keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Ilmatorjuntamuseo, Tuusula



Sotahistoriasta ja Suomen historiasta kiinnostuneille Tuusulassa sijaitseva Ilmatorjuntamuseo on käymisen arvoinen paikka. Museo esittelee suomalaista ilmatorjuntaa ja sotahistoriaa kiinnostavalla tavalla.

Päänäyttelyrakennuksessa on näytteillä monenlaista esineistöä, kuten alas ammuttu venäläiskone...



...ja arkisia sota-aikaisia tavaroita kuten tupakointivälineistöä ja asemasodan aikaisia puhdetöitä, niin kuin pahkasta veistetty puhelin.





Näytteillä olevista paperidokumenteista kryptisimpiä ja kiinnostavimpia olivat mielestäni propaganda- ja pilakuvat:




Aina ilmatorjunta ei onnistunut, ja muun muassa pommitettua Helsinkiä esittävät valokuvat saavat ajattelemaan sota-ajan todellisuutta. Näyttely jatkuu myös museon pihalla sekä toisessa näyttelyhallissa, jossa on esillä uudempaa kalustoa. 




Ilmatorjuntamuseo on mielestäni myös melko ahdistava vierailukohde, sillä sotahistoria herättää ristiriitaisia tunteita ja toiveen siitä, että vastaava tilanne ei koskaan toistuisi. Näyttelytilaan on myös koetettu saada kokemuksellisuutta - muun muassa tähystystorniin voi kiivetä. Suurinta osaa näyttelyrekvisiitasta ei kuitenkaan saa hipelöidä, mikä on tuottanut näyttelyyn myös varsin ironista kyltistöä:




Torey Hayden: Nukkelapsi



"Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunusti koulun pihan läntistä sivua."


Otava 2002. Suom. Eeva-Liisa Jaakkola. Alkuteos Beautiful Child. 335 s.

Torey Haydenin omaelämäkerrallinen teos Nukkelapsi kertoo yhden erityisluokan vuodesta opettajan näkökulmasta. Kerronnan keskiössä on täysin puhumaton tyttö, Venus, jonka mysteeriä opettaja ryhtyy parhaansa mukaan avaamaan. Venus on muutoin täysin mihinkään reagoimaton tyttö, paitsi ärsytyksestä hän on silmittömän väkivaltainen.

Nukkelapsi keskittyy kuvaamaan Venusta ja opettajan toivottomalta näyttävää edistymistä hänen kanssaan. Venus on kotoisin erittäin köyhistä ja väkivaltaisista oloista, joiden kuvaamisessa kirja osin tuntuu lipeävän sosiaalipornon puolelle. Toisaalta huonoilla olosuhteilla ei jäädä erityisesti mässäilemään. Kuitenkaan pelkästään Venuksesta Nukkelapsessa ei ole kyse, vaan lukija tutustutetaan erityisluokan arkeen ja muihinkin luokalla oleviin oppilaisiin.

Nukkelapsen ansiot eivät ole kaunokirjallisia, mutta teos avaa silmiä monimuotoisuudelle: sille, kuinka erilaisia ihmisiä on olemassa ja kuinka ihmisestä on aina löydettävissä jotain hyvää. Nukkelapsi saa myös miettimään, toimivatko ihmiset kuitenkin aina parhaalla mahdollisella tavalla suhteessa siihen, miten ympäristö heitä kohtelee tai on kohdellut, ja siihen, millaisia kykyjä heillä on. Tarkoitan tällä tulkinnalla sitä, että kuinka käsittämättömältä tai toivottomalta ihmisten toiminta saattaakaan tuntua, kenties sille on syynsä ja sitä voidaan ymmärtää - vaikka sitä samanaikaisesti pyrittäisiinkin muuttamaan kohti parempaa.

Nukkelapsi on ajattelemisen aihetta antava teos.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät



"Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää."


Atena 2010. 375 s.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät on kiehtovaa luettavaa niin rakkaustarinoiden, elokuvien, elokuvallisuuden, maagisen realismin, jännityksen kuin Jyväskylänkin ystäville. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään, jota romaanissa kuvaillaan samanaikaisesti ihastuttavan tunnistettavasti ja toisaalta maagisen realismin sävyttämänä.

Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö on kirjakustantaja Olli Suominen, jolla on poika, vaimo ja keski-iän kriisi. Suhde poikaan tuntuu etäiseltä, suhde vaimoon väljähtyneeltä:

"Kuten niin monena aamuna ennenkin, hän ajatteli, että tuttuuden tunne oli harhaa. Ihmiset luulivat tuntevansa toisensa läpikotaisin, kun olivat eläneet vuosia yhdessä. Todellisuudessa ihmiset muuttuivat sitä vieraammiksi toisilleen, mitä pidempään he yhdessä elivät. Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muuta kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana. Näin he muuttuvat toisiltaan salaa muukalaisiksi."

Yhtäkkiä Ollille avautuu yhteys nuoruudenrakkaus Kerttu Karaan, jonka kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan Olli saa lahjaksi luokanopettaja-vaimoltaan, joka ei ylipäätään taiteen tai estetiikan päälle näytä erityisesti ymmärtävän. Kerttu Kara on Ollille kielletty hedelmä - tosin ei omena, vaan päärynä, tyttö päärynäkuvioisessa mekossa. Mutta onko nuoruuden huuma toisinnettavissa myöhemmin elämässä, vai jääkö päärynästä jäljelle vain raato - kara?

Tästä lähtöasetelmasta romaani alkaa kuitenkin avautua lukuisiin kiinnostaviin suuntiin eikä se todellakaan jää keski-ikäisen miehen rakastumisen tai hairahtumisen tyypilliseksi kuvaukseksi. Maaginen realismi astuu kuvaan, kun Ollin elämää avataan lapsuuden suuntaan. Lapsuuden kesinään Olli on viettänyt aikaa Enid Blytonin Viisikoksi samastuneen Viisikon kanssa, ja tämä Viisikko on löytänyt mystiset salakäytävät:

"He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttivat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyivät ja tuntuivat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmisille aiheuttavat."

Lapsuuden kesille on kuitenkin tullut traaginen loppu ja salakäytävät ovat unohtuneet. Miten nämä metaforisestikin ymmärrettävät salakäytävät voivat aueta keski-ikäiselle Ollille?

Juonen edetessä romaaniin tulee jatkuvasti uusia tasoja. Juoni alkaa saada dekkarimaisia piirteitä ja tarinan viittaukset niin kirjallisuuteen kuin eritoten elokuviin ovat runsaita. Romaanin lopetus on onnistunut ja se jättää pohtimaan elämänratkaisuja ja sitä, mikä merkitys on "käsikirjoituksen noudattamisella" ja miten vastuu tehdyistä ratkaisuista tai jahkailuista jakautuu kannettavaksi.

P.S. Tosin tarinan lopun jälkeen romaanista löytyy teksti: "Tästä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan teitää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut. - -"


***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41, Kirjassa lähtetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki



"Hän avaa silmänsä."


Tammi 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Last Town, 2014. 324 s.

Blake Crouhcin romaani Wayward Pines - Viimeinen kaupunki on täysin tyhjänpäiväinen lukukokemus. Tartuin trilleriin kirjastossa, kun kaipasin jotain vetävää ja helppoa luettavaa, mutta valinta osoittautui harhaksi. Wayward Pines on myös Fox-tv-kanavalla näytettävä sarja, mutta sarjaa en ole seurannut. Viimeinen kaupunki osoittautui sarjan kolmanneksi osaksi (tai kaudeksi?), mikä varmaan vaikutti myös lukukokemukseeni. Ainakaan itsenäisenä teoksena tämä nimittäin ei toimi.

Takakansi- ja kansilieveteksteissä hehkutetaan, kuinka teos on "Painajainen, josta et pääse eroon" ja kuinka juoni on "huiman koukuttava". No näin ei kuitenkaan ole. Viimeinen kaupunki lähtee liikkeelle siitä, kuinka Wayward Pinesin kaupunki on palajstunut suljetuksi dystopiakokeiluksi, jossa eletään aikaa nykyhetkestä 1800 vuotta tulevaisuuteen. Sähköaitaportti on avattu ja kupunkiin vyöryy abroja, eli jotain tulevaisuuden ihmislajia, joka kulkee neljällä jalalla ja jonka ainoa ominaisuus on verenhimoisuus - abrat eivät muuta halua kuin syödä ihmisiä.

Koko juoni rakentuu päättömälle takaa-ajolle ja ihmisten pelastautumisyritysten kuvaukselle, joka on kömpelöä. Ihmishahmot koettavat paeta erinäisin tavoin, mutta suurin osa takaa-ajoista päätttyy siihen, että abrat saavat ihmiset kiinni, raatelevat heidät hengiltä ja mässäilevät heidän sisälmyksillään. Toki on pari välkympää tai onnekkaampaa ihmisyksilöä, jotka onnistuvat pelastutumaan (kenties joitakin vuorokausia tai viikkoja kestävältä) abrainvaasiolta.

Kukaan henkilöhahmoista ei ole kiinnostava tai sellainen, jonka puolesta lukija jännittäisi. Muutamalle henkilöhahmolle on koetettu kirjoittaa syvempää kuvausta - kerrotaan esimerkiksi vallanhimosta ja siitä, mitä seuraa, kun ihminen koettaa leikkiä jumalaa, tai sitten hahmotellaan kolmiodraamoja. Tämäkin jää pinnalliseksi.

Viimeisen kaupungin sekä alku että loppu on kirjoitettu siten, että tämä teos on selvästikin väliteos. Lopetuksen tehtävä on saada lukija odottamaan jatkoa, mutta tämän teoksen perusteella tarinan jatkokaan ei voisi vähempää kiinnostaa, mikäli teoksella ei ole mitään sanottavaa. Itse tahkosin tämän romaanin läpi vain siksi, että olen kehno jättämään kirjoja kesken.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuontantoa en ole lukenut aiemmin (enkä kyllä vastaisuudessakaan aio lukea)
30. Viihteellinen kirja
32. Kirjassa on myrsky
44. Kirjassa joku kuolee

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli



"Istuin tuona iltana ystävieni kera eräässä niistä koulumme lähellä sijaitsevista Freiburgin juottoloista, jotka suostuivat myymään kelvotonta viiniä opiskelijoiden kukkaroille sopivaan hintaan."


Like 2016. 341 s.

Mika Pekkolan toinen romaani Pyhän Antoniuksen tuli on historiallinen romaani, jonka keskiössä on vallankäyttö, hulluus ja nuori lääkäri Simon Hoffmann, joka saa tehtäväkseen selvittää, mistä keskiajalla Euroopassa yltyvässä mystisessä kulkutaudissa on kyse.

Romaani huokuu keskiaikaista tunnelmaa, joka välittyy oivallisesti niin henkilökuvauksen, maailmankuvan kuin kielenkin kautta. Uskonnon ja kirkon maailmanselitysmalli on voimakkaasti myös kulkutaudin olemuksen hahmottamisen takana, ja Pekkola on tavoittanut osuvasti keskiaikaisen, metaforisen kielen: "Sielunvihollinen on ryhtynyt puhaltelemaan Manalan hiilloksia, joiden kipinät liejailevat nyt synnin kuivattamaan maaperään." Kirkollista ideologiaa vastaan asettuu lääkäri Hoffmanin maailmankuva - lääketiede pyrkii perustumaan järkeen ja tosiseikkojen havaitsemiseen -, jonka tosin ajallisessa kontekstissaan on mukailtava uskonnollista retoriikkaa, jotta sen olemassaolo olisi ymmärrettävää ja sallittua.

Keskiajan groteskius näkyy romaanin kielessä elävästi myös kohtauksissa, joissa henkilöhahmot irvailevat toisilleen. Sukupuolisuus ja maallisuus ovat todellisuudessa voimakkaasti läsnä, mikä tulee ilmi esimerkiksi tästä kapakkadialogista, joka sijoittuu Pötsiksi nimettyyn keskiaikaisen kaupungin köyhien slummiin:

"'Azizan lemmentropit tekisivät sinulle hyvää. Voi olla, että jopa sahtilla kesytetty miehuutesi virkoaisi käyräksi kuin partasi.'
       Väki purskahti nauruun.
       'Tytöllä kasvaa parta vain hameen alla', irvileuka vastasi, 'eikä sieltä löydy makkaraa, vaan pelkkä löysä piiras. Letukka voisi odottaa, että taikina kypsyisi, jottei tarvitsisi tarjoilla raakaa apetta. Se nimittäin panee pötsin pahan kerran sekaisin!'
       'Mitä sitä makkaralla tekee', tyttö huudahti, 'jos liha on niin vanhaa, etteivät edes yrtit peitä sen makua!'"

Pyhän Antoniuksen tuli on myös yhteiskuntakriittinen romaani. Eri yhteiskuntaluokkien ja muidenkin vallan hierarkioiden olemassaolo tehdään implisiittisesti jatkuvasti näkyväksi, mutta sitä myös eksplikoidaan. Ne, joilla on valtaa, käyttävät sitä - myös väärin ja omiin tarkoituksiinsa, yhtä lailla kuin nykyajan vallanpitäjätkin, ja kaksinaismoralismi kukkii: "Baustetten puhui mieluusti kunniasta, mutta otti itselleen etuoikeuden käyttäytyä kunniattomasti. Se jatkuisi, kunnes joku vastustaisi mielivaltaa ja osoittaisi ristiriidan miehen sanojen ja tekojen välillä."

Keisarin uudet vaatteet -tyyppisen uskonto- ja valtakriittisen puheenvuoron kirkkoherralle romaanissa pitävät tautiin sairastuneet orposisarukset, totuus tulee siis lasten ja hullujen suusta: "'Siinä sinä keikistelet tonsuurissasi esittäen hurskasta, vaikka kaikki tietävät, että olet tämän kaupungin suurin huorintekijä', kouristuskohtauksestaan vironnut Cristina ilkkui. 'Päivät torkut rippituolissasi himoiten mehevää paistia ja jalkavaimosi luisevaa takapuolta, ja illat ahmit veljiesi kanssa sisälmyksiä ja juopottelet ehtoollisviinillä.'"

Kaupungin ulkopuolella asuva, noitanakin pidetty rohtokauppias Aziza, tiivistää yhteiskuntarakenteen yhteen, ketjutettuun virkkeeseen: "Aika on ympyrä ja siihen kahlitut kiertävät uudestaan ja uudestaan samaa kehää - - . Paavit paskovat hallitsijoiden niskaan, hallitsijat paskovat porvareiden niskaan, porvarit paskovat palvelusväen niskaan, palvelusväki paskoo kerjäläisten niskaan ja kerjäläiset paskovat elukoiden niskaan." Valtarakenne näkyy paitsi yhteiskuntaluokissa, myös yksilön mittakaavassa. Kun lääkäri Hoffmann näkee rengin potkivan ja piiskaavan koiria, hän ajattelee: "Aivan kuten mestari kuritti kisälliään, aviomies vaimoaan ja vaimo lastaan, oli märkäkorvallakin oltava joku, jota kurittaa, ja kun parempaa ei löytynyt, koira sai kelvata."

Vaikka Pyhän Antoniuksen tuli on keskiaikaan sijoittuva historiallinen romaani, yhteiskunta-analyysi tuo yhtymäkohtia nykyaikaan.

Romaanin ytimessä on kuitenkin kysymys hulluudesta, selväjärkisyydestä ja niiden välisestä rajasta sekä siitä, kuka tai mikä tuon rajan määrittelee. Hullluutta voidaan tarkastella ja sen mysteeriä voidaan koettaa ratkaista ulkopuolelta, kuten lääkäri Hoffmann tekee taudin mysteeriä tutkiessaan, tai toisaalta hulluus määrittyy myös kokemusposition kautta, minkä romaani havainnollistavasti tuo myös esiin.

Nykyaika nojaa paljolti valistuksen arvoihin ja ihanteeseen, kuten järkeen ja tietoon. Lääkäri Hoffmann on siten edelläkävijä omana aikanaan, että hänen arvoperustansa on paitsi aristoteelisen kultaista keskitietä havitteleva, myös järkipohjainen: "Koko elämäni olen tavoitellut sielullista tasapainoa, pitänyt järkeni määräämää kohtuullisuutta tekojeni mittana. Entä jos se viedään minulta pois? Mitä minulle jää?" Hoffmann käy aiheesta sielunhoidollisen keskustelun kirkkoherran kanssa, ja kirkkoherran vastaus hänen kysymykseensä on yksi romaanin avainajatuksista:

"Mikäli Herra päättää viedä teiltä järkenne, kenties niin on hyväksi - -. Herralla on tapana puuttua väärälle polulle eksyneiden elämään - -. Jos niin kävisi, kenties hän on päättänyt sammuttaa järkenne antaakseen teissä tilaa jollekin muulle."

Järkeen ja tietoon nojaavan Hoffmannin vastaus saa hyvinkin torjuvalle kannalle: "'En ymmärrä', vastasin, enkä rehellisesti sanottuna edes halunnut ymmärtää tuollaista soopaa." Myös nykyajassa elävän lukijan kirkkoherran vastaus saa mietteliääksi. Järkeä ja tietoa arvostetaan yhteiskunnassamme niin paljon, että muita näkökulmia tai kokemuksia esiin nostavat yksilöt leimataan saman tien hulluiksi ja hourupäiksi. Samanaikaisesti väestön pitenevän eliniän myötä yleistyvät muistisairaudet aiheuttavat ihmisissä inhoa ja pelkoa: en halua tuollaista vanhuutta, voisimmeko jo laillistaa eutanasian. Ihmisarvo näyttää siis sidotun hyvinkin voimakkaasti järkeen yhteiskunnassamme. Pyhän Antoniuksen tuli saa lukijan kuitenkin ajattelemaan, olisiko ihmisessä kuitenkin "tilaa jollekin muulle", olisiko jokin muukin yhtä arvokasta kuin järki?


***

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Tuomas Heikkilä: Piirtoja ja kirjaimia - Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla



SKS 2009. 191 s.

Tuomas Heikkilän kirjoittama tietokirja Piirtoja ja kirjaimia - Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla on kiehtovaa ja kiinnostavaa luetavaa. Teos luotaa keskiaikaa aikakautena kirjallisen kulttuurin, kirjojen, kirjoittamisen ja lukemisen näkökulmasta niin eurooppalaisessa kuin suomalaisessakin kontekstissa ja antaa runsaasti uutta tietoa. Teos on kuitenkin kirjoitettu siten, että vaikkei keskiajasta tai tai sen kulttuurihistoriasta juuri mitään tietäisikään, tekstiä on helppoa ymmärtää: sanasto on selitetty auki niin tekstin sisällä kuin teoksen lopusta löytyvässä hakemistossakin.

Myös teoksen ulkoasu ja taitto ovat onnistuneet: sivut ovat asemoinniltaan melko väljiä, ja punaista väriä käytetään tekstissä visuaalisena tehokeinona. Värivalinta osoittautuu osuvaksi ja tietoiseksi, sillä teoksesta selviää, että keskiajan käsikirjoituksissa ei ollut tapana käyttää esimerkiksi otsikoita tai kappalejakoa, vaan tekstin erilaiset osat koodattiin lukijalle näkyviksi esimerkiksi juuri punaista väriä käyttäen. Teos tuo esiin muitakin yllättäviä, osin nykyaikaan saakka säilyneitä käytänteitä keskiajan kirjallisesta kulttuurista. Tämä teos kannattaa lukea!


***

Lukuhaaste 2016:
 6. Kirjastosta kertova kirja
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Kevätmessut @ Messukeskus, Helsinki

Kevätmessuilla Helsingin messukeskusksessa 7.-10.4. oli lauantaina jonkin verran hulinaa.


Kävin messuilla ensimmäsitä kertaa ja motiivin käynnille oli saada ideoita ja inspiraatiota pihaistutuksiin ja mahdollisesti sisustamiseen. Joitakin kauniita, esteettisiä esillepanoja messuilla olikin, kuten tämä tulppaanien kukkaloisto...


...ja puutarhaosion keskelle tehty asetelmallinen keidas.


Kokonaisuudessaan Kevätmessut oli minulle kuitenkin pettymys. Törkeän hintaisella lipulla (18 e) pääsi lähinnä tarkastelemaan huonekaluliikkeiden valikoimaa ja grillejä. Kukkia, kasveja ja kukkasipuleita toki oli myynnissä, mutta aloittelijan silmään vaikutelma oli toisaalta kaoottinen ja toisaalta ei tuntunut erityisesti poikkeavan vaikkapa Plantagenin tai Hong Kongin pihamyymälän - joihin sisäänpääsystä ei veloiteta - valikoimasta mitenkään silmiinpistävästi.


Messuilla esiteltiin myös rakentamista, mökkeilyä ja sisustamista, mutta varsinkin sistustamisosasto oli suppea ja tylsä.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Tiina Raevaara: Korppinaiset


"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."


Like 2016. 280 s.

Tiina Raevaaran Korppinaiset on hieno romaani, joka ei tunnu tyhjentyvän yhdellä lukukerralla vaan se jättää ajattelemaan vielä lukemisen jälkeenkin. Romaani on taiten rakennettu ja intensiivisesti ja aukkoisesti kirjoitettu.

Jälkikäteen ajatellen romaani koostuu hyvinkin niukoista aineiksista: on nuori päähenkilömies, Johannes, jolla on yksi elämänsä rakkaus, Aalo. Johannes on menettänyt Aalon, mutta sitten avautuukin mahdollisuus saada hänet takaisin. Johannes päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lähteä pois suuresta kaupungista, jossa hänen elämänsä on merkityksetöntä, ja palata kotikaupunkiinsa meren rannalle isovanhempiensa taloon, ja kunnostaa talon häntä ja Aaloa ja elämän uutta alkua varten.

Romaanin teemat ovat kuitenkin suuria: intensiivinen, jopa pakkomielteinen rakkaus, kuoleman mysteeri ja suvun kahleet.

Korppinaiset on romaani, jota ei tee mieli laskea käsistään. Symboliikka on vahvaa: on isovanhempien talo, joka elää unohduksessa mutta kuitenkin sisällään niin vahvoja muistoja, ettei se tunnu pääsevän irti menneisyydestään eikä myöskään päästävän uutta hakevaa Johannesta kohti uutta, vaan se vetää Johanneksen mukaan menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. Kaupungissa Johannes on työskennellyt kelloliikkeessä - symboliikkaa tässäkin - mutta nyt hän päättää jättää taakseen niin kellot kuin kaupunginkin ja siirtyä eikään kuin menneisyyden ja tulevaisuuden minuutittomaan aikaan. Ja sitten ovat linnut - romaanin johtomotiivi, joka näkyy jo teoksen nimenkin tasolla.

Kun Johannes palaa isovanhempiensa taloon - jota asuttaa mystinen vuokralainen Jaakko - paljastuu myös, että taloon liittyvät olennaisesti mustat naakat ja korpit. Naakat asuttavat talon ullakkoa ja työntyvät romaanin todellisuuteen realismia rikkovalla tavalla. Moni seikka romaanissa käy kyseenalaiseksi - mikä on totta tai todellisuutta, ja millä tavoin todellisuus ylipäätään on olemassa.

Korppinaiset on myös vahvasti intertekstuaalinen romaani - milläpä muullakaan tavalla kuin viitaten kirjallisuuden kaanonin tunnetuimpaan "korppiin", Edgar Allan Poeen. Poemaisuus tulee esiin niin juonen ja symboliikan kuin myös suorien viittausten kautta. Myös Korppinaisten tunnelmassa on paljon samaa kuin Poen novellien tunnelmassa.

Romaanin dystooppinen ja osin myös mysteerinen ulottuvuus liittyy kuolemaan. Voiko kuolemaa hallita, voiko ihminen olla kuoleman herra? Miten elämän ja kuoleman tai kuolleena olemisen raja edes määritellään?

Korppinaiset on ensituttavuuteni Raevaaran tuotannosta, mutta se herätti ehdottomasti halun tutustua enemmänkin kirjailijan tuotantoon. Raevaara kirjoittaa kuulaasti ja alleviivaamattomasti ja myös aukkoinen ja monitulkintaisuuden mahdollistava tyyli romaanissa kiehtoo.

***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Ravintola African Pots, Helsinki

Afrikkalainen lounasravintola African Pots Mäkelänkadulla on kiinnostava tuttavuus. Afrikkalainen ruoka on minulle tuttua lähinnä festareilta ja Tallinnan African Kitchen -ravintolasta.

African Potsin buffetlounas maksaa kymmenen euroa ja hintaan kuuluu salaatti, keitto, leipä, lämmin ruoka ja kahvi sekä jälkiruoka. Lounas soveltuu hyvin myös kasvissyöjille. Käyntikerrallamme positiivisimmin yllättivät keitto ja jälkiruoka. Kukkakaalikeitto oli kookoksista ja pehmeää, ja erikseen tarjoiltu chili toi siihen juuri sopivasti potkua. Pääruokabuffetissa eksoottisinta oli paistettu banaani ja afrikkalaiselle keittiölle tyypillinen maapähkinäkastike, joka oli maittavaa ja täyttävää. Salaattiosio tuntui olevan läsnä lähinnä skandinaavista ruokailijaa ajatellen - ainakin itse kaipaan ateriaani myös raikkautta - ja se sisälsi pelkistetysti jäävuorisalaattia, kurkkua ja tomaattia. Buffetpöydän lämmin ruoka olisi osin voinut olla lämpimämpääkin.

Jälkiruoka oli herkullista. Kahvin lisäksi tarjolla oli mausteista inkivääriteetä, ja mangokakku, joka oli tarjolla vaniljakastikkeen kera, oli ihanan mehevää.

African Potsin lounas on hintansa väärti, ja paikka tuo mukavaa vaihtelua Helsingin lounastarjontaan.