Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.
Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa.
Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen.
Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.
Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.
Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi).
Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.
Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.
Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti