Viidakon villit naiset -näytelmää esitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, mutta tosi-tv:stä kertoma näytelmä pursuu yli annetuiden äyräiden: kun syysvetisessä pimeässä illassa lähestyy pääsisäänkäyntiä, oven eteen on parkkeerattu VVN-bussi, josta hohtaa valo ja raikaa musiikki.
Väliaikatarjoilutiskillä myynnissä on VVN-drinksu (rommia, appelsiinimehua, ananasmehua ja tietysti pilli) ja kun salin ovet aukeavat, pääsemme kurkistamaan tuotantoyhtiön kulisseihin ja itsekin mukaan show'n alkuhuumaan. Hyvin tuotteistettu!
Näytelmä alkaa siitä, että olemme yleisönä Keravan studioilla, missä kuvataan tosi-tv-sarjaa Viidakon villit naiset. Meille esittäytyy ohjelman kuusi kilpailijatarta ja ensimmäinen jakso käynnistyy tehtävillä, joissa pääsemme livenä jännittämään mukana, onnistuvatko kilpailijat suorittamaan niitä anneituissa aikarajoissa. Sitten tapahtuu käänne, ja näytelmä nousee toiselle tasolle.
Siinä missä näytelmän aloittava tulkintataso keskittyy parodioimaan tosi-tv-kulttuuria ja nykyelämän siihen solmiutuvia ilmiöitä, toinen tulkinnallinen taso on kriittisempi ja viestiltään voimakkaampi. Mitä tapahtuu, jos naiset eivät tottele formaatin rajoja vaan vapautuvat niistä ja yhdistyvät? Ensimmäisen näytöksen loppupuoli on hulluttelevaa ja voimauttavaa naisenergiaa, jossa ohjat otetaan omiin käsiin. Runonlausuntakohtaus ja sitä seuraava biisipotpourri ovat koko näytelmän timanttisinta antia.
Usein toinen näytös on tunnelmaltaan erilainen kuin ensimmäinen, ja niin tässäkin näytelmässä. Toisessa näytöksessä ollaan tärkeiden asioiden äärellä, mutta samalla näkyväksi tulee dramaturgian rytmityksen ongelmat. Toisteisuus tekee näytöksestä mekaanisen, vaikkakin samaan hengenvetoon on sanottava näyttelijäsuoritusten olevan upeita ja vaikuttavia: huomio pysyy herpaantumatta monologeissa, ja on ihailtava tunnetiloja, joita näyttelijät pystyvät luomaan ja välittämään mikroilmeillään.
Toisen näytöksen lopussa kokonaisuuden naruja ja tulkinnan tasoja pyritään vetämään yhteen, mutta siinä jännite lässähtää. Loppukohtaus on omalla tavallaan vaikuttava, mutta toinen näytös olisi kaivannut nyansseja tunnelmaan, yksisävyisen tunnelman ajoittaista rikkomista.
Näytelmässä on onnistuneita komponentteja, loistavia näyttelijäsuorituksia ja nautittava äänentoisto, mutta kokonaisuutta ei ihan synny: Mitä tällä näytelmällä haluttiin sanoa? Hahmoista itsestään kerrotaan riittävästi, jotta yksilötarinat hahmottuvat, mutta naisten joukkovoima ja yhteisöllisyys ei oikein välity. Vai onko se tarkoituskin? Onko tarkoitus sanoa, että naisten välinen yhteyden kokemus (ainakin tosi-tv-formaatissa syntyvä) on vain kuvitelmaa ja kulissi, ja lopulta "yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V. A. Koskenniemi, miesrunoilija)? Vai onko formaatista astuttava yksin kohtaamaan sen ulkopuolinen todellisuus, jossa voi syntyä todellinen yhteys, jos olemme tarpeeksi rohkeita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti