Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

Sukupuuttoparatiisi (striimi)

Työryhmä Mekaanisen joutsenen nukketeatteriesityksestä Sukupuuttoparatiisi oli kiinnostava kritiikki Helsingin Sanomissa, ja kun kävi ilmi, että esitystä pääsi katsomaan striimauksena, oli aika ensimmäisen korona-ajan teatterikokemuksen.

Edellisestä teatterikäynnistä olikin aika lailla vuosi, joten näytelmänälkä on päässyt syntymään. 

Sukupuuttoparatiisi käsittelee lapsettomuutta valintana - ja samalla luonnollisesti myös sen vaihtoehtoa, lasten saamista. Päähenkilö Eeva on keski-ikäinen nainen, joka on korkeasti koulutettu tutkija, joka tutkii Itämerta. Työyhteisöön kuuluu muitakin naisia, joiden kautta valotetaan erilaisia elämänvalintoja perhe-elämän suhteen. Sukupuuttoparatiisi herkuttelee erilaisten stereotypioiden ristiinvalotuksella aiheestaan, mutta lopulta oli hankala hahmottaa, mikä näytelmän sanoma oli. Jokainen tekee valintoja, ja se on tosi ok? Jos näin, niin hiukan latteaksi jäi. Tai sitten missasin jotain olennaista.

Joku kulttuuribloggari toi esiin sosiaalisessa mediassa sen, kuinka toisten sieluntyö (näytelmä) latistuu joksikin aivan liian arkiseksi, kun sitä katsoo tietokoneen näytöltä striiminä ja näytön vieressä tursuavat tiskit - tai mitä se kotitodellisuus sitten kenelläkin on. Me olimme järjestäneet teatteri-illan, mutta itsekin jäin miettimään striimaamisen eri puolia. Ensinnäkin: olen todella iloinen, että nyt kun kulttuurin äärelle ei minnekään pääse, esityksiä kuitenkin on ja niiden striimauksia tarjotaan. Sukupuuttoparatiisin striimaus oli myös teknisesti varsin hyvin onnistunut. Mutta - sitten tulee mutta. 

Teatterikokemuksella ja tv-ruudusta katsottavalla audiovisuaalisella materiaalilla on olennaiset eronsa. Elokuvat ja tv-sarjat on tehty audiovisuaalisiksi tuotteiksi, ja ruudulta katsottu teatteri on lopulta - videoitua teatteria. Kokonaisvaltaisuus katoaa striimissä. Sukupuuttoparatiisissakin oli hienon näköinen merellinen ääni- ja valomaailma, mutta tv-ruudussa taustakohina vaikeutti puheen kuulemista niin paljon, että ajoittain kaipasin tekstityksiä, ja valaistuksen puolesta kokonaisuus näytti usein lähinnä hämärältä. Teatterin lavalla toimivat lavastueslementit ja liikehdintäkään eivät välity samalla tavoin tv:n kautta.

Koetan ajatella, että tämän on nyt tämän hetken sovellus teatterista - parasta, mitä nyt voidaan tehdä ja mitä me voimme saada. Ja arvostan sitä, että tekijöitä vielä on. Ehkä striimauskokemukset saavat meidät myös arvostamaan livetapahtumia aivan uudella tavalla. Toivottavasti pääsisi taas ihan oikeaan teatteriin...