tiistai 19. maaliskuuta 2024

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito


"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia


"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Oksana Vasjakina: Haava

 


Otava 2023. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Suom. Riku Toivola. Storytelin äänikirja, 8 h 26 min.

Oksana Vasjakinan romaanin Haava juoni on lyhyesti selitetty: päähenkilön äiti tekee kuolemaa ja kuolee, ja päähenkilö, tytär, lähtee viemään äitinsä uurnaa Moskovasta pieneen siperialaiseen Ust-Ilinskin kaupunkiin, missä he ovat aikanaan asuneet. 

Uurnankuljetusmatkan symboliikka on vahvaa, tytär kantaa mukanaan kuolluttä äitiään. Romaaniin mahtuu paljon äiti-tytärsuhteen pohdintaa, siitä kirjoittamista, mitä tarkoittaa olla kotoisin jostakin ja mistä päähenkilön perhe oikein on kotoisin ja miksi (koska kyseessä on Venäjä ja perhehistoria ajoittuu 1900-luvulle, sivutaan Stalinin vainoja ja väestönsiirtoja), päähenkilön oman henkilöhistorian aukikerimistä, äidin elämän ja ihmissuhteiden kuvittelemista sekä ylipäätään kirjoitusta kirjoittamisesta, missä yhteydessä romaanin asettuu myös feministinen viitekehys viittauksineen Irigarayhin, Cixousiin  ja naiskirjoitukseen ja kirjoituksen ja kehollisuuden väliseen yhteyteen.

Haava on romaani, joka keskittyy kuolemasta, kuolemisesta ja äiti-tytärsuhteesta kertomiseen. Romaanin tyttären suhde äitiinsä ei ole / ole ollut helppo tai pelkästään rakkaudentäyteinen. Sikäli Haava siis ottaa kantaa myös äitimyyttiin. Pidin paljon Haavan kerronnasta, romaanin kieli pääsee käsiksi tunteisiin ja onnistuu puhumaan ilman kliseitä asioista, joihin liittyy paljon kliseitä. 

Suomentajan jälkisanoissa Vasjakinaa ja romaania kontekstualisoidaan Venäjän nykytilanteeseen: koska niin kirjailija kuin romaanin samanniminen päähenkilö ovat lesboja, Haava on tätä nykyä Venäjän kirjastoissa hävitettävien teosten listalla homopropagandalain vuoksi.

Kuuntelin romaanin äänikirjana. Lukija tauotti virkkeitä sillä tavoin, että jäin miettimään, käyttääköhän Vasjakina välimerkkejä jollakin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Romaani oli nautittava kokonaisuus kuunneltavanakin, mutta saattaa olla, että luettuna vaikutelma käytetystä kielestä olisi erilainen.

Mansikkapaikka @ Kansallisteatteri, Helsinki


Sofi Oksasen kirjoittaman ja Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaaman näytelmän Mansikkapaikka kantaesitys oli 6.3.2024. Näytelmässä on moniaalle haarovia, tavalla tai toisella yhteen liittyviä aineksia.

Tarinan taustana lavastuksessa pyörii tummaa videota vyöryvistä tankeista: Ukrainan sota on tausta, jota vasten katsomme tapahtumia - se ei ole näytelmän keskiössä, vaan luo ajankuvan tunnelman.

Ollaan Jyväskylässä sijaitsevalla mansikkatilalla, jonka pariskunnasta mies on suomalainen ja vaimo ukrainalainen. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, tyttö, joka on opiskellut poliisiksi, ja poika, jonka tilanteesta ei tunnu olevan kovin paljoa tietoa. Tilalla asuu myös pariskunnan aikuisten lasten ukrainalainen isoäiti. Isoäidin toinen tytär puolestaan asuu Moskovassa. 

Marjatila tuo näytelmään kotimaan politiikkaa, johon liittyy globaali ulottuvuus. Naapurin Marja-Matin bisneksistä on juuri ollut tutkinta, joka on saattanut koko alan huonoon valoon: on paljastunut ihmiskauppaa. Millaisia ovat hyvät uudet innovaatiot, jotka puhaltavat uutta ilmaa Suomen autioituvan maaseudun purjeisiin, missä kohdin taas astutaan ahneuden harhaan? 

Mysteerinä, jota lähdetään ratkomaan, on kysymys siitä, missä on Ville. Ville on perheen aikuinen poika, joka on muuttanut Helsinkiin, mutta nyt Villeen ei saa yhteyttä. Ville tuo näytelmään lisää isoja teemoja: hän on homo, ja eheytyshoidossa Moskovassa. Villen kautta tarkastellaan ideologisia eroja idän (Venäjä) ja lännen (Eurooppa) välillä, toisaalta homoseksuaalisuus on kysymys, johon myös mansikkatilaperheen sisällä suhtaudutaan eri tavoin. 

Moskovalaisen eheytysklinikan puoskarilääkäri tuo näytelmään kielenkäytön orwellilaisen ulottuvuuden, joka on tuttu Venäjän käyttämästä retoriikasta: sanojen ja niiden tarkoitteiden suhde on vääristynyt alkaen natsi-sanan merkityksestä. Eheytysklinikka on toisaalta myös suljettu mielisairaalatila samaan tapaan kuin Yksi lensi yli käenpesän -romaanissa - siellä valtaa voi käyttää mielivaltaisesti ja rajattomasti. 

Väliajan jälkeen katsojat kohtaavat Moskovassa asuvan Masha-tädin, joka edustaa venäläistä katsantokantaa maailmanpolitiikkaan ja yksilön opportunistiseen selviämiseen. Masha "ei halua olla niitä, jotka tekevät töitä voin ja kerman eteen, vaan niitä, joiden eteen voi ja kerma kannetaan". 

Näytelmä tarkastelee siis monia suuria temaattisia kokonaisuuksia (perhe, sota, ideologiat, valta, seksuaalisuus, ihmiskauppa, rakkaus), jotka limittyvät toisiinsa. Ehkä niinkin suuria, että jotakin pois jättämällä jäljelle jääneet olisivat saaneet enemmän tilaa ympärilleen. Näytelmän rytmitys on onnistunut, samoin lavastus. Mashan hahmon saapuminen lavalle väliajan jälkeen sähköistää ja ristivalottaa tilanteita, tekee näkyväksi niitä positioita ja perusteluita sekä maailmankuvaa, jotka ovat katsojalle vieraita ja outoja.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Candlelight: A Tribute to Pink Floyd @ Temppeliaukion kirkko, Helsinki


Bålder-jousikvartetti konsertoi kynttilänvalossa Temppeliaukion kirkossa soittaen Pink Floydia. Kokonaiselämys oli hienoa: upea kallioon louhittu kirkkosalimiljöö, lämmin lepattava valo, ikkunoiden takana hämärtyvä ja pimeyteen kääntyvä maaliskuun ilta ja livemusiikkia jousilla. 

Konsertin kesto oli kompakti tunti, ja oli virkistävää, että yleisö sai kuvata ennen konsertin alkua ja viimeisten kappaleiden aikana, mutta ei muutoin. Tällä oli tunnelmaan erittäin positiivinen vaikutus. 

Konsertin biisilista oli 

  • “Another Brick In The Wall”
  • “Shine On You Crazy Diamond”
  • “Hey You”
  • “Breathe (In The Air)”
  • “On The Run”
  • “Time”
  • “The Great Gig In The Sky”
  • “Money”
  • “Us and Them”
  • “Comfortably Numb”
  • “Wish You Were Here”.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Putoavat linnut - Tavallisia ihmisiä katastrofin keskellä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin näytelmä Putoavat linnut (ohjaus Riikka Oksanen) lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Lähtöasetelmassa keski-ikäinen pariskunta (Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff) makoilee makuuhuoneessaan parisängyssä. Jutustellaan ja harrastetaan seksiäkin. Sitten käy ilmi, että nainen on lukinnut heidät huoneeseen, jotta he voisivat keskustella. Näytelmä on määritelty tragikomediaksi, ja tässä kohdin komediaa haetaan toistolla: miehessä herääviä sisään lukitsemisen tunteita ja naisen oikeutusta lukita heidät huoneeseen käydään pitkään läpi. Katsojalla käy mielessä, tätäkö tämä on loppuun saakka.

Sitten kuitenkin näyttämö kääntyy ja aukeaa uusi lavastus. Ollaan ulkona, jonkun oven takana. Kun näyttämölle astelee nuori nainen (Ella Mettänen), tunnelma sähköistyy ensirepliikeistä alkaen. Mettäsen energia on ihan mieletön. Mettäsen vastanäyttelijänä on Paavo Kääriäinen. Ellan ja Paavon hahmojen välillä käydään tiivistunnelmainen dialogi, jossa paljastuu heidän yhteinen menneisyytensä ja Ellan hahmon nykyhetken ongelmat, viitteellisesti myös Paavon hahmon.

Väliajan jälkeen katsojille aukeaa kolmas lavastus, olohuone. Olemme Matleena Kuusniemen näyttelemän keski-ikäisen naisen kotona. Paljastuu uusia suhteita kaikkien hahmojen väliltä. Lopussa palataan vielä makuuhuoneeseen, josta alussa lähdettiin liikkeelle.

Putoavien lintujen miljöö on ilmastonmuutoksesta kärsivä maailma, Helsinki, jossa on aivan liian kuuma ja jossa lintuja putoilee taivaalta - joskus häiritsevinä tömähdyksinä tai jopa päin hahmoa sotkien hahmon vereen, joskus vain varjoina suljettujen verhojen takana tai takapihalla. 

Putoavat linnut ei ole selkeän juonivetoinen näytelmä, vaikka hahmojen kohtalot risteävätkin, vaan pikemminkin eri kohtaamisten kautta samaa tematiikkaa käsittelevä kokonaisuus. Kaikilla hahmoilla on ongelmansa, jokainen koettaa kohdata hallitsemattomia muutoksia omalla tavallaan. Näytelmän viesti vaikuttaa olevan se, että muutokset ja muuttuminen on niin kivuliasta, että päädymme jatkamaan entiseen malliin, vaikka tiedämme, ettei sekään ole mahdollista.