Fotografiska, Tallinna

Bruce Gilden: Why These? 

 

Tallinnan Fotografiskan kesän 2025 näyttelyistä pysäyttävin on Bruce Gildenin Why These?. Näyttelyssä on valokuvia koko Gildenin uran ajalta ja se kieltämättä antaa katsauksen siihen, mikä valokuvaajan teoksia yhdistää ja toisaalta kuinka sekä valokuvaustekniikka että kuvaajan tapa katsoa maailmaa on muuttunut.

1990-luvulla ja aiemmin otetut kuvat ovat mustavalkoisia ja usein tilanteita, joissa on useampia kuin yksi henkilö. Katsojan huomio kiinnittyy ilmeisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Suosikkini tämän kauden kuvista on New Yorkissa vuonna 1990 otettu kuva, jossa on kaksi menevää mummoa - kuin tosielämän Thelma ja Louise tai Patsy ja Edina.

2000-luvulta tähän päivään olevat kuvat ovat värikuvia ja niissä on uskomattoman voimakas tunnelma. Kuviin on usein rajattu vain kasvot, toisinaan kuvat ovat puolikuvia. Henkilöt katsovat suoraan kameraan ja katsetta ei voi välttää. Kohtaamista ei voi välttää. Kuvat ovat samanaikaisesti rujoja ja kauniita. Kuvia on eri mantereilta ja kaupungeista, ja niissä on eri ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä. Kuvattavat edustavat yhteiskunnan marginaaleja, jonkinlainen laitapuolenkulkijuus yhdistää heitä.  

Henriette Sabroe Ebbesen: Kaleidoscope

Henriette Sabroe Ebbesenin Kaleidoscope-näyttelyn kuvat ja videot tarkastelevat ruumiillisuutta erilaisten kuvausteknisten heijastumien, vääristymien ja peilautumien avulla. Idea on hauska, ja osa teoksista (kuten videoteos, jossa kuvataan rakastavaisten kohtaamista vedessä ja joka on kuvattu pinnan alla ja alta) on vaikuttavia. Osassa puolestaan keinosta tuntuu tulleen itsetarkoitus, ja prosessi on ehkä ollut hauskempi tai puhuttelevampi kuin siitä lopputuloksena oleva kuva tai video. Toisaalta kuten näyttelyteksti kuvaa, teoksista välittyy unen- tai muistonomainen tunnelma. 

 

Elliott Erwitt: Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt

Kolmas näyttely keventää kokonaisuuden tunnelmaa. Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt koostuu mustavalkokuvista, joissa jokaiseen on tallentunut jokin humoristinen oivallus. Näyttelyssä on kuvia esimerkiksi parisuhteista, lapsista ja koirista. Koirakuvista on myös videokollaasi, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä nauramaan.

Alla on taidetta kuvaavasta sarjasta kaksi teosta: ylempänä vuodelta 1963 ja alempana vuodelta 1995. Molemmissa tiivistyy jotakin olennaista näyttelyn hengestä.

 

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta III

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkuu siitä, mihin toinen osa päättyy, ja romaanin loppu jättää lukijan odottamaan neljättä osaa. Kolmannen osan alussa päähenkilö Tara Selter kohtaa toisen ihmisen, joka on jäänyt marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Kohtaamisen kautta lukijakin päästetään katsomaan maailmaa laajemmasta perspektiivistä, sillä ihmisten kokemukset eroavat aina jollakin lailla toisistaan. 

Kolmas osa käsitteleekin keskeisesti kohtaamista, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä. Yhteys voi syntyä marraskuun kahdeksanteentoista jääneiden välille, ja tällaisia kohtaamisia kuvatessaan romaanisarjan kolmas osa muistuttaa jossain määrin Kärpästen herra -romaania: jos rakentuu yhteisö, sillä on oltava jonkinlaiset säännöt, on oltava riittävän paljon samanmielisyyttä. Yksi samanmielisyyteen liityvä perustavanlaatuinen asia on esimerkiksi ajanlasku: päivien määrästä on hyödyllistä olla samaa mieltä, ja jotta päiviin syntyisi jokin ryrmi ja mittakaava, henkilöhahmot sopivat mittayksiköksi sata päivää. 

Tara ikävöi miestään Thomasia ja myös palaa tämän luokse. Päivien määrä heidän välillään osoittautuu kuitenkin hankalan suureksi ha yhteyttä on vaikeaa löytää. Tara on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, kun taas Thomas on sellainen kuin ensimmäisenä marraskuun kahdeksantenatoista. Ei totuus eikä valhekaan auta kommunikaatiossa tai yhteyden löytämisessä, kun aikaa on kulunut liikaa. 

Tilavuuden laskemisesta on hieno romaanisarja, jolle ei auta kuin jäädä odottamaan jatkoa.

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 17 h 58 min.

Nyt ei voi kuin huokaista, että wau mikä romaani. 

Markus Nummen edellinen romaani Karkkipäivä (2010) teki minuun vaikutuksen ja kävin myös katsomassa siitä tehdyn näytelmäsovituksen KOM-teatterissa (2012). Käräjien ihmiskuvauksessa on samaa tarkkanäköisyyttä kuin Karkkipäivässä, vaikka tarina onkin hyvin erilainen.

Romaania kerrotaan kahden henkilöhahmon näkökulmasta: on lääninetsivä Juho Iivonen, joka on saapunut pohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle selvittelemään rikoksia, ja on Vilja-täti, kansakoulun yläkerrassa huoneessaan asuva mieleltään särkynyt nainen. Käräjät on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä toimii paikkakunnan, "Luoman paikan" kyläyhteisö. Tapahtumien kannalta tärkein ajanjakso on 1930-luvun loppupuoli, kun paikkakuntalaisten rikokset alkavat tulle ilmi ja Iivonen saapuu niitä tutkimaan. 1930-luvun lopulta kurotetaan sekä aikaan Viljan nuoruudessa, kun hän ei ollut vielä Vilja-täti vaan Vilja-tyttö, ja romaanin lopupuolella myös 1930-luvun lopun jälkeen koittaviin vuosiin, kun rikostutkinta ja käräjät ovat jo mennnyttä aikaa.

Romaani luo upeasti ja hienovireisesti kuvan 1930-luvun asenneilmapiiristä, arvoista ja pikkukylän elämästä. Rikokset, joita lääninetsivä Iivonen saapuu selvittelemään, liittyvät sikiönlähdetysepäilyihin, eli laittomiin abortteihin (mikä käsitteenä on anakronismi; ei ollut olemassa mitään "laillisia abortteja"). Tutkinta ja kuulustelut piirtävät näkyviin ajankohdan dynamiikkaa ja kyläelämää - ja tavallaan hyvin samankaltaisia ilmiöitä, joita nykyajassammekin on; vaikka arvomme ja ideologiamme ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella, kenties toimintamme on muuttunut yllättävänkin vähän.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut. Iivonen ja Vilja-täti ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän suhteensa kyläläisiin ja kylän tapahtumiin on täysin erilainen. 

Iivonen on ulkopuolinen, ja hänen roolinsa on kuulustella ja saada esiin niin sanottu totuus, jotta rikoksia voidaan käsitellä käräjillä ja jotta niistä voidaan langettaa asianmukaiset tuomiot. Iivosen hahmossa on mukana nykyajan mansplainaajaa, mutta viihdyttävällä ja lämminhenkisellä tavalla. Iivosen osuudet ovat muistelevaa tekstiä: vaikuttaa siltä, kuin hän olisi itse kuulusteltavana, ja romaanin lopussa ratkeaakin, mistä on kyse. Yksi Iivoselle tutuista fraaseista on "en muista, mikä oli kysymys, mutta...", mikä luo hänestäkin tarinoitsijan vaikutelmaa, vaikka hän luotettavaksi kertojaksi pyrkiikin kaikin voimin asettumaan ja toteaa usein myös, että "voitaisiin edetä muistikirjan mukaan", eli sen mukaan, mitä hän on aikanaan kirjannut ylös. Niin kuin tällainen tekisi tarinasta luotettavamman, heheh. Iivonen on myös ajoittain muistelmissaan värikäs kielenkäyttäjä, hänen suustaan kuullaan usein myös "jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan" -tyyppinen fraasi.

Vilja-täti on puolestaan selkeästi epäluotettava kertoja. Hän on mieleltään järkkynyt eikä saa mielessään sanoja ja asioita järjestykseen. Järkkyneen mielen läpi suodattunut kerronta on romaanissa toteutettu upeasti. Lukijalle luodaan vaikutelma, että Vilja-täti tietää ja näkee enemmän kuin osaa kertoa, ja tästä tiedosta vihjaillaan lukijalle, jolle jää nautittava määrä aukkoja täytettäväksi. Tässä kohdin kerronnassa käytetään oivaltavasti appelsiinin motiivia: kun Vilja-tädillä ei ole sanaa jollekin ilmiölle - mikä ei välttämättä johdu pelkästään hänen hajonneesta mielestään vaan myös siitä, että 1930-luvun maaseutuyhteisössä ei välttämättä ollut sanoja esimerkiksi homoseksuaaliselle kiinnostukselle - hän kutsuu sitä "appelsiiniksi". Appelsiini on jotain uutta ja outoa, hallitematonta, vierasta - mutta ei pahaa. Appelsiini-motiivi tulee esiin myös juonenkuljetuksessa esinemotiivina muutamaan otteeseen - on kenties liioittelua nostaa sitä romaanin johtomotiiviksi, mutta kerronnan kannalta keskeinen ja oivaltava se on.

Äänikirjaversio on toteutettu kahdella lukijalla. Vilja-tädin osuudet lukee Eeva Soivio, Juho Iivonen vastaa -osuudet Kristo Salminen. Aluksi ratkaisu ärsytti minua, koska olen varsin konservatiivinen kuuntelija: minulle äänikirja on nimenomaan ääneen luettu kirja, en kaipaa mitään kuunnelmaelementtejä tai pimpelipompeliääniä. Pidemmän päälle ratkaisu alkoi kuitenkin vaikuttaa perustellulta: luvut ovat melko pitkiä, ja jos kuuntelemista ei katkaise juuri luvun vaihtuessa, on kuuntelemista jatkaessaan helppoa päätellä lukijan äänestä, kumman hahmon näkökulmasta nyt kerrotaan.

Käräjät-romaanin tarina on rakennettu monitasoiseksi jännäriksi, jota puretaan verkkaisesti auki. Kerronnassa, joka on tapahtuma-ajankohtaan nähden joko retrospektiivistä (Iivonen) tai epäluotettavaa (Vilja-täti), käytetään koukuttavalla tavalla ennakointeja vihjeinä siitä, että kyse on tragediasta. Romaani kuvaa kyläyhteisön yksilöiden elämää ja toisaalta elämän reunaehtoja suomalaisessa pikkukylässä sata vuotta sitten. Myös identiteettikysymyksiä käsitellään: jos joku on totuttu yhteisön silmissä näkemään tietynlaisena tai laitettu tiettyyn rooliin, onko roolista mahdollista astua ulos ilman, että koko yhteisö järkkyy? Kannattaako se? Mitä on minuuden ja identiteetin olemassaolo - kuinka monen se täytyy nähdä, jotta se olisi olemassa?

Käräjät on todella vaikuttava teos, jonka tematiikka on ajatonta ja henkilökuvaus moniulotteista. Kerrontaratkaisut ovat hiottuja ja romaanin kompositio tarkka. Täytyypä sanoa tästäkin romaanista, että ihmettelen syvästi, mikäli romaani ei ole mukana Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Upea, ajatuksiin jäävä kirja!

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä

 

Nemo 2024. Alkuteos The Story of Art Without Men, 2022. Suom. Sini Linteri. 512 s.

Katy Hesselin taidehistoriajärkäle Taiteen historia ilman miehiä kattaa ajanjakson 1500-luvulta nykypäivään. Ajanjakso 1500-luvulta 1900-luvulle käsitellään teoksen ensimmäisessä osassa "Tienviitoittajat", ja teoksen neljä seuraavaa osaa keskittyvät käsittelemään taidehistoriaa 1870-luvulta 2020-luvulle.

Taiteen historiassa ilman miehiä Hessel esittelee taiteilijoita, kontekstualisoi heitä aikakausiin ja tyylisuuntiin, esittelee joitain heidän teoksiaan ja analysoi teoksia sillä tavoin, että ainakin ns. tavallinen lukija saa niihin uusia tulkintakulmia ja taiteenlukutaito syvenee.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 

Tammi 2020. Suom. Kristiina Rikman. Storytelin äänikirja, 11 h 7 min.

Olive Kitteridge on romaani, jonka suosiota tai klassikkoutta on hankalaa hahmottaa - tai sitten se edustaa jotakin sellaista kyläyhteisöä kuvaavaa romaanigenreä, joka ei vain ole oma suosikkinin. 

Romaanin nimihenkilö Olive Kitteridge on itsessään kiinnostava: kiukkuinen, eläköitynyt rouva, jolla on mies ja aikuinen poika. Hahmossa on särmää ja myös haavoittuvuutta. Parhaimmillaan ja koukuttavimmillaan romaani onkin silloin, kun se kuvaa Oliven elämänpettymyksiin liittyviä hankalia tunteita, joista ei ole trendikästä tai ehkä edes mahdollista keskustella kahvipöydässä.

Romaanissa kuitenkin kuvataan milloin ketäkin kyläläistä ja mahdollisesti kuvauksen fokuksessa olevalla hahmolla on jokin suhde tai mielipide Olivesta tai tämän miehestä. Näissä osioissa romaani kuitenkin maalaa niin laajaa panoramaa, että olin moneen otteeseen luovuttaa kuuntelemisen kesken.

Break! @ Kansallisteatterin Maalaamosali, Helsinki

Antti Haikkalan käsikirjoittama (yhdessä työryhmän kanssa) ja ohjaama näytelmä Break! esitettiin Kansallisteatterin uudella Maalaamo-näyttämöllä, ja ennen kuin kirjoitan näytelmästä, on sanottava muutama sana Kansallisteatterin remontista, jonka tuotteena uusi näyttämökin on syntynyt. 

Remontin tulos on kerrassaan viehättävä! Pienen näyttämön puolen kahvila-ravintola on tunnelmaltaan aivan ihana, sekä valaistus että kalustus ovat freesillä tavalla vanhanaikaiset, tunnelmassa on samaa kuin Babylon Berlin -tv-sarjassa. Kahvila-ravintolaan tulisi mielellään käymään silloinkin, kun ei ole menossa teatteriin. Ikkunoista näkee Kaisaniemen puistoon, ja kun puistonäkymä joskus selviytyy omasta remontistaan, näkymäkin sen kuin paranee.

Mutta sitten näytelmään itseensä. Break! sijoittuu koulumaailmaan, itse asiassa katsojat pääsevät oppilaiden asemaan, kun he saapuvat hissillä kerrokseen, jossa Maalaamosali on. Aulassa on tarjolla purkkaa, vettä ja näkkileipää, sekä ohjeistavia julisteita ja kuvataidenäyttely. Näytelmä itsessään on interaktiivinen oppitunti, jonka pitävät opettaja Jukka ja kouluavustaja Dina, ja 9F:n oppilaina ovat yleisö ja oppilaita näyttelevät näyttelijät. Oppilas-näyttelijöistä keskeisessä roolissa ovat yksi tyttö (Lempi Kivinen) ja yksi poika (Tuure Alanne), ja molempien näyttelijäsuoritukset ovat hienoja, näytelmän parasta antia.

Näytelmän keskeisenä teemana on uupuminen, joka koskettaa niin oppilaita kuin opettajaakin. Kouluavustaja on töissä ensimmäistä päivää, joten hän on vielä nuori, freesi ja pirtsakka.

Break! sisältää joitakin osuvia oivalluksia. Omassa katsojakokemuksessani tällaisia olivat ennen muuta teknologian kanssa sählääminen ja etäpalaverin esittäminen, joka johtaa näytelmän kliimaksiin. Näytelmän ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, ettei siinä ehkä ollut osattu päättää, mille kohderyhmälle (opettajille? oppilaille? opiskelijoille? kaikille koulumaailman kokemusasiantuntijoille?) se on ensisijaisesti suunnattu, mistä johtuen sisällössä on jonkin verran selviöitä, latteutta ja tyhjäkäyntiä. Näytelmän kesto on kuitenkin kompakti ja tähän formaattiin väliajattomuus sopi hyvin.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Cristian Mungiu: R.M.N. - Kylmä talvi

Paljoa kryptisempää ja mieleenpainumattomampaa nimeä elokuvalle on kyllä vaikea äkkiseltään keksiä. Mutta siinäpä jotakuinkin kaikki kriittinen, mitä haluan Cristian Mungiun elokuvasta sanoa - ja nimenkin merkitys aukeaa, jos lukee yhtäkään elokuvasta kirjoitettua arvioita. 

Elokuvan tarina sijoittuu monikieliseen Transilvaniaan. Keskushenkilö Matthias on töissä teurastamolla Saksassa, mutta kohdatessaan rasismia hän vastaa siihen väkivallalla ja lähtee takaisin Romaniaan. Kamera seuraa Matthiasta, joka hahmona on ikään kuin ulkopuolisena sivustaseuraajana vähän kaikessa, koettaa mukautua mielipiteineen vallitseviin tilanteisiin ja jos mahdollista olla sanomatta juuta tai jaata siihen tai tuohon. Ja asioita, joista sanottavaa ja mielipide muilla on, elokuvassa riittää. 

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat rasismi, muukalaisviha ja yhteiskunnallinen murros. R.M.N. tarkastelee näitä teemoja keskittymällä kuvaamaan transilvanialaisen pikkukylän yhteisön elämää. Parasta elokuvassa on se, kuinka elokuva ristivalottaa monikulttuurisen kylän (joka tosin ei tiedosta olevansa monikulttuurinen ja olleensa sitä jo vähintäänkin vuosisatoja: tiedostamattomuus tehdään näkyväksi, kun kylän leipomolle tulee srilankalaisia työntekijöitä - monikulttuurisuus sen sijaan tehdään katsojalle näkyväksi jo elokuvan alussa, kun kerrotaan, että eri kielten tekstitykset on koodattu eri värein) eritasoisia ristiriitoja ja ongelmia. Helppoja vastauksia ei ole, ja ne jotka ovat helppoja vastauksia, ovat idioottimaisia.

Elokuva on kerronnaltaan pitkälti realistinen ja vahvasti kiinni tämän ajan ongelmissa. Elokuvassa keskisenä motiivina on karhu, minkä käsittelemisessä elokuvasta kirjoittaneet kriitikot eivät tuntuneet pääsevän kovin pitkälle. Olisiko ollut The Guardianin kriitikko, joka käsitteli tekstissään karhua jollakin lailla romanialaisessa kontekstissa ja huomioi karhun nousseen myös nykyisen sikäläisen äärioikeiston tunnukseksi, mikä vaikuttaa relevantilta tulkinnalta. Googlaamalla löytyy myös tietoa karhun merkityksestä romanialaisessa kansanperinteessä ja -uskossa, ja sitä kautta motiivi saa mielestäni syvempiäkin merkityksiä.

Elokuvan loppukohtaus löi ällikällä ja vaati purkukeskustelua lasin äärellä katsomiskokemuksen jälkeen. Väitän meidän päässeen tulkinnassamme sen suhteen vähintään yhtä syvälle kuin katsomispäivän iltaan mennessä lukemieni elokuva-arvostelujen kirjoittajatskin. Toki arvioissa täytyy  varoa juonipaljastuksia, mikä vaikeuttaa lopetuksen analysoimista.

Summa summarum: R.M.N. on vaikuttava elokuva, josta löytyy huomattavan monia tasoja.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 

Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

Janne Huuskonen & Miro Hilden: Koukussa - Vuosi narkomaanien elämää

 

"Rintamamiestalon keittiön kattoa peittää harmaankeltainen savu."

Johnny Kniga 2022. Nextoryn e-kirja. 276 s.

Janne Huuskosen ja Miro Hildenin teoksen Koukussa syntyhistoria lähtee siitä, kun Hilden (Huuskosen poika) saa ajatuksen osana opintojaan kuvata narkomaanien arkea. Huuskonen on entinen narkomaani, ja hän johdattaa Hildenin entisten tuttujensa maailmaan. Valokuvausprojektista kasvaa kirjaprojekti, ja Huuskonen ja Hilden päättävät seurata vuoden ajan narkomaanien elämää Helsingissä. Teoksen keskushenkilöä kutsutaan Mamaksi. Hän on Hildenin (s. 1975) ikäluokkaa. 

Koukussa on rehellinen ja ajankohtainen kirja. Kirjoittajana on pääosin Huuskonen, joskin myös Hildeniltä on joitakin lyhyitä kirjallisia osioita teoksessa kuvien lisäksi. Näkökulma huumemaailmaan on sivustakatsojan, joka kuitenkin pääsee (tai otetaan ja joutuu) mukaan arkisiin tilanteisiin. Teoksesta välittyy hienosti huumemaailman kaoottisuus. Maailma on omalakinen rinnakkaistodellisuutensa, jossa aikajänne on lyhyt. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tai toisaalta kuljetaan huumeiden ja huumekämppien perässä sinne-tänne-tonne, missä sitten meneekin koko päivä-viikko-kuukausi-elämä. Koukussa luo myös kuvaa siitä, mitä aineita tällä hetkellä on liikkeellä, ja syntyvä kuva on hyvinkin erilainen verrattuna siihen kuvaan huumeista, jonka muistan esimerkiksi omalta koulu-uraltani huumevalistuksen yhteydestä. Ainoa tuttu aine on oikeastaan amfetamiini.

Ulkopuolisen katsojan näkökulman näkyväksi tekeminen kerronnassa on teoksen parasta antia. Kirjan loppupuolella Huuskonen peilaa omia käsityksiään addiktiosta ja omaa käyttäytymistään suhteessa Mamaan, jonka maailmaan hän seurantavuoden aikana lipeää yhä enemmän:

"Olin alkanut ymmärtää Maman todellisuutta siinä määrin, ettei tehnyt mieli ruveta kiukuttelemaan hänelle. Muutama kuukausi sitten mietin vielä, oliko Mama koukussa vai oliko kyseessä vain elämäntapa. Ajatus nauratti nyt mutta veti myös vakavaksi. Läheisriippuvuuteni oli aktivoitunut kirjanteon aikana. Se sai minut ummistamaan silmäni tosiasioilta, kusettamaan itseäni. Olin aina ymmärtämässä Mamaa, selittämässä asioita parhain päin ja uskomassa seuraavaan kertaan, jolloin hän vihdoin tekisi järkeviä valintoja."

Se, että Koukussa-teoksen tekijät seuraavat Maman elämää vuoden verran, on onnistunut ratkaisu. Eräänä päivänä Maman tarina vain alkaa tulla näkyväksi, ja eräänä päivänä siitä kertominen lopetetaan. Tarinassa ei varsinaisesti ole juonta, kuten ei elämässä itsessään ole ellei sitä erikseen juonellisteta. Kuvaako Koukussa Maman alamäkeä, jää lukijan tulkittavaksi. Elämä vaikuttaa olevan niin sekavaa, että alamäen ja ylämäen käsitteetkin hämärtyvät.