keskiviikko 29. elokuuta 2012

Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

"Eivätkö he ajattele muuta kuin toistensa tappamista?" Roberto kysyy.


Otava 2006. Suom. Sanna Manninen. Alkuteos Undtagelsen, 2004. 675 s.


Innostuin lukemaan Christian Jungersenin romaanin Poikkeus säännöstä Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen kirjoittaman kolumnin perusteella. Poikkeus säännöstä kertoo Kansanmurhien tutkimuskeskuksessa työskentelevästä neljästä naisesta ja heidän kauttaan kansanmurhista sekä (psykologisesta) sadismista. Romaanin ydinteemoja ovat valtasuhteet, hyväksikäyttö, alistaminen ja väkivalta, joita käsitellään toisaalta kansanmurhien kuvaamisen, toisaalta toimiston ilmapiirin ja ihmissuhteiden kautta. Poikkeus säännöstä on saanut Tanskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja se on nimetty Vuoden romaaniksi vuonna 2004. Odotukset olivat siis korkealla.

Kerronta on toivottoman kömpelöä ja henkilöhahmot marionettimaisia. En tiedä, luoko alkuteos saman vaikutelman vai johtuuko vaikutelma suomennoksesta. Lukijalle, joka viihtyy Dan Brownin tai Ilkka Remeksen teosten parissa, tämä ei tuottane ongelmaa.

Kansanmurhista informoidaan yhden romaanihenkilön, Ibenin, kirjoittamien artikkelien kautta. Myös dialogiin on upotettu kansanmurhatietoutta. Kansanmurhat toimivat äärimmäisenä taustana ja kontrastina pohdittaessa ihmisten - sekä ihmisten ylipäätään että romaanihenkilöiden - käyttäytymisetä sekä kykyä pahuuteen.

Kansanmurhien tutkimuskeskuksen toimisto puolestaan on valtasuhteiden käytännön laboratorio. Toimiston työntekijöiden suhteet polarisoituvat, mille kimmokkeena toimivat englanninkieliset uhkaussähköpostit, joita saavat kaksi työntekijää, Iben ja Malene. Sähköpostiuhkausten ympärille rakentuu myös romaanin trillerimäinen juoni.

Iben ja Malene ovat kolmikymppiset ystävykset, lisäksi toimistossa työskentelevät nelikymppiset Camilla ja Anne-Lise sekä johtaja Paul. Anne-Lise on uusi työntekijä, Camilla puolestaan miellyttäjätyyppiä. Paul pysyttelee tapahtumissa taka-alalla. Romaanin kerronnallinen ratkaisu on se, että tapahtumia kuvataan kaikkien neljän naisen näkökulmasta, mutta Jungersen ei kuitenkaan käytä minäkertojaa.

Anne-Lise joutuu vakavan kiusaamisen kohteeksi, mikä onkin romaanin parasta antia. Kiusaamista kuvataan moniulotteisena ryhmäilmiönä, johon henkilöt osallistuvat joko tietoisesti tai perustellen käytöksensä itselleen ja muille siten, että toiminta ei vaikuta kiusaamiselta, vaan luonnolliselta ja jopa vääjäämättömältä käytökseltä. Anne-Lise käy lopulta, kun kiusaamisen vaikutukset näkyvät jo hänen perhe-elämässään, miehensä tukemana tapaamassa tuttua perhelääkäriä. Lääkäri kertoo Anne-Liselle selkeästi hänen toimintamahdollisuutensa työpaikan tilanteessa:

"Joko annat heidän savustaa sinut pois työmarkkinoilta, jolloin ei ole varmaa saatko enää koskaan töitä. Tai sitten jäät työpaikalle ja annat muiden tyrannisoida itseäsi. Kolmas mahdollisuus on jäädä, mutta pakottaa heidät lopettamaan kiusaaminen. /--/ Jos sanot itsesi irti, ajattelet loppuelämäsi, että olet häviäjä ja maailma on paha paikka. Se on sinun loppusi. Jos annat heidän jatkaa, he tuhoavat sinut. Siksi minä suosittelen konfrontaatiota. Haluatko taistella?"

Romaanissa pohditaan runsaasti ihmisten toiminnan motiiveja ja toiminnan tietoisuutta sekä jälkikäteistä kieltämistä. Sekava valtiollinen tilanne voi tehdä taviksesta julman joukkomurhaajan, ja tilanteen normalisoiduttua joukkomurhaaja voi olla entinen tavallinen oma itsensä ja jopa itsekin "unohtaa" tapahtuneen. Romaani soveltaa samaa mallia myös arjen sadismiin, mikä on havahduttavaa. Kiusaaminen näytetään moniulotteisena ryhmädynamiikan ilmiönä, jossa jokainen tilanteessa mukana olija lopulta pelaa omaan pussiinsa.

Myös jälkiviisautta, historian tapahtumien moralisointia, sivutaan. Länsimaisen historian tunnetuin kansanmurha on eittämättä holokausti. Romaani kritisoi ihmisten kauhistelua siitä, kuinka holokausti ylipäätään oli mahdollinen, kuinka sen oli mahdollista tapahtua ilman, että tavallinen kansa "olisi huomannut" tai "olisi puuttunut asiaan". Jungersen rinnastaa nykyajan ilmiöitä, kuten halpa- ja tehotuotannon, holokaustiin:

"Toivon niin kovasti, että maailmasta tulee joskus parempi paikka. Mutta jos se tapahtuu, kolmenkymmenen vuoden kuluttua lapsenlapsemme katsovat meitä samalla tavalla kuin he, jotka nyt katsovat natsi-isovanhempiaan ja sanovat: 'En ymmärrä sinua.' Me vastaamme: 'Mutta kun silloin oli ihan tavallista antaa ihmisten nähdä nälkää - antaa kokonaisten kylien kuolla nälkään, jotta itse saisi halvempaa kahvia.' Lapsenlapsemme kysyvät: 'Mutta ettekö te tienneet?' 'Kyllä me tiesimme. Emme vain ajatelleet sitä. Tiesimme - JA ohitimme sen. Se oli ihan tavallista silloin kun me olimme nuoria!'"

Sitaatti on alleviivaava, mutta tällaisissa kohdissa, joskus osoitellen, joskus kätketymmin, Poikkeus säännöstä herättää ajattelemaan oman aikamme ja elämämme ilmiöitä ja kyseenalaistamaan niiden oikeutuksen. Romaanin luoma kuva ihmisyydestä on varsin synkkä, jopa kyyninen. Ovatko selviytymis- ja menestymisvietti yhdessä sosiaalisen paineen ja hyväksynnän hakemisen kanssa meissä niin voimakkaita, että olemme lopulta valmiita vaistojemme varassa millaiseen pahuuteen tahansa?

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Taiteiden yö, Helsinki

Taiteiden yö järjestettiin tänä vuonna torstaina, missä on hyvät ja huonot puolensa. Ohjelmaa oli runsaasti, mutta kaksi asiaa, joista oli kohuttu etukäteen runsaasti - Dominot-teos ja We Love Helsingin muovipussiteos Aero Solar (kuvassa) - vaikuttivat pienoisilta lässähdyksiltä. Dominoja en mennyt katsomaan, mutta kaupungilla kulkiessa oli jotenkin surkea näky kohdata muovissa odottavia palikoita, joita ei "sateen takia ollut ehditty laittaa paikoilleen" (en ymmärrä logiikkaa). Aero Solar taas vaikutti teokselle, joka kuulostaa hyvältä, kun sitä ideoi, mutta toteutus oli kovin vaatimattoman ja typeränkin näköinen. On myös vaikeaa sanoa, onko teoksella mitään sanottavaa yleisölle, vai oliko sen idea vain tuottaa "kokemus".



Niin tai näin, Taiteiden yö on kerrassaan hauska festivaali, sillä silloin tuntuu siltä, kuin Helsinki olisi ihan oikea suurkaupunki: kaduilla on ihmisiä, koko ajan ei ole kiire, yllättäviä tapahtumia on siellä täällä.

KOM-teatteri: Karkkipäivän avoimet harjoitukset


Lähes kaikki Helsingin teatterit tarjosivat iltaohjelmaksi avoimia harjoituksia. KOM-teatterissa harjoiteltiin Markus Nummen romaanista Karkkipäivä kirjoitettua näytelmää, jonka ensi-ilta on 3.10. Harjoitusten perusteella näytelmä vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, toisin kuin viime syksynä harjoiteltu Riikka Pulkkisen Totta-romaaniin perustuva samanniminen näytelmä, jota en sitten koskaan vaivautunutkaan katsomaan kokonaisuudessaan.

Karkkipäivä on tragikoominen romaani, ja tragikomiikkaa tarjosivat myös harjoitukset. Harjoituksissa lapsipäähenkilö jäi vielä etäiseksi, ja eniten annettiin tilaa Laura Malmivaaran näyttelemälle tilanhallintasuunnittelija Paulalle. Malmivaara teki Paulan hahmosta jo nyt elävän, ja hahmo jätti odotukset korkealle. Näytelmässä sovellettaneen videotekniikkaa osuvasti, videoihan Paula itseään myös romaanissa.

Korjaamon Vintti: Talmud Beach


Korjaamolle houkutuin Ville Leinosen vuoksi mutta näinkin siellä Talmud Beachin - eipä siinä mitään, sillä yhtye soitti menevästi ja mukaansatempaavasti. Parhaiten kappaleista jäi päähän soimaan Pyramid boogie.

Oopperaa ja balettia Töölönlahdella




Jo perinteeksi muodostunut Kansallisoopperan ja -baletin katsaus syksyn ohjelmistoon Töölönlahden rannalla oli kohteena tänä vuonnakin. Lämmin yö, pimeä taivas, lentävät linnut, vihreä nurmikko ja puut, ilmassa korkeakulttuurisia säveliä ja tähtiä niin lavalla kuin taivaallakin sekä hieman skumppaa - mmm. Hyvä tunnelma. (Lukuun ottamatta niitä yleisössä, joiden mielestä Taiteiden yönäkin kunkin pitäisi käyttäytyä tällaisen korkakulttuurin äärellä kuten omassa haudassaan.)

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Viivi Luik: Varjoteatteri

"Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka."


Tammi 2011. Suom. Anja Salokannel. Alkuteos Varjuteater, 2010. 264 s.

Viivi Luikin Varjoteatteri on kirja, jota ja joka pitää lukea hitaasti. Takakansi määrittelee Varjoteatterin omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mutta yhtä lailla sitä voi lähestyä tarinakokoelmana. Teoksen luvut on nimetty siten, että nimi saa merkityksensä luvun lopussa, eikä otsikko sinänsä kerro etukäteen juuri mitään.

Varjoteatterin punaisena lankana on matka Roomaan. Minäkertoja kokee tehneensä matkaa Roomaan itse asiassa koko elämänsä ajan, osin tietoisesti mutta suurimmaksi osaksi tietämättään. Rooma on ikuinen ja sisältää ajan kaikki kerrostumat, Rooman kiveyksen alla lepää koskemattomana kaksituhatvuotinen multa, Rooman kasvot näyttäytyvät tuttuina jo ennen tulevaisuuden muuttumista nykyhetkeksi ja menneeksi.

Matkalla Roomaan, kronologisesti ja muistikuvilla assosioiden, ollaan myös Virossa, Berliinissä, Helsingissä - muistojen ajassa, kirjoitusajassa, menneisyydessä, joka tunkee nykyhetkeen ilmeinä ja tekoina, tulevaisuudessa, jota kerronnan ajankohdassa ei vielä ole. Monet havainnot linkittyvät virolaisuuteen ja Viron historian käsittelemättömiin traumoihin, jotka media Suomessa on Sofi Oksasen kautta yrittänyt käsitellä puhki mutta joista me suomalaiset emme ehkä kuitenkaan tiedä enempää kuin pintaraapaisun verran. "Se tunne, että ehkä ei kevättä tule vaan jotakin aivan muuta, oli siinä kaukaisessa maassa ja kadonneessa valtiossa hyvin voimakas", Luik tiivistää neuvosto-Viron  ilmapiirin.

Luikin lähestymistapa, assosioivuus, filosofoivuus ja kaikkien aikojen kerroksellisuus, samanaikaisuus tuovat mieleen muun muassa Claudio Magrisin romaanin Tonava ja Miklós Mészölyn novellin Aliscan kartta. Kaikki ajat ovat läsnä tässä, muttemme välttämättä ymmärrä tai näe niitä. Samalla läsnä on kuitenkin kaipaus, puute ja menetys: "Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni. Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan." Että on ääniä, jotka katoavat maan päältä ja jotka kuulemme enää muistoissamme, että aika kuluu, ja joskus meidänkin äänemme on kadonneiden joukossa: "Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet."

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa, jossa se on ajateltu. Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan."


maanantai 20. elokuuta 2012

Saku Nurmiranta: Helvetinkolu

Saku Nurmirannan ohjaamaa ja käsikirjoittamaa näytelmää Helvetinkolu esitetään Ylioppilasteatterin off-produktiona elokuussa 2012. Helvetinkolu on näytelmä näyttelemisestä ja teatterin tekemisestä - samaan tapaan kuin kirjailijoilla on tapana kirjoittaa kirjoittamisesta ja elokuvaohjaajilla on tapana tehdä elokuvia elokuvien tekemisestä. Tematiikassa on kiinnostavia näkökulmia, mutta eniten siitä saanee irti, mikäli on itse mukana teatterimaailmassa. Teatteri on myös allegoria elämälle: toisella puoliajalla käydään oikeudenkäyntimäinen kohtaus käsikirjoituksen ja käsikirjoittajan olemassaolosta.

Prologin jälkeen näytelmä alkaa ecce homo -kohtauksella, jossa katsojia pyydetään katsomaan ihmistä. Ihminen muuttuu tai pakotetaan näyttelijäksi, ja olemisen ja näyttelemisen suhdetta käsitellään läpi koko näytelmän. Naamiokasvoiset, huivitetut nahkatakit ahdistelevat ja painostavat Ihmistä, jonka kasvoille myös painetaan naamio. Naamiot ovat näytelmässä vahvoja tehokeinoja ilmeettömyydessään tai jatkuvassa irveessään sekä päällekkäisyydessään - onko naamion alla aina uusi naamio?

Siinä missä näytelmän aloitus ja lopetus ovat tulkinnallisesti eheitä, ensimmäisen puoliajan loppupuolen liittäminen kokonaistulkintaan tuntuu osin työläältä. Videon esittämä luomiskertomus sukupuolirooleineen ja syntiinlankeemuksineen on liitettävissä Helvetinkolun teemaan, mutta näyttämön tapahtumien tulkinta Viisaan, Straiffin ja Kiihkeän esiintyessä tuntuu irralliselle. Puhutaan kyllä näyttämöstä tai paikasta, johon ennenaikaan on kokoonnuttu kunnioituksella mutta joka nykyään on menettänyt merkityksensä ([laitos]teatterikritiikkiä?), mutta toiminta ja tapahtumat sekä niiden lopputulos eivät tunnu olevan aivan loppuun saakka vietyjä. Tai kenties se mitä tähän kaipaisin tekisi kohtauksista osoittelevia ja alleviivaavia ja osio on tarkoitettu osin absurdiksi, osin kryptisen maalailevaksi ja alkukantaiseksi. Edellä kirjoitettu ei tosin muuta kohtausten irrallisuuden tuntua mihinkään. Teatterikritiikkiä edustaa myös hetkellinen näyttelemismetodin vaihtaminen, jonka upotus näytelmään on onnistuneen keventävä. Ironiaa ilmassa!

Musiikki toimii näytelmässä hyvin, ja lavastusta käytetään kekseliäästi ja toimivasti äänimaiseman osana. Toinen puoliaika vetää ensimmäisen puoliajan teemoja yhteen. "En koputtanut kun saavuin, eksyin maailmaan. Nyt kun päässäni on reikä, ja ylläni on mystinen vittu-peitto, aion eksyä siitä ulos yhtä huolimattomasti." Vittu-peiton käyttö näytelmässä on samanaikaisesti oivaltavaa ja hämmentävää, ja mahdollistaa monenlaisia tulkintoja.

Näytelmässä tuntuu olevan jonkin verran taideviittauksia. Yuko Takedan esittämä Eetteri on Helvetinkolun onnistuneimpia hahmoja. Valintana japanin (?) kieli on osuva: katsoja ei ymmärrä kuin äänen sävyn ja eleet. Eetterin olemus tuo näytelmään tarantinomaisuutta. Loppumonologin kielivalintakin tuntuu viittaavan elokuvien kuvastoon, mutten osaa paikantaa sitä tarkemmin. Shakespeareiluakin löytyy, kuin myös tulkinnanvarainen viittaus Orwellin Eläinten vallankumoukseen.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ravintolapäivä 19.8.2012, Helsinki

Elokuun Ravintolapäivä, pientä sadetta mutta myös aurinkoa. Aloitimme herkkuseikkailun Karhupuistosta, jossa tällä kertaa oli ainakin kymmenen ravintolaa. Ensimmäisenä vuorossa oli georgialainen Café Salome. Ostin hatsapurin ja pienen makean pähkinäpalleron, jonka nimeä en enää muista. Peruna-sipuli-tillitäytteinen hatsapuri oli hyvin erilainen kokemus kuin Tbilisin hatsapurit, mutta hyvää. Makea karamellisoitu pähkinäpallero oli pienuudellaan juuri sopivan kokoinen, koska se oli hyvin makea, mutta pähkinät olivat aavistuksen verran ylipaahtuneita.





Karhupuistosta ei yhden ravintolan kokeilemisella selvitty. Vegelihis oli syöjänsä mielestä muutoin oivallinen kokemus, mutta se olisi kaivannut seurakseen majoneesia. Lihatäytteinen tortilla näytti annospettymykseltä ja maku todisti samaa - kokonaisuus ei kuulemma maistunut miltään. South Pacific Sweet Shopin kojulle oli jono, eikä syyttä. Makeat herkut näyttivät ihanille ja niiden tekemisessä ei todellakaan ollut sokeria säästelty.

Ravintolapäivänä aiemminkin järjestetty Pohjoismaiden suurimman sisäpihan kirppis oli tälläkin kertaa kuin pieni kyläjuhla. Vesisade haittasi tavaroiden esittelyä mutta ei tunnelmaa. Hermanni Turkki -bändi esiintyi puiden alla suojassa sateelta. Tunnelma ja kappaleet olivat ihanan välittömiä. Hermanni Turkki on mahtava esiintyjä esimerkiksi tämäntyyppisiin tilaisuuksiin, koska bändi esiintyi akustisesti ja kuitenkin tarpeeksi kovaäänisesti.



Emme jääneet ruokailemaan Vallilaan vaan jatkoimme matkaa Alppilaan Kimchi Mariachis II -ravintolaan, joka tarjoili Korean, Jamaikan ja Meksikon makuja yhdisteleviä fajitoja. Tässä ravintolassa jonottaminen oli järjestetty toimivimmin: asiakas tekee tilauksen, maksaa ja saa pelikortin. Sitä mukaa kun annokset valmistuvat, myyjät huutelevat kuuluvalla äänellä annosnumeroita. Näin myyntiporttikongiin ei syntynyt sietämätöntä ruuhkaa, ja annoksen odottelu sujui viihtyisällä sisäpihalla leppoisan musiikin tahdissa. Vegefajita oli maukas ja sopivan tulinen, hauska fuusiokeittiöidea! Yhdellä fajitalla ei kirpparin kiertelystä syntynyt nälkä vielä talttunut, joten suunta kohti seuraavaa ravintolaa.



Aleksis Kiven kadun El Perro Locon tunnisti sen edessä olevasta jonosta, joka ei tosin ollut tuskaisen pitkä mutta eteni varsin rauhalliseen tahtiin. Keittiöstä huudeltiin säännöllisin väliajoin ruokaa riittävän vielä kaikille jonottajille, mikä oli hyvä myyntitaktiikka. Aiemmissa Ravintolapäivissä ruoan yllättävä loppuminen kesken pitkähkön jonottamisen on tullut epämiellyttävänä yllätyksenä silloin tällöin.



Jonottamisen piristykseksi paikalle saapui kilpaileva ravintoloitsija Darrainen Katana pandanaamari päässään ja kylmälaukun kera. Kylmälaukusta oli tarjolla vegesushisettejä, jotka osoittautuivat oivallisiksi alkupaloiksi.



El Perro Loco puolestaan paljastui päivämme parhaaksi ravintolakohteeksi. Tilasimme koko menun (7 e): vegetacon, matétä ja jälkiruoaksi chilisuklaaseen kastettuja churroja. Ravintolassa kaikki ainesosat tacokuoresta alkaen olivat itse tehtyjä ja täysin vegaanisia. Sekasyöjän kommentti, "ensimmäinen kerta kun saa oikeasti hyvää kasvisruokaa", kertoo paljon ruoan tasosta. Tacossa oli monenlaisia täytteitä, jotka loivat yhdessä upean makuelämyksen. Churrot olivat todella rasvaisia ja sokerisia, suklaakastikkeen chili potki sopivasti ja maté toi raikkautta menuun. Mmm mitä superherkkua!

Behave @ Art Goes Kapakka, Cafe Piritta, Helsinki

"Hyvä tanssija on seksikäs. Hyvä tanssija ei tee virheitä. Hyvä tanssija..." Kimmo Alakunnaksen tanssiteos Behave alkaa monologilla hyvän tanssijan määreistä. Tai onko teksti alun perin tarkoitettu monologiksi vai dialogiksi, jää itse asiassa tämäniltaisessa esityksessä paljastumatta, sillä tanssijoista toinen, Päivi Salminen, on kipeänä, ja Kimmo Alakunnas esittää teoksen yksin.

Behave on teos, joka kertoo "kaikesta siitä mikä ärsyttää". En ole kovin tottunut tanssin katselija, joten kokemusta helpottavat huomattavasti tanssijan repliikit. Alun monologin jälkeen nähdään sarja kohtauksia, joissa on minä ja hän. "Tässä olen minä, joka..." esimerkiksi on junanvaunussa tekemässä töitä, ojentamassa pudonnutta lapasta ohikulkijalle tai opettamassa tanssiliikkeitä. Tanssija kuvaa tilanteen. Sitten "ja tässä on hän, joka..." on kohtauksen toinen osapuoli, jonka toiminnan tanssija myös kuvaa. Sen jälkeen seuraa "ja tältä minusta sitten tuntui..." -osio, joka lopulta alleviivaa kaiken sen, mikä ärsyttää. Tämä teoksen alkupuoli esittäää ironisen ja humoristisen näkemyksen arjen tilanteista.

Sitten siirrytään mykkään tanssin maailmaan, ensin yhä edelleen ironian teemaa jatkaen, nyt musiikin säestyksellä, kappaleen, jossa lauletaan "Well, I can serve you tea and behave and behave and behave".

Kappale ja siihen tehty koreografia osoittavat ärsyyntymisestä seuraavaa turhautumista hienosti. Loppuosan hiljaisen tanssin ja pianokappaleen säestämän tanssin koin kuvaavan etäisyyttä ja jonkin (uudelleen)löytämistä, mutta myönnän vajonneeni omiin ajatuksiini eikä tulkinta välttämättä ole perusteltu.

Art Goes Kapakka -festarin vahvuus on siinä, että ihmisen ei tarvitse välttämättä hakeutua taiteen luo, vaan taide saapuu ihmisen luo. Tässä on myös heikkoutensa - Cafe Pirittan ikkunoiden eteen oli raivattu tilaa tanssiesitykselle, mutta lattiakohtaukset jäivät takapöydistä näkemättä ja arvailujen varaan. Myös se, ärsyyntyykö katsoja eestaas ramppaavista esityksestä kiinnostumattomista muista asiakkaista, on henkilökohtainen kokemus. Tosin esityksessä, joka käsittelee "kaikkea sitä mikä ärysttää", omat ärsytyksentunteensa voi kokea myös esityksen osana.

torstai 16. elokuuta 2012

Tivolitien lauluja @ Kallion Paviljongit



...ja yhtäkkiä jostain kuului musiikkia. Siispä kohti sitä! Tivolitien lauluja -yhtye esitti Kaj Chydeniuksen säveltämiä Ritva Koskensuun runoja Matti Heleniuksen puistossa. Osa lauluista oli yhteiskunnallisia, ne käsittelivät esimerkiksi köyhyyttä, hylkäämistä ja syrjäytymistä (tai osuvammin ilmaistuna syrjäyttämistä). Myös kapitalismi ja näennäisdemokratia saivat kritiikkinsä. Toiset lauluista olivat elämänkiitollisia ylistyslauluja tai yön hetkinä kirjoitettuja intiimejä rakkauslauluja.

Runot muistuttivat hienolla tavalla asioista, jotka lopulta ovat elämässä tärkeitä. Näyttelijä Ritva Koskensuu laulaa ilmeikkäästi ja koskettavasti, herkimpinä hetkinä yleisö pyyhki silmäkulmiaan. Esiintyminen oli samanaikaisesti herkkä ja riehakas ja se päättyi kotiseutulauluun Alppilasta, Kalliosta ja puistoista - kuinka tärkeää on päästä puistoon rauhoittumaan silloin, kun ei kestä omaakaan seuraansa.

Hienoja hetkiä!

perjantai 10. elokuuta 2012

Aya, Helsinki

Makkaratalon eli City Centerin ostoskeskus alkaa olla remontin puolesta valmis, ja ennen varsin tyhjiin yläkerroksiinkin on tullut liikkeitä ja myös japanilainen ravintola Aya. Ayasta saa sushin lisäksi myös muita annoksia.

Makkaratalossa ei ole samanlaista ruuhkaa kuin vaikkapa Kampissa tai Forumissa, ja niinpä lounastamisesta ei jää sellaista oloa, kuin olisi käynyt ostoskeskuksen ravintolassa, vaikka Aya ostoskekuksessa onkin. Sisustus on siisti ja tavanomainen ja ikkunat tuovat valoa. Sisäpihan remontti ei vielä ole valmis, joten mitenkään kaunis maisema ei ole (ja kuinka usein ostoskekuksen sisäpiha nyt valmiinakaan on kaunis?).

Mediumkokoinen lounassushi (8 palaa, 9,90 e) on sopiva pieneen nälkään. Annos tulee pöytään nopeasti ja ystävällisen hymyn kera. Sushit ovat sopivasti suupalan kokoisia, eli helpohkoja syötäviä myös kokemattomille syömäpuikkojen käyttäjille, ja maku on tuore. Yllättävin sushipala mediumsetissä on sellainen, jonka päällä on jotain coleslawn kaltaista. Myös vegesushisettejä on tarjolla.

Aya on uusi, helppo ja kiva piipahduspaikka keskustassa.

tiistai 7. elokuuta 2012

Kokomo Tikibar & Room, Helsinki

Tällä kertaa kohteena Kokomon lounas, ja wau, se oli hyvää. Olen käynyt Kokomossa kerran aiemminkin, mutta silloin ilta-aikaan kokeilemassa laajaa drinkkilistaa ja syömässä jotain pikkupurtavaa. Paikka on överiksi menevine sisustuksineen viihtyisä ja lounas kerrassaan suositeltava kokemus.

Varsinaisella lounaslistalla on joka päivä keitto, liha-annos ja kala-annos. Lisäksi on myös pieni á la carte -henkinen lista. Annoksiin kuuluu keitto, salaattipöytä ja kahvi tai tee.

Salaattipöytä on ihanan yllättävä - perinteisiä makuja edustivat lähinnä salaatinlehdet ja tomaattilohkot sekä raejuusto. Muissa kulhoissa piili uudenlaisia makuyllätyksiä, joita en suinkaan kyennyt nimeämään. Kurkut näyttivät etikkakurkuilta, mutta maistuivat aivan erilaisilta. Kikherne-papusalaatin marinadi oli lempeä. Porkkana-sipulikulhon sipuli ei ollutkaan sipuli vaan ilmeisestikin fenkoli. Salaatinkastike muistutti jonkinlaista tomaattisalsaa. Leipä oli tuoretta, ja voin lisäksi levitevaihtoehtona oli tapenade, ei ikuinen tuorejuusto, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta sitä on tarjolla joka paikassa...

Valitsin annokseni á la carten puolelta. Kiki Pipi (11 e): kikhernepihvit lämpimän paksoisalaatin päällä, ohessa pähkinöitä ja listan mukaan banaanikastiketta, itse olin ja olen edelleen sitä mieltä, että kyse oli mangokastikkeesta. Annos oli maukas ja täyttävä, kikhernepihvit jotain itse tehdyn ja teollisen väliltä, mutta paksoilisuke oli loistava. Seuralaiseni kehui kovin paistisiivuannostaan (9 e) ja eritoten perunamuusia, "en edes uskalla arvioida, kuinka paljon tähän on käytetty voita".

Mahtavaa käydä välillä syömässä sellaista ruokaa, jota itse ei tule laitettua ja jonka kaikkia makuyhdistelmiä ei kykene jäljittämään. Lounasta on tarjolla klo 14 saakka, ehdottoman suositeltava kokemus.


maanantai 6. elokuuta 2012

Matti Kinnunen: Miss Farkku-Suomi

Tennispalatsi, Helsinki 6.8.2012.

Voi Pike, Välde ja Kaislikkonainen! Lyhyesti: tämä on helppo ja leppoisa elokuva nostalgisesti sekä aikakaudesta että nuoruudesta. Matti Kinnusen Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi -romaanin (2003) pohjalta ohjaama samanniminen löyhästi (=totuudellisesti tai fiktiivisesti) (Röyhkä-)elämäkerrallinen elokuva on todellakin hyvän mielen elokuva, joita nyt vain ei ole maailmassa liikaa. Näyttelijät, varsinkin Mikko Neuvonen (Välde) ja Sanni Kurkisuo (Pike) tavoittavat hienosti nuoruuden epävarmuuden, uhon ja vaivaantuneet hetket. Dialogi on juuri niin aidon kliseistä kuin olla pitääkin: Välde lukee (tai hänen oletetaan lukevan) paitsi Dostojevskia, myös Kafkaa ja Mukkaa, Kaislikkonaiselle (elokuvassa nimellä Kara) hän siteeraa Leinoa.

Elokuvan lavastus on upea suoritus 1970-luvun loppua: ankea lähiö, pieni yksiö, jossa Välde asuu äitinsä kanssa, koulun jumppasalin disko, disko-Datsun... Välde päättää ruveta erilaiseksi, sellaiseksi, joka voi saada Piken, ja kirjaa tavoitteita lyijykynällä ruutuvihkoon: pitää ruveta rokkitähdeksi, pitää ruveta lenkkeilemään, pitää olla eri mieltä. Siitä se lähtee. Voi sydän, herkkyys & hellyys!

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

 

"Sellissä käsiraudat irrotetaan ja häntä kehotetaan ottamaan vaatteet pois."


Gummerus 2010. Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov. Alkuteos Burnt Shadows, 2009. 461 s.

Odotin takakannen perusteella syvällishakuista sujuvasti kirjoitettua mutta varsinaisesti sisällyksetöntä kepeää viihdekirjaa, jossa seikkaillaan maailman eri puolilla. Onneksi olin väärässä. Kamila Shamsien Poltetut varjot on todella vaikuttava romaani ainakin kahdella tapaa.

Myönnän: maailmankatsomukseni on hyvin Eurooppa-keskeinen. Kuvittelen, että on olemassa eurooppalainen historia ja eurooppalaiset arvot, jotka koen omikseni. Tässä harhassa sitten luulen tietäväni, millainen on maailma ja mitä on ihmisyys. Lapsellista, totta, mutta niin kauan kuin elämässäni ei juuri ole kontakteja muihin kulttuureihin, harha toimii. Sen olemassaolo vain pitäisi muistaa; sen, että se on harha. Että se on vain yksi näkemys maailmasta, eikä näkemys edes kata "maailmaa". Todelliset maailmankansalaiset ovat harvassa, onko heitä edes olemassa?

Shamsien romaanin tapahtumat sijoittuvat alueille, jotka ovat edellä kuvatun henkilökohtaisen maailmankarttani ulkopuolella. Romaanin henkilöhahmoilla on minulle ennestään tuntemattomia tapoja ja kulttuurisia uskomuksia. Heidän kaupunkinsa ja perinteensä ovat minulle vieraita. Ja juuri siksi tämä on niin tärkeä romaani tässä hetkessä, jossa nationalismi ja patriotismi soluttautuvat arkipuheeseen ja asenteisiin: elämää, inhimillisyyttä, onnea ja murhetta on muuallakin kuin minun maailmassani.

Romaanin maisemaa ovat Nagasaki, Delhi, taustalla Lontoo, hetkellisesti Istanbul, monet paikat Pakistanissa ja Afganistanissa sekä lopulta New York ja Kanada. Aikajänne on pitkä: vuoden 1945 atomipommista 2000-luvun alkuun. Kaikkea ei kerrota, välissä on ajallisia aukkoja. Poltettujen varjojen keskushenkilönä on japanilainen Hiroko, mutta tarinaa kerrotaan monen muunkin henkilön näkökulmasta - Konradin, Sajjadin, Elizabeth/Ilsen, Henry/Harryn, Razan, Kimin.

Tarinan riipaisevuus perustuu osin pitkään aikajänteeseen: romaanin alkupuoli taustoittaa syvenevää inhimillistä tragediaa, joka huipentuu lopun käsittelemättömäksi ahdistukseksi. Ihminen voi selvitä paljosta ja rakentaa elämänsä yhä uudelleen, mutta että niin voisi tehdä kovin monta kertaa - kuinka monta kertaa se on mahdollista? Mitä ihminen kestää? Mitkä teot ovat unohdettavissa, anteeksi annettavissa? Ihmisten spontaanit, hetken mielijohteessa ja vaiston varassa tehdyt valinnat eivät aina ohjaakaan oikeaan suuntaan, kaikkea ei ehkä ole mahdollista hyvittää, vaikka kohtalo joskus antaakin uuden alun mahdollisuuden.

Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Maailmassa on arkea ja kauneutta, mutta myös selittämättömän rumia asioita, kuten atomipommi. Voiko sellaista antaa koskaan anteeksi? Voiko sellaisen kohtalon kanssa elää? Atomipommi on näyttävä, suuri ja osa historiankirjoitusta.

On sellaisiakin rumuuksia, jotka eivät koskaan päädy mainstream-historian keskiöön. Muun muassa Ville Tietäväisen sarjakuvateos Näkymättömät kädet käsittelee laittomien siirtolaisten saapumista Eurooppaan ja asemaa Euroopassa. Poltetut varjot kuvaa laitonta ihmiskuljetusta vähintäänkin yhtä kauhistuttavalla tavalla. Me, jotka matkustamme passi kädessämme halpalennoilla, nautimme junamatkoista pendolinoissa ja istumme ilmastoiduissa linja-autoissa - mitäpä se meille kuuluu, mihin tapaan paperittomat siirtyvät maasta toiseen, tai mitä he alun perinkään matkustavat, mikseivät he pysy omassa maassaan? Koska on erilaisia pakkoja. Koska ei ole vaihtoehtoja. Koska on vain todella huonoja vaihtoehtoja. Koska toivo on enää sattumassa?

Vapiano, Helsinki

Ravintola Vapiano Rautatientorin kulmalla on mielenkiintoinen tuttavuus ennen kaikkea ruoantilausjärjestelmänsä puolesta. Ovella asiakas saa käteensä kortin. Sitten menulappua tutkiskeltuaan voi päättää, meneekä pasta-, antipasto- vai pizzajonoon. Tiskillä kerrotaan tilaus, ja kokki valmistaa annoksen asiakkaan katsellessa (lukuun ottamatta pizzaa, jonka paistamisen ajan asiakas saa odottaa pöydässään elektronisen piipparin kanssa, joka alkaa välkkyä, kun annos on valmis ja asiakas voi käydä sen hakemassa). Annoksen ja juoman saatuaan asiakas väläyttää ovelta saamaansa korttia lukulaitteessa ja siirtyy pöytään nauttimaan ruoasta. Poistuttaessa jonotetaan kortin kanssa kassalle, katsotaan millainen tilaus sinne on tallentunut, maksetaan (otetaan haluttaessa nallekarkkeja kulhosta jälkkäriksi) ja poistutaan.

Ennen en olekaan tällä konseptilla toimivassa ravintolassa käynyt, mutta se meni yllättävän sutjakkaasti. Tosin tilausvaiheessa kannattaa huomioida, että lyhyessäkin jonossa kestää, koska jokainen ruoka valmistetaan vasta tilaushetken jälkeen - tavallaan se odottamisaika, jonka asiakas viettää tavanomaisessa ravintolassa pöydässä istuen, vietetään täällä seisomalla jonossa. Kokeilla oli mukavan rupatteleva asenne ja toisaalta ruoanlaittoa oli mukavaa seurata ja myös tuoreet raaka-aineet näytillä tekevät vaikutuksen.

Tilasin itse halvimman hintakategorian (7,90 e) pastan, penne arrabbiatan, joka ei koskaan ole ollut huono, mutta toisinaan se on parempi kuin aina. Vapianon versio ei räjäyttänyt tajuntaani tai makuhermojani, mutta se oli maukas. Kolmannen hintakategorian (10,90 e) spagetti gorgonzola e noci oli myös kaikesta päätellen maittava, ja tilatun pizzan päällä oli ainakin yksi puskallinen rucolaa. Siispä kelpo ruokapaikka, ja olemukseltaan erilainen kuin mikä tahansa italialaistyyppinen ravintola.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Madonna: W.E.

Bio Rex, Fashion Film Festival, Helsinki 5.8.2012.

Madonnan ohjaama W.E. (2011) on ehdottomasti suurten tunteiden elokuva, ja kyllä, siinä on omat kliseiset hetkensä, mutta se yllätti positiivisesti. W.E. liikkuu kahdella aikatasolla: nykyhetken päähenkilö on Wally-niminen nainen, joka ihailee Wallis Simpsonia (1896-1986) ja eritoten Wallis Simpsonin poikkeuksellista ja rajoja rikkovaa rakkaustarinaa Britannian kuninkaan Edward VIII:n kanssa, mikä on elokuvan toinen aikataso.

Molemmat tarinat liikkuvat yläluokkaisessa kuvastossa, asunnot, linnat ja asusteet ovat elokuvassa suuressa osassa, mikä selittääkin hyvin sitä, miksi tämä Madonnan elokuva esitettiin Helsingissä Fashion Film Festivalin ohjelmistossa.

Wallis Simpsonin tarinaa seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että paitsi että elokuva haluaa kertoa glamour-rakkaustarinan, Wallis Simpson tässä narratiivissa on myös Madonnan alter ego: poikkeuksellinen nainen, joka elää rohkeaa elämää ja tekee omia valintojaan, jotka kohahduttavat tavallista kansaa ja konservatiiveja; kuitenkin elokuva korostaa sitä, mistä kaikesta Wallis joutuu luopumaan, että hänenkin valintansa vaativat suuria uhrauksia, mitä media ei suinkaan tuo tavisten tietoisuuteen. Ja ennen kaikkea: elokuvan Wallis on nyky-aikatason Wallylle idoli, joka jopa ilmestyy hänen todellisuuteensa kertomaan elämänohjeita ja johon hän voi samastua - siis vähän samaan tapaan kuin mitä Madonna on miljoonille taviksille todellisuudessamme. Elokuvaa on siis mielestäni perusteltua tarkastella myös kuin omaelämäkerrallisena välähdyksenä Madonnasta.

Kliseisimmät kohdat liittyvät Wallyyn ja nykyhetken aikatasoon. Wallylla on onneton aviolitto, jota hän pakenee unelmoimalla Wallis Simpsonin elämästä ja hänen kokemastaan rakkaudesta, joka näyttäisi olevan Wallylle täysin saavuttamaton unelma. Mutta kuinkas käykään: Wally saa kokea oman käänteisen tuhkimotarinansa; hän löytää miehen, joka on herkkäsieluinen duunari ja joka pelastaa Wallyn kultaisesta häkistään todelliseen elämään ja todelliseen rakkauteen.

W.E. on siis paitsi historiallinen draama, myös aikuisten romanttinen satuelokuva, mikä näkyy ehkä osoittelevimin duunari-rakastajan asunnon lavastuksessa: neliöitä riittää mutta seinät ovat karheaa tiiltä, on flyygeli ja nahkasohva, mutta flyygelin reunasta on tehty karhean tai revenneen näköinen - kuitenkin vire on täydellinen.

Tökkivin ja pääleliimatuin kohtaus on Wallyn kohtaaminen Mohammed al-Fayedin kanssa. Wallyn tehtävänä on saada a-Fayed suostutelluksi näyttämään hänelle omistamansa Wallis Simpsonin kirjeenvaihto, jota hän ei jostain syystä halua huutokaupata. Wallylla on kaksi argumenttia: a) hänellä on tekosyy: hän kirjoittaa kirjaa ja haluaisi näyttää suurelle yleisölle sen puolen, mistä kaikesta Wallis joutui luopumaan - että Wallisin tarina ei ole vain prinsessasatu; b) "haluan näyttää sen näkökulman, kuinka vaikeaa on olla tavallinen ihminen, joka seurustelee kuninkaallisen kanssa". Kamooon! Pitikö tähän nyt saada rivien väliin vielä Diana ja Dodikin?! Halpaa.

Loppujen lopuksi elokuvasta jäi hyvä fiilis, eritoten historiallisesta aikatasosta, jonka pukuloistoa ja käytösetikettiä seuraa mielellään. Elokuvan tyyli lavastusta, kamera-ajoja ja musiikkia myöten on vyöryttelevä - vaikeaa sanoa, toimisiko tämä lainkaan tv-ruudulta vai vaatiiko tämä ehdottomasti suuren kankaan ja jykevän äänentoiston.

Kallio Block Party, Helsinki

Kallio Block Party järjestettiin tänä vuonna Vaasankadulla viimevuotisen Karhupuisto-Flemari-akselin sijaan. Vaasankadun asfalttisuudesta tapahtuma kurkotti kohti Kinaporinpuiston vihreyttä ja hengailu levittyi Dallapénpuistoon. Väkeä vaikutti olevan, jos mahdollista, liikkeellä enemmän kuin viime vuonna. Aurinko paistoi.

Kallio Rolling Rainbow:n Rollerdisco Vaasankadun loppupäässä oli hauskaa katsottavaa. DJ Freud Monk soitti tanssibiisejä ja kuka tahansa saattoi mennä kokeilemaan rullaluistelua tai rullaluistimilla tanssimista värikkäin nauhoin aidatulle alueelle. Rolling Rainbow:n tyypit ohjasivat aloittelijoita kädestä pitäen, neuvoivat oikeita kaatumistekniikoita ja tanssahtelivat itse hauskan ja helpon näköisesti. Näky muistutti kesäistä, neonvärikästä ja railakasta rusettiluistelua! Hauska idea, ja lisäksi moni halusi kokeilla lajia.

Tällaisessa tapahtumassa tärkeintä on oleilu, mutta ainakin yksi keikka on nähtävä. Valitsimme kohteekselle puhtaasti nimen perusteella Kustannkadun lavan viimeisen esiintyjän, Cold Pupu Saunan. Kannatti! Musiikkityyli karkaa määrittelyiltä, rytmissä oli elektronista pimpelipompeli-meininkiä, mutta muu perustui monotoniselle toistolle. Laulussa olin tunnistavinani sanat "cold sauna", taisin siis kuulla myös bändin nimibiisin? Lavalla oli meininkiä - yksi Blues Brother, yksi intiaani, yksi roudari ja yksi ruotsinlaivan kapteeni. Intiaanin tehtävänä oli lähinnä soittaa marakasseja ja tamburiinia ja esitellä yleisölle poronsarvia ja pääkalloa. Hyvä setti!

Tällainen valkeus vallitsi Kallion-keikalla:



Tykkään Kallio Block Partyssä erityisesti siitä, että se on päivätapahtuma ja yhdenpäiväntapahtuma. Tänä vuonna ohjelma alkoi kahdelta iltapäivällä, ja ulko-ohjelma päättyi klo 22. Sen jälkeen voi sitten jatkaa juhlia muualla tai mennä kotiin. Päivätapahtuman hauskuus piilee siinä, että on itse lähdettävä (kohtuullisen) ajoissa liikkeelle, ettei missaa koko tapahtumaa. Kesäisyys ja aurinko ovat hyvät bonukset!

lauantai 4. elokuuta 2012

Katri Kauppala duo @ Korjaamon Vintti, Helsinki

Korjaamon Vintti, Helsinki 3.8.2012

Korjaamon Vintti on tunnelmallinen keikkatila ja sopii mainiosti musiikin fiilistelypaikaksi. Katri Kauppala duon keikalle saavuimme harmillisen myöhään ja ehdimme kuulla vain keikan loppuosan. Perjantain keikka kuului Souls-klubisarjaan, mutta Kauppala on mahdollista nähdä Vintillä myös Folks-sarjassa 29.8 - ehkäpä silloinkin paikalle, mutta aiemmin?

Tunnelma keikalla oli kuin amerikkalaisessa elokuvassa tai tv-sarjassa: nainen (Katri Kauppala) lavalla laulaa sielukkaasti ja isosti, mies (Teemu Kekkonen) koskettimissa soittaa pehmeästi, spottivalo taittuu taustaverhon vihreitä laskoksia pitkin, yleisö hehkuu lämpimässä hämärässä valaistuksessa, kynttilät pöydillä luovat tunnelmaa. Ajatus siitä, että kyseessä olisikin amerikkalaisen elokuvan sijaan vaikkapa itäeurooppalainen elokuva, ei sovi lainkaan tilanteeseen.

Kuulimme tällä kertaa vain cover-kappaleita, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, millaista on artistin oma tuotanto. Tällä keikalla yleisö oli hyvin mukana ja tunnelma kokonaisuudessaan oli lämmin. Kerrassaan elokuun alkuun sopiva keikka. Rolling in the deep - kyllä.