Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

Miranda July: Avokämmen

"Ajaessani lääkärin vastaanotolle tunsin olevani tähtinäyttelijä elokuvassa, jota Philip katseli: auton ikkunat olivat auki, tukka hulmusi tuulessa, ohjasin yhdellä kädellä."

Siltala 2016. Suom. Hilkka Pekkanen. Alkuteos The First Bad Man, 2015. 344 s.

Miranda Julyn romaani Avokämmen on absurdi, provosoiva ja varsin erikoinen romaani. Päähenkilö on nelikymppinen Cheryl Glickman, joka on töissä naisiin kohdituvaa väkivaltaa esiin tuovassa ja vastustavassa järjestössä nimeltä Avokämmen. Cheryl elää melko eristäytynyttä ja omaehtoista elämää. Hänen elämänsä koostuu tarkoista rutiineista ja niiden vastapainoksi villeistä fantasioista, kunnes eräänä päivänä hänen ovellaan seisoo Clee, Avokämmenen perustajapariskunnan aikuinen tytär, joka on päättänyt muuttaa Cherylin luokse asumaan "joksikin aikaa". Cherylin arki suistuu raiteiltaan, ja se tapahtuu täysin absurdilla ja sovinnaisuuksia totaalisesti murtavalla tavalla.

Cheryl käy erinäisissä vaihtoehtohoidoissa ja terapiassa, sillä hän kärsii "globus hystericuksesta", valtavasta, hengensalpaavasta tunteesta kurkussaan. Cheryl on neuroottinen mutta samalla paikoitellen hurmaavan tarkkanäköinen henkilöhahmo:

"Suzanne - - piirsi - - päärynän. 'Sinun vartalosi on tämän muotoinen. Näetkö? Pikkuriikkinen ylhäältä ja vähemmän pikkuinen alhaalta.' Sitten hän selitti, miten luotiin illuusio sopusuhtaisesta vartalosta käyttämällä alaosassa tummia värejä ja yläosassa kirkkaita. Aina kun näen naisia joilla on sellainen väriyhdistelmä tarkistan, ovatko he päärynänmuotoisia, ja aina he ovat - päärynä ei pysty huijaamaan toista päärynää."

Tarkkanäköisyyden lisäksi Cherylissä on ihailtavaa itsevarmuutta:

"'Isä sanoi, että pukeudut ihan kuin lesbo.' Hymyilin, Ei ollut vaikea kuvitella Mark Kwonia paisuttelemassa kuvausta siitä, miten olin epäonnistunut hänen miellyttämisessään; juuri sellainen hän oli."

Avokämmenen tarinaa pohjustellaan lyhyesti, ja sen jälkeen se lähtee vyörymään raiteiltaan täysin absurdeille kierroksille. Cherylin ja Cleen suhde on jo alun perin hyvin erikoinen, mutta se saa aivan käsittämättömiä käänteitä. Juuri kun lukija on hyväksynyt näiden käänteiden synnyttämän maailman, maailma käännetään uudelleen aivan ympäri - ja niin tapahtuu vielä kertaalleen, ennen kuin romaani saadaan päätökseen. Avokämmen on siis lukukokemuksena punastuttava, hämmentävä ja humoristinen, mutta henkilöhahmoissa on myös syvyyttä, vaikka he ovat osin aivan käsittämättömiä. Mutta ehkä me kaikki ihmiset olemme, loppujen lopuksi?

Avokämmen pohtii syvimmiltään myös sitä, mistä elämässä oikein on kysymys:

"- - miettisin sitten, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Mutta siinäpä se: vaihtoehtoja ei ollut. Vaihtoehtoja oli ollut ennen lapsen tuloa, mutta ne olivat jääneet toteuttamatta. En ollut lentänyt Japaniin yksin katsomaan, millaista siellä oli. En ollut käynyt yökerhoissa ja kehottanut vieraita ihmisiä kertomaan itsestään minulle. En ollut edes käynyt elokuvissa yksin. Olin ollut hiljaa, vaikka ei ollut mitään syytä olla hiljaa, ja olin käyttäytynyt johdonmukaisesti, vaikka johdonmukaisuudella ei ollut merkitystä."

Onko ihmisellä valinnan varaa vai toteuttaako jokainen omaa kohtaloaan? Onko elämässä tilanteita, joissa valinnanvaraa ei ole? Poissulkeeko jokin valinta lopullisesti joitakin muita?

Avokämmen kuvaa hienosti myös ihmisen muodonmuutosta, uuden identiteetin ja minän syntyä sekä siihen liittyvää vanhasta luopumista:

"Kun aurinko sitten nousi, kiipesin itsesäälini vuorenhuipulle ja muistin, että olin aina ennenkin odottanut kuolevani elämän päätteeksi. Mitä väliä sillä oikeastaan oli, vaikka eläisin koko elämäni tätä poikaa hoitaen - kai sellainen olisi yhtä hyvä elämä kuin jokin muukin? olisin aina maan matonen. Lapsi ei ollut vienyt minulta lentokykyä eikä ikuista elämää. Nyt osasin arvostaa nunnia, ei pakosta nunniksi joutuneita vaan nykyaikaisia naisia, jotka valitsivat nunnan elämän vapaaehtoisesti. Jos oli niin viisas että ymmärsi elämän muodostuvan enimmäkseen toiveistaan luopumisesta, eikö silloin kannattanut opetella hyväksi luopujaksi sen sijaan että yritti tavoitella kaikenlaista? Tällaiset oudot oivallukset putkahtelivat esiin tahtomattani, ja aloin ymmärtää, että unettomuus ja valvominen ja jatkuva syöttäminen olivat jonkinlaista aivopesua, prosessi joka muokkasi entistä minääni hitaasti mutta vakaasti uuteen uskoon: äidiksi. Se teki kipeää. Yritin tiedostaa tapahtumaketjua ikään kuin katselisin minulle tehtävää leikkausta. Toivoin että voisin säilyttää pienen murusen entistä itseäni, vain sen verran, että pystyisin varoittamaan muita naisia. Tiesin kuitenkin, ettei se varmaankaan onnistuisi. Kun kehityspolku olisi valmis, minulla ei olisi enää jäljellä mitään minkä avulla valittaa, mikään ei tekisi enää kipeää, en muistaisi mitään."

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Miki Liukkonen: O

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."

WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

Albert Dupontel: Näkemiin taivaassa

Pidin todella paljon Pierre Lemaitren Concourt-palkinnon voittaneesta romaanista Näkemin taivaassa (2013, suom. 2014) ja kun huomasin, että siitä on tehty elokuva, halusin ehdottomasti nähdä elokuvan. Ja sekin oli hyvä!

Albert Dupontelin (joka myös näyttelee keskushenkilö Albert Maillardia) ohjaama Näkemiin taivaassa (2017) onnistuu olemaan yllättävän uskollinen romaanille. Etukäteen mietin, miten 546 sivua saadaan puristettua tuntiin ja viiteenkymmeneenseitsenmään minuuttiin, mutta vastaus on, että ilmeisen hyvin.

Elokuva onnistuu olemaan sekä realistinen että ennen muuta absurdi, kuten romaanikin. Rintama- ja sairaalakohtauksissa ei mässäillä ruumiillisuudella, mutta myönnän silti katsoneeni elokuvaa osin kurkkien sormien välistä. Romaanissa suuressa roolissa ovat myös eräänlaiset naamiohuvit, ja mietinkin etukäteen, kuinka ne on saatu visualisoitua. Hienosti!

Näkemiin taivaassa saa katsojan sekä nauramaan että itkemään. Kannattaa mennä katsomaan, jos saa mahtumaan Finnkinon esitysajat omaan kalenteriinsa sopiviksi - huhtikuun viimeisenä viikonloppuna elokuvaa pyöritti koko Helsingissä vain Kinopalatsi, yhdessä salissa, lauantaina klo 11.30 ja sunnuntaina klo 12.