieliä, perehdy maihin, tutustu ihmisiin. Muistisi olkoon vaeltajan pussisi. Paina mieleesi! Paina mieleesi! Vain nämä katkerat siemenet saattavat kerran alkaakin kasvaa.
        Katsele - ympärilläsi on ihmisiä. Jotakuta heistä muistelet ehkä myöhemmin koko elämäsi ajan ja järsit rystysiäsi, kun et tullut kysyneeksi. Ja mitä vähemmän puhut, sitä enemmän kuulet. Arkkipelagin saarelta toiselle kulkee ihmiselämän ohuita säikeitä. Ne kietoutuvat toisiinsa, koskettavat toisiaan jonakin yönä juuri tällaisessa kolkkuvassa puolipimeässä vaunussa, sitten ne erkanevat ikiajoiksi. Paina korvasi kuuntelemaan niiden hiljaista huminaa ja vaunun alta kohoavaa tasaista kolketta. Se on elämän värttinän ääni."

Toisen osan viimeisessä, neljännessä luvussa Saarelta saarelle, puhutellaan myös vapaudessa eläviä. Vangitseminen avaa silmät sille, mikä elämässä lopulta voi olla tärkeää, ja saa vapaudessa elävien murheet näyttämään kovin mitattömiltä:

"Miten saada heidät [vapaudessa elävät] käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammuttavaksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleskelevat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoittumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisestä? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvat, molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa silmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..."

Teoksen kolmas osa, Tappotyöleirit, keskittyy kuvaamaan leirejä ja työn tekemistä leireissä. Luvussa kaksi, Arkkipelagi kohoaa merestä, kuvataan leirin työolosuhteita "parhaalla valoisalla kaksikymmentäluvulla, jo ennen 'yksilön palvontaa', aikana jolloin Maan valkoinen, keltainen, musta ja ruskea rotu katsoivat meidän maahamme kuin vapauden soihtuun. Se tapahtui vuosina, joina näyttämöillä laulettiin hauskoja pikku lauluja Solovetskista". Työnteon kuvauksen kohta on moniääninen; Solžsenitsyn lainaa kohtia aikakauslehden artikkelista vuodelta 1930 ja kommentoi niitä:

"'Suuria vaikeuksia kohdaten rakennettiin soratie Belajajoen laaksoon Vudjarv-järven rantaan Kukisvumtšorr-vuorelle (Apatit) asti, yhteensä 27 kilometriä, ja suot täytettiin' - millä luulette täytetyn? sehän tunkee itsestään kielelle, eikö totta? mutta ei paperille... - 'hirsillä ja hiekkakivimöhkäleillä, niin että vuorten oikukkaat reliefit tasoittuivat.' Sitten USLON rakensi sinne myös rautatien - '11 kilometriä yhden talvikuukauden aikana'... - (Miksi kuukaudessa? Miksei voitu lykätä kesään?) 'Tehtävä näytti mahdottomalta toteuttaa. Maansiirtotöitä 300000 kuution edestä (napapiirin takana! talvella! ja onko se muka maata? pahempaa kuin graniitti!) oli määrä tehdä yksinomaan käsivoimin - hakulla, kangella ja lapiolla. (Mahtoiko olla rukkasiakaan?...) Lukuisat sillat viivyttivät töiden edistymistä. Vuorokaudet ympäri, kolmessa vuorossa, petrolilamppujen valo lävistämässä napapiirin yötä, yhä kauemmaksi kuusimetsään etenevä hakkuu, kantojen vääntämistä, pyryssä joka tukkii tien lumella yli miehen korkeudelle."

Työnteon kuvauksen jälkeen kirjailija siirtyy puhuttelemaan lukijaa: "Lukekaapa uudelleen. Sulkekaa silmänne. Kuvitelkaapa nyt: te, avuton kaupunkilainen, Tšehovin myötähuokailija, tuossa jäisessä helvetissä! Te, kalottipäinen turkmeni, tuossa yöllisessä lumituiskussa! Ja alkakaa vääntää kantoja!" Ainakin itse kykenen samastumaan tähän kuvailtuun positioon, "avuttomaksi kaupunkilaiseksi", "Tšehovin myötähuokailijaksi" (! mikä mahtava kielikuva), joka ei kyllä kovinkaan pitkälle noissa olosuhteissa selviytyisi. Ja kyllä: leireihin vietiin myös naisia. Eikä vain miehiä ja naisia, vaan myös lapsia, joiden vangitsemisesta ja vangitsemisen syistä kerrotaan seitsemännessätoista luvussa, Alaikäiset:

"- - silmät kirkkaina he [puolueen tuomarit] tuomitsivat lapsia kolmeksi, viideksi, kahdeksaksi ja kymmeneksi vuodeksi yleisiin leireihin!
        Eikä noille ipanoille annettu tähkäpäiden keritsemisestä vähempää kuin 8 vuotta!
        Ja taskuntäydestä perunoita - yhdestä pikkupojan taskullisesta perunoita - niin ikään kahdeksan vuotta!
        Kurkkuja ei noteerattu niin korkealle. Kolhoosin vihannestarhasta ottamistaan kymmenkunnasta kurkusta Saša Blohin sai viisi vuotta.
        Ja Kustanain alueen Tšingirlausin rajonikeskuksessa nälkäinen 14-vuotias tyttö Lida meni poimimaan kadulta kuorma-autosta valunutta kapeaa jyväviivaa roskineen päivineen (jyväthän olisivat kuitenkin menneet hukkaan). Niinpä hänet tuomittiin vain kolmeksi vuodeksi, koska otettiin huomioon lieventävä asianhaara, että hän ei ollut anastanut sosialistista omaisuutta suoraan pellolta eikä aitasta."

Työskentelyolosuhteet leireillä näytetään erittäin alkeellisina ja vaadittavat työmäärät, "normi", utopistisina. Seuraava katkelma on kolmennen osan kolmannesta luvusta, Arkkipelagi lähettää etäpesäkkeitä. Katkelmassa kerrotaan Vienan kanavan rakentamisesta Belomorsko-Baltiiski kanal -kirjaa siteeraten ja kommentoiden:

"Meillä on niin kova kiire, että työmaalle viimein saapuneilla insinööreillä ei ole piirustuspaperia eikä viivottimia eikä nastoja (!) eikä edes valaistusta työskentelyparakissa. He tekevät työtä öljytuikkujen valossa, mikä tuo mieleen kansalaissodan! - kirjoittajamme riemuitsevat.
        - - Täällä on normina louhia kaksi kuutiometriä graniittikalliota ja kuljettaa kottikärryillä sadan metrin päähän! Ja sataa lunta, joka peittää kaiken, ja kottikärryt suistuvat silloilta lumeen. - -
        Mutta kirjoittajat puhukoot: 'kottikärryt mutkittelivat märillä laudoilla ja kaatuilivat', 'tällaisia kottikärryjä tuuppaileva ihminen näytti aisojen väliin valjastetulta hevoselta', silloinkin kun kuljetettiin kalliomurskan asemesta jäätynyttä maata, 'kottikärryjen kuormaaminen kestää tunnin'. Tai yleisempi näky: 'Lumen peittämä rujo syvänne oli täynnä ihmisiä ja kiviä. Ihmiset harhailivat ja kompastuivat kiviin. Kaksissa tai kolmissa miehin he kumartuivat, tarttuivat järkäleeseen ja yrittivät nostaa. Järkäle ei liikahtanutkaan. Silloin kutsuttiin avuksi neljäs, viides... .' Mutta tässä tulee avuksi mainion vuosisatamme tekniikka: 'järkäleet vedetään montuista verkoilla', ja verkkoa kiskoo touvi, joka kiertyy 'hevosen pyörittämälle rummulle'! Tai toinen menetelmä: puukurjet kivien nostamiseen. Tai vaikkapa Vienan kanavatyömaan ensimmäiset mekanismit.
        Ja nämäkö [pakkotyöläiset] muka ovat tuholaisia? Nämähän ovat nerokkaita insinöörejä! Heidät on paiskattu 20. vuosisadalta luolakauteen - ja katsokaa, he suoriutuvat!
        Vienan kanavatyömaan pääasiallinen kuljetusväline? - työntörattaat, saamme tietää kirjasta. Lisäksi on Vienan fordeja! Ja ne ovat tällaisia: neljälle pyöreälle puupöllille (telalle) on asetettu painava puulava. Kaksi hevosta hetää tällaista fordia ja kuljettaa kivet pois. Kun taas kottikärryjä kuljetetaan kahteen pekkaan - ylämäissä auttaa koukkaaja. Entä miten kaataa puut, ellei ole sahoja eikä kirveitä? Siitäkin meikäläiset hoksottimet suoriutuvat: puihin sidotaan köysiä, ja prikaatit kiskovat vuorotellen eri suuntiin - huojuttavat puut kumoon! Meikäläiset hoksottimet suoriutuvat vaikka mistä! Miksikö? Siksi että KANAVAA RAKENNETAAN TOVERI STALININ ALOITTEESTA JA MÄÄRÄYKSESTÄ! kirjoitetaan sanomalehdissä ja toistellaan radiossa joka päivä.
        - -
        Tämän rakennushankkeen suurenmoisuus onkin juuri siinä, että se toteutetaan ilman nykyaikaista tekniikkaa ja aivan ilman toimituksia! 'Tämä ei olekaan kuihtuvan eurooppalais-amerikkalaisen kapitalismin vauhtia. Tämä on sosialismin vauhtia!' kirjoittajat ylpeilevät. (1960-luvulla saamme tietää, että sitä nimitetään suureksi harppaukseksi.) Kirjassa ylistetään nimenomaan tekniikan jälkeenjääneisyyttä ja käsityötä. Eikö ole nostureita? Tehdään omasta takaa! Ja niin valmistetaan 'derriekejä', puisia nostureita, joihin vain kitkaiset osat valetaan metallista itse. 'Kanavalla on oma teollisuutensa!' kirjoittajamme riemuitsevat. Kottikärryjen pyörätkin valetaan omatekoisessa kupoliuunissa!
        Maa tarvitsi kanavan niin nopeasti, että rakennustyömaalle ei löytynyt kottikärrynpyöriä! Leningradin tehtaille se olisi ollut ylivoimainen tilaus!
        Ei, epäoikeudenmukaista ja väärin olisi verrata tätä 20. vuosisadan hurjinta rakennushanketta, 'kottikärryillä ja hakuilla' rakennettua mannerkanavaa, Egyptin pyramideihin: sillä pyramideja rakennettaessahan käytettiin nykyaikaista tekniikkaa!! Meidän tekniikkamme oli neljänkymmenen vuosisadan takaa!
        Siinä tappokone olikin! Meillä ei ollut kaasua kaasukammioihin."

Vienan kanava on edelleen olemassa. Tosin alun perinkin siitä kaivettiin liian matala, joten sitä ei ole juurikaan käytetty. Mutta kuten yllä olevasta katkelmastakin huomaa, leireillä olosuhteet olivat kamalat ja pulaa oli kaikesta: ruoasta, lämmöstä, asuinrakennuksista, vaatteista, työvälineistä ja -koneista... Ja näistä olosuhteista on johdettavissa kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja, jotka liittyvät työskentelymoraaliin, kannattavuuteen ja työn jälkeen.

Solženitsyn käyttää teoksessaan paljon käsitettä "tuhta" (oikeasti ilmeisesti "tufta", mutta kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esille sen, että hän haluaa käyttää juuri tätä vankipuhekielistä versiota termistä). "Tuhta"-käsitettä, käsitteen merkitystä ja "tuhtan" itsensä merkitystä koko leirijärjestelmälle avataan yksityiskohtaisesti kolmannen osan viidennessä luvussa, Arkkipelagin perusta. "Tuhta" on teeskenneltyä työtä, täydellistä epätyötä olemassaolemattomine tuloksineen, jotka kuitenkin kirjataan ja jotka näkymättömästi siirtyvät paikasta toiseen, koska se hyödyttää niin vankeja kuin vartijoitakin. Solženitsyn kuvailee, kuinka leireillä ensimmäisinä menehtyvät työtäpelkäämättömät, riuskat kulakit, kun he yrittävät tosissaan täyttää ylisuuria työnormeja mitättömällä ravinnolla, huonolla levolla ja muutoinkin epäinhimillisissä oloissa. Niinpä leirillä ja mahdollisesti leiriltä selviytyäkseen on parasta oppia "tuhtaamaan": näyttämään siltä, kuin tekisi työtä, vaikka oikeasti ei teekään.

Vienan kanavan rakennustöissä "tuhta" konkretisoitui esimerkiksi kanavan sulkuporttien rakentamisessa. Koska alun alkaenkaan ei ollut kunnollisia materiaaleja jykevien sulkuporttien (tai minkään muunkaan) rakentamiseksi, insinöörit kehittivät puuportit, jotka oli tarkoitus täyttää kivillä ja maa-aineksella. Työskentely tapahtuu talvella ja on äärimmäisen raskasta. Vangit keksivät laittaa sulkuporttien täytteeksi paitsi sitä, mitä piti, myös jäälohkareita. "Tuhta" ei paljastu, niin pitkään kuin on talvi, mutta kevään tullen...

Kolmannen osan kahdennessakymmenennessätoisessa luvussa Me rakennamme "tuhtaaminen" tulee esiin myös työn kannattavuutta kuvaavassa katkelmassa:

"Tiesihän GULAG, mistä tuuli puhalsi! Heti perään ropisivat Toveri Stalinin kuolemattomat historialliset Kuusi Ehtoa, ja niiden joukossahan oli kannattavuus - ja meillä on jo! meillä on jo! - - Ja tuleehan vanki-insinööri halvemmaksi kuin vapaa: hänellehän ei tarvitse maksaa palkkaa! Taas kannattavuutta! - -
         Niin että tätä linjaa - Arkkipelagi tehtävä ilmaisiksi! - vedettiin jo kaukaa, sitä vedettiin vääjäämättömästi.
        Mutta vaikka kuinka yritettiin, vaikka kuinka reuhdottiin ja katkottiin kynnet kallioon, korjailtiin suunnitelmien täyttämisraportteja, kaksikymmentäkin kertaa ja kumilla raaputettiin puhki, ei ollut Arkkipelagissa kannattavuutta - eikä milloinkaan tulekaan! - -
        Ja syyt ovat nämä. Ensimmäinen ja tärkein on vankien kehno tietoisuus, noiden tylsien orjien tolkuttomuus. Paitsi että heistä ei irtoa sosialistista uhrautuvuutta, he eivät osoita edes tavallista kapitalistista ahkeruutta. Koko ajan he odottavat sopivaa tilaisuutta raunioittaa jalkineensa - ettei tarvitsisi mennä työhön - tai rikkoa vinssin, irrottaa pyörän, rikkoa lapion, upottaa ämpärin, vain saadakseen verukkeen istuskella ja tupakoida. Kaikki minkä leirivangit tekevät rakkaalle valtiolleen on avointa ja äärimmäistä hutilointia: heidän tekemänsä tiilet hajoavat käsiin, maali hilseilee paneeleista, laasti lohkeilee, pylväät kaatuilevat, pöydät heiluvat, jalat putoilevat ja kädensijat irtoilevat. Kaikkialla on vikoja ja virheitä. Yhtenään on jo kiinni naulattu kansi raastettava auki, jo täytetty kaivanto avattava, jo valmiiksi muuratut seinät rikottava kangella ja poralla. Steplagiin tuotiin 1950-luvulla upouusi ruotsalainen turbiini. Se saapui hirsistä tehdyssä kehikossa - kuin mökissä. Oli talvi ja kylmä, ja niinpä vanginpenteleet kiipesivät salvokseen hirsien ja turbiinin väliin ja sytyttivät nuotion lämmitelläkseen. Siipien hopeajuotos suli ja - turbiini heitettiin menemään. Se oli maksanut kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta. Siinä sinulle kannattavuutta!"

Samaisessa luvussa oleva kohta, jossa kuvaillaan rakentamisen laatua, on yllättävän ajankohtaisesti sovellettavissa nykyaikaan:

"Kun Moskovassa Ogarjovin kadulta purettiin uusien talojen tieltä vanhoja, yli vuosisadan ikäisiä, välikattojen palkkeja ei suinkaan heitetty menemään eikä niitä pantu edes polttopuuksi vaan - lähetettiin raaka-aineeksi puusepänverstaaseen! Ne olivat HELÄHTELEVÄÄ puhdasta puuta. Sillä lailla meidän isoisämme osasivat kuivata.
        Kun taas meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu. Pitäisikö vielä ruveta odottelemaan, kunnes palkit kuivuvat? Kalužkaja Zastavalla me sivelimme palkit kaikkein uusimmilla antiseptisillä aineilla, mutta silti palkit lahosivat, ja niihin ilmaantui sientä ja päälle päätteksi niin nopeasti, että jo ennen talon luovuttamista oli pakko repiä lattiat auki ja vaihtaa palkit uusiin."

Niinpä niin, "meillä on aina kiire, meillä on aina hoppu", ja jälki sen mukaista. 

Gulag - Vankileirien saariston neljännen osan nimi on Sielu ja piikkilanka. Tämän osan kolmannessa luvussa Kurmotettu vapaus havainnoidaan viiltävästi skitsofrenisen valvonta- ja väkivaltayhteiskunnan vaikutusta kansalaisiinsa. Tässä luvussa esitetään historiallinen esimerkki orwellilaisesta kaksoisajattelusta, ja kaksoisajattelu näyttäytyy henkiinjäämisen keinona, elinehtona:

 "Jokaisen edes sivun verran tekstiä julkaisseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen puhujalavalle nousseen ihmisen on täytynyt valehdella. Jokaisen mikrofoniin puhuneen ihmisen on täytynyt valehdella.
        Mutta jos se edes rajoittuisi siihen! Sen lisäksihän: jokainen keskustelu esimiesten kanssa, jokainen keskustelu kaaderiosastossa, yleensä jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista - välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa. Ja jos hölmö keskustelukumppani kahden kesken sanoo sinulle, että me peräännymme Volgalle saakka houkutellaksemme Hitlerin syvemmälle tai että amerikkalaiset tiputtelevat meille koloradonkuoriaisia, on oltava samaa mieltä! on ehdottomasti oltava samaa mieltä! Ja pään ravistus nyökkäyksen asemesta voi maksaa sinulle muuton Arkkipelagiin - - .
        Mutta ei tässäkään vielä kaikki: lapsesi varttuvat! Jos he ovat jo kyllin isoja, te ja vaimonne ette saa lasten kuullen puhua avoimesti, mitä ajattelette - -. Mutta jos lapsenne ovat vielä pieniä, silloin on ratkaistava, miten heitä on viisainta kasvattaa: heti alusta alkaenko tarjoilla heille valhe totuutena (jotta heidän elämänsä olisi helpompaa) ja siinä tapauksessa ikuisesti valehdella vielä heillekin, vai puhuako heille totta - ja ottaa se riski, että heille sattuu lipsahdus, että he puhuvat sivu suunsa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa on siis heti opetettava lapsille, että totuus on tuhoisa, että kodin ulkopuolella pitää valehdella, aina vain valehdella, niin kuin äiti ja isä valehtelevat."

Onko yllä kuvatussa tilanteessa mahdollista sekä säilyä hengissä että pysyä järjissään? Entä säilyttää sielunsa?

Teoksen viides osa on nimeltään Pakkotyö. Osassa kuvataan oloja pakkötöissä, vankeja, karkaamisyrityksiä ja Kengirin leirin kapinaa. Karkaamisia ja karkaamisyrityksiä kuvailevissa kertomuksissa on niin intensiivinen jännite, että niitä lukiessa kirjaa on mahdotonta laskea käsistään. Ja olosuhteet ovat niin hirvittävät, ettei voi kuin todeta, että ihminen voi säilyä hengissä yllättävän pitkään ja yllättävän vähällä. Olosuhteet tosin ovat hirvittävät jotakuinkin kaikkialla, minne teoksessa olevat kuvailut ja kertomukset yltävät.

Pakkotyö-osassa tulee ilmi kapinan tai vallankumousen yrittämiseen liittyvä kuvainnollinen, lähes aforistinen lausahdus: "Tilanne oli hieman samantapainen, kuin jos juna kuljettaisi teitä toiseen suuntaan kuin haluatte, ja te päättäisitte hypätä junasta: teidän olisi hypättävä menosuuntaan, ei junan kulkua vastaan." Siinäpä vinkki kaikille vallankumouksellisille.

Teoksen kuudes osa on nimeltään Karkotus. Nimen lukiessaan kuvittelee jo, että nyt kuvataan kenties suhteellisesti onnekkaampien osaa, mutta karkotus näytetään suorastaan pahempana kuin leirille joutuminen. Leirillä kuitenkin tarjotaan jonkinlainen asuinsija (vaikka se olisi itse rakennettava keskellä talvella keskelle erämaata ilman välineitä ja materiaaleja) ja jonkinlainen ravinto (vaikka se koostuisi vain "litkusta", jostakin leipää etäisesti muistuttavasta ja kuivatuista sillinpäistä), mutta karkotuksessa yksilö joutuu vastaamaan näistä itse. Eikä henkiinjääminen aina ole taattu. Kuudennessakin osassa on aforisminomaiseksi kiteytynyt ajatus: "Sanokaamme yleistävästi: jos järjestelmä on moraaliton, alamainen on vapaa kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan."

Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen ja viimeisen osan nimi on Stalinia ei enää ole. Nimensä mukaisesti osa kuvaa Stalinin jälkeistä aikaa Neuvostoliitossa.

Aleksandr Solženitsynin laaja novelli Ivan Denisovitšin päivä, joka sijoittuu leiriin ja kuvaa leiriä vangin näkökulmasta, sai julkaisuluvan Neuvostoliitossa Nikita Hruštšovin kaudella, vuonna 1962. Gulag - Vankileirien saariston seitsemännen osan ensimmäisessä luvussa Miten se kuitataan nyt Solženitsyn kirjoittaa Ivan Denisovitšin päivälle julkaisuluvan myöntäneestä Hruštšovista, että tämä "oli aivan varma siitä, että se oli Stalinin leireistä, että h ä n e l l ä ei sellaisia ollut". Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Solženitsyn kuvaa omaa etääntymistään leirikokemuksista, omaa henkistä sulautumistaan neuvostoyhteiskuntaan, ja havahtumistaan:

"Mutta että minäkin, minä [vilpittömästi uskoin, että Arkkipelagi oli menneisyyttä]! - sillä myös minä antauduin vietäväksi, ja minulta se oli anteekstiantamatonta. - - Minäkin luulin vilpittömästi tuoneeni kertomuksen [Ivan Denisovitšin päivä] menneisyydestä! Minunko kieleni oli unohtanut leirilitkun maun? - olinhan vannonut, etten unohda. Minäkö en ollut oppinut tuntemaan koirantaluttajien luonnetta? Enkö minä hankkiutuessani Arkkipelagin kronikoitsijaksi tiedostanut, miten rakas ja tarpeellinen se oli valtiolle? - -
        - - Vaan meninpä lankaan... Vaan uskoinpa... Uskoin emämaan hyväntahtoisuuteen. Uuden elämäni hyvinvointiin. Ja sieltä tulleiden viimeisten ystävien kertomuksia: on käynyt helpommaksi! kuri on lieventynyt! päästävät, päästävät! kokonaisia vyöhykkeitä suljetaan! vartiointihenkilökuntaa erotetaan...
        Ei - me olemme tomua! Ja tomun lakien alaisia. - -
        Niinpä vielä kolmas kirjeiden virta n y k y i s i l t ä vangeilta yllätti minut, vaikka juuri se oli kaikkein luonnollisin, vaikka juuri sitä minun olisikin pitänyt ensi sijassa odottaa.
        Ryppyisillä paperilapuilla, pois pyyhkiytyvillä lyijykynillä, sitten tilapäiskuorissa, usein vapaiden osoitteella varustamissa ja postittamissa - siis vasemmalla kädellä - lähetteli minulle vastalauseitaan ja jopa vihansa ilmauksia - tämän päivän Arkkipelagi.
        Nekin kirjeet olivat yhteen sulautuvaa huutoa. Mutta ne huusivat: 'Entä me!!??'
        Sillä teokseni vaiheilla noussut lehdistökohu, joka kääntyi vapauden ja ulkomaiden tarpeiden mukaiseksi, toitotti siihen suuntaan että 'tämä oli mutta ei ikinä toistu'.
        Ja vangit parkaisivat: kuinka niin ei toistu, kun me istumme parastaikaa ja samanlaisissa olosuhteissa?!"

Katkelman lopussa oleva vankien parkaisu "kuinka niin ei toistu", "me istumme parastaikaa" saa miettimään myös meidän aikaamme ja jokaisen henkilökohtaisesti omaa tekopyhyyttä: Eurooppa Saksan johdolla on tehnyt tiliä holokaustista, ettei historia enää toistuisi. Miltä kaikelta maailmassa kuitenkin suljemme silmämme, mikä kaikki tapahtuu parastaikaa, mutta me vain emme katso kohti? Gulag - Vankileirien saaristo ei siis ole kirja vain eräästä historiallisesta ajanjaksosta, vaan se havahduttaa miettimään myös nykyaikaa.

Solženitsyn käsittelee useassa kohdin massiivista teostaan kieltä, kulttuuria ja kirjoittamista. Nimistä, nimeämisen voimasta ja nimien jatkuvasta muutoksesta hän kirjoittaa eräässä kolmannen osan toisen luvun, Hallitsijat vaihtuvat, Arkkipelagi pysyy, alaviitteessä (joita teoksessa muuten on rutkasti):

"- - pyrin selostamaan tärkeimmän, minkä tiedän nykyleireissä vallitsevasta tilanteesta.
        Missä 'leireissä'? Leirejähän ei ole - siinä Hrutštšovin vuosien tärkeä uutuus! Olemme päässeet tuosta Stalinin painajaismaisesta perinnöstä! Porsas ristittiin sorsaksi, ja leirien sijasta meillä onkin nykyään - siirtoloita. Emämaa - siirtomaa, alkuasukkaat elävät siirtomaissa, niinhän kuuluukin olla? Ja niinpä ei ole enää GULAGiakaan vaan GUITK (ja hyvämuistinen lukija hoksasikin jo että tämäkin nimi sillä on aikoinaan ollut, kaikki on ollut ennenkin.) Jos vihdoin lisätään, että MVD:täkään meillä ei enää ole, vaan on MOOP, niin myönnämme, että laillisuuden kaikki periaatteet ovat olemassa ja ettei metelöimiseen ole syytä.
        [--> Alaviite:] Mielenkiintoista miten tämän instituution toiminnan julkisista ja vakiomuotoisista kehumisista huolimatta se jonkin sisäisen etsimisen pakosta ei millään jaksa kauan pysyä saman nimityksen nahoissa, vaan jokin painaa sitä, ja sen on koko ajan pakko pyrkiä ryömimään uudistettuun nahkaan. Tällä tavalla me olemme MOOPinkin saaneet. Kuulostaa erittäin uudelta, todellakin, tuoreelta korvalle? Mutta pisteliäs kieli kuitenkin pettää ja paljastaa. Tuloksena on suojelemisen (ven. o h r a n a) ministeriö eli siis - o h r a n a? Noin kohtalokkaita nimet ovat! Minne niitä pääsisi pakenemaan?"

Yhtä alleviivaavan ironista uusnimi-esimerkkiä ei tule mieleen, mutta jatkuva kikyjen, sotejen ynnä muiden mitääntarkoittamattomien uuslyhenteiden kanssa painiminen tulee mieleen kohtaa lukiessa; tai Orwellinkin mieleen tuova terveyskeskusten uudelleennimeäminen hyvinvointikeskuksiksi - sairaalat sentään taitavat vielä olla sairaaloita.

Kolmannen osan kolmannessa luvussa, koko teoksen viimeisessä luvussa Laki tänään, muistutetaan vangitsemisten ja oikeudenkäyntien - tuomitsemisen - logiikasta, jota teoksessa käsitellään aiemminkin:

"Juridisia epidemioita puhkeaa entiseen tapaan, helpottamaan oikeustyöntekijöiden aivotyötä, ja jopa lehdetkin vihjaavat niille, jotka osaavat lehtiä lukea: jos on alettu kirjoitella huliganismista, tiedä - huliganismipykälän perusteella pannaan rutosti istumaan; jos kirjoitetaan valtiolta varastamisesta, tiedä - kavaltajia pannaan istumaan."

Uutisia piti siis osata lukea ja tulkita rivien välistä. Gulagin historiaa ei ole kohdattu ja käsitelty samalla tavalla kuin holokaustin, joten on merkittävää, että siitä on kirjoitettu tämä teos, vaikka Solženitsyn jo siteeramissani jälkisanoissaan toteaakin "En lopettanut työtä siksi, että katson kirjan olevan siihen valmis, vaan siksi, että elinaikaani ei siihen enää liikene".

Iloitsen siitä, että käytin omaa elinaikaani tämän teoksen lukemiseen. Paitsi että Gulag - Vankileirien saaristo kertoi minulle sellaisesta historiasta, josta tiesin aiemmin hyvin pintapuolisesti, se on myös maailmankuvaa muuttava kirja. Ken teoksen lukee, ei enää ole entisensä.

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

 

"Olen juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun Olof Palme ammutaan."

Like, 2012. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Et eventyr, 2011. 367 s.

Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran on upea romaani. Tekisi mieli sanoa, että romaanin tunnelma on satumainen, mutta siitä sanasta tulee mieleen myös vääränlaisia konnotaatioita. Olipa kerran -romaanissa nimittäin ei ole lainkaan kyse ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä tuhkimotarinasta tai glitterin kimalluksesta, vaan satumaisuus tai taianomaisuus syntyy aivan toisin tavoin.

Alkuun on myös sanottava, että inhoan lapsikertojan käyttämistä kirjallisuudessa. Silloin usein tulos on kömpelö tai alleviivaava, mutta Olipa kerran tekee tässä täydellisen poikkeuksen. Romaanin ensimmäisen puoliskon ajan kerronta suodattuu lapsipäähenkilön läpi, romaanin toisen puoliskon ajan saman henkilön, joka on kasvanut nuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Olipa kerran -romaanissa lapsipäähenkilön käyttäminen toimii, sillä sen avulla tarina ja olosuhteet, jotka tavanomaisesta aikuisperspektiivistä vaikuttaisivat epävakailta, köyhiltä ja ankeiltakin, saadaan näyttämään aivan normaaleilta, turvallisilta ja kiehtovilta.

Romaanin tarina kertoo isästä ja pojasta. He asuvat kahdestaan, ja isä tekee milloin mitäkin hanttihommia. He muuttavat usein, ja lähdöt paikasta toiseen ovat nopeita ja äkillisiä. Poika viettää paljon aikaa yksin tai isän kanssa kahdestaan. Poika ei käy koulua ja parivaljakko elää elämäänsä jotakuinkin yhteiskunnasta irrallaan, sen varjoissa ja marginaaleissa.

Romaani on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä ja se näyttää, kuinka elämän voi elää täysin eri tavalla kuin mitä pidetään tavanomaisena. Toisaalta kyse on myös ongelmista virkavallan, mielenterveiden ja päihteiden kanssa, mutta kaikki tämä jää rivien väliin.

Romaanin kokonaissävy on lohdullinen. "En tiedä teinkö tänään oikein. Kannella ei saa. Mutta en minä kertonutkaan mitään, en kenellekään. Isä sanoo, ettei vääriä valintoja juuri olekaan. Tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni." Mikä tosiaan olisi "väärä valinta"? Asioilla toki on seurauksensa, mutta ehkäpä "tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni", tehdä omat ratkaisunsa, olivatpa ne sitten samankaltaisia kuin enemmistöllä samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä tai hyvinkin normeista poikkeavat.

Olipa kerran -romaanissa on vahva eetos siitä, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka romaanihenkilöiden tekemät ratkaisut eivät olekaan yhdenmukaisia vallisevan moraalin tai yleisen elämäntavan kanssa. Olipa kerran ei selittele tai alleviivaa mitään, vaan henkilöhahmojen ratkaisut taustoitetaan siten, että lukijalle jää tilaa omille tulkinnoilleen siitä, mikä mahdollisesti on oikein ja mikä väärin.

Romaanin tunnelmasta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin teokset, vaikka romaanin maailma ja tarina ovatkin aivan erilaiset kuin Zafónilla. Mutta: aivan upea lukukokemus, vahva suositus tälle teokselle!

9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.

Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...

9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.

Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.

9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

"Naapuri kurkistelee pensasaidan takaa ja kysyy, kuka olen, mitä teen täällä."

Johnny Kniga 2015 (?). Suom. Tarja Lipponen. Alkuteos Allt jag inte minns, 2015. 291 s.

Jonas Hassen Khemirin August-palkittu romaani Kaikki se mitä en muista on filosofinen, tarinaltaan vetävä ja kielellisesti eloisa kertomus siitä, mitä on minuus, ihmisen elämä ja olemassaolo; miten muistamme toisemme ja elämämme tapahtumat, miten nimeämme ja koemme asioita. Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut, ja "kirjailija" koettaa selvittää, kuka Samuel lopultakaan oli ja miksi hän kuoli. "Kirjailija" haastattelee Samuelin ystäviä, tyttöystävää ja äitiä, ja näistä kertomuksista piirtyy esiin kuva siitä, miten Samuelin läheiset Samuelin muistavat. Kuva on ristiriitainen ja häilyvä, ja sellaisena Kaikki se mitä en muista ihmisen ja elämän näyttää.

Romaanin kerrontaratkaisu on vähintääkin haastava. Eri hankilöhahmojen äänet ja kerronnan tasot sekoittuvat toisiinsa. Minun oli toisinaan hankalaa hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, sillä romaanin kerronta lipuu haastatteluissa kolmannesta persoonasta minään, joita romaanissa on siis useita. Myös haastatteleva "kirjailija" on minä, jonka positiota suhteessa muihin henkilöhahmoihin on vaikeaa suhteuttaa. Romaani antaa tähän loppupuolella selvempiä viittauksia, mutta omaa lukukokemustani olisi selkiyttänyt näiden tiedonmurusten saaminen varhaisemmassa vaiheessa; saattaa toki olla, että vihjeitä tulee aiemminkin, mutta en vain huomannut tai osannut tulkita niitä.

Osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Kaikki se mitä en muista on oivallinen romaani.

Kuollut päähenkilö, Samuel, on ollut nuori, maahanmuuttajataustainen mies, joka on ollut töissä maahanmuuttovirastossa. Hänestä saa vaikutelman henkilöstä, joka ei tunne itseään tai saa kunnollista yhteyttä itseensä mutta joka yrittää sitä kaikin keinoin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kokemuspankki: Samuel haluaa kokea paljon ja monenlaisia asioita, joita hän houkuttelee myös ystäviään kokemaan. Kokemuspankkitalletukset näyttäytyvät ystäville eri valossa:

"Voi kuulostaa jälkikäteen spontaanilta ja hauskalta. Mutta ei se sitä ollut. Koko jutussa oli jotain väkinäistä. Samuel etsimällä etsi uusia kokemuksia, mutta ei pystynyt nauttimaan niistä. Mitä enemmän hän puhui talletuksista Kokemuspankkiin, sitä tyhjemmältä puheet kuulostivat. Muistan että hän säälitti minua. Hän vaikutti yksinäiseltä. - - Jonkinlaista epätoivoa ja pelkoa. En tiedä mitä."

Samuelin epäyhtenäinen minuus näkyy myös hänen muissa tavoissaan, kuten hänen puhetavassaan:

"Sitten se alkoi. Eikä sitä saanut loppumaan. Ensiksikin äänensävy. Aloin ajatella, että Samuel kuulosti teennäiseltä. Huomasin että hän muunsi yhtenään puhetapaansa. Jos hän osti savukerasiaa vanhalta rouvalta kirpparilla, hän alkoi puhua kuin vanha eukko. - - Ja kaikkein iljettäviltä oli, että ihmiset uskoivat häntä. Eivät kaikki, mutta aika monet. - - Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö laisinkaan hänen todellista minuuttaan?"

Sitaatti havainnollistaa osuvasti myös sitä, kuinka romaani kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin tunnemme toisemme tai onko toisen tunteminen edes mahdollista. Persoona näyttää koostuvan - ainakin Samuelin tapauksessa, ainakin sen perusteella, mitä hänen läheisensä kertovat hänestä - erilaisista naamioista, pyrkimyksestä aitouteen ja yhteyteen, mutta kyvyttömyydestä saavuttaa niitä.

Kerronta paljastaa taidokkaasti myös sen, kuinka tulkinta tapahtuu aina suhteessa paitsi tulkittavaan, myös tulkitsijaan itseensä. Itaruus on ominaisuus, jota ehkäpä kukaan ei haluaisi tunnistaa itsessään, ja kyseistä ominaisuutta romaanien henkilöhahmojen välillä pallotellaan varsin paljon. Lukijalle jää eri henkilöhahmojen erilaisten tulkintojen vuoksi varsin tulkinnanvaraiseksi se, kuka loppujen lopuksi on saita. Tässä yksi näyte saituus-teeman käsittelystä:

"Syksy kylmeni, päivät lyhentyivät, pimeys levittäytyi enkä voinut katsoa Samuelia ajattelematta hänen saituuttaan. Sitä miten hän antoi minun empimättä maksaa, menimmepä elokuviin, syömään, kahville tai ostamaan kukkia. Kun hän maksoi, minä kiitin. Kun minä maksoin, hän otti iloisesti tavarat vastaan ja livahti kaupasta ulos. Hän näytti vähät välittävän rahasta. Ja mitä vähemmän hän välitti, sitä enemmän minun oli välitettävä. Lopulta minua ei enää ärsyttänyt hänen saituutensa vaan minun oma saituuteni."

Romaanin kieli (kiitos, suomentaja Tarja Lipponen!) on kiehtova yhdistelmä uskottavaa, nykyaikaista puhekielisyyttä ja yleiskieltä. Ote on elämänfilosofinen, poukkoileva ja osuvilla esimerkeillä konkretisoiva, kuten vaikkapa tästä Samuelin äidin kantaaottavasta vuodatuksesta on huomattavissa:

"Minä huolehdin kaikista äidin pankkiasioista ja sain hädin tuskin kiitoksen sanaa. Se ei ilmeisesti ollut mitään verrattuna siihen, että veljeni kävivät erään kerran hakemassa äidin hoivakodista ja veivät hänet syömään Kistan McDonald'siin. He joivat banaanipirtelöä! Ja söivät omenapiirakkaa! Äiti kertoi siitä kuin hänen rakkaat poikansa olisivat keksineet pirtelön, drive-in-ravintolat, maantien, taivaan ja ilmakehän, joka ympäröi heitä, kun he istuivat autossa mussuttamassa ruokaansa. Tyttären oletetaan kuin itsestään hoitavan tietyt asiat."

Jos haluaa sekä lukea nautittavaa kirjallisuutta että haastaa itsensä lukijana, Kaikki se mitä en muista on oikea valinta.

Erica Jong: Elä ja uneksi

"Ennen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin."

S&S 2016. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Alkuteos Fear of Dying, 2015. 314 s.

Erica Jongin esikoisromaani Lennä, uneksi (1973, suom. 1976) teki minuun vaikutuksen avoimella identiteettipohdinnallaan ja suorasukaisuudellaan, joka ilmenee niin tuona pohdintana, yhteiskuntakritiikkinä kuin myös seksikuvauksina. Jongin viimeisin romaani Elä ja uneksi jatkaa samalla tematiikalla ja nähdäänpä siinä sivuhenkilönä Lennä, uneksin päähenkilö Isadora Wing. Siinä missä Lennä, uneksi kertoo nuoruudesta tai nuoresta aikuisuudesta, Elä ja uneksi -romaanissa päähenkilö Vanessa Wonderman on kuusikymppinen nainen.

Vanessaa kuitenkin askarruttavat samat asiat kuin Lennä, uneksin Isadoraa: seksuaalisuus, identiteetti, saavuttaminen ja menettäminen. Perspektiivi vain on täyin eri: Vanessalla on huomattavasti enemmän elämänkokemusta kuin Lennä, uneksin Isadoralla. Vanessa kaipaa nuoruuttaan, hän ei halua tulla vanhaksi, menettää seksuaalisuuttaan ja kiinnostavuuttaan, mutta nuoruudenkaipuu on paradoksaalista: hän haluaisi takaisin nuoruuteen, mutta sillä elämänkokemuksella, joka hänellä on. Hän ei kaipaa nuoruuden ahdistavuutta ja sitä epävarmuutta, jota hän tunsi itsessään nuorena.

Paradoksaalinen nuoruudenkaipuu piinaa Vanessa eritoten sekavissa unissa, joissa hän aikamatkailee holtittomasti ja kykenemättä kontrolloimaan kelloa ja kalenteria: milloin hän päätyy liian varhaiseen aikaan, vanhempiensa nuoruuteen ennen omaa syntymäänsä, milloin puolestaan liian myöhäiseen aikaan, jolloin hän on jo kuollut.

Elä ja uneksi -romaanissa on päähenkilönsä elämänvaiheesta johtuen paljon samankaltaista pohdintaa kuin Merete Mazzarellan vanhenemista käsittelevissä esseistisissä teoksissa. Vanessa Wonderman on naimisissa itseään parikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, ja avioliiton tulevaisuus näyttää koko ajan yhä seksittömämmältä. Vaikka Vanessa rakastaa miestään, hän ei kuitenkaan halua luopua seksistä. Mikä ratkaisuksi? Ratkaisua etsiessään Vanessa pohtii kiinnostavalla tavalla hyvän seksin määritelmää - sillä ei hän niin epätoivoisesti seksiä kaipaa, että hän kaipaisi huonoa seksiä.

Vanessan vanhemmat ovat vielä elossa, mutta he ovat "ikivanhoja", yli yhdeksänkymmentävuotiaita. Suhteessaan vanhempiinsa ihminen on kuitenkin aina lapsi, mitä tematiikkaa romaani käsittelee kiinnostavasti Vanessan näkökulmasta sekä suhteessa hänen vanhempiinsa että suhteessa hänen aikuiseen tyttäreensä, josta on tulossa äiti. Sukupolvien ketjun tematiikkaa ja ihmisen elämän roolien muutoksia tarkastellaan samastuttavalla tavalla.

Elä ja uneksi ei ole yhtä suorasukaisen feministinen kuin Lennä, uneksi, mutta tässäkin romaanista naiseutta tarkastellaan suhteessa miehiin:

"Teen siis muistiinpanoja isästäni ja miehestäni. Oivallan miten samanlaisia he ovat ja miten paljon olen tarvinnut miehiä täydellistämään elämäni. Kerran minulla oli idea elokuvasta, jossa nainen käy tapaamassa jokaista entistä rakastajaansa ja he osoittautuvat kaikki samaksi mieheksi. Onko se minun tarinani? Onko se joka naisen tarina?"

Kun nainen vanhenee, hän oppii myös vaikenemisen taidon. Romaanissa tulee useaan otteeseen esille ajatus siitä, että vanhempana tai äitinä olemisessa olennaista on osata vetäytyä kulisseihin, antaa tilaa, olla sanomatta omia näkemyksiään, vaieta.

Elä ja uneksi on hieno, ajattelemisen aihetta antava romaani, joka käsittelee teemojaan tarkkanäköisesti mutta lämmöllä.

* * *

Lukuhaaste 2016:
17. Kirjassa juhlitaan
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Erica Jong: Lennä, uneksi

"Pan Amin lennolla Wieniin oli 117 psykoanalyytikkoa."

Otava 1976. Suom. Markku Lahtela. Alkuteos Fear of Flying, 1973. 319 s.

Luulin aiemmin, että Erica Jongin Lennä, uneksi on lähinnä eroottinen kesäkirja. Sitten Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Erica Jongin haastattelun, ja kiinnostuin kirjailijasta. Haastattelun perusteella esikoisromaanista syntyi myös varsin kohuisa vaikutelma - eikä vain erotiikan puolesta. Eroottinenkin Lennä, uneksi toki on. Päähenkilö Isadora Wing on kolmikymppinen, toisessa avioliitossaan elävä nainen. Isadorasta paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa hänen fantasioivan "napittomasta panosta" - kasvottomasta, henkilöimättömästä, äkillisestä seksiaktista. Erotiikka on siis vahva osa sekä romaania että Isadoran persoonaa, mutta kioskikirjallisuudesta Lennä, uneksi -romaanissa ei ole kyse.

Lennä, uneksi on vahvan feministinen romaani. Päähenkilö pohtii ja analysoi paljon naiseuden reunaehtoja, sitä lokeroa, joka naiselle on yhteiskunnassa ja suhteessa mieheen määritelty. Lokeroa ja roolia vastaan on helponnäköistä asettua - kuten Isadorakin on tehnyt ja tekee - mutta pahinta on se, että roolin voi alitajuisesti sisäistää, mistä seuraa naisia vaivaava syyllisyys.

Isadora käy syyllisyydestä keskustelun Adrianin kanssa. Isadora on naimisissa Bennettin (joka on myös hänen seitsemäs psykoanalyytikkonsa) kanssa, mutta pyskoanalyytikkojen maailmankongressissa Wienissä Isadora rakastuu silmittömästä Adrianiin.

Keskustelussa Adrian provosoi Isadoraa: "Ihan totta. Eikö sinun mielestäsi hauskuudella ole elämässä mitään virkaa? - - Sinä olet täpötäynnä velvoituksia ja velvollisuuksia ja sitä mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi. Mitä syytä hänellä olisi olla tekemättä? Oletko sinä jonkinlainen hirviö?"

Tähän Isadora vastaa: "Siltä minusta joskus tuntuu. - - Oi, minä olen kyllä puheissa sellainen kuin pitääkin ja minä luulen jopa uskovani niihin mutta salassa minä olen samanlainen kuin se nainen O:n tarinassa. Minä haluan alistua jonkun ison raakalaisen valtaan. 'Jokainen nainen jumaloi fasistia', kuten Sylvia Plath sanoo. Minä tunnen syyllisyyttä siitä että kirjoitan runoja kun minun pitäisi olla keittämässä. Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta. Sinun ei tarvitse lyödä naista jos voit saada hänet tuntemaan syyllisyyttä. Tämä on sukupuolten välisen sodan ensimmäinen periaate Isadora Wingin mukaan. Naiset ovat itse omat pahimmat vihollisensa. Ja syyllisyys on itsekidutuksen tärkein ase."

Ennen syyllisyyspohdintoihin pääsemistä Isadora analysoi avioliittoa instituutiona. Sanan 'avioliitto' suhteen tunnen lukijana osin etäisyyttä teokseen; kenties avioliitolla on amerikkalaisessa (kotirouva)kulttuurissa erilainen merkitys kuin Suomessa, kenties avioliiton asema yhteiskunnallisena rakenteena on muuttunut 1970-luvulta nykypäivään tultaessa. Niin tai näin, miesten ja naisten välisiä suhteita (avioliiton ja siihen liittyvien odotusten kautta) kuvatessaan Isadora on edelleenkin viiltävän osuva.

"Menisivätköhän useimmat naiset naimisiin jos he tietäisivät mitä se merkitsi? Ajattelen nuoria naisia seuraamassa miehiään minne tahansa heidän miehensä menevät seuratessaan työpaikkojaan. Ajattelen heitä heidän äkkiä huomatessaan olevansa ties kuinka kaukana ystävistään ja omaisistaan. Ajattelen heitä asumassa paikoissa joissa he eivät voi työskennellä, joissa he eivät osaa puhua maan kieltä. Ajattelen heitä tekemässä lapsia pelkkää yksinäisyyttään ja ikäsvystyneisyyttään ja tietämättä miksi. Ajattelen heidän miehiään alati kiusattuina ja uupuineina näiden yrittäessä pinnistellä kohti parempia tuloja ja parempaa asemaa. Ajattelen heitä näkemässä toisiaan aviolitton jälkeen vähemmän kuin ennen avioliittoa. Ajattelen heitä vajoamassa vuoteeseen liian väsyneinä jaksaakseen naida. Ajattelen heitä muuttumassa aviolitton ensimmäisenä vuonna toisilleen etäisemmiksi kuin he koskaan saattoivat kuvitella kahden ihmisen voivan muuttua silloin kun he vielä seurustelivat. Ja sitten ajattelen haaveilujen alun. Mies silmäilee bikinipukeisia nelitoistavuotiaita ikänymfettejä. Vaimo himoitsee TV-korjaajaa. Vauva sairastuu ja vaimo makaa lastenlääkärin kanssa. Mies nussii masokistista pikku sihteeriään joka lukee Cosmopolitania ja pitää itseään modernina ja tiedostavana."

Tätä pohdintaa seuraa olennainen kysymyksenasettelu: "Ei: milloin kaikki alkoi mennä pieleen? Vaan: milloin mikään ylipäänsä oli hyvin?"

Ja pohdinta jatkuu pysäyttävien kysymysten jälkeen: "Iloton kuva. Eivät kaikki avioliitot sellaisia ole. Otetaan esimerkiksi se avioliitto josta minä ihanteellisessa nuoruudessani haaveilin (kun ajattelin että Beatrice ja Sidney Webbillä ja Virginia ja Leonard Woolfilla oli täydelliset avioliitot). Mitä minä mistään tiesin? Minä halusin 'täydellistä molemminpuolisuutta', 'toveruutta', 'tasa-arvoisuutta'. Tiesinkö minä miten miehet istuvat nenä kiinni lehdessä sillä aikaa kun sinä korjaat pöydän? Miten he ovat olevinaan täysiä poropeukaloita kun pyydät heitä sekoittamaan pakasteappelsiinimehun? Kuinka he tuovat ystäviä kotiin ja odottavat sinun tarjoilevan näille ja kuitenkin tuntevat olevansa oikeutettuja mököttämään ja häipymään toiseen huoneeseen jos sinä tuot ystäviä kotiin? Kuka ihanteellinen nuori tyttö olisi tällaista voinut kuvitella istuessaan lukemassa Shawta ja Virginia Woolfia ja Webbejä?"

Liittyykö siis naiseuteen aina sopeutuminen, mukautuminen? Anja Kauranenkin on kirjoittanut päähenkilönsä suulla samasta ilmiöstä jossakin romaanissaan, kenties Pelon maantieteessä; kuinka tytön pukeutumistyyli ja kiinnostuksenkohteet vaihtelevat poikaystävien mukaan.

Jongin päähenkilö tekee kuitenkin elämässään irtioton, jota hän romaanin loppupuolella pohtii muistiinpanojensa valossa: "Miksi olin niin lujasti takertunut kurjuuteeni? Miksi uskoin ettei minulla muutakaan ollut? Kun luin muistikirjaani, se alkoi vähitellen temmata minut mukaansa kuin romaani. Rupesin melkein unohtamaan että minä olin kirjoittanut sen. Ja sitten minulle alkoi valjeta jotain merkillisen uutta. Minä lakkasin syyttämästä itseäni; niin yksinkertaista se oli. Kenties se että lopulta karkasin ei johtunut minun ilkeydestäni tai uskottomuudesta jota minun olisi pyydeltävä anteeksi. Kenties se oli eräänlaista uskollisuutta minua itseäni kohtaan. Repäisevä mutta välttämätön keino muuttaa elämääni. Ei ihmisen tarvinnut pyydellä anteeksi sitä että halusi omistaa oman sielunsa. Sinun sielusi kuuluu sinulle - tuli mitä tuli. Muuta sinulla ei loppujen lopuksi ollutkaan."

Toinen romaanin suurista teemoista on itseilmaisu ja kirjoittaminen, sillä Isadora Wing kirjoittaa - ja hän on julkaissut yhden runokokoelman. Romaani kuvaa hienosti myös ihmisen matkaa kohti rehellisyyttä, myös kirjoittamisessa: "Vähitellen aloin tajuta ettei mikään niistä aiheista, joista kirjoitin runoja, liikuttanut syvimpiä tunteitani; että oli olemassa suuri kuilu sen välillä mistä välitin ja sen mistä kirjoitin. Miksi? Mitä minä oikein pelkäsin? Itseäni ennen kaikkea, siltä näytti." Pelon voittamisesta Lennä, uneksi -romaanissa pitkälti onkin kyse.

Ennen Bennettiä Isadora on ollut naimisissa Brianin kanssa. Aviolitto päättyi Brianin psykoosiin. Äärimmäisen psykoosiesimerkin kautta tarkastellaan sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat maailman ja tulkitsevat sitä:

"Minulle alkoi äkkiä kajastaa että siitä painajaisesta jonka olimme kestäneet oli olemassa kaksi eri versiota - hänen versionsa ja minun - ja etteivät nämä olleet lainkaan yhtäpitävät. Brianilta ei ainoastaan puuttunut empatia minun onnettomuuttani kohtaan; hän ei ollut siitä edes tietoinen. Hän ei edes muistanut niitä tapahtumia jotka olivat vieneet hänet sairaalaan. Kuinka monta muuta versiota meidän todellisuudestamme oli? Minun versioni, Brianin, Brianin vanhempien, minun vanhempieni, lääkärien, hoitajattarien, sosiaalityöntekijöitten... Versioita oli lukematon määrä, lukematon määrä todellisuuksia. Brian ja minä olimme yhdessä läpäisseet painajaisen ja nyt osoittautuikin ettemme olleet läpäisseet yhdessä mitään. Me olimme menneet kokemukseen samasta ovesta mutta sitten kulkeutuneet eri tunneleihin, hoiperrelleet yksin läpi eri pimeyksien ja nousseet viimein esiin maapallon vastakkaisilta puolilta."

Lennä, uneksi on siis myös kertomus itsensä etsimisestä. Päähenkilö Isadora etsii ja on etsinyt itseään paitsi itsestään kirjoittamisen ja psykoanalyysin avulla, myös miehistä. Tällaisena etsinnän välikappaleena näyttäytyy myös rakkausseikkailu Adrian. Mutta onko mitään pysyvää löydettävissä? Tätä kysymystä sivuaa Adrianin kanssa käyty keskustelu, joka koskee erilaisia kommunikointityylejä:

"Bennettilläkin tulee pitkiä vaikenemisia. Mieluummin melkein soisin että hän puhuisi ristiriitaisesti. Mutta hän on liian täydellinen. Hän ei antaudu väittämään mitään ellei ole varma että väite on lopullinen. Ei sitä sillä tavalla voi elää - yrittämällä koko ajan olla lopullinen - kuolema on lopullinen."

Kuolema on lopullinen. Sitä ennen koettavana on kuitenkin häilyvä elämä. Yksi Lennä, uneksi -romaanin konteksteista on juutalaisuus. Psykoanalyysin isä Freud oli juutalainen, ja hän pakeni Wienistä. Nyt psykoanalyytikkojen kongressi on Wienissä. Myös Isadora on juutalainen. Hän on amerikkalainen, mutta hän on asunut miehensä Bennettin sotilaskomennuksen vuoksi Saksassa. Niinpä Isadora pohtii myös paljon holokaustia ja muistamista. Erään tällaisen keskustelun muistamisesta hän käy saksalaisen lehtimiehen kanssa, joka kommentoi historiaa näin:

"Saksalaiset rakastivat Hitleriä - -. Jos heidän pitäisi olla rehellisiä, sinä et tykkäisi siitä, mitä kuulisit. Mutta he eivät ole rehellisiä. He eivät ole olleet rehellisiä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. He eivät ole koskaan itkeneet sodanuhrejaan eivätkä he ole koskaan itkeneet Hitleriä. He ovat lakaisseet maton alle tuon kaiken. Jopa hekään eivät tiedä todellisia tunteitaan. Jos he olisivat rehellisiä, sinä vihaisit sitä enemmän kuin nyt heidän teeskentelyään. - - useimmat ihmiset eivät ole sankareita eivätkä useimmat ihmiset ole rehellisiä."

Rehellisyyttä ja löytämistä kohden päähenkilö Isadora kuitenkin tekee matkaa tämän romaanin ajan. Ja kuten sanottua, matka on eroottinen. Erotiikkaa ja sukupuolten välistä asetelmaa tarkastellaan suorasanaisesti ja osin myös kärkevän huumorin kautta, mikä on yksi romaanin vahvuuksista:

"Äärimmäisen seksistinen nolaus: kyrpä joka pinnaa työstään. Sukupuolten välisen sodan äärimmäinen ase: hervoton kyrpä. Vihollisen leiriytymispaikan sotalippu: kyrpä puolitangossa. Apokalypsin symboli: ydinkärkikyrpä joka tuhoaa itse itsensä. Siinä se oli se pohjimmainen epäoikeudenmukaisuus jota ei koskaan voitaisi korjata: ei siinä että miehellä oli siittimeksi kutsuttu ihmeellinen lisäviehätys vaan siinä että naisella oli ihmeellinen jokasään vittu. Sitä eivät pystyneet häiritsemään myrsky eikä räntä eikä yön pimeys. Se oli aina kunnossa, aina valmiina. Varsin kauhistuttavaa kun sitä oikein ajattelee. Ei ihme että miehet vihasivat naisia. Ei ihme että he sepittivät myytin naisen vajavaisuudesta."

Markku Lahtelan suomennos on kokonaisuudessaan luontevaa ja nautittavaa luettavaa, mikä ei ole ihme, sillä Lahtela on myös tarkkanäköinen kirjailija. Hänen postmoderni romaaninsa Sirkus (1978) on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin virkistävä tapaus. Ainoastaan yhdyssanojen kirjoitusasu Lennä, uneksi -romaanin suomennoksessa on ärsyttävää: erisnimi-yleisnimi-tyyppisistä yhdyssanoista kuin myös sanaliittoyhdyssanoista puuttuu useimmiten yhdysviiva.

* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jo Nesbø: Isänsä poika

"Rovar tuijotti yhdentoista neliömetrin suuruisen, pitkulaisen vankilasellin  valkoiseksi maalattua betonilattiaa."

Johnny Kniga. Suom. Outi Menna, Alkuteos Sønnen, 2014. 527 s.

Jo Nesbøn Isänsä poika on aivan loistava kesädekkari. Nesbø on malttanut luopua pitkäaiakaisesta, jo varsin loppuunkulutetusta päähenkilöstään Harry Holesta, jota ei Isänsä pojassa tavata. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat tutusti Osloon, mutta henkilökaarti on tuore. Dekkarin juoni on alun alkaen mukaansatempaava, ja tapahtumia tarkastellaan tuttuun tapaan monen henkilöhahmon näkökulmasta.

Tutkivana poliisiparina Isänsä pojassa tutustutaan kokeneeseen Simon Kefasiin ja hänen uuteen naispariinsa Kari Adeliin. Tapahtumavyyhti lähtee liikkeelle Valtiosta, joka on huipputason vankila. Keskushenkilönä on Sonny Lofthus, heroinisti, joka on istunut Valtiossa viimeiset kaksitoista vuotta.

Romaanin tarina on synkkä, maailmaan kuuluvat huumeet, ihmiskauppa ja luonnollisesti myös murhat. Nesbø-dekkariksi Isänsä poika on varsin synkkä. Mieleen tulee Matti Yrjänä Joensuun dekkarit, sillä Isänsä pojassa keskiössä on oikeudenmukaisuuden tematiikka, jota lähdetään purkamaan koston kautta, nykyaikaan yltävän menneisyyden todellisuutta selvittämällä.

Romaani käyttää pitkälti motiivina näkemistä ja silmiä: Simon Kefasin vaimo on sokeutumassa, minkä voi mahdollisesti estää kalliilla leikkauksella - mutta killaista sokeutta, näkemistä tai tietoista näkemättömyyttä tarvittavan rahan hankkiminen vaatii? Kuinka syvälle korruptio Oslon poliisissa yltää? Toisaalta tarkastellaan sitä, miten narkomaanit näkevät maailman ja näkyykö heidän silmistään se, ovatko he selväpäisiä vai sekaisin; entäpä miten eri henkilöhahmot näkevät elämässään sen, mikä on tärkeää tai olennaista - mistä esimerkiksi tunnistaa todellisen rakkauden?

Isänsä poika on myös siitä hyvä romaani, että yli viidessäasadassa sivussaan se ei heti lopu kesken, vaan tarinaan mahtuu useita lukemaan yllyttäviä käänteitä; lukijalle annetaan sopivassa määrin vihjeitä, mutta jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.


P.S. Reunahuomio: Johnny Knigan kirjoissa minua on jo aiemmin ärsyttänyt lähdetietojen merkitsemiskäytäntö, joka ei tunnu kunnioittavan mitään perinteitä. Tästä teoksesta kyllä selviää norjankielisen alkuteoksen nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi, mutta ei sitä, milloin Johnny Kniga on julkaissut suomennoksen - ainoaksi oletukseksi jää se, että jlkaisuvuosi on sama kuin alkuteoksen. Sama lähdetietokäytäntö on myös Jonas Gardellin romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Rakkaus, Sairaus, Kuolema); suomennosten julkaisuvuosi jää ihan arpomisen varaan. Miksi ihmeessä näin, ketä tällainen käytäntö palvelee?!


***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

"Minun isäni kävi kauppaa."

Otava 2008. 253 s.

En juuri lue novelleja, minkä voi huomata siitäkin, että tämä on bloggamisurani aikana (alkaen toukokuusta 2012) toinen lukemani novellikokoelma. Olen pikemminkin laajan proosan ystävä, mutta Juha Itkosen Huolimattomia unelmia oli silti miellyttävä lukukomeus.

Temaattisesti Huolimattomia unelmia on eheä teos. Kokoelman novellit valottavat elämän oivalluksen ja näkemisen hetkiä.

Novellissa Olosuhteet päähenkilö, keski-ikäinen elämänmuutoksen tehnyt nainen, analysoi ja havainnoi sitä, kuinka ihmisellä on tapana kuvitella elämän onnen hetkien jatkuvan ikuisesti - ja kuinka elämä kuitenkin aina väistämättä muuttuu toisenlaiseksi, kuinka onni on pakenevaista ja häilyväistä, kuinka Herakleitoksen sanoin samaan virtaan ei voi kahdesti astua:

"Maailmat katosivat. Elämä jatkui, mutta kokonaiset maailmat katosivat. Sekin pieni maailma, kolme kesää, kaksi mökkiä kirkasvetisen järven rannalla - kahdeksan ihmistä niissä mökeissä. Nyt Ville oli Kaliforniassa, Santtu Vietnamissa. Seija oli Rodoksella, Jenni Tampereella terveyskeskuksessa, Mirva kai jossain opiskelijaboksissaan. Olli oli Oulussa seminaarissa, sen Eeva tiesi sattumalta, Olli oli kertonut silloin teatterin jälkeen ravintolassa. Kahdeksan ihmistä, kokonainen maailma, jokaiseen oli jäänyt jälki, ja kaikki oli kauan sitten kadonnut, hän itse ja alakerrassa itkevä mies täällä kaksin haaksirikkoutuneina."

Sama sana -nimisessä novellissa päähenkilönä puolestaan on kolmikymppinen perheellinen mies, joka kohtaa valintojen tekemisen rajat. Novelli tarkastelee osuvasti niitä hetkiä, kun ihminen kokee ulkopuolisuutta omassa elämässään. Mies on vaimonsa ja lapsensa kanssa kesälomamatkalla Muumimaailmassa, joka novellissa näyttäytyy kulissina. Mies on ihastunut työpaikallaan toiseen naiseen, mutta hän haluaa pitää ihastumisen kurissa ja nauttia siitä kontrolloidusti ja hetkittäin, kuitenkin pysyen sitoutuneena valintoihinsa ja perheeseensä, pettämättä vaimoaan:

"Mutta ihmismieli on hidas, sillä on suojauksensa, se jättää asiat käsittelemättä ja väittää niitä käsitellyiksi, siksi juuri siihen ei voi luottaa. Siksi voi herätä kello neljä aamuyöllä Naantalin Kylpylän perhehuoneessa ikävään joka turpoaa ja tihenee, valtaa koko huoneen ja täyttää sen vielä sittenkin, kun pieni poika puoli seitsemältä herää ja läpsyttää pari askelta isän ja äidin viereen."

Osuvinta kieltä Itkonen mielestäni käyttää kuvatessaan miljöötä, eritoten kaupunkia, ja hän käyttää miljöökuvausta hienosti henkilökuvauksen tukena.

Ei-nimisessä novellissa kaupunkia kuvataan tavalla, johon jokainen, jolla on minkäänlaista suhdetta mihinkään suomalaiseen pikkukaupunkiin, voi samastua: "Kaupunki oli sattunut jäämään pieneksi, mutta sillä ei ollut aikomustakaan kuolla. Se makasi radan varressa muuttumattomana ja vastahankaisena, ikuisesti itsensä kokoisena."

Siivet-novellin kaupunki on suurempi, mutta siinä on samaa samastuttavuutta: "Kaupunki oli kasvanut, levittänyt laitamiaan. Viisi kilometriä ennen keskustaa saattoi kuvitella saapuvansa suureenkin paikkaan: supermarketit, huonekaluliikkeet ja autokaupat reunustivat moottoritien laitaa niin kuin maailmassa nykyään on tapana. Kun sitten erkani liikennevirrasta ja nousi keskustan rampista kaduille, tunsi tulleensa huijatuksi. Kaupungin ydin oli ikuisesti muuttumaton - hiljainen, unelias ja ruutukaavassaan rauhoittava."

Huolimattomia unelmia -kokoelma on nimensa veroinen. Novellien maailmassa kohdataan haaveiden rajoja. Pitäiskö unelmoidessaan olla huolellisempi, jos sattuukin saamaan sitä, mistä haaveilee?


* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva teos
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja