"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."
Tammi 2014. 559 s.
Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.
He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.
Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.
Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."
Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?
Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan: "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."
Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:
"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"
Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."
Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:
"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."
Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.
Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."
Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?
Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.
Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti