Jo Nesbø: Isänsä poika

"Rovar tuijotti yhdentoista neliömetrin suuruisen, pitkulaisen vankilasellin  valkoiseksi maalattua betonilattiaa."

Johnny Kniga. Suom. Outi Menna, Alkuteos Sønnen, 2014. 527 s.

Jo Nesbøn Isänsä poika on aivan loistava kesädekkari. Nesbø on malttanut luopua pitkäaiakaisesta, jo varsin loppuunkulutetusta päähenkilöstään Harry Holesta, jota ei Isänsä pojassa tavata. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat tutusti Osloon, mutta henkilökaarti on tuore. Dekkarin juoni on alun alkaen mukaansatempaava, ja tapahtumia tarkastellaan tuttuun tapaan monen henkilöhahmon näkökulmasta.

Tutkivana poliisiparina Isänsä pojassa tutustutaan kokeneeseen Simon Kefasiin ja hänen uuteen naispariinsa Kari Adeliin. Tapahtumavyyhti lähtee liikkeelle Valtiosta, joka on huipputason vankila. Keskushenkilönä on Sonny Lofthus, heroinisti, joka on istunut Valtiossa viimeiset kaksitoista vuotta.

Romaanin tarina on synkkä, maailmaan kuuluvat huumeet, ihmiskauppa ja luonnollisesti myös murhat. Nesbø-dekkariksi Isänsä poika on varsin synkkä. Mieleen tulee Matti Yrjänä Joensuun dekkarit, sillä Isänsä pojassa keskiössä on oikeudenmukaisuuden tematiikka, jota lähdetään purkamaan koston kautta, nykyaikaan yltävän menneisyyden todellisuutta selvittämällä.

Romaani käyttää pitkälti motiivina näkemistä ja silmiä: Simon Kefasin vaimo on sokeutumassa, minkä voi mahdollisesti estää kalliilla leikkauksella - mutta killaista sokeutta, näkemistä tai tietoista näkemättömyyttä tarvittavan rahan hankkiminen vaatii? Kuinka syvälle korruptio Oslon poliisissa yltää? Toisaalta tarkastellaan sitä, miten narkomaanit näkevät maailman ja näkyykö heidän silmistään se, ovatko he selväpäisiä vai sekaisin; entäpä miten eri henkilöhahmot näkevät elämässään sen, mikä on tärkeää tai olennaista - mistä esimerkiksi tunnistaa todellisen rakkauden?

Isänsä poika on myös siitä hyvä romaani, että yli viidessäasadassa sivussaan se ei heti lopu kesken, vaan tarinaan mahtuu useita lukemaan yllyttäviä käänteitä; lukijalle annetaan sopivassa määrin vihjeitä, mutta jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.


P.S. Reunahuomio: Johnny Knigan kirjoissa minua on jo aiemmin ärsyttänyt lähdetietojen merkitsemiskäytäntö, joka ei tunnu kunnioittavan mitään perinteitä. Tästä teoksesta kyllä selviää norjankielisen alkuteoksen nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi, mutta ei sitä, milloin Johnny Kniga on julkaissut suomennoksen - ainoaksi oletukseksi jää se, että jlkaisuvuosi on sama kuin alkuteoksen. Sama lähdetietokäytäntö on myös Jonas Gardellin romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Rakkaus, Sairaus, Kuolema); suomennosten julkaisuvuosi jää ihan arpomisen varaan. Miksi ihmeessä näin, ketä tällainen käytäntö palvelee?!


***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee