maanantai 31. maaliskuuta 2014
Luolasto - Rauhanhäiritsijät maan ytimessä @ Kansallisteatteri, Helsinki
Wau. Se oli vaikuttava. Monitasoinen. Moniääninen. Hauska ja koskettava, ironinen ja vakava.
On luolasto. Sinne aiotaan haudata ydinjätettä. Insinöörit tutkivat luolaston teknisiä ominaisuuksia, arkeologi tulee tutkimaan luolastosta löytyneitä kalliomaalauksia, luolaston ikiasukkaat - entiset, jotka eivät ole ainakaan elossa mutta eivät välttämättä kuolleitakaan - tutkivat uusia tulokkaita. Vartija kontrolloi vaihtelevalla innolla luolastoon saapuvien kulkulupia, hörhöilevä originelliopas Kyy Punainen antaa opaskierroksia luolastossa sekä haluttomille että haluaville ja sijoittaa luolastoon Euroopan historian erinäiset merkkipaalut.
Olennaista on aika. Luolasto on ollut kymmeniä tuhansia vuosia ja ydinjätteen loppusijoituksen jälkeen sen pitää kestää satatuhatta vuotta - mitä ovat ihmisen elämä, teot, tunteet ja vastuunkanto tällaisen aikasyklin kontekstissa? Mitä on edes ihminen lajina muiden lajien rinnalla - huomattavasti lyhyempine historioineen?
Insinöörien joukkio tuo näytelmään sopivasti maanläheisyyttä ja ronskia huumoria. Insinöörimaailmankatsomus asetetaan vastakkain humanistisen maailmankatsomuksen kanssa, jota edustaa nuori naisarkeologi, jota kiinnostaa luolasta löytyneet kalliomaalaukset. Insinööreille ne ovat vain suttuja ja töhryjä, jotka sotkevat ikävästi heidän omia merkkejään. Insinööreihin tiivistetään nykyihmisen näennäinen itseluottamus ja teknologiausko, jotka ristivalotuksessa paljastuvat niin tyhjiksi kuoriksi, etteivät insinöörit edes itse usko niihin - on vain hillitön, jatkuva kiire, jota vastaan insinöörit taistelevat.
Moniäänisyyttä lisää erinäisiä nauruja yleisöstä höräyttänyt uutiskatsaus, jossa mitä stereotyyppisimmät asiantuntijat kommentoivat Positivan (!) luolastohanketta.
Arkeologin ja vartijan välille syttyy rakkaustarina, jonka valossa hetken näkyy se, mikä elämässä on olennaista kaiken arkisen rutiinin ja tavanomaisuuden alla. Luolasto tuntuu erinäisissä kohdin kritisoivan minän egosentristä, jopa narsistista aikakautta - selvimmin kohtauksessa, joka aiheuttaa särön arkeologin ja vartijan välille. Loppukohtauksen kannanotosta en ole niinkään varma: loppukohtaus on upean tunnelmallinen ja herkkä, mutta onko se vakavissaan vai ironisoiko se?
Televisiossakin näytetty lavastuksen kruunujalokivi, kierrätyspulloilla vuorattu kristallijärviluola, on livenä henkeäsalpaava. Kohtauksen toivoisi kestävän kauemmin, sen herkässä, koskemattomassa maisemassa haluaisi kellua pidempäänkin.
Tunnisteet:
arkeologia,
arvot,
historia,
kaipuu,
kohtaaminen,
mytologia,
rakkaus,
teatteri,
tuho,
valta,
vastuu,
yhteisö,
yksilö,
yksinäisyys
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
Korjaamon kirjamarkkinat 2014
Korjaamo 29.-30.3.2014
Korjaamon kirjamarkkinoilla oli lauantaina hämmentävänkin väljää ja rauhallista. Korjaamon kirjamessuissa piristävää on se, että esillä on sellaisia kustantamoja, joita ei välttämättä suurilla kirjamessuilla kohtaa tai joiden teoksia ei juuri suurten kirjakauppojen (tyrkky)hyllyissä näe. Suomenkielinen kirjallisuuskenttä näyttää taas yhtäkkiä laajemmalta kuin muutama julkisuudessa esilläoleva bestseller-kirjailija tai palkintovoittajateos.
Korjaamo on muutenkin viihtyisä miljöö juuri tämänkaltaisille tapahtumille, joissa voi vaellella tunnelmasta toiseen ja nauttia hieman sitä sun tätä. Kirjamarkkinoilla oli tarjolla kirjamyyntiä, kirjailijahaastatteluja, ajankohtaisia keskusteluja, sarjakuvapaja (jonka alaotsikossa tosin luki "lapsille", joten en uskaltautunut kokeilemaan, vaikka sarjakuvapajaan osallistuminen kiinnostaisikin), sushia Sushibar+Winessa, pikaruoantuoksua aurinkoisella sisäpihalla, lounasta, kahvia ja muita virvokkeita baarin puolella sekä tietysti taidenäyttely. Ja tänä vuonna kaikki tämä ilmaiseksi - ihan mahtavaa.
Kävin kuuntelemassa Riikka Pelon haastattelun. Haastattelijana oli Anu Kantola. Vuoden 2013 Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme on sekä yhteiskunnallisesti että yksilön ja perhesuhteiden kannalta koskettava ja kiinnostava romaani, ja oli mielenkiintoista kuulla kirjailijalta itseltään romaanin kirjoitusprosessista.
Haastattelija Anu Kantola kysyi myös, miten ja minne Pelo sijoittaa itsensä maailmankirjallisuuden tai kotimaisen krijallisuuden jatkumossa. Oli piristävää, että Pelo luetteli suoraan joitain nimiä, sillä usein tuntuu, että kirjailijat vastaavat ympäripyöreästi tämänkaltaisiin kysymyksiin. Maailmankirjallisuudesta Pelo mainitsi modernisteja, kuten Woolfin, kotimaisesta kirjallisuudesta Vartion ja Kallaksen, ja lopuksi hän vielä sanoi Jokapäiväisellä elämällämme olevan sukulaisteoksen - Péter Nádasin Muistojen kirjan.
Olen itse koettanut vuosia sitten lukea Muistojen kirjaa, mutta sen järkälemäisyys ja hidastempoisuus olivat silloin minulle liikaa. Vaikka sukulaisteoksia olisivatkin, Jokapäiväinen elämämme on helppolukuisempi ja lukemaan kutsuvampi kuin Muistojen kirja.
Korjaamon Galleriassa on esillä Riiko Sakkisen Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttely 13.4. saakka. Näyttely on todella provosoiva, kantaaottava, kriittinen ja osuvuudessaan hauska. Mukana on muutamia suurikokoisia tauluja ja yhtä seinää hallitsee maalattujen posliinilautasten rivistö. Kaikista maalauksista välittyy kulutus- ja kapitalismijriittinen sanoma, useimmiten ironian keinoin. Varsinkin lautasissa hyödynnetään mainoskuvastoa, tuttuja merkkejä ja merkityksiä, joihin annetaan uusi näkökulma. Näyttely kannattaa piipahtaa katsomassa!
Korjaamon kirjamarkkinoilla oli lauantaina hämmentävänkin väljää ja rauhallista. Korjaamon kirjamessuissa piristävää on se, että esillä on sellaisia kustantamoja, joita ei välttämättä suurilla kirjamessuilla kohtaa tai joiden teoksia ei juuri suurten kirjakauppojen (tyrkky)hyllyissä näe. Suomenkielinen kirjallisuuskenttä näyttää taas yhtäkkiä laajemmalta kuin muutama julkisuudessa esilläoleva bestseller-kirjailija tai palkintovoittajateos.
Korjaamo on muutenkin viihtyisä miljöö juuri tämänkaltaisille tapahtumille, joissa voi vaellella tunnelmasta toiseen ja nauttia hieman sitä sun tätä. Kirjamarkkinoilla oli tarjolla kirjamyyntiä, kirjailijahaastatteluja, ajankohtaisia keskusteluja, sarjakuvapaja (jonka alaotsikossa tosin luki "lapsille", joten en uskaltautunut kokeilemaan, vaikka sarjakuvapajaan osallistuminen kiinnostaisikin), sushia Sushibar+Winessa, pikaruoantuoksua aurinkoisella sisäpihalla, lounasta, kahvia ja muita virvokkeita baarin puolella sekä tietysti taidenäyttely. Ja tänä vuonna kaikki tämä ilmaiseksi - ihan mahtavaa.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kävin kuuntelemassa Riikka Pelon haastattelun. Haastattelijana oli Anu Kantola. Vuoden 2013 Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme on sekä yhteiskunnallisesti että yksilön ja perhesuhteiden kannalta koskettava ja kiinnostava romaani, ja oli mielenkiintoista kuulla kirjailijalta itseltään romaanin kirjoitusprosessista.
Haastattelija Anu Kantola kysyi myös, miten ja minne Pelo sijoittaa itsensä maailmankirjallisuuden tai kotimaisen krijallisuuden jatkumossa. Oli piristävää, että Pelo luetteli suoraan joitain nimiä, sillä usein tuntuu, että kirjailijat vastaavat ympäripyöreästi tämänkaltaisiin kysymyksiin. Maailmankirjallisuudesta Pelo mainitsi modernisteja, kuten Woolfin, kotimaisesta kirjallisuudesta Vartion ja Kallaksen, ja lopuksi hän vielä sanoi Jokapäiväisellä elämällämme olevan sukulaisteoksen - Péter Nádasin Muistojen kirjan.
Olen itse koettanut vuosia sitten lukea Muistojen kirjaa, mutta sen järkälemäisyys ja hidastempoisuus olivat silloin minulle liikaa. Vaikka sukulaisteoksia olisivatkin, Jokapäiväinen elämämme on helppolukuisempi ja lukemaan kutsuvampi kuin Muistojen kirja.
Riiko Sakkinen: Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan
Korjaamon Galleriassa on esillä Riiko Sakkisen Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttely 13.4. saakka. Näyttely on todella provosoiva, kantaaottava, kriittinen ja osuvuudessaan hauska. Mukana on muutamia suurikokoisia tauluja ja yhtä seinää hallitsee maalattujen posliinilautasten rivistö. Kaikista maalauksista välittyy kulutus- ja kapitalismijriittinen sanoma, useimmiten ironian keinoin. Varsinkin lautasissa hyödynnetään mainoskuvastoa, tuttuja merkkejä ja merkityksiä, joihin annetaan uusi näkökulma. Näyttely kannattaa piipahtaa katsomassa!
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Ravintola Nokka, Helsinki
Ravintola Nokka on onnistunut valinta fiiniin, hienoon ja hintaa pelkäämättömään ruoka- ja tunnelmakokemukseen. Ravintola sijaitsee Katajanokalla vanhassa punatiilisessä varastorakennuksessa, jonka ikkunoista voi luonnollisestikin katsella merta. Sisustus on erittäin onnistunut ja puhutteleva, varsinkin talvisaikaan: valaistus on lämmin ja himmeä, kynttilät luovat tunnelmaa, paksut matot ovat pehmeitä askelten alla.
Listalta löytyy niin liha-, kala- kuin kasvisannoksiakin, joiden koostumuksesta ruokarajoitteiset voivat keskustella tarjoilijoiden kanssa ilman vaivaannuttavia huokauksia tai silmienpyörittelyä - tarjoilijat olivat paitsi kohteliaita, kuten tämäntasoisessa paikassa voi olettaakin, myös sopivan välittömiä ja mukavia, asiakas kokee olevansa tervetullut ravintolaan ja illasta jäi monella tapaa hyvä mieli. Helsinki-menun lisäksi Nokassa on hyvännäköinen kasvismenu, vaikkei sitä internetsivuilla olekaan julkaistu.
Kala-alkuruoka "Piipanoja" (kylmäsavustettua kirjolohta ja kirjolohenmätiä, punajuuri-leipävanukasta ja sitruunakreemiä) oli loistava. Kaikkea oli sopivasti ruokahalun herättämiseksi ja maut olivat suussa sulavia. Kasvisalkuruoan punajuuripatee huimasi herkullisuudellaan.
Kalapääruoka "Suomenlahti" (paistettua ahventa, savustettua ahvenenmätiä ja pähkinävoita) oli tuhti ja onnistunut. Lisäkkeenä oleva sitruunainen perunapyree sopi oivallisesti ahvenen kanssa. Jotain pientä raikastusta annos olisi ehkä kaivannut, sillä rasvan määrässä ei ollut säästelty - vaikka annos ei ollut erityisen iso, se todellakin oli täyttävä. "Alhopakka"-ankka-annoksessa hurmasi vadelmaisuus, siihen vadelmakastike toi tarpeellista raikkautta. Kasviskaalikääryleannosta kehuttiin maukkaudesta ja täyttävyydestä, mutta paputäyte olisi kaivannut enemmän tekstuuria.
Jälkiruoka kruunaa menun. Ainoastaan "Nokan makeiset" jäivät näkemättä ja kokematta, muutoin a la carten jälkiruoka-annokset olivat sekä näyttäviä että ihania.
On kokemus käydä syömässä ravintolassa, jossa sekä ruoka että miljöö ovat elämys. Kokemuksen hinta on kolminumeroinen, joten kovin usein tämä ei toistu.
Listalta löytyy niin liha-, kala- kuin kasvisannoksiakin, joiden koostumuksesta ruokarajoitteiset voivat keskustella tarjoilijoiden kanssa ilman vaivaannuttavia huokauksia tai silmienpyörittelyä - tarjoilijat olivat paitsi kohteliaita, kuten tämäntasoisessa paikassa voi olettaakin, myös sopivan välittömiä ja mukavia, asiakas kokee olevansa tervetullut ravintolaan ja illasta jäi monella tapaa hyvä mieli. Helsinki-menun lisäksi Nokassa on hyvännäköinen kasvismenu, vaikkei sitä internetsivuilla olekaan julkaistu.
Kala-alkuruoka "Piipanoja" (kylmäsavustettua kirjolohta ja kirjolohenmätiä, punajuuri-leipävanukasta ja sitruunakreemiä) oli loistava. Kaikkea oli sopivasti ruokahalun herättämiseksi ja maut olivat suussa sulavia. Kasvisalkuruoan punajuuripatee huimasi herkullisuudellaan.
Kalapääruoka "Suomenlahti" (paistettua ahventa, savustettua ahvenenmätiä ja pähkinävoita) oli tuhti ja onnistunut. Lisäkkeenä oleva sitruunainen perunapyree sopi oivallisesti ahvenen kanssa. Jotain pientä raikastusta annos olisi ehkä kaivannut, sillä rasvan määrässä ei ollut säästelty - vaikka annos ei ollut erityisen iso, se todellakin oli täyttävä. "Alhopakka"-ankka-annoksessa hurmasi vadelmaisuus, siihen vadelmakastike toi tarpeellista raikkautta. Kasviskaalikääryleannosta kehuttiin maukkaudesta ja täyttävyydestä, mutta paputäyte olisi kaivannut enemmän tekstuuria.
Jälkiruoka kruunaa menun. Ainoastaan "Nokan makeiset" jäivät näkemättä ja kokematta, muutoin a la carten jälkiruoka-annokset olivat sekä näyttäviä että ihania.
On kokemus käydä syömässä ravintolassa, jossa sekä ruoka että miljöö ovat elämys. Kokemuksen hinta on kolminumeroinen, joten kovin usein tämä ei toistu.
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Nätti tyttö, vähän pehmee @ Ryhmäteatteri, Helsinki
Ryhmäteatterin Nätti tyttö, vähän pehmee kuulosti houkuttelevalle: kolme naista, kolme sukupolvea, ongelmia ja onnea - niin kuin meillä kaikilla. Kepeyttä ja huumoria, mutta kuitenkin jotain totta, koskettavaa.
Hesarin kriitikko Suna Vuori toteaa, että "näytelmä ei oikeastaan tule sanoneeksi mitään uutta sukupolvista tai -puolista". Aina ei tarvitse sanoa uutta ollakseen kiinnostava ja koskettava, mutta mielestäni Nätti tyttö, vähän pehmee ei oikein onnistunut sanomaan mitään.
Henkilöhahmot ovat joko epäkiinnostavalla ja särmättömällä tavalla tavallisia tai sitten niille on annettu silmiinpistävän omaperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan yhtään syvennä hahmoja. Viimeeksi mainittu seikka viedään pukuleikittelyksi: nuorin nainen, parikymppinen, harrastaa cosplaytä ja sillä varjolla hänet nähdään lavalla mitä kummallisimmissa asusteissa. Nyt alleviivataan (ja samalla koetetaan naurattaa katsojia hassuilla asuilla): nuori kokeilee erilaisia rooleja ja niiden sopivuutta itselleen, etsii itseään, peilaa identiteettiään muiden reaktioihin ja samastuu cosplay-kavereihinsa, joilla on sama harrastus. Samalla sanotaan jotain naiseudesta ja sen muuttumisesta kolmen sukupolven aikana. Hohhoijaa.
Paisti sukupolvista ja naiseudesta, näytelmä kertoo myös suomalaisuudesta ja miehen rooleista. Näytteleminen on energista ja nopeatempoista, mutta kohtaukset jäävät irrallisiksi.
Olennaisen äärellä Nätti tyttö, vähän pehmee on kohtauksissa, joissa isoäiti koettaa luoda uusia perinteitä - tästä lähdin sunnuntaisin juotaisiin kahvia hänen luonaan. Ja syödään pullaa. Perinteen synnyttäminen ei ole helppoa: kaikki hahmoista kaipaavat yhteyttä toisiinsa ja samalla koettavat vältellä sitä, elää kuitenkin omaa elämäänsä. Enemmän tällaisia tarkkanäköisiä havaintoja, niin näytelmä olisi saanut sisältöä ja sanottavaa. Sanottavaa varmasti olisi.
Nyt petyin.
Hesarin kriitikko Suna Vuori toteaa, että "näytelmä ei oikeastaan tule sanoneeksi mitään uutta sukupolvista tai -puolista". Aina ei tarvitse sanoa uutta ollakseen kiinnostava ja koskettava, mutta mielestäni Nätti tyttö, vähän pehmee ei oikein onnistunut sanomaan mitään.
Henkilöhahmot ovat joko epäkiinnostavalla ja särmättömällä tavalla tavallisia tai sitten niille on annettu silmiinpistävän omaperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan yhtään syvennä hahmoja. Viimeeksi mainittu seikka viedään pukuleikittelyksi: nuorin nainen, parikymppinen, harrastaa cosplaytä ja sillä varjolla hänet nähdään lavalla mitä kummallisimmissa asusteissa. Nyt alleviivataan (ja samalla koetetaan naurattaa katsojia hassuilla asuilla): nuori kokeilee erilaisia rooleja ja niiden sopivuutta itselleen, etsii itseään, peilaa identiteettiään muiden reaktioihin ja samastuu cosplay-kavereihinsa, joilla on sama harrastus. Samalla sanotaan jotain naiseudesta ja sen muuttumisesta kolmen sukupolven aikana. Hohhoijaa.
Paisti sukupolvista ja naiseudesta, näytelmä kertoo myös suomalaisuudesta ja miehen rooleista. Näytteleminen on energista ja nopeatempoista, mutta kohtaukset jäävät irrallisiksi.
Olennaisen äärellä Nätti tyttö, vähän pehmee on kohtauksissa, joissa isoäiti koettaa luoda uusia perinteitä - tästä lähdin sunnuntaisin juotaisiin kahvia hänen luonaan. Ja syödään pullaa. Perinteen synnyttäminen ei ole helppoa: kaikki hahmoista kaipaavat yhteyttä toisiinsa ja samalla koettavat vältellä sitä, elää kuitenkin omaa elämäänsä. Enemmän tällaisia tarkkanäköisiä havaintoja, niin näytelmä olisi saanut sisältöä ja sanottavaa. Sanottavaa varmasti olisi.
Nyt petyin.
Tunnisteet:
arvot,
historia,
häpeä,
identiteetti,
lapsuus,
mieheys,
muistaminen,
naiseus,
nuoruus,
onnellisuus,
perhe,
rehellisyys,
suomalaisuus,
teatteri,
äitiys
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Katriinamiesklubi @ Kustaa Vaasa, Helsinki
Guggenheim projektz
Guggenheim projektz on yksi sympaattisimmista kokoonpanoista, joita olen kuullut, johtuen toisaalta käytetyistä instrumenteista (kitara ja monisointinen Casio, osin jopa kaksi), toisaalta kappaleiden naivismista ja lopulta ihan soittajista itsestään - Guggenheim projektzia on yksinkertaisesti kivaa katsoa ja vielä kivempaa kuunnella.
Katriinamies
Katriinamies, joka on antanut nimensä koko klubille, oli minulle sekä duona että ideana uusi tuttavuus, jonka kohtaamista suosittelen lämpimästi! Katriinamies on improvisaatioduo. Samaan tapaan kuin improvisaatioteatterissa, duo kysyy yleisöltä kappaleidensa aiheet ja tyylilajit ja toteuttaa ideat samantien. Mukana oli myös alle puolen minuutin pikakappaleita sekä klassinen improtehtävä "ei", jossa aina, kun yleisö huutaa ei, improajat vaihtavat tarinan, tässä tapauksessa kappaleen, suuntaa.
Tänä iltana Kustaa Vaasassa kuultiin muun muassa siitä, että ei kannata dokata Leijonien kanssa (minkä Arhinmäkikin tietää), presidentti saa kokea olevansa työväen presidentti kerran vuodessa - vappuna, paska talvi ja ihan huippuhittinä Päivi-ongelma: Muilla on ehkä päihdeongelma mutta mulla on Päivi-ongelma (tyypillisesti aina A2-iltojen jälkeen), johon lääkkeeksi auttaa mahdollisesti tiskiltä tilattu Jallu, jota ei ole myymässä Päivi.
En ole aikoihin nauranut niin kuin Katriinamiehen keikalla. Katriinamiesklubia järjestetään Kustaa Vaasassa ilmeisesti aina joka kuukauden ensimmäisenä torstaina; täytyypä laittaa kalenteriin.
Valmistusvirhe
Valmistusvirheen kokoonpano oli osin sama kuin Guggenheim projektzin, mutta siinä missä Guggenheim projektz soitti varsin naivistiseen tyyliin ja usein myös leikillisesti, Valmistusvirhe oli vakavampaa materiaalia. Valmistusvirhe soitti iskelmällistä rockia, joka oli minun makuuni hieman liian iskelmällistä. Mutta loistavaa, lavalla oli läskibasso!
Valmisturvirheen musiikkiin voi tutustua myös Spotifyssä.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset
Gaudeamus 2010. 365 s.
Teemu Ikosen kirjallisuushistoria 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset paljastuu lukemisen jälkeen - lukijan sivistyksen lisäännyttyä 1700-luvun kirjallisista konventioista - monellakin tapaa 1700-lukulaiseksi.
Kirjoittaja itse toteaa rakennevalinnan, sen, että teos on kirjoitettu ensyklopediamuotoon, kumpuavan käsiteltävästä aikakaudesta. Myös teoksen nimen voi sanoa heijastelevan pituuksineen ja alaotsikoineen aikakautta - mahtoiko olla Sofi Oksanen, joka kirjoitti Kun kyyhkyset katosivat -teoksen oheisblogissaan nykyajan suhtautumisesta teosten nimiin: ytimekäs yksisanainen nimi olisi paras (ja sellaisiahan suurin osa nykyteosten nimistä on -?).
Ikosen teos on kiinnostava. Ainakin itse sain siitä hyvin paljon uutta tietoa 1700-luvusta - ei ainoastaan kirjallisista teoksista ja kirjailijoista, vaan laajemminkin kirjallisuuden konventioista, tekijyydestä, julkaisemisen todellisuudesta. Teoksen painopiste on Ranskassa ja Englannissa, Saksakin tulee mainituksi.
Ensyklopediaa on mahdollista lukea sana-artikkeli kerrallaan kulkienristiviitteiden polkua, mutta itse nautin eniten konservatiivisesta alusta loppuun -lukemisesta, joten niin toimin tämänkin teoksen suhteen. Lukustrategia tuntui palkitsevalta, sillä kun sama asia tuli uudemman kerran vastaan eri sana-artikkelissa, kykenin jo lukijana nyökyttelemään muka-asiantunevasti kyseisen seikan kohdalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)