Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

 

Otava 2024. Lukija Anna Kuusamo. Äänikirjana Storytelin kautta.10 h 4 min.

Pidin paljon Cristina Sandun esikoisromaanista Valas nimeltä Goliat. Sandun tavassa kirjoittaa on jotain rauhallista, analyyttista ja tarkkaa, joka saa viihtymään hänen luomassaan kirjallisessa maailmassa. Tanskalainen retkikunta kertoo tanskalaisista, Nicaraguaan 1900-luvun alkupuolella lähtevistä siirtolaisista, joille on luvattu maata ja sitä kautta menestystä, kunhan he vain jaksaisivat uudisraivata ja tehdä töitä. Kuten monissa tällaisisssa tosipohjaisissa tarinoissa, joissa lähdetään etsimään seikkailua ja parempaa elämää ja elintasoa jostain toisaalta, kenties jopa toiselta puolen maapalloa, harvoin asiat menevät ihan niin kuin Strömsössä - eikä niin käy myöskään tässä romaanissa.

Siirtolaiset kokevat monenlaisia vastoinkäymisiä: trooppisia sairauksia, säätiloja, joihin he eivät ole tottuneet, petoksia, väkivallan uhkaa ja väkivaltaa, mielenterveyden järkkymistä ja nälänhätää. 

Retkikunta jättää kuitenkin jälkensä Nicaraguaan, ja romaani kertoo myös vuosisadan myöhemmistä vuosikymmenistä ja kerronta yltää nykypäivään saakka. Romaani opetti minulle paljon maasta, josta en tiennyt juuri mitään.  

Mel Robbins ja Sawyer Robbins: Let them -teoria - Elämän mullistava menetelmä, josta miljoonat puhuvat

 

Gummerus 2025. Suom. Kirsimarja Tielinen. Lukijana Katja Ståhl. Äänikirjana Storytelin kautta. 10 h 22 min.

Mel Robbinsin itseapukirja Let them -teoria on aikamoinen kuuntelukokemus. Katja Ståhl on aivan nappivalinta lukijaksi. Hänen tapansa artikuloida sopii teoksen tyyliin, joka on muodoltaan jutusteleva ja podcastmaisen väljä ja jonka esimerkit ovat arkisuudessaan puhuttelevia. Teoksessa toistetaan sanaliittoyhdyssana Let them -teoria niin monta kertaa, että se meinaa tulla uniin. Suunnilleen joka toinen virke tuntuu alkavan "Let them -teoria auttaa sinua ymmärtämään...". 

Kirja on monin paikoin sisällöltään aika kevyttä ja banaalia - alkupuoleltaan jopa siinä määrin, että meinasin siirtää äänikirjan roskakoriin. Teoksen toisessa osiossa sen sijaan on joitain oivalluksiakin, kuten lausahdus "Antaa aikuisten olla aikuisia". Antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja valintansa. Omassa elämässään voi sitten valita, haluaako pitää elämässään ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat. Tätä asiaa Let them -teorian toisessa osassa pyöritellään niin konkreettisten esimerkkien kautta ja moneen kertaan, että asia alkaa mennä lukijallekin perille. Toisessa osassa hahmotellaan kiinnostavasti myös ajatusta aikuisiän ystävyyksistä ja siitä, kuinka ihmiselämän rakenteet ovat lapsuuden ja nuoruuden aikana aivan erilaisia kuin aikuisuudessa ja kuinka se vaikuttaa siihen, että lapsena ja nuorena on eräällä tapaa myös helpompaa ystävystyä. 

Kolmannessa osassa teoksen punainen lanka sitten taas katkeaa ja sisältö on aika sirpaleista. Aikaansa ei välttämättä kannata käyttää Let them -teorian kuuntelemiseen (eikä taatusti lukemiseen! teosta olisi voinut tiivistää isolla kädellä), mutta lopulta kokemus oli ihan jees. Teos antaa kiinnostavan kurkistusaukon myös amerikkalaiseen kulttuuriin, jossa sekä selviytyminen että menestyminen ovat enemmän itsestä kiinni kuin hyvinvointivaltiossa - sekä toisaalta myös somemaailmasta tuttuun puhetapaan, jossa mitä tahansa ajatuskyhäelmää voi kutsua "teoriaksi" ja mitä tahansa juttutuokiota asiantuntijan kanssa "tutkimukseksi".

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Petri Pietiläinen & Juha Metso: Junnu Vainio - Sellaista elämä on

 

Docendo 2018. Storytelin äänikirja, 13 h 58 min.

Petri Pietiläisen ja Juha Metson (joka on ottanut teoksen kuvat, eli äänikirjan kuuntelijalle hänen osuutensa ei välity) tekemä Juha Vainio - Sellaista elämä on on haastatteluihin perustuva elämäkertateos, jossa kerrotaan Juha Vainion elämästä lapsuusvuosista kuolemaan saakka. 

Teokseen on haastateltu useita henkilöitä: Vainion perhettä ja ystäväpiiriä, joista osa on julkkiksia, kuten Vesa-Matti Loiri tai Hector. Vainion lapsista pojat ovat antaneet haastatteluja, etenkin Ilkka Vainio, ja myös Vainion eksän Taina Vainion näkökulmaa kuullaan.

Kirja pyrkii tuomaan esiin kuvaamastaan kohteesta monenlaisia puolia, ja tämän lupauksen kirja sikäli lunastaakin, että esiin ei piirry siloteltua taiteilijakuvausta, vaan moneen kertaan tuodaan esiin paitsi taiteilijan uskomaton sanoittamiskyky myös hänen alkoholiongelmansa ja sen vaikutuksia toisaalta hänen työskentelemiseensä (tätä viitteellisemmin) ja toisaalta hänen perhe-elämäänsä (tätä suoremmin). 

Ehkä osin teoksen haastattelurakenteeseenkin liittyen mukana on paljon toistoa. Kuunneltaessa se ei niinkään haittaa, koska toisto saa asiat jäämään paremmin mieleen. Luettuna tämä piirre rupeaisi todennäköisesti häiritsemään enemmän. Haastattelumateriaalin käsittelemisessä olisi siis ollut editoimisen varaa, ja tosinaan kuulijana miettii, onko tekstiin jätetty esimerkiksi kongruenssivirheitä tahallaan, jotta puhekielimäinen vaikutelma säilyisi, vai onko oikolulukuvaihe kenties ollut turhan nopea.

Teosta kuunnellessa myös herää monin paikoin ajatus, että teoksen on oltava ajalta ennen #metoota, sellaiseen tyyliin ja sellainen määrä "poikien ryyppäämis- ja panojuttuja" vyöryy korviin - vaan ei, kyllä #metoo alkoi vuonna 2017 ja kirja on vuodelta 2018. Tietystikin tekemisen prosessi sijoittuua aina aikaan ennen julkaisuvuotta, eli aika lailla samoista ajankohdista on kyse. Näiden juttujen ihannoiva käsittelytapa tekee kuitenkin teoksesta paikoin yllättävän tunkkaisen ja saa teoksen vaikuttamaan vanhemmalta kuin se onkaan.

Vaikka teos tuo Vainion elämästä esiin myös hyvin epäimartelevia puolia, Vainion musiikkia ja sanoituksia kohtaan ote on ihaileva ja ylistävä. Sellaista elämä on kertaa Vainion tuotannon monipuolisuuden kuuntelijalle, ja vaikka toisto ajoittain häiritseekin, ei kuuntelija lopulta voi kuin nyökytellä sen mukana, että kyllä, Juha Vainio on sanoittajana suvereeni. Täysin uutena tietona itselleni teosta kuunnellessa tuli se, kuinka paljon sanoituksia Vainio on tehnyt muille artisteille. Esimerkiksi Dannyn Tahdon olla sulle hellä, Kikan Sukkula Venukseen ja useat Katri Helenan biisit ovat Juha Vainion kynästä.

Patrik Radden Keefe: Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella

 

Gummerus 2023. Alkuteos Empire of Pain. Suom. Maija Heikinheimo. Storytelin äänikirja, 21 h 11 min.

Toimittaja Patrik Radden Keefen kirjoittama Kivun valtakunta - Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella on Yhdysvaltain (ja sieltä maailmanlaajuiseksi levinneestä tai leviävästä) opioidikriisistä kertova teos. Teoksen aikajänne on paljon pidempi kuin opioidikriisin, ja teos onkin 1900-luvun kattava Sacklerien suvusta kertova sukusaaga, joka samalla on kuvaus yritysmaailmasta ja sen lainalaisuuksista.

Sukusaagamainen taustoituksen kaltainen osuus on teoksessa pitkä. Sillä on kuitenkin oma merkityksensä, sillä se antaa syvyyttä ja kenties joitakin selityksiä siinä vaiheessa, kun teos keskittyy käsittelemään opioidikriisiä ja Sacklerin omistaman Purdue Pharman keskeistä osuutta kriisin luomisessa. 

Taustoitusosuudessa kuvataan 1900-luvulla lääkebisneksessä toimineita Sacklerin veljeksiä, eritoten Arthur Sackleria, joka kehitti lääkkeiden markkinointia ja mainontaa varsin lennokkaasti ja vapauksia ottaen ja möi 1900-luvulla muun muassa Valiumia - lääkettä, jonka senkin käyttö aiheutti ongelmia. 

Kivun valtakunta ei tavallaan sisällä sellaista tietoa opioidikriisistä itsestään, jota ei olisi jo tähän mennessä ollut saatavilla, mutta se törkeys, jolla Purdue Pharma ja Sacklerien suku toimivat myydessään ja markkinoidessaan vahvaa opioidilääkettä, näyttäytyy niin häikäilemättömänä ja sumeilemattomana, ettei lukijana tai kuuntelijana voi oikeastaan muuta kuin haukkoa henkeään. 

Lääkeyhtiöiden toiminnasta on ollut muutakin epäeettisyyteen liittyvää uutisointia, mutta Kivun valtakunta näyttää Purdue Pharman toiminnan bisneksenä, jossa tärkeintä on maksimoitu tuotto - sillä ei ole merkitystä, kuinka valheellisia markkinointiväitteet ovat, kuinka löyhällä moraalilla lääkettä jaellaan tai kun väärinkäyttö räjähtää käsiin eri puolilla Amerikkaa, kyse onkin vain yksilöistä, jotka ovat alttiita riippuvuuskäyttäytymiselle eikä lääkkeellä ole siihen mitään roolia. Huh huh! 

Myös se seikka, kuinka Sacklerit ovat halunneet profiloitua hyväntekeväisyyslahjoittajina ja taidemesenaatteina, kerrassaan hyviksinä - tarkasteltuna vasten sitä toimintaa, jota suku on harjoittanut bisnesrintamalla, niin huh huh sillekin.

Varsin huokailuttava teos siis, Kivun valtakunta. Ja saa olemaan kriittisempi sen suhteen, että siellä, missä kyse voi olla oman edun tavoittelemisesta - kuten bisneksessä - ei kannata olla itse liian sinisilmäisenä ja luottavaisena liikkeellä.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa, homo sapiens!

 

Otava 2023. BookBeatin äänikirja, 13 h 57 min.

Antti Ritvasen toinen romaani Hyvää jatkoa, homo sapiens! on tragikomedia nykyihmisistä ja nyky-yhteiskunnasta. Romaanin keskeisin hahmo on Henrik Granlund, julkkisterapeutti. Romaanin alussa Henrik on uransa huipulla: hänellä on oma tv-show Valtakunnansovittelija, jossa hän ratkoo pariskuntien ongelmia, hän on julkaissut menestyksekkään itseapuoppaan Sovinnon taika ja hän pitää yksityisvastaanottoa. Henrik on eronnut ja hänellä on teini-ikäinen tytär, joka asuu hänen kanssaan Helsingissä. Ex-vaimo on muuttanut Espanjaan. 

Romaanin alussa Henrik salamarakastuu taidenäyttelyn avajaisissa punatukkaiseen naiseen, ja romaanin tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Muiksi keskeisiksi romaanihahmoiksi nousevat tämä punatukkainen kustannustoimittajana työskentelevä aktivistinainen, suomalais-iranilainen Said Asikainen sekä jokunen Henrikin nuoruudenystävä tai -kaveri.

Tapahtumia kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta ja romaani käsittelee tässä hetkessä puhuttelevia teemoja: rasismia, maahanmuuttoa, vihapuhetta, maalittamista, mediaa, mielenterveyttä ja terapiaa. Ja toki myös universaaleja ja ajattomia teemoja, kuten rakkautta, perhettä, kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Romaanin traagisuus ja koomisuus vuorottelevat niin onnistuneesti, että kuuntelemista ei tekisi mieli keskeyttää ollenkaan.

Hanna Tikander & Wilma Ruohisto: Selvin päin - Erään bilettäjän tarina

Storyside 2022. BookBeatin e-kirja. Editiosta ei käy ilmi sivumäärää.

Selvin päin - Erään bilettäjän tarina on toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittama haastattelukirja Hanna Tikanderista. Tikander on yrittäjä ja somepersoona, joka lopetti alkoholinkäytön, ja Selvin päin kertoo Tikanderin tarinan alkoholismista. Teos on kirjoitettu puhekielellä ja sen voi kuvitella toimivan hyvin äänikirjanakin. Tarinaan on rakennettu koukuttavia ennakointeja ja toisaalta lukijaa saattaa kiinnostaa tirkistellä nuorten, juhlivien ja menestyvien kaupunkilaisten elämää ja pohtia, kuka kukin mahtaisi olla.

Selvin päin ei kuitenkaan ole Seiska-henkinen tirkistely- tai kauhistelukirja, vaan kiinnostava ja avoimesti kirjoitettu pohdinta addiktiosta, addiktion tajuamisesta ja tahdosta ja keinoista tehdä elämänmuutos.

Tikander kertoo kirjassaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja nuoresta aikuisuudestaan; lapsuudenperheestään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, kouluajastaan, vaihtovuodestaan, opinnoistaan, urastaan ja yrittäjyydestään. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain taustaa päätarinalle, joka on addiktio, sen kehityskaari ja lopulta oivallus siitä, että Tikander haluaa elämältään muutakin kuin viinaa, huumeita ja krapuloita.

Antoisinta teoksessa on Tikanderin avoin, paikoin raadollinenkin pohdinta. Kun hän lopettaa alkoholin ja huumeiden käyttämisen, moni asia pitää määritellä uudestaan, esimerkiksi juhliminen:

"Mutta mikä oikeastaan oli juhlimista? Kun juhlimiseen ei enää liity päihteitä, mä en osaa enää mieltää sitä juhlimiseksi. Vaikka samaan aikaan mä en pidä juhlimisena sitä, että vedetään viivoja invavessassa, trippaillaan keskushermostoon vaikuttavien psykedeelien alaisena tai juodaan itsensä oksennus-sammumispisteeseen asti. Silti mä oli tehnyt juuri niitä asioita aina juhliessani."

Tikander tekee hienosti näkyväksi sen, että vaikka lopettaa ja haluaakin lopettaa juomisen, samanaikaisesti kuitenkin todellakin tekee mieli juoda - ja kuinka paradoksaalista tämä oikein on:

"Kun puhuu alkoholittomuudesta koko ajan, on vähän kiusallista mainita johonkin väliin, että anteeksi kun sanon, mä oikeastaan haluaisin ihan sikanan juoda. Mä aloin kiinnittää huomiota siihen, millaisissa tilanteissa mun teki mieli juoda. Ja yleensä ne hetket ovat aika nopeita. Ne menivät ohi. Joten mä olen sanonut sen itselleni ääneen: tässä hetkessä mun tekee mieli tosi paljon juoda, mutta tämä menee ohi. Se on ollut yksi mun isoimpia oivalluksia, niinkin pieni asia. Tämäkin menee ohi."

Tikander on joutunut pohtimaan paljon syitä sen taustalla, miksi hän joi. Teoksesta käy ilmi myös lukuisat yritykset päästä terapiaan ja terapiassa käyminen, eli helpolla näiden oivallusten äärelle ei varmasti ole päästy. "Mä join päästäkseni humalaan ja saadakseni tauon niistä vaikeista tunteista, mitä mä kävin läpi. Se oli samanlainen selviytymiskeino kuin syömishäiriö, masennus tai itsetuhoisuus, tarkoituksellinen tai ei-tarkoituksellinen sellainen", Tikander pohtii.

Teoksesta välittyy myös se, kuinka elämänmuutos vaikuttaa myös ihmisiin ympärillä: kun yksi muuttaa tanssiaskeliaan, muutkaan eivät voi tanssia enää täysin samaa tanssia. Alkoholittomuus näyttää vaikuttaneen niin, että Tikanderia ei kutsuta enää mukaan kaikkiin juhliin, koska koetaan, ettei hän juhli. Tai tällainen vaikutelma teoksesta syntyy. Toisaalta muutos näyttää sen, ketkä ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja läheisiä ihmisiä ja ketkä eivät.

Tikander kuitenkin tuo useaan otteeseen esiin sen, että hän ei ole puuttumassa muiden juhlimiseen, juomiseen tai huumeiden käyttämiseen, vaan omaansa. Suora puhe alkoholista ja päihteistä saattaa kuitenkin tuntua aika karulta tai tylyltä:

"Ihmiset käyttävät aineita hakeakseen kokemuksia, joita ne ei jaksa hankkia selvin päin. Usein ihmiset ajautuvat käyttämään siksi, että niillä on tylsää. Samaan aikaan mä uskon, että on paljon ihmisiä, jotka saa punkkulasillisesta rennomman tai luovemman fiiliksen, mutta mä en kuulu niihin. Mä olen aina halunnut sitä päihdyttävää ainetta lisää."

Kumppanin tai seurustelusuhteen löytäminen alkoholi- tai päihdekeskeisessä kulttuurissa - voiko suomalaista nuorten aikuisten kaupunkikulttuuria kuvailla tällä tavoin? - näyttäytyy haastavana:

"Jos tapailee dokailevaa ja pajauttelevaa tyyppiä, se ihminen karkaa välillä toiseen paikkaan. Yhteys puuttuu ja se pilaa sen ihmisuhteen kehityksen. Mä en halua joutua rajoittamaan tai kieltämään toisilta ihmisiltä jotain, koska silloin vastuu tilanteesta siirtyy mulle. Silloin mä olen taas se ongelma ja mun pitää keksiä ongelmaan ratkaisu. Se on siltä toiselta tyypiltä laiskaa enkä mä halua olla sellaisen tyypin kanssa."

Yksi Selvin päin -teoksen oivallus on mielestäni se, että Tikander oletti elämänsä ongelmien ratkeavan, kun hän näennäisesti ratkaisee yhden ongelman, eli lakkaa juomasta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja prosessin häntä näyttää pitkältä:

"Mun on vieläkin välillä tosi vaikeaa olla tilanteissa, joissa muut ihmiset juo. Siihen juomiseen tulee ihan sellainen fyysinen himo. Mä saatan vain katsoa jonkun toisen viinilasia juhlissa, ja yhtäkkiä mun tekee  mieli ottaa se itselleni ja vetää ykkösellä alas. Mä en ikinä yrittäisi rajoittaa muiden juomista, mutta omaa juomista mun on pakko. Sellaista riippuvuus on. Ne hetket alleviivaavat sitä vuosia kestänyttä oman toiminnan ongelmallisuutta, vajavaisuuttakin. Kuin joku maalaisi päälle koristetussilla, kuinka pakottava tarve mulla oli päästä jotain siinä hetkessä kokemaani tunnetta pakoon."

Selvin päin käsittelee hienosti addiktiota nuorten aikuisten arjessa. Teos näyttää sen, kuinka addiktio on olemassa jokaisessa nyt-hetkessä ja valintoja täytyy tehdä koko ajan - ei riitä, että on kerran päättänyt olla juomatta. Teoksessa on myös freesiä se, että se ei asetu perinteiseen selviytymiskirjallisuuden jatkumoon siinä mielessä, että käänne poispäin addiktiivisista aineista tapahtuisi henkilön päädyttyä täysin yhteiskunnan pohjalle. Selvin päin tuo siis addiktiokokemuskeskusteluun monimuotoisuutta, jota keskustelussa ei juurikaan ole ollut.

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

 

Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.

Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.

Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:

"'- - minut erotettiin koulusta määräajaksi, koska tein ikkunaan graffitin.'
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”

Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta:  “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."

Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.

Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:

“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”

Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:

“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
     Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”

Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:

“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”

 

Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Like 2022. Alkuteos Allt vi inte sa. Suom. Sirje Niitepõld. Nextoryn äänikirja, 10 h 13 min.

Sara Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta on täysmittainen tragedia. Henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella etuoikeutettuja ja menestyviä ruotsalaisia nuoria aikuisia, ja jokainen heistä kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu, joskin eri syistä. Amandalla on taustallaan perhetragedia: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan, ja se on rikkonut jäljelle jääneet perheenjäsenet. Carolin on rikkaan perheen tytär, jota kukaan ei ota vakavasti. Sofia on somalitaustainen toisen polven maahanmuuttaja, joka kipuilee kahden kulttuurin välissä ja tulkitsee todellisuutta rasististen odotusten läpi. Jokaisella hahmolla on perusteet kokea asia niin kuin kokee, mutta jokainen on myös täysin kiinni omassa kokemuksessaan ja kykenemätön irrottautumaan omasta kokemuksestaan. 

Amanda, Carolin ja Sofia ovat ystävyksiä. Tavallaan näin voisi sanoa. Jokin kuitenkin nakertaa suhteita, eikä yksikään hahmoista oikein saa kiinni siitä, mikä se on. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, ja jokaisen hahmon kerronnassa korostuu sisäinen puhe, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, kuinka he toimivat. Kateus ja viha jäytävät heidän välisiään suhteita ja sisäinen puhe on myrkyllistä. Henkilöhahmoja syvennetään kiinnostavasti teoksen edetessä, eikä yksikään heistä ole niin pinnallinen kuin miltä aluksi tai toisten hahmojen tulkitsemana vaikuttaa.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: nykyhetki (joka on nimetty jälkeen-tasoksi ja jonka kertojanäkökulmana on mieleisairaalassa oleva Amanda) ja se aika, jonka nykyhetkeen kulminoituva tapahtumaketju tarvitsee tullakseen kuvatuksi. Juoni huipentuu Carolinin järjestämiin Instagram-täydellisiin ruotsalaisiin juhannusjuhliin saaristossa - kaikki se, mitä juhlissa tapahtuu, muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja romaanin epilogi avaa myös romaanin nimen.

Kaikki mikä jäi sanomatta on hienosävyinen romaani nuorten naisten maailmasta, paineista ja ystävyydestä, jonka ihminen voi itse tuhota.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.

Frank Martela: Tahdonvoiman käyttöohje - Näin saat asioita aikaan

 

Tammi 2013. Nextoryn äänikirja, 6 h 1 min.

Tahdonvoiman käyttöohje on helposti lähestyttävää kuunneltavaa ja siinä on maanläheinen ote tahdonvoimaan ja motivaatioon.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

James Clear: Pura rutiinit atomeiksi - Näin saat aikaan muutoksen, joka pysyy

 

Tuuma 2020. Suom. Kaisa Koskela. Alkuteos Atomic Habits - An Easy & Proven Way to Build Good Habits & Break Bad Ones, 2018. 370 s.

James Clearin Pura rutiinit atomeiksi on käytännönläheinen ja selkeä opas rutiinien merkityksestä ja niiden luomisesta. Clear lähestyy rutiineja identiteetin kautta, minkä avulla muutos ja uudet rutiinit ankkuroidaan elämään. 

Amerikkalaiseen tyyliin oppaassa on tapausesimerkkejä Clearin omasta elämästä ja uralta, mutta ne konkretisoivat hyvin teoksen asiasisältöä. Lukujen lopussa on aina koontiosio ja muistutus siitä, että kirjoittajan nettisivuilta voi lukea lisää - mikä ei ehkä ole kovin aikaa kestävä ratkaisu, vaikka itse esitelty metodi puolestaan sellaiselta vaikuttaakin.

Pura rutiinit atomeiksi on oivaa luettavaa kaikille, jotka haluavat tehdä elämänmuutoksia.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

 

"Minä ei ole kenenkään ensimmäinen sana."

Like 2021. 287 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani #Syyllinen on koukuttava, trillerimäinen romaani nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka maailman keskeisenä osana sosiaalinen media on. Sosiaalisen median tematiikan avulla #Syyllinen kertoo jotakin olennaista myös ajastamme: siitä, kuinka sosiaalisen median todellisuuskupla vaikuttaa tosimaailman elämäämme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme ja kuinka ottamalla osaa sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen tuotamme todellisuutta somen ehdoilla (ja molemminpuolinen oravanpyöräikiliikkuja onkin valmis). 

Romaani lähtee liikkeelle pidätyssellistä, jossa nainen on epäiltynä henkirikoksesta. Romaanin loppuratkaisu siis tiedetään jo alussa, mutta tarina siitä, kuinka loppuratkaisuun oikein päädytään, vetää maton lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Tämä kerrontaratkaisu tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisissa kokemusmaailmoissa elämme, ja toisaalta rinnastuu siihen versioon todellisuudesta, jonka sosiaalinen media esittää: millä tavoin asiat ovat niitä, mitä ne näyttävät olevan?

#Syyllinen lukukokemuksena saa miettimään, millaista elämää oiken elämme tällä hetkellä ja voisiko valintoja tehdä toisin. Romaani käsittelee mielenterveyttä, parisuhdetta, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, äitisuhdetta, taloudellista menestymistä ja velkakierrettä, kauneus- ja terveysihanteita ja sitä loputonta voimaantumis- ja menestyspuhetta, jota somen inspiraatiomietelausekuvat ja self help -kirjallisuus (tai romaanin maailmassa pikemminkin -äänikirjat ja -podcastit) tarjoavat.

Vaikka #Syyllisen maailmassa ja tarinassa on keskeisiä eroja verrattaessa Kuisman edelliseen romaaniin, Kerrostaloon, kerronnan intensiteetissä ja kertojanäänessä on samaa. Ja siinä missä Kerrostaloa ei ollut malttaa laskea käsistään, sama pätee myös #Syylliseen.

Adam Grant: Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Tuikku Ljungberg. Alkuteos Think Again: The Power of Knowing What You Don't Know, 2021. 400 s.

Psykologi Adam Grantin kirjoittama tietokirja Mieti vielä - Uudelleen ajattelemisen taito on kiinnostava puheenvuoro ajattelutaidoista ja oppimisesta. Grant kirjoittaa helposti lähestyttävää tekstiä, jossa on runsaasti esimerkkejä. Mieti vielä -teoksen pääviesti tuntuu olevan se, että asioita kannattaa aina miettiä uudelleen, olla valmis luopumaan vanhoista ajattelumalleistaan ja katsomaan asioita uusista tulokulmista. Vain se on oppimista ja mahdollistaa uuden - ei vanhoissa, joskus opituissa ja joskus paikkaansa pitäneissä ajatusmalleissa ja tiedoissa pysyminen.

Tori Amos: Resistance. A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage.

 

Atria Books 2020. Nextory 8 h 16 min.

Tori Amoksen Resistance on hyvä esimerkki äänikirjan mahdollisuuksista: tekijä on itse lukenut kirjan, mikä tuo tulkintaan syvyyttä, ja kirjan sisältöä kehystävät alussa ja lopussa lyhyet piano-osuudet. Kirja on jaettu temaattisiin lukuihin, joiden kunkin alussa on jonkin kappaleen sanoitus, joka johdattelee luvun teemaan.

Äänikirjojen kuuntelijana nautin tyypillisesti melko lakonisesta luennasta: kyseessä on minulle ennen muuta ääneen luettu kirja, ei kirjan dramatisointi. Sikäli tässä teoksessa näkyy jonkinlainen kulttuuriero: paikoin Tori Amos tulkitsee tekstiään hyvinkin tunteellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, tyyli on perusteltu, ja kun siihen tottuu, sekin tuo teokseen henkilökohtaisuutta.

Resistancessa on hyvinkin erilaisia teemoja. Toisaalta teos kertoo Amoksen musiikillisesta urasta: kuinka Amos aloitti esiintymisen baarien cover-pianistina, kuinka hänen kappaleensa syntyvät, millainen asema musiikilla on ollut hänen lapsuudenperheessään ja mitä hänen kiertueisiinsa nykyään kuuluu. Toisaalta teoksessa on vahva henkilökohtainen taso, kun käsitellään Amoksen perhettä, esimerkiksi hänen äitinsä kuolemaa ja miehensä surua, ja toisaalta yllättävänkin vahva poliittinen taso, kun kerrotaan Amerikasta ja muutoksista, joita poliittisessa ilmapiirissä tapahtu Trumpin voitettua presidentinvaalit.

Resistance on toinen Tori Amoksen omaelämäkerrallinen teos, jonka olen lukenut. Eniten hänen teoksissaan nautin siitä, kuinka hän kuvaa luovaa työskentelyään. Se ulottuvuus on vahvasti läsnä myös Resistancessa.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

 

Atena, 2017. Nextory 7 h 22 min.

Ilana Aallon Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan tuo raikkaan erilaisen näkökulman liiallista tavaraa koskevaan keskusteluun. Aalto on paitsi ammattijärjestäjä, myös kulttuurihistorioitsija. Niinpä hän tarkastelee tavaraa, tavarantuotantoa ja nykyihmisen tavarasuhdetta laajemmassa kontekstissa. 

Paikka kaikelle -teos suhteuttaa nykytilanteen menneisyyteen, tarkastelee tavaratuotantona myynnin maksimoimisen ja brändäämisen merkityksen näkökulmasta ja pohtii myös esimerkiksi hamstraamisen sairausluokituksen perusteltavuutta.

Paikka kaikelle on erittäin kiinnostava teos, jonka mielellään hankkisi myös omaan kirjahyllyynsä.