Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Pajtim Statovci: Bolla

 

"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."

Otava 2019. 239 s.

Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani  ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.

Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:

"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."

Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.

Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:

"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

JP Koskinen: Tulisiipi

"Matka kohti taivaanrantaa oli kestänyt kauan mutta en ollut valittanut kertaakaan."

Like 2019. 351 s.

JP Koskisen romaani Tulisiipi kertoo tarinan amerikansuomalaisesta perheestä, johon iskee palo lähteä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten unelmaa. Perhe on muuttanut Suomesta Amerikkaan paremman tulevaisuuden perässä, ja vielä parempaa työlaistulevaisuutta ja vapautta se lähtee etsimään Neuvosto-Karjalasta.

Amerikassa on työläisagitaattoreita, jotka levittävät tietoa Neuvosto-Karjalasta. Osa romaanihenkilöistä innostuu mahdollisuudesta heti, osa, kuten perheen isä, lämpenee ajatukselle hitaammin, ja osa suhtautuu siihen täysin skeptisesti. Esimerkiksi isoäiti kommentoi lapsensa perheen lähtöajatuksia tuhahtamalla "Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja typeryys! Ei maailmassa ole mitään tasa-arvoa, jokaisella on paikkansa ja jos ei sitä tajua, käy huonosti". Historiallisesta perspektiivistä on helppoa nyökytellä isoäidin sanojen tahdissa, mutta romaanissa kuvataan elävästi sitä intoa, joka ihmisissä herää, kun heille vihdoinkin tarjotaan mahdollisuutta paitsi itse luotsata omaa elämäänsä kohti parempaa myös rakentaa maailmasta parempi paikka.

Tulisiiven päähenkilönä on perheen poika, Kaarle, joka on pienestä saakka haaveillut lentämisestä. Kun hän kohtaa Charles Lindberghin lentonäytöksessä Amerikassa, hänen unelmansa on sinetöity. Hän haluaa ennen kaikkea lentää.

Lentämisessä kiteytyy niin Koskisen romaanin aihe kuin teemakin. Kaarlelle lentäminen tarkoittaa vapautta, mutta vapauden saavuttaminen ei ole ihmiselle helppoa - tai onko se edes mahdollista? missään olosuhteissa? toisissa helpommin kuin toisissa? Jälleen historiaperspektiivistä katsottuna perhe lähtee paradoksaalisesti vapauden luvatusta maasta, Amerikasta, kohti suurempaa vapautta - Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan unelman särkymistä kuvataan romaanissa havahduttavasti: kuinka pienet sävyt ja muutokset johtavat lopulta vyöryyn, jota ei voi pysäyttää ja joka johtaa henkilöhahmot helvetillisiin olosuhteisiin.

Tulisiipi on historiallinen romaani, joka kertoo historian suurista käänteistä mutta yhden perheen ja eritoten Kaarlen näkökulmasta, mikrohistorian tasolla. Historia herää henkiin. Konteksti näkyy hienosti romaanin kielestä. Amerikansuomalaisessa perheessä puhutaan fingelskaa. Kun isoäiti kysyy Kaarlelta "Vai aikoo isäsi viedä sinut ja koko perheen ryssien maahan?", Kaarle vastaa "Ei kun Karjalaan. Se on se fiiveri, joka parantaa eikä tee ketään kipeäksi".

Tulisiivessä on samankaltaista takinkääntämisen tematiikkaa kuin Sofi Oksasen romaanissa Kun kyyhkyset katosivat. Tulisiipi tarkastelee kieltä ja kielen valtaa, nimeämisen merkitystä. Pintatasolta kenties viattomalta vaikuttaa se, että päähenkilö Kaarlen nimi suomeksi on Kaarle, Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee Gennadi. Nimen vaihtuminen kuitenkin asettaa identiteetin kyseenalaiseksi: Kuka Kaarle oikein on? Minkä maalainen hän on - vai onko sillä väliä? Ovatko Kaarle, Charles ja Gennadi yksi ja sama ihminen, yhden ihmisen eri puolia vai aivan eri ihmisiä? Määritetäänkö ihminen aina ulkopuolelta, antamalla tälle nimi? Onko minuus pysyvä? Lentämisen halu Kaarlessa ainakin pysyy, vaikka nimi muuttuukin.

Nimen muuttuminen kätkee itseensä myös naamioleikin ja kysymyksen siitä, mikä on menestymisen tai sen toisen ääripään, hengissä selviytymisen, hinta. Linda on Kaarlen ystävä lapsuudesta saakka, ja myös Lindan perhe muuttaa Amerikasta Karjalaan. Lindasta tulee Kaarlelle hyvin tärkeä ihminen, jonkinlainen pysyvä piste maailmassa, jossa kaikki jatkuvasti muuttuu, merkitykset muuttavat paikkaansa ja se mikä eilen oli totta ja oikein, onkin tänään rikos. Erään kerran Kaarle kysyy Karjalassa Lindalta, mitä hänen oikein pitäisi tehdä, jos haluaa lentää. Linda vastaa:

"Sanot että haluat palvella työläisten asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Sano, että tahdot opiskella lentämistä, että se on sinun velvollisuutesi taistelussa kapitalismia ja imperialismia vastaan. - - Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet. Niin minäkin teen."

Linda on kehittänyt itselleen selviytymistaktiikan neuvosto-oloihin, ja samaa taktiikkaa hän suosittelee myös Kaarlelle. Romaanissa kuvataan yksilön olosuhteita ja selviytymiskeinoja neuvostojärjestelmässä, ja samaa Neuvostoliitossa vallinnutta orwellilaista kaksoisajattelua tuo esille Aleksandr Solžsenitsynin  Gulag - Vankileirien saaristo. Vankileirien saaristossa on monia konkreettisia esimerkkejä niin yksilöiden selviytymisstrategioista, tuhoutumisesta, sopeutumisesta kuin kapinoinnistakin. Tulisiipi käsittelee aivan samoja ilmiöitä, mutta fiktion keinoin. Tarinan historiallinen todellisuuspohja tekee siitä erityisen koskettavan. Ollaan myös suomalaisen historiankirjoituksen kipukohtien äärellä, niiden tarinoiden äärellä, joita ei koskaan ole kerrottu, koska kertojat ovat kuolleet leireillä ja heidän olemassaolonsa yksilöinä on hävitetty myös virallisen historiankirjoituksen sivuilta. Neuvostojärjestelmän järjetön logiikka tulee kommentoiduksi myös päähenkilö Kaarlen ajatuksissa: "Järkeä oli turha hakea sieltä, missä sitä ei ollut." Loogiset perustelut ja totuus eivät päde yhteiskunnassa, joka ei toimi niiden ehdoilla eikä edes tunnusta niiden olemassaoloa.

Tulisiipi kytkeytyy historiallisiin tapahtumiin mutta sen juoni myös yllättää monta kertaa. Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia

"Me jätämme nyt jäähyväisiä neuvostoajalle."

Tammi 2018. Suom. Vappu Orlov. Venäjänkielinen alkuteos Vremja sekond hand, 2013. 697 s.

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia -romaanin aihe on kiinnostava: mitä tapahtuu yksilölle, kun maailma ympärillä muuttuu ihan toisenlaiseksi? "Me rakensimme sosialismia, mutta nyt radiossa sanotaan, että sosialismi on päättynyt. Mutta me... me olemme jäljellä..." Neuvostoihmisen loppu on samanlainen moniääninen kollaasiromaani kuin Tšernobylista nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aleksijevitš on haastatellut lukuisia ihmisiä, joiden kertomuksista syntyy kudelma neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä arjesta. Aleksijevitš kirjoittaa:

"Etsin kieltä. Ihmisellä on monta kieltä: se jota puhutaan lasten kanssa, sitten on toinen, se jota puhutaan kun rakastetaan. Ja sitten on kieli, jota puhumme itsemme kanssa, jolla käymme siäisiä keskusteluja. Kadulla, työssä, matkoilla - aina sointi on vähän eri, eivät vain sanat vaihdu vaan jokin muukin. Jopa aamulla ja illalla ihminen puhuu eri tavalla. Ja se mikä tapahtuu yöllä kahden ihmisen välillä, jää kokonaan pois historiasta. Olemme tekemisissä vain päiväihmisen historian kanssa."

Kirjailijan dokumentaariset romaanit tekevät yksilötason historiaa ja kokemuksia hienosti näkyväksi, ja selvästikin Aleksijevitšillä on myös oma ääni, joka teosten tyylissä kuuluu vahvana. Neuvostoihmisen lopussa olisi tosin ollut mielestäni varaa editoimiseen, tiivistämiseen ja olennaisen kirkastamiseen - liki 700 sivun laajudessa fokus paikoin katoaa. Toisaalta Neuvostoliiton skitosfreninen todellisuus piirtyy näkyviin ("Se oli kuin teatteria. Salista näkyy kaunis satu: lavastettu näyttämö, loistavat näyttelijät, salaperäinen valo, mutta jos joudut kulissien taakse... Heti esiripun takana on jotain laudankappaleita, riepuja, kesken jääneitä ja hylättyjä maalauksia... tyhjiä votkapulloja... ruoantähteitä... Satu on kadonnut. On pimeää... likaista... Minut vietiin kulissien taakse...ymmärrätkö?"), samoin moninaiset mielipiteet niin Neuvostoliitosta kuin sen hajoamisestakin: "Kansa! Kansa! Mitä kansasta? Kansa on itse sanonut itsestään: meistä syntyy sekä nuija että ikoni. Kuten puusta... Mitä tehdään, sitä myös tulee..."

Neuvostoihmisen loppu tekee näkyväksi paitsi neuvostoliittolaista ja nykyvenäläistä todellisuutta, se kadonneen tai vieraan näyttämisen kautta myös paljastaa sen todellisuuden, jossa me tällä hetkellä elämme. Oma aika tuntuu niin normaalilta, että sen erityispiirteet himmentyvät ja hapertuvat. Romaanissa neuvostoarjesta tuodaan esille se, kuinka paljon aate toisaalta määritti elämän tarkoitusta, ja toisaalta kuinka paljon taide ja kirjallisuus (myös tai ehkä eritoten kielletty kirjallisuus) kiinnostivat ihmisiä. Ja kun Neuvostoliitto romahti ja tilalle astui kapitalismi, vanha ei enää ollut arvokasta, vaan raha:

 "...Mitä minulla on? Mitä minulle on jäänyt? Minulla on valtava kirjasto ja musiikkikokoelma - siinä kaikki! Ja myös äidilläni, joka on kemian lisensiaatti, on kirjoja ja harvinaisten mineraalien kokoelma. Hänen kotiinsa tuli varas... Hän heräsi yöllä, ja keskellä asuntoa (se oli yksiö) seisoo nuori korsto. Avaa kaapin ja viskoo sieltä kaiken ulos. Heittelee tavaroita lattialle mutisten: 'Kirottu intelligentsia - ei edes kunnon turkkia...' Sitten se vain paiskasi oven kiinni ja lähti. Ei löytänyt mitään vietävää. Sellainen intelligentsia meillä on. Se meille on jäänyt. Ja ympärillä toiset rakentavat omakotitaloja, ostelevat kalliita autoja."

Edellä oleva sitaatti tuo mieleen sisustuslehtien valokuvat nykysuomalaisista olohuoneista, joissa ei paljon kirjahyllyjä näy... Onko sivistyksellä enää meillekään arvoa?

Mikä on ihmisen ja ajan suhde? Sitäkin Neuvostoihmisen loppu käsittelee:

"Minä käsitin että tämä uusi maailma ei ollut minun, ei minua varten. Se kaipasi aivan toisenlaisia ihmisiä. Heikkoja vain saappaalla päin näköä! Kaikki käännettiin ylösalaisin... toisin sanoen tuli taas uusi vallankumous... Mutta tämän vallankumouksen päämäärät olivat maalliset: jokaiselle omakotitalo ja auto. Eikö se ole ihmiselle vähänlaisesti?"

"Minä olen elänyt liian kauan, näin kauan ei pidä elää. - - Minun aikani loppui ennen kuin elämäni. Pitää kuolla samaan aikaan kuin oma aika. Kuten minun toverini... He kuolivat varhain, kaksi-kolmikymmenvuotiaina... Kuolivat onnellisina... Uskoen! Vallankumous sydämessään, niin kuin silloin sanottiin."

"Te ette tunne meidän tunteitamme ja meidän sanojamme: elintarvikkeiden luovutuspakko, muonitusosasto, kansalaisoikeudeton, köyhälistökomitea... tappiomielialan lietsoja, rikoksenuusija... Ne ovat teille sanskriitin kirjaimia! Hieroglyfejä! Vanhuus on ennen kaikkea yksinäisyyttä. - - Ympärillä on vain tuntemattomia. Tänne tullaan museosta, arkistosta... tietosanakirjan toimituksesta... Minä olen hakuteos... elävä arkisto... Mutta juttukavereita ei ole..."

Neuvostoihmisen loppu kertoo siis paitsi historiasta ja identiteetistä, paljon myös elämän tarkoituksesta ja tarkoituksellisuudesta. Onko siis "vanhuus ennen kaikkea yksinäisyyttä", jos "aika loppuu ennen kuin elämä"? Toisaalta voi käydä myös kuten Tomotškalle leirillä: "Jonkun äiti yski verta... Rubik sanoi, että se oli Tomotška-tytön äiti - Tomotška oli meistä kaikkein pienin. Tämä äiti kuoli pian. Ja sitten kuoli myös itse Tomotška, ja minä mietin pitkään: kenelle olisi kerrottava, että Tomotška oli kuollut? Kun sen äitikin oli kuollut..."

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

"Naapuri kurkistelee pensasaidan takaa ja kysyy, kuka olen, mitä teen täällä."

Johnny Kniga 2015 (?). Suom. Tarja Lipponen. Alkuteos Allt jag inte minns, 2015. 291 s.

Jonas Hassen Khemirin August-palkittu romaani Kaikki se mitä en muista on filosofinen, tarinaltaan vetävä ja kielellisesti eloisa kertomus siitä, mitä on minuus, ihmisen elämä ja olemassaolo; miten muistamme toisemme ja elämämme tapahtumat, miten nimeämme ja koemme asioita. Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut, ja "kirjailija" koettaa selvittää, kuka Samuel lopultakaan oli ja miksi hän kuoli. "Kirjailija" haastattelee Samuelin ystäviä, tyttöystävää ja äitiä, ja näistä kertomuksista piirtyy esiin kuva siitä, miten Samuelin läheiset Samuelin muistavat. Kuva on ristiriitainen ja häilyvä, ja sellaisena Kaikki se mitä en muista ihmisen ja elämän näyttää.

Romaanin kerrontaratkaisu on vähintääkin haastava. Eri hankilöhahmojen äänet ja kerronnan tasot sekoittuvat toisiinsa. Minun oli toisinaan hankalaa hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, sillä romaanin kerronta lipuu haastatteluissa kolmannesta persoonasta minään, joita romaanissa on siis useita. Myös haastatteleva "kirjailija" on minä, jonka positiota suhteessa muihin henkilöhahmoihin on vaikeaa suhteuttaa. Romaani antaa tähän loppupuolella selvempiä viittauksia, mutta omaa lukukokemustani olisi selkiyttänyt näiden tiedonmurusten saaminen varhaisemmassa vaiheessa; saattaa toki olla, että vihjeitä tulee aiemminkin, mutta en vain huomannut tai osannut tulkita niitä.

Osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Kaikki se mitä en muista on oivallinen romaani.

Kuollut päähenkilö, Samuel, on ollut nuori, maahanmuuttajataustainen mies, joka on ollut töissä maahanmuuttovirastossa. Hänestä saa vaikutelman henkilöstä, joka ei tunne itseään tai saa kunnollista yhteyttä itseensä mutta joka yrittää sitä kaikin keinoin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kokemuspankki: Samuel haluaa kokea paljon ja monenlaisia asioita, joita hän houkuttelee myös ystäviään kokemaan. Kokemuspankkitalletukset näyttäytyvät ystäville eri valossa:

"Voi kuulostaa jälkikäteen spontaanilta ja hauskalta. Mutta ei se sitä ollut. Koko jutussa oli jotain väkinäistä. Samuel etsimällä etsi uusia kokemuksia, mutta ei pystynyt nauttimaan niistä. Mitä enemmän hän puhui talletuksista Kokemuspankkiin, sitä tyhjemmältä puheet kuulostivat. Muistan että hän säälitti minua. Hän vaikutti yksinäiseltä. - - Jonkinlaista epätoivoa ja pelkoa. En tiedä mitä."

Samuelin epäyhtenäinen minuus näkyy myös hänen muissa tavoissaan, kuten hänen puhetavassaan:

"Sitten se alkoi. Eikä sitä saanut loppumaan. Ensiksikin äänensävy. Aloin ajatella, että Samuel kuulosti teennäiseltä. Huomasin että hän muunsi yhtenään puhetapaansa. Jos hän osti savukerasiaa vanhalta rouvalta kirpparilla, hän alkoi puhua kuin vanha eukko. - - Ja kaikkein iljettäviltä oli, että ihmiset uskoivat häntä. Eivät kaikki, mutta aika monet. - - Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö laisinkaan hänen todellista minuuttaan?"

Sitaatti havainnollistaa osuvasti myös sitä, kuinka romaani kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin tunnemme toisemme tai onko toisen tunteminen edes mahdollista. Persoona näyttää koostuvan - ainakin Samuelin tapauksessa, ainakin sen perusteella, mitä hänen läheisensä kertovat hänestä - erilaisista naamioista, pyrkimyksestä aitouteen ja yhteyteen, mutta kyvyttömyydestä saavuttaa niitä.

Kerronta paljastaa taidokkaasti myös sen, kuinka tulkinta tapahtuu aina suhteessa paitsi tulkittavaan, myös tulkitsijaan itseensä. Itaruus on ominaisuus, jota ehkäpä kukaan ei haluaisi tunnistaa itsessään, ja kyseistä ominaisuutta romaanien henkilöhahmojen välillä pallotellaan varsin paljon. Lukijalle jää eri henkilöhahmojen erilaisten tulkintojen vuoksi varsin tulkinnanvaraiseksi se, kuka loppujen lopuksi on saita. Tässä yksi näyte saituus-teeman käsittelystä:

"Syksy kylmeni, päivät lyhentyivät, pimeys levittäytyi enkä voinut katsoa Samuelia ajattelematta hänen saituuttaan. Sitä miten hän antoi minun empimättä maksaa, menimmepä elokuviin, syömään, kahville tai ostamaan kukkia. Kun hän maksoi, minä kiitin. Kun minä maksoin, hän otti iloisesti tavarat vastaan ja livahti kaupasta ulos. Hän näytti vähät välittävän rahasta. Ja mitä vähemmän hän välitti, sitä enemmän minun oli välitettävä. Lopulta minua ei enää ärsyttänyt hänen saituutensa vaan minun oma saituuteni."

Romaanin kieli (kiitos, suomentaja Tarja Lipponen!) on kiehtova yhdistelmä uskottavaa, nykyaikaista puhekielisyyttä ja yleiskieltä. Ote on elämänfilosofinen, poukkoileva ja osuvilla esimerkeillä konkretisoiva, kuten vaikkapa tästä Samuelin äidin kantaaottavasta vuodatuksesta on huomattavissa:

"Minä huolehdin kaikista äidin pankkiasioista ja sain hädin tuskin kiitoksen sanaa. Se ei ilmeisesti ollut mitään verrattuna siihen, että veljeni kävivät erään kerran hakemassa äidin hoivakodista ja veivät hänet syömään Kistan McDonald'siin. He joivat banaanipirtelöä! Ja söivät omenapiirakkaa! Äiti kertoi siitä kuin hänen rakkaat poikansa olisivat keksineet pirtelön, drive-in-ravintolat, maantien, taivaan ja ilmakehän, joka ympäröi heitä, kun he istuivat autossa mussuttamassa ruokaansa. Tyttären oletetaan kuin itsestään hoitavan tietyt asiat."

Jos haluaa sekä lukea nautittavaa kirjallisuutta että haastaa itsensä lukijana, Kaikki se mitä en muista on oikea valinta.

Jari Tervo: Layla

"Minut kihlattiin kehdossa."

WSOY 2011. 362 s.

Jari Tervon Layla on mukaansatempaava, taiten rakennettu ja hyvin yhteiskunnallinenkin romaani. Päähenkilönä on kurdityttö Layla, jonka tarinaa seurataan Istanbulista Euroopan halki Suomeen. Layla on nuori nainen, tai pikemminkin tyttö, jonka kurdikulttuurikohtalo paljastetaan jo romaanin aloittavassa lauseessa.

Häät osoittautuvat kuitenkin vain lähtölaukaukseksi Laylan matkalle patriarkaalisen kulttuurin naiselle määritellystä ahtaasta marginaalista toiseen - paperiton nainen Euroopassa on kauppatavara, joka myydään ja ostetaan siekailemattomasti ja jolla ei ole sen enempää oikeuksia kuin kehdossa kihlatulla kurdinaisellakaan. Tervon romaani näyttää Laylan ajelehtimisen ja yritykset kohti parempaa tai edes jollakin lailla mahdollista elämää - eikä kaunistele tai kirjoita esiin minkäänlaista tuhkimotarinaa tällaisen naisen mahdollisuuksista sen yhteiskuntakoneiston rattaissa, jonka ohjaimissa ovat miehet, sijaitsipa tuo yhteiskuntakoneisto sitten Turkissa, Saksassa tai Suomessa.

Romaanissa on Laylan lisäksi muitakin keskushenkilöitä, jotka kukin näytetään samanlaisina elämänmahdollisuuksien etsijöinä kuin Laylakin, ja myös heidän vallankäytön mahdollisuutensa suhteessa omaan elämäänsä ovat rajattua tempoilua: on juoppo Helena, joka näkee prostituution keinona saada omaisuutta ja asemaa ja sitä kautta poikansa huoltajuus; on Tamara, joka salakuljettuu Suomeen samaan aikaan Laylan kanssa ja lupaa vapautumisensa hinnaksi synnyttää salakuljettajalleen pojan; on elämässään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri Armonlahti, joka näkee sutenöörin uran ratkaisuna firmansa konkurssin aiheuttamaan ahdinkokierteeseen ja on filosofian ylioppilas Mika Jaussi, joka edustaa fanatismista viehättyvää ja ääri-ideologiasta huumaantuvaa länsimaista nuorta miestä. Kohtalot kietoituvat toisiinsa eikä kenenkään tulevaisuus lupaa tästä uhkapelistä palkinnoksi paikkaa paratiisissa.

Tervo maalaa Laylassa synkän maailman, jonka henkilö- ja tapahtumakuvauksessa on kuitenkin ironiaa ja huumoria. Sitä edustaa muun muassa seuraava suomalaisuutta kommentoiva lehdenlukukohtaus:

"Jussi selaili tahraiset iltapäivälehdet.
        Pakkanen oli kuulemma yllättänyt autoilijat, sadat korealaiskotterot livat simahtaneet tienposkeen. Viisituhatta vuotta oli asuttu Euroopan kylmimmässä kolkassa, mutta vielä pakkanen saapuu tammikuussa yllättäen.
        Tämä kansa kyykisteli täysin lahjakkuuttaan vastaavassa paikassa."

Myös kukin romaanin henkilöhahmo tuntuu päätyvän "lahjakkuuttaan vastaavaan paikkaan" - elämä on valintoja, joista jokaista ei kuitenkaan tehdä itse.


***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Poliittisen valokuvan festivaali 2016: Kotimaa @ Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki

Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 19.2. - 30.4. esillä oleva Poliittisen valokuvan festivaali, jonka teemana on kotimaa, on äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kerrassaan vaikuttava näyttelykokonaisuus.

Esillä olevat teossarjat lähestyvät kotimaa-teemaa hyvin erilaisilta suunnilta. Assosioin itse näyttelyn nimen ensin Suomeen, mutta tämä assosiaatio on harha. Näyttelyn sarjat kartoittavat kotimaa-käsitettä huomattavasti laajemmin, ja vahvana näkökulmana ovat myös siirtolaisuus ja pakolaisuus.

Danila Tkachenkon sarjassa nähdään ihmisiä, jotka asuvat Ukrainan ja Venäjän metsissä, erillään yhteiskunnasta, erakkoina. Kuvat herättävät ajattelemaan tuollaista elämänvalintaa itsessään ja sen elämänvalinnan mahdollisuutta tai mahdottomuutta. Miksi kaikki kuvien ihmiset ovat miehiä? Naisnäkökulmasta katsottuna jo käytännön hygieniaseikat, kuten jokakuukautinen kuukautisista selviäminen alkeellisissa oloissa, tuntuvat rajoittavan yhteiksunnan ulkopuolelle asettumisen mahdollisuuden houkuttavuutta. Toinen mahdollinen naisnäkökulma on myös turvallisuus. Toisaalta, jos erakoituisi tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan, esimerkiksi raiskauksen uhka ei ehkä olisi kovin todellinen.

Maria Gruzdevan sarjan kuvat ovat Venäjän rajoilta. Konsepti, jossa valokuvien alla kulkee janoina sivuja valokuvaajan kuvauspäiväkirjasta, on kiinnostava. Tosin kuvat olisivat kaivanneet enemmän kontekstualisointia - kuviin olisi voinut liittää edes sen paikakunnan nimen, josta ne ovat. Kuvauspäiväkirjojen teksti on käsin kirjoitettua Venäjää, ja jossain vaiheessa aloimme epäillä päiväkirjajanan suhdetta kussalin kohdassa esillä olevien valokuvien kanssa - täsmäävätkö ne edes? Kuvasarjassa Venäjä näyttäytyy yllättävän stereotyyppisenä: autioituneita paikkoja, rappioromantiikkaa - ja ne harvat ihmiset, jotka kuvissa näkyvät, näyttävät hekin ankeilta ja hymyttömiltä. Sotilaat ovat toki myös läsnä, kun kuvataan valtioiden rajoilla.

Laura Böökin sarjassa kuvataan Pudasjärvelle asettuneita kongolaisia pakolaisia. Pysäyttävin kuva tässä sarjassa oli hautajaissaatosta talviselta hautausmaalta - miltä tuntuu haudata rakkaansa vieraaseen maahan, vieraassa kulttuurissa? Onko se konkreettisimmillaan "paikkaan juurtumista"? Mielestäni kyseisestä kuvatsa välittyi jotain olennaista kulttuurien kohtaamisesta, yhteisistä ja erilaisista kuoleman kulttuurin tavoista.

Oksana Yushko on kuvannut Beslanin kouluiskusta selvinneitä nuoria. Yushkon kuvat ja eritoten kuvatekstit saivat ajattelemaan sitä, millainen merkitys ulkoapäin annetuilla määrittelyillä yksilölle on. Beslan tapahtui vuonna 2004, ja edelleen media käy paikalla kuvaamassa ja haastattelemassa nuoria - ja aina heille annetaan uhrin tai selviytyjän rooli, mutta aina hediät identifioidaan kouluiskun kautta. Entäpä jos minuunkin suhteuduttaisiin aina vain jonkin sellaisen kautta, jonka olen kokenut 12 vuotta sitten? Olisin muille, eritoten massoille ja minua tuntemattomille ihmisille, ennen muuta jotain sellaista, mikä on tapahtunut elämässäni vuonna 2004? Ajatus tuntuu ahdistavalta.

Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon sarja Länsi-Saharan pakolaisleirien elämästä on yksi näyttelyn pysäyttävimpiä. Länsi-Saharan tilanteesta ei juuri mediassa puhuta - eihän se täytä uutisen kriteereitä silläkään, että asiassa olisi mitään uutta. Tilanne on ollut olemassa vuodesta 1975 saakka. Matinpuron ja Sepon kuvat ja videoteokset  tuovat vähäeleisesti ja alleviivaamatta esiin tilanteen pakolaisleirillä, josta onkin tullut arkea. Pakolaisleirit ovat autiomaassa, jossa ei näytä olevan mitään elämisen mahdollisuuksia, vain hiekkaa. Kuitenkin jotenkin ihmiset ovat rakentaneet talonsa, heillä on vuohia, vettä, autoja ja elektroniikkaa.

Päivät kuluvat vain odotuksessa. Neljänkymmenen vuoden odotus. Eikä loppua näy. Leirillä syntyneet eivät koskaan ole eläneet mitään muuta todellisuutta. Videolla sanotaan, että pakoon lähteneet muistavat vielä jollakin lailla meren ja kalat. Leirillä syntyneille niitä ei ole olemassa kuin kuvissa. Jos minä asuisin tuolla, en olisi koskaan nähnyt muuta kuin autiomaan. Ja kuinka sulkeutunut tuollainen leiriyhteiskunta onkaan - missä on yhteiskuntarakenne, koulutus, sivistys, kulttuuri tai ylipäätään elämänvalintojen mahdollisuudet? Entäpä jos nuo ihmiset joskus "pääsevät palaamaan koteihinsa", joista heistä alkuperäiset lähtivät 1970-luvulla? Miten he voivat integroitua jollakin tavalla tavalliseen yhteiskuntaan ja tavalliseen elämään? Entäpä ne leiriläiset, jotka ovat nähneet vaihtoehtoja vain televisiossa?

Mattia Insoleran kuvat kertovat siitä, mitä Euroopassa tapahtuu nyt: ”Välimeren alue on raja maailman Pohjoisen ja Etelän välillä, Euroopan linnoituksen muuri. Se on uusi rautaesirippu, joka pitää ihmiset omilla puolillaan tavaroiden matkustaessa vapaasti värikkäissä metallilaatikoissa, kelluvien teräskaupunkien päälle pinottuina, merkittyinä koodeilla, joka kertoo niiden taustasta ja kohtalosta ja toimii vapaana kulkulupana.” Eurooppa ei näy kuvissa mitenkään imartelevassa valossa. Yksilöiden vallankäyttö ja pahuus tulee esiin, jos sille annetaan tilaisuus. Paperittomien tarinat ovat pysäyttäviä. Niiden äärellä ymmärtää oman etuoikeutettuutensa. Kuvat ja kertomukset eivät kuitenkaan moralisoi, ja kuvien äärellä tuntee avuttomuutta. Ei näin voi toimia, mutta ei Eurooppa myöskään voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Suomen valokuvataiteen museossa on samanaikaisesti esillä myös Kaisa Rautaheimon näyttely Pojat. Pojista luin aiemmin keväällä Hesarista, ja se oli itse asiassa näyttely, jonka vuoksi alun perin halusin mennä käymään museossa. Kuitenkin konteksti saa suhtautumaan Rautaheimon kuviin pikemminkin kriittisesti kuin empaattisesti. Suhteutettuna Länsi-Saharan vuosikymmeniä jatkuneeseen kurjuuteen ja paperittomien siirtolaisten asemaan Euroopassa tuntuu kovin ensimmäisen maailman ongelmalta, että "Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua niinku muutki ihmiset. - - Mulla ei o mitään, ei koulutusta, ei töitä - pitäis päättää, mihin suuntaan lähteä. Kyllä mä kuitenkin luotan siihen, että - - kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa", kuten näyttelytekstin sitaatissa avataan kuvien henkilöiden tilannetta.

Sekä Kotimaa-näyttely että Pojat-näyttely sai minut keittiöpsykologisoimaan yksilön toiminnan mahdollisuutta, masennusta ja lamaantuneisuutta. Tässä kontekstissa syrjäytyneiden poikien ongelmia oli kuitenkin vaikeaa ottaa vakavasti, ne pikemminkin närkästyttivät, vaikka syrjäytyminen ja syrjäyttäminen ovatkin yhteiskunnassamme tosia asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti - ja jotka ovat yksilön tasolla aina tragedia.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

"Kipu käy päälle kuin maininki."

WSOY 2014. 334 s.

Tommi Kinnusen romaani Neljäntienristeys on taidokkaasti kirjoitettua ja sommiteltua perinteistä realismia, suomalaisen kirjallisuuden valtavirtaa, jossa tutkitaan 1900-luvun suomalaista sielunmaisemaa, sotaa sielunmaiseman taustana ja sitä, miten puhumattomuus ja traumat periytyvät sukupolvelta toiselle.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, kertojina on kolme naista ja yksi mies, samoja ajankohtia ja tapahtumia tarkastellaan useammasta kokemushorisontista.

Neljäntienristeyksen aloitus ei voi olla tuomatta mieleen toista kotimaista nykyrealistia tai pikemminkin -naturalistia, Katja Kettua, ja tämän läpimurtoromaania Kätilö. Neljäntienristeyksen ensimmäinen kertojahahmo on Maria, kätilö vuosisadanvaihteen Suomessa, ja lukija pääsee varsin pian seuraamaan vaikeaa ellei mahdotonta synnytystä.

Muutoin tapahtumien ja tunteiden kuvaus romaanissa on viitteellisempää, tunteita ja tunnemia kuvataan pikemminkin miljöön tai toiminnan kautta kuin suoraan, mikä on usein taidokkaan romaanin merkki, ja niin tässäkin.

Kerronta on aukkoista mutta tulkittavissa, ja aukkoja paikataan kertojanäkökulmia vaihtamalla. Mitään alleviivaavaa romaanissa ei ole, mutta miehen kertojanäkökulman olisi ehkä voinut jättää kokonaan pois - tarina olisi saattanut toimia paremmin silkkana aukkona tai sitten omana romaaninaan. Neljäntienristeys onkin saanut jatkoa tänä vuonna, kun Kinnusen toinen romaani, Lopotti, ilmestyi. Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen henkilöhahmoilla, saatetekstin perusteella keskiöön valitaan sokea tytär Helena, joka ei ole Neljäntienristeyksen keskushahmoja.

Neljäntienristeys on ajattelemaan pysäyttävä romaani, vaikkei se tyylilajiltaan olekaan minua erityisesti koskettava. Suomalaisuutta se kuitenkin peilaa uskottavasti vaikenemisineen ja evakkouksineen, kerronnan kieli on kuulasta.

***

Lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Hankaimet huutavat kuin lintu."

Siltala 2012. 139 s.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on kokoaan suurempi romaani köyhyydestä, puutteesta, nälästä, elämästä ja kuolemasta Suomessa vuonna 1867 - ei niin monta sukupolvea sitten, että nykyihmisellä olisi näin hyvin varaa sivuuttaa historia, kuin minun täytyy häpeäkseni itsestäni tunnustaa. Wikipedian Suuret nälkävuodet -artikkeli taustoittaa nälkävuosien sijoittuvan Suomeen vuosina 1866-68, ja toteaa Suomen väestöstä kuolleen tuolloin noin kahdeksan prosenttia. Nälkävuosia olisi hyvä muistaa, kun puhumme maahamuuttopolitiikasta, kehitysavun leikkauksista ja maailman humanitäärisistä kriiseistä.

Nälkävuosi keskittyy kuvaamaan yhtä maalaisperhettä, johon kuuluu isä Juhani, äiti Marja sekä lapset Mataleena ja Juho, ja toisaalta kaupunkilaiselämää Helsingissä, eritoten lääkäri Teon sekä senaattorin näkökulmasta.

Maalais-Suomen talvi on kylmä ja kylvää tuhoa nälästä kärsivän ja kerjuulle ajautuvan tavallisen kansan niskaan. Kuolema on arkipäiväistynyt, se korjaa kenet korjaa. Kerjäläisiä autetaan kuka mitenkin ja kuka ei mitenkään, ja luokkayhteiskunta näkyy romaanihenkilöiden puheenparressa:

" - Eikö sieltä löytyis jotakin ruokaa, ees lapsille. Ovat niin nälkäisen näkösiä, nainen sanoo.
- Velli käy, laihakin, Marja kuiskaa.
- Kaikkihan ne on nälkäsen näkösiä. Koska oot viimeeksi nähny tukevan ihmisen muualla kun saarnastuolissa?
- Rietas tuommoisia puhuu vielä tämmöisenä aikana. Koska oot viimeeks kirkossa ollu, nainen kivahtaa."

Henkilökuvaus on uskottavaa - jos ruokaa ei ole, voi vain pyrkiä kohti sitä, elintoiminnot hiljalleen tylsistyen ja lopulta menettäen itsensä, ollen vain tyhjä ihmisen kuori - tunteet ja muistot tulevat pintaan, mutta todellisuus hämärtyy unen, valveen, itsen ja muiden sekavuudeksi. Nälän kuvaus on vaikuttavaa:

"Mataleena tuijottaa hiljaa eteensä. Vatsaan sattuu. Ensin kipu tulee nipistelynä, mutta pian kiukkuinen kissa repii ja raapii, iskee hampaansa vatsanpohjaan, kynnet työntyvät sisältäpäin kylkiin ja eläin raastaa niin että Mataleena alkaa kouristella. Kissa työntää kapisen häntänsä ylös ja tulee ulos suusta verisenä puurona. Pään sisällä käy vihainen tuulenpyörre, seiskee silmänpohjiin, silmät kääntyvät ympäri. Mataleena luhistuu lattialle."

Nälkävuodet näyttäytyvät romaanin valossa raadollisena aikana - ja nyky-Suomessa tällainen raadollisuus on etäännytetty niin kauas, että meidän on helppoa unohtaa sen olemassaolo. Siksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi on romaani, joka on hyvä lukea.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."

WSOY 2014. 589 s.

Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.

"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.

Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."

Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.

Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.

Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:

"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'. 

Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja  IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla... 

Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi. 

Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia. 

Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"

Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.

Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:

"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.

Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.

Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."

Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:

"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."

Tammi 2014. 559 s.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.

He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.

Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä  mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.

Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."

Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?

Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan:  "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."

Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:

"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"

Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."

Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:

"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."

Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.

Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."

Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?

Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.

Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

 

"Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974."

Otava 2003. Suom. Juhani Lindholm. Alkuteos Middlesex, 2002. 773 s.

Jeffrey Eugenidesin romaani Middlesex muistuttaa polveilevuutensa ja sukusaagamaisuutensa johdosta lukukokemuksena Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä (1967). Takakansi luo vaikutelman teoksesta, jossa minäkertoja tilittää hermafrodiittiuttaan, mutta oletus lunastuu vasta romaanin loppuneljänneksen aikana, sitä ennen, ennen syntymäänsä, kyseinen minä on kaikkitietävä kertoja, joka kertoo niin isoanhempiensa kuin vanhempiensakin rakkaustarinan sekä suvun saapumisen Kreikasta Amerikkaan.

Kerronnan rakenne on suorasanaisesti selitetty auki, kerrassaan hienosti: "Kun siittiö kohtaa munasolun, minä hätkähdän. Kuuluu kova pamahdus kuin äänivalli murtuisi, kun maailmaani ilmaantuu halkeama. Tunnen liikkuvani, alan kadottaa osia syntymää edeltävästä kaikkitietävyydestäni, kierin kohti yksilönä olemisen tyhjää taulua."

Kielikuvat ovat muutoinkin paikoin riemastuttavia. Kun erään henkilöhahmon on aika sotapalveluksessa lähteä rintamalle ja lähdön kauhistuttavuus alkaa pala palalta valjeta hänelle, hän havainnoi ympäristöään näin: "Hän tuijotti auringonlaskua ja ihasteli hylkeitä, jotka loikoilivat kivillä puolueettomina kuin sveitsiläiset." Mikä kateus velvollisuudettomien "puolueettomien sveitsiläisten loikoilua" kohtaan!

Romaanin kerronta käy milloin milläkin sivupolulla ja palaa välillä nykyaikaan, jossa minäkertoja on aikuinen. Rakenteensa vuoksi romaanissa ei kannata juuri lukutaukoja pitää, koska muutoin sen maailmaan on hankalaa palata.

Minulle tämä lukukokemus oli varsin ristiriitainen - toisaalta nautin juonen piirtämästä suuresta kaaresta ja absurdeista tapahtumista sekä päähenkilön itsereflektiosta, toisaalta materiaalia teoksessa on niin paljon, että se tuntui lähes tukahduttavalta. Kun päähenkilö havahtuu hermafrodiittiuteensa, romaanin pohdinta sukupuolesta ja sen synnystä ja rakentumisesta on oivaltavaa. Varsinainen hermafrodiittiuden analyysi ja identiteettipohdinta jää kuitenkin romaanissa vain vivahteeksi muiden joukossa, ennen kaikkea Middlesexissä on mielestäni kyse sukusaagasta ja kohtaloiden limittymisestä toisiinsa, kertomuksesta, jonka opetus on se, että elämässä voi tapahtua aivan mitä tahansa ja kukin pelaa niillä korteilla, jotka kohtalo on hänelle jakanut.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

"Ihmisiä kuolee koko ajan."

Otava 2011. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Den sidste goda mand, 2010. 475 s.

A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen on varsin viihdyttävä ja juonellisesti vetävä dekkari, jossa on dekkariksi yllättäviäkin mausteita mukana.

Päähenkilö on kööpenhaminalainen poliisin neuvottelija Niels Bentzon, joka saa vihiä liikkeellä olevasta sarjamurhaajasta. Muinaisen myytin mukaan maailmassa on 36 oikeamielistä ihmistä, joiden perässä murhaaja tuntuu olevan. Mutta kuka tahtoo tappaa hyviä ihmisiä ja miksi?

Mystiikan ja arvoitusten lisäksi Kazinskin dekkari kritisoi yllättävänkin samastuttavasti ja osuvasti nykymaailman rasismia ja ihmisten eriarvoisuutta Abdul-henkilöhahmon kautta.

Dekkarissa on myös runsaasti toimintaa ja tapahtumat sijoittuvat maailman eri kolkkiin. Romaanin ainesosat tuovat osin mieleen Da Vinci -koodin, mutta Viimeinen hyvä ihminen on huomattavasti taitavammin kirjoitettu teos. Oivaa kesälukemista!

Jens Lapidus: Rahalla saa - Stockholm noir I

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta."

Like 2009. Suom. Anu Koivunen. Alkuteos Snabba Cash - Stockholm noir I, 2006. 614 s.

Jens Lapiduksen trilleridekkari Rahalla saa on varsin peruskauraa kesäluettavaksi. Romaanissa käytetäään näkökulmatekniikkaa, Tukholman alamaailmaa kuvataan muun muassa "jugoslaavimafiosojen" ja yläluokan nuorten jetset-aikuisten näkökulmasta; laillisen maailman näkökulmaa edustavat poliisiraportit ja pöytäkirjat. Keskiössä ovat huumeet (eritoten kokaiini), niiden kauppa, käyttö ja niihin liittyvä kulttuuri, mutta myös ihmiskauppaa sivutaan ja väkivalta on toki olennainen osa teosta.

Rahalla saa on voyerismia keskiluokkaiselle lukijalle: se on näköalapaikka toisaalta rikollisten maailmaan, toisaalta yläluokan ylettömään rikkauteen ja rahankäyttöön. Samastumishahmoksi lukijalle on kirjoitettu JW, opiskelijapoika, joka koettaa häivyttää ja salata keskiluokkaisen taustansa, jota hän itse pitää moukkamaisena, ja koettaa päästä osaksi jetset-piirejä ja heidän elämäntapaansa.

Henkilökuvaus on latteaa, kullakin hahmolla on noin yksi dominoiva piirre, joka määrittää hahmon toimintaa, toimintatapaa ja tavoitteita. Juonikuvio on melko ennalta-arvattava - jollain lailla kaikki hahmot totta kai liittyvät toisiinsa, vaikka he eivät itse sitä tiedä. Serbipahisten kutsuminen "jugoslaaveiksi" tuntuu epäuskottavalta ja suurpiirteiseltä - tuntuu vaikealta uskoa, että Jugoslavian veristen hajoamissotien jälkeen alueen asujaimisto kokisi itseään "jugoslaaveiksi" (tuntevatko "neuvostoliittolaiset" edelleen itsensä "neuvostokansalaiksiksi"?), ja romaanissa kyse on selvästikin vain serbeistä - miksi heitä ei siis kutsuta serbeiksi? Toisaalta ajankohtana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, Serbia ja Montenegro muodostivat vielä yhtenäisen valtion, mikä saattaa selittää seikkaa.

Rahalla saa tuntuu jokseenkin aikuisille suunnatulta väkivaltateletappitarinalta, jossa kyllä kaikenlaista rikollista tapahtuu, mutta henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta johtuen missään vaiheessa ei oikein kunnolla jännitä kenenkään puolesta. Paljon parempi ja jännittävämpi samaa aihepiiriä - ihmis- ja huumekauppaa - käsittelevä trilleri on esimerkiksi Michael Katz Krefeldin Langenneet.

Loppuratkaisu on kirjoitettu siten, että siitä on helppoa jatkaa trilogiaa. Lukijana minulle ei jäänyt erityistä intohimoa jatkaa lukemista - jos jatko-osat tupsahtavat vastaan mökkiolosuhteissa, joissa toisena vaihtoehtona on lintukirja, valitsen todennäköisesti Lapiduksen.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

"Kas niin. Haluatte kuulla tarinan, ja minä kerron teille sellaisen."

Otava 2013. Suom. Katariina Kaila. Alkuteos And the Mountains Echoed, 2013. 411 s.

Khaled Hosseini on niitä kirjailijoita, joiden luomassa maailmassa viihtyisi pidenpäänkin. Ja vuoret kaikuivat on taattua Hosseinia, mutta henkilöhahmo- ja henkilösuhdekeskeisempi romaani kuin esimerkiksi Leijapoika (2003). Ehkä vaikutelma johtuu miljöistä: siinä missä Leijapoika sijoittuu lähinnä Afganistaniin (ja ainakin minä luin sitä pitkälti maa- ja kulttuurikuvauksena), Ja vuoret kaikuivat -teoksessa ollaan paitsi Afganistanissa, paljon myös Ranskassa, Kreikassa ja Amerikassa.

Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, kertomus rönsyää kertojasta riippuen eri suuntiin ja tapahtumat valottuvat eri kokijoiden kautta. Keskiössä ovat sisarukset, Abdullah ja Pari. Isoveljenä Abdullah suhtautuu Pariin hyvin huolehtivasti, jopa isällisesti. Tragedia kuitenkin erottaa sisarukset toisistaan, elämäntarinat lähtevät omiin suuntiinsa, vaietut asiat unohtuvat tai koteloituvat jonnekin sisimpään.

Romaanin aikajänne on varsin pitkä, 1940-luvulta nykypäivään. Hosseini on mestari monimutkaisten juonikuvioiden rakentajana ja elämän tragedian kuvaajana - niin tässäkin romaanissa. Ja vuoret kaikuivat -romaanin henkilögalleria ja miljöiden vaihtuvuus tuovat mieleen Kamila Shamsien hienon romaanin Poltetut varjot. Henkilökuvauksen rehellisyydessä ja universaaliudessa on jotain samaa kuin Milan Kunderan tavassa havainnoida hahmojaan:

"Mutta näyteikkunasta hän näkee itsensä yllättäen, ilman itsepetoksen mahdollisuutta. Hän näkee keski-ikäisen naisen, jolla on nuhjuinen, löysä paita ja rantahame, joka ei onnistu kätkemään löysiä ihopoimuja polvien yläpuolella. Aurinko paljastaa harmaantuneet hiukset, ja silmien rajauksista ja huulten muotoa parantavasta punasta huolimatta hänen kasvonsa saavat ohikulkijan kääntämään välinpitämättömänä katseensa samaan tapaan kuin katukyltistä tai postilaatikosta."

Myös luovuus saa analyysinsa runoilijahahmo Nila Wahdatin suulla: "Luominen tarkoittaa toisten elämän hyväksikäyttöä, heidän tekemistään tahattomiksi ja tietämättömiksi osallisiksi. Runoilija voi varastaa heidän halunsa, heidän unensa, anastaa heidän puutteensa ja heidän kärsimyksensä. Luova ihminen ottaa sellaista, mikä ei ole hänen. Ja hän tekee sen tietoisesti." Tuleeko tässä kirjoitetuksi näkyviin Hosseinin oma poetiikka, suhde kirjoittamiseen?

Ja vuoret kaikuivat tarjoilee elämänviisaudet lempeinä sananlaskuina: "Kun menimme naimisiin, ajattelin että meillä olisi edessämme monta yhteistä vuotta. Ehkä kolmekymmentä tai neljäkymmentä, hyvällä onnella viisikymmentä. Miksei? /--/ Mutta aika on kuin viehätysvoima. Sitä ei koskaan ole niin paljon kuin luulee."

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu rakkaus ja lempeys, toisen kunnioittaminen. Itsekkyys ja niin sanotut pahat teotkin näytetään inhimillisyyden kontekstissa. Tragedia kuuluu inhimillisyyteen ja elämään olennaisena asiana, syvänä pohjavirtana.

Ja vuoret kaikuivat on yksinkertaisesti loistavan hyvin kirjoitettu moninäkökulmainen romaani, jonka maailmassa tragediasta huolimatta on jotain pohjimmiltaan lohdullista ja ymmärtävää.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

"Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin."

WSOY 2011. Alkuteos Lasnamäe lunastaja, 2009. 141 s.

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008. Takakanteen poimitussa kritiikkisitaatissa todetaan, että Mari Saatin tekstissä "mitä tavallisin arki saa runollista väriä ja mystisiä ulottuvuuksia". Myös romaanin aihe on kiinnostava, ajankohtainen ja yhteiskunnallinen: on vironvenäläinen yksinhuoltajanainen ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, taloudellisia ongelmia ja niihin ratkaisuna se, että äiti ryhtyy myymään itseään.

Ainekset lukijan mielenkiinnon herättämiseksi siis todellakin ovat koossa, mutta romaani ei missään vaiheessa oikein kasva ainestensa mittaiseksi. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi - he eivät herää eloon realismin kautta, he eivät ole tarpeeksi syvällisiä, jotta kritiikkisitaatin lupaus toteutuisi. Romaani on ohut myös sivumäärältään, mikä asettaa odotukset novellistisen tiiviistä ilmaisusta, mutta sekin jää puolitiehen. Ratkaisut ovat jokseenkin itsestään selviä, kuten esimerkiksi teoksen rotta-motiivi: yksinhuoltajaäidin Sofia-tyttären ystävällä on häkkirotta, joka rinnastuu Viron kansalaisiin - molemmat ovat häkissä häkin asettamin mahdollisuuksin ja rajoin.

Ehkä romaanin ongelma on se, että se ei lopulta kuitenkaan kerro mitään uutta tai millään lailla uudella tavalla. Lisäksi ärsyynnyin sinä-passiivista. En tiedä, miten viroksi on tapana ilmaista passiivisia rakenteita (eli millaisen suomennosratkaisun suomentaja on näissä kohdin tehnyt), mutta useassa kohdassa, muuallakin kuin henkilöhahmojen repliikeissä toistuvana ilmiönä ärsyynnyin tämankaltaisista:

"Mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei osannut, ei pystynyt kuvittelemaan. Niin kuin koulussa, kun hän oli pieni eikä aluksi ymmärtänyt miten kirjaimista tulee sana. Ja kuka sen voisi kuvitella? Että rakastaisit vaikka jotain murhaajaa yhtä lailla kuin omaa pientä, hyvää tytärtäsi?"

Michael Katz Krefeld: Langenneet

"Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä."

Like 2014. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Afsporet, 2013. 352 s.

Michael Katz Krefeldin Langenneet on trillerimäinen dekkari, joka sukeltaa syvälle ihmisyyden ja yhteiskunnan pimeälle puolelle - huumeisiin, prostituutioon ja ihmiskauppaan. Päähenkilö, sairaslomalla oleva poliisi Ravn, muistuttaa hahmona yksinäisyydessään ja viinaanmenevyydessään Jo Nesbøn Harry Holea.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kööpenhaminasta, rikollista elämää viettävän nuoren pariskunnan kuvauksesta. Igor on huumebisnekseen sekaantunut pikkupahis, joka pääsee pelaamaan pokeria isojen pahisten pöytään. Hänen tyttöystävänsä on Masha, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Yhtäkkiä heidän elämäänsä tulee käänne, joka suistaa kaiken radaltaan, ja punnittavaksi tulee kysymys, kumpi on tärkeämpää - rakkaus itseen vai rakkaus toiseen. Masha katoaa. Ravn ryhtyy selvittämään tilannetta.

Romaani kuvaa prostituutiota ihmiskaupan näkökulmasta ja rikollisuutta osana yhteiskunnan rakenteita - siksi suurimpia pahiksia on vaikeinta, ellei jopa mahdotonta saada kiinni. Rikollisuudesta hyötyjiä on paljon, he ovat vaikuttavissa asemissa lain molemmin puolin ja kukin haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Ihmiskaupan uhrit sen sijaan ovat asemassa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Heidät on vaiennettu kiristämällä, pelolla ja sadismilla, eikä heillä ole tukiverkostoa tai se on voimaton.

Loppua kohden romaanin juoni alkaa muistuttaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa ja lipsahtaa lähes paheilla mässäilemiseksi. Kokonaisuudessaan Langenneet on kuitenkin mukaansa tempaava teos, jota ei raaski käsistään laskea.