Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Hankaimet huutavat kuin lintu."

Siltala 2012. 139 s.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on kokoaan suurempi romaani köyhyydestä, puutteesta, nälästä, elämästä ja kuolemasta Suomessa vuonna 1867 - ei niin monta sukupolvea sitten, että nykyihmisellä olisi näin hyvin varaa sivuuttaa historia, kuin minun täytyy häpeäkseni itsestäni tunnustaa. Wikipedian Suuret nälkävuodet -artikkeli taustoittaa nälkävuosien sijoittuvan Suomeen vuosina 1866-68, ja toteaa Suomen väestöstä kuolleen tuolloin noin kahdeksan prosenttia. Nälkävuosia olisi hyvä muistaa, kun puhumme maahamuuttopolitiikasta, kehitysavun leikkauksista ja maailman humanitäärisistä kriiseistä.

Nälkävuosi keskittyy kuvaamaan yhtä maalaisperhettä, johon kuuluu isä Juhani, äiti Marja sekä lapset Mataleena ja Juho, ja toisaalta kaupunkilaiselämää Helsingissä, eritoten lääkäri Teon sekä senaattorin näkökulmasta.

Maalais-Suomen talvi on kylmä ja kylvää tuhoa nälästä kärsivän ja kerjuulle ajautuvan tavallisen kansan niskaan. Kuolema on arkipäiväistynyt, se korjaa kenet korjaa. Kerjäläisiä autetaan kuka mitenkin ja kuka ei mitenkään, ja luokkayhteiskunta näkyy romaanihenkilöiden puheenparressa:

" - Eikö sieltä löytyis jotakin ruokaa, ees lapsille. Ovat niin nälkäisen näkösiä, nainen sanoo.
- Velli käy, laihakin, Marja kuiskaa.
- Kaikkihan ne on nälkäsen näkösiä. Koska oot viimeeksi nähny tukevan ihmisen muualla kun saarnastuolissa?
- Rietas tuommoisia puhuu vielä tämmöisenä aikana. Koska oot viimeeks kirkossa ollu, nainen kivahtaa."

Henkilökuvaus on uskottavaa - jos ruokaa ei ole, voi vain pyrkiä kohti sitä, elintoiminnot hiljalleen tylsistyen ja lopulta menettäen itsensä, ollen vain tyhjä ihmisen kuori - tunteet ja muistot tulevat pintaan, mutta todellisuus hämärtyy unen, valveen, itsen ja muiden sekavuudeksi. Nälän kuvaus on vaikuttavaa:

"Mataleena tuijottaa hiljaa eteensä. Vatsaan sattuu. Ensin kipu tulee nipistelynä, mutta pian kiukkuinen kissa repii ja raapii, iskee hampaansa vatsanpohjaan, kynnet työntyvät sisältäpäin kylkiin ja eläin raastaa niin että Mataleena alkaa kouristella. Kissa työntää kapisen häntänsä ylös ja tulee ulos suusta verisenä puurona. Pään sisällä käy vihainen tuulenpyörre, seiskee silmänpohjiin, silmät kääntyvät ympäri. Mataleena luhistuu lattialle."

Nälkävuodet näyttäytyvät romaanin valossa raadollisena aikana - ja nyky-Suomessa tällainen raadollisuus on etäännytetty niin kauas, että meidän on helppoa unohtaa sen olemassaolo. Siksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi on romaani, joka on hyvä lukea.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

"Kun Rowena Cooper astui ulos lämpimästä, keksintuoksuisesta keittiöstään ja näki kaksi miestä seisomassa eteisessään lumi saappaiden reunoilta sulaen, hän tiesi tarkalleen, mitä se oli: hänen vikansa."

Like 2015. Suom. Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons, 2015. 445 s.

Saul Blackin dekkari Tappamisen pitkä oppimäärä on koukuttava ja mukaansatempaava dekkari, joka tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Tarinaa kerrotaan niin poliisin, rikollisten kuin uhrienkin näkökulmasta. Poliisipäähenkilönä romaanissa on Valerie, joka tuntuu jokseenkin naispuoliselta vastineelta Jo Nesbøn Harry Holelle: Valerie tekee liikaa töitä, juo ja polttaa liikaa ("Joku oli sanonut hänelle kauan sitten: Kun olet antanut savukkeille luvan tappaa sinut, ne pysyvät kanssasi hyvinä ja huonoina aikoina. Ne ovat aina rinnallasi.") ja töissä hän ajautuu vaistonsa johtamana jamesbondmaisiin tilanteisiin ja suorituksiin. Tappamisen pitkän oppimäärän rikos, sarjamurha, on ollut auki kolme vuotta, koska tekijöiden jäljille ei tunnuta pääsevän, mikä luonnollisestikin syö Valerieta. Liäski mukana on dekkareille ominaisesti myös ihmissuhdekiekuroita.

Rikollisten näkökulma tuntuu uskottavasti psykologisoidulta, ja sitä syvennetään pikkuhiljaa. Pakkomielteen ja riippuvuuden kuvaus on tarkkaa:

"Pidättelyn ja periksi antamisen välissä oli hetken tasapaino. Sitä hetkeä piti odottaa ja venyttää sitten mahdollisimman pitkään, sillä sille antautuminen oli kaikkein suloisinta, suloisuus kulki joka solun läpi niin, että kaikista liikkeistä tuli täydellisiä, kaikessa itsessä tuli täydellistä, sormenjäljistä silmäripsiin, ja suuri osa uupumuksesta yksinkertaisesti putosi harteilta kuin lahonnut haarniska, vapauttavasti."

Uhrien näkökulma tulee esiin usean henkilön edustamana, ja taas kuvaus on tarkkaa, kuten esimerkiksi tässä katkelmassa, joka kuvaa raiskausta edeltävää sieppausta:

"Hän tajusi kuin ensi kerran, että tätä oli tapahtunut naisille alusta asti, hän näki väläyksen miljardeista elävistä ja kuolleista, korvennetusta sisarkunnasta, joka saattoi vain katsella, joka ei voinut tarjota hänelle mitään muuta kuin sen, että tämä olisi hänen oma uniikki versionsa historiallisesta vakiosta, hänen raiskauksensa, hänen kuolemansa."

Sieppausta edeltäviä tapahtumia kertoja kommentoi ironisesti:

"'Voi vittu', punatukkainen mies puuskahti. 'Se on hän'.
'Mitä?'
'Se on se kahvilan tyttö. -- Tyttö on yksi tarjoilijoista.'
Claudia oli nähnyt toisen mihen vain vilaukselta. Ei ollut tunnistanut tätä. Jos mies oli ollut Feastissa, hän ei ollut tätä huomannut.
Mutta maailma on täynnä naisia, jotka eivät huomanneet heitä huomanneita miehiä."

Dekkarin juonikuvion ydin siis rakentuu sarjamurhaarien- ja raiskaajien jahtaamiseen, mutta paitsi, että Tappamisen pitkä oppimäärä onnistuu olemaan intensiivinen ja varsin nopeatempoinen juoneltaan, se sisältää myös henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa yleisinhimillisistä, koskettavista seikoista, kuten...

...surusta:

"Petollista surussa oli se, että se meni ohi. Petollista surussa oli se, että kun joku rakas kuoli, sitä kärsi, sitä kävi alamaailmassa, sitä löysi omat rajansa pikkutuntien pimeydessä, ja lopulta (koska sitoumus elämään jätti varjoon kaiken muun) sitä tajusi, että rajalla käyminen riitti. Hitaasti sitä nosti päänsä. Alkoi katsella ympärilleen. Näki, että maailma ujuttautui pikkuhiljaa takaisin pilvumuodostelmien ja tuoteselosteiden kautta. Sitä ymmärsi, että maailma riitti edelleen. Ymmärsi, että elämisen halu oli hyväntahtoisen ovela. Sitä alkoi päästä pahimman yli. Muuttuneena, menetyksen suurentamana ja syventämänä, mutta sitä hyväksyi uudistetun sopimuksen. Tiesi jatkavansa. Huomasi, ettei tämä tapaus ollutkaan loppujen lopuksi käynyt kuolemaksi."

...luovuttamisesta:

"Kuusi päivää oli kulunut. Hän ei ollut tuonut kirjoja luettavaksi. Lukeminen oli jäänyt kirjoittamisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat todisteita siitä, että ihminen oli edelleen kiinnostunut maailmasta, edelleen utelias, että ihminen edelleen välitti. Sen sijaan hän katseli lunta. Hän makasi sohvalla. Hän antoi elämänsä kutistua yksinkertaisiksi toimiksi. Hän hakkasi pinon puita. Hän söi tölkkimuonaa. Hän piti tulen kamiinassa. Hänen mieltään pyöritti unelias varjokoneisto."

...ja pelosta:

"Hän hymyili uudelleen. Uusi yhtälö: kaikki pelko oli perimmiltään kuolemanpelkoa. Kun tiesi olevansa kuolemaisillaan, ei ollut enää mitään pelättävää. Se antoi viimeisen, upean lahjan: rajattoman rohkeuden."

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."

WSOY 2014. 589 s.

Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.

"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.

Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."

Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.

Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.

Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:

"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'. 

Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja  IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla... 

Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi. 

Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia. 

Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"

Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.

Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:

"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.

Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.

Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."

Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:

"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."

Taiteiden yö 2015, Helsinki

Helsingin Taiteiden yössä oli hauskaa tänäkin vuonna.

Aloitimme seikkailun jo tutuksi tulleella tavalla, tonkimalla Oopperan kirppiksen jännittäviä rekvisiittavarantoja. Tänä vuonna saavuimme paikalle kohtalaisen myöhään, ehkäpä kuuden maissa, jolloin jono ei enää ollut järkyttävä ja ruuhkakin oli jo lähes maltillinen. Ja aina löytää jotain jännittävää shoppailtavaa! Ei voi kuin ihailla oopperan puvustajien mielikuvitusta ja taitoja.

Oopperalta suuntasimme keskustaan, mutta Hesperian puistossa pysähdyimme kuin taikaiskusta, sillä puistoon oli kohonnut epäsuomalainen keidas: vihreyden keskellä kohosi kyltti, jossa luvattiin sinivalkoisin kirjaimin "KYLMÄÄ LONKEROA". Lonkero oli myyntilupauksen veroinen ja ihan parasta tässä oli se, että juoman saattoi ostaa mukaansa ja kävellä minne mieli - tai istahtaa alkuillan viipyilevään aurinkoon nurtsille kuuntelemaan taitavien nuorten miesten viulutrioa.

Hesperian puistosta jatkoimme matkaa Senaatintorille, missä oli luvassa Cie l'Homme debout -ryhmän kahdeksanmetristen olkijättiläisten Toivon ja Kaipuun kohtaaminen.

Jättiläisnuket olivat hienoja ja esityksen valtavat värilliset ilmapallot Tuomiokirkon portailla loivat eri asetelmissa hienosti näyttämöä kohtaamiselle. Myös symbolinen suuri valkoinen pallo herätti tulkinnallisia kysymyksiä - esityksen spiikeissä (jotka matalan miesäänen lausumina eivät kyllä juuri kantautuneet tällaisessa tilassa...) puhuttiin kuusta, mutta tulkinnoissa nousi esiin myös se, onko kyse valtavasta leijailevasta munasolusta. No, jaksoimme seurata esitystä kymmenisen minuuttia, mutta sitten joku takanamme seisova kanssakatsoja tiivisti ainakin omat tunnelmani: "liian hidastempoista". Ja niinpä matka jatkui.

Rautatientorilla oli (ja on vielä viikonlopun ajan) Syystoberfest sekä Maakuntien makuja -ruokatelttoja. Tarjolla on monenlaisia herkkuja. Muurinpohjalettu hilloineen ja kermavaahtoinen oli valtava ja todellakin hintansa (6,50 e) väärti. Perunaherkku sen sijaan oli pienoinen pettymys: kojulle oli pitkä jono, ja perunasuikerot osoittautuivat erittäin vähäsuolaisiksi. Testaamamme artesaanijäätelö sai myös ristiriitaisen vastaanoton: sorbetti oli mainiota, mutta jäätelön suutuntuma oli jotenkin oudon rasvainen tai paksu.

Sanomatalossa oli näytteillä maailman parhaita journalistisia valokuvia World Press Photo -näyttelyssä. Kuvatekstit oli kirjoitettu niin pienellä, että en jaksanut tungoksessa änkeä tihrustamaan kutakin erikseen. Kuvatekstit kuitenkin avaavat kuvien tarinoita aivan uudella tavalla ja ne kannattaisi lukea - esimerkiksi amerikkalaisesta vapautuneiden vankien yhteisöstä tai kaupungista otetut kuvat ovat itsessäänkin pysäyttäviä, mutta niiden tehoa eittämättä lisää se, kun tietää jotain kuvattujen taustoista (ja ympäröivän yhteikunnan kylmyydestä).

Sanomatalolta otimme suunnan takaisin kohti Oopperaa, mutta matkalla näimme kaikkea mielenkiintoista. Kansalaistorin (?) lavalla esiintyi jokin varsin tylsän ja keskinkertaisen kuulloinen kokoonpano, mutta onneksi Hakasalmen huvilan terassin valot ja äänentoisto oli suunnattu niin tehokkaasti, että päätimme ottaa sivuaskeleen siihen suuntaan. Ja sehän kannatti! Lavalla oli jokin niin (itselle) outo kokoonpano, että sen hetkellinenkin katseleminen ja kuunteleminen sai hyvälle mielelle ja hymyn huulille.

Hakasalmen huvilan miljöö on kaunis ja elegantti. Valtavan ristiriidan synnytti punaisin valoin valaistu terassi ja lauteilla oleva örinäbändi - joka spiikkasi lähinnä suomenruotsiksi ja sanoi soittavansa Tomas Lediniä: sitten kuulimme biisin, jonka kertsissä (?) kuului lähinnä AAAARGH. Ihan loistohetki! Enemmän tällaisia yllätyksiä!

Illan pimettyä Hesperianpuistoon oli rantautunut Unicef, jolla oli hieno tempaus. Töölönlahden rantaan sai sytyttää kynttilän, ja halutessaan samalla lahjoittaa Unicefille. Lahjoituksen yhteydessä sai tietää, mitä saa ostettua kymmenellä sentillä, eurolla tai viidellä eurolla. Rannan kynttilämeri oli kaunis ja se sai hiljentymään hetkeksi. Hienoa Unicef!

Iltamme päättyi perinteisesti Oopperalle kuuntelemaan ja katselemaan makupaloja tulevista esityksistä. Tulevalla kaudella oli ainakin kaksi erittäin kiinnostavaa esitystä - luvassa on Muumi-baletti (jonka lihansyöjäkasvit tanssivat hienosti! Ja tanssijoiden kykyä tanssia keveästi muumipuvuissa ei voi kuin ihailla) sekä vittumaisen tilittävän naisen itämaishenkinen ooppera, jonka nimeä en enää muista ja jota ei äkkiseltään näytä esiteltävän Kansallisoopperan nettisivuilla.