perjantai 28. syyskuuta 2012

Mia Couto: Plumeriaveranta

"Ollaan tässä vainaita."


Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.

Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.

Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.

Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!

Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Bar Celona, Helsinki

Bar Celona on ehkä enemmän ruokaravintola kuin baari. En kuitekaan käynyt paikassa syömässä vaan juomassa, mutta ruoka-annokset kyllä näyttivät hyviltä. Sangria on kelvollista, mutta Bar Teoksen sangria oli huomattavasti maistuvampaa ja kuplivampaa. Bar Celonan sisätilat ovat varsin pienet mutta siksi juuri kotoisat, terassi on melko suuri.

Käynti oli ensimmäiseni mummotunnelissa. Meno lauantai-iltana oli aika huimaa - jotain siltä väliltä, kuin olisi ollut ulkomailla tai ruotsinlaivalla - kokemus tämäkin. Illan artisti revitteli ulkolavalla kaikkien tuntemia kestohittejä ja kansa juhli. Sisäpiha terasseineen on kivan näköinen, tuuleton ja suojaisa. Syyssadekaan ei juuri vaikuttanut sisäpihan juhlijoihin.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

 "Firma elää."


Siltala 2011. Alkuteos Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels, 2009. Suom. Helen Moster. 526 s.

Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo kuiluista ja etäisyyksistä. Yksi kuilu on äiti Almutin ja poika Sebastianin välillä, toinen entisen DDR:n ja lännen välillä. Musiikki ja sävellykset toimivat tarinan taustana.

Sebastian on aikuistuttuaan lähtenyt kotoaan äitinsä luota maailmalle sen kummemmin selittelemättä ja ikään kuin jättänyt äitinsä. Tapahtuma kalvaa sekä äitiä että poikaa. Äiti Almut on ammatiltaan psykologi - hän osaa kyllä nähdä selkeästi toisten ongelmat ja tarjota apua, mutta hän on kyvytön oman elämänsä ongelmien edessä.

Entinen Stasi-upseeri Gaus junailee sekä Sebastianin että Almutin töihin luksusristeilijälle, joka kiertää maailmaa useiden kuukausien ajan. Lukija saa tutustua rauhassa sekä äitiin että poikaan ennen kuin he pääsevät tutustumaan uudelleen toisiinsa. Kohtaaminen on kuvattu nerokkaasti.

Laiva on suljettu tila, oma maailmansa joka toimii omilla säännöillään. Maailmaa tarkkailevat omasta henkilökunnan näkökulmastaan sekä äiti psykologina että poika pianistina. Kertomus maailmoineen on osin mukaansatempaava mutta osin kehittymätön. Romaani - tai ainakin suomennos - olisi kaivannut vielä kielellistä viimeistelyä, minkä oli huomannut myös teoksen kirjastosta ennen minua lainannut henkilö, joka oli tehnyt lyijykynällä tekstiin korjauksia, jotka ikävästi estävät fiktion maailmaan uppoutumista. Jos tyyli ei tyydytä, ei ehkä tarvitse ruveta leikkimään marttyyrimaista palkatonta kustannustoimittajaa.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Saara Cantell: Tähtitaivas talon yllä

 SES, Helsinki 21.9.2012.

Saara Cantellin elokuva Tähtitaivas talon yllä on herkkä, viipyilevä ja hidastempoinen elokuva kolmen sukupolven naisista, heidän elämänkohtaloistaan: onnenhetkistä, suruista, saavutuksista ja menetyksistä.

Aikatasot - nykyaika, 70-luku ja 40-luku - vaihtelevat jatkuvasti, tarina leikkautuu aikatasolta toiselle peilipintojen, heijastumien ja esineiden kautta, ja osin henkilöhahmoista tuntuu, kuin aika olisi yksi, kuin menneisyydet ja nykyisyys olisivat samanaikaisesti läsnä. Tapahtumapaikka on jatkuvasti sama: sukutila Itä-Suomessa.

Elokuvan rytmiin pääseminen kestää jonkin aikaa, varsinkin kun naisten tarinat keriytyvät auki vasta pikkuhiljaa. Hidastempoisuus tuntuu alkuun banaalilta, mutta hiljalleen, kun pääsee virittymään tunnelmaan mukaan, elokuvasta kasvaa pieni suuri tarina. Kullakin sukupolvella on ajalleen tyypillinen elämä, ja ympäröivä maailma määrittää pitkälti ne mahdollisuudet, vaihtoehdot ja mahdottomuudet, joita tapahtuu. Kuitenkin ajasta toiseen naisten elämänsisältö rakentuu tehtyjen ratkaisujen varaan, ja vaikka ne ulkopuolisista näyttäisivät pieniltä asioilta, niihin liittyy suuria tunteita ja ne ovat elämän sisältö. Ulkopuolelta ei voi tuomita tai arvottaa sitä, mikä on tärkeää.

torstai 20. syyskuuta 2012

Bar Teos, Helsinki

Töölössä sijaitsevan tapasravintolan Bar Teoksen sisustus tuo tunteen, kuin olisi ulkomailla, jossain ihan muualla kuin Suomessa. Kadulle tämä tunnelma ei välity laisinkaan. Seinillä ja katossa on runsaasti maalauksia, tyylikkäät tummat pöydät sopivat sisustukseen.

Tapakset ovat herkullisia. Kokemattoman tapaksensyöjän on vaikeaa arvioida, kuinka monta tapasta (2,85 e) olisi soveliasta tilata. Niinpä kysyimme tarjoilijalta neuvoa, ja pyysimme nelihenkiselle kasvissyöjäseurueellemme kahdenkymmenen tapaksen vegelajitelman. Mukana oli niin kylmiä (oliiveja, marinoituja kasviksia ja sieniä, sipulia, tomaattia ja mozzarellaa...) kuin lämpimiäkin (täytetty leipä, munakasta, mozzarellaa, vuohenjuustokasviksia, kuskusia...) tapaksia. Sangria (15 e / kannu) osoittautui ihanan raikkaaksi. Viiden tapasannoksen jälkeen oli vielä vähän tilaa jälkiruoalle, jotka sopivat pienuudessaan ja täyteläisyydessään upeasti menun päätteeksi.

Bar Teos osoittautui tunnelmalliseksi ja välittömäksi paikaksi, jonka hintataso on sopiva. Suosittelen eritoten kollektiiviseen syömiseen, vaikka naapuripöytien lautasannoksetkin näyttivät houkuttelevilta!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Ainokainen & First Crush pop up -storen avajaiset @ Lasipalatsi

Ekodesign-merkit Ainokainen ja First Crush ovat perustaneet  Lasipalatsin Akkuna-galleriaan pop up -kaupan, joka on avoinna syyskuun 2012 loppuun saakka. Avajaisia juhlittiin syyssateisessa illassa ja koko pieni putiikki oli täynnä avajaisvieraita. Tarjolla oli tuotteiden tyyliin sopivasti luomunaposteltavaa ja juomia.

Avajaisissa esiintyi Anna Inginmaa, joka loi musiikillaan intensiivisen tunnelman pieneen tilaan. Anna Inginmaa ei ole minulle ennestään tuttu artisti, mutta keikka herätti mielenkiinnon hänen tuotantoaan kohtaan. Esiintyminen oli samanaikaisesti herkkää ja leikittelevää, voimakasta ja viettelevää.

Pop up -kaupassa on myytävänä ennen kaikkea vaatteita, koruja ja asusteita. Sijainti Lasipalatsissa on mitä mainioin, ja kaupassa kannattaa käydä piipahtamassa jo ihan tunnelmankin vuoksi: valkeat seinät ja pöydät saavat oivan kontrastin mustista vaatteiden ripustustelineinä toimivista luonnonoksista. Tunnelma välittyy hyvin myös Ellen uutisen kuvakoosteesta.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Armas Lind: Caleb - romanipojan evakkotaipale

"Tallustelin tuttua tietä Sortavalan kalasatamasta."


Like/Pystykorvakirja 2010. Alkuteos Caleb, 2004. Kustannustoimittaja (ja suomentaja?): Sari Siimes. 164 s.

Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb - romanipojan evakkotaipale kertoo romanipojan kohtalosta Suomessa 1930- ja 40-luvuilla. Teos antaa näkökulman sekä evakkouteen että orpouteen. Yhteiskunta näytetään sellaisen lapsen näkökulmasta, jolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja jonka puolesta toiset tekevät päätöksiä, perustelematta: "Hän kuului henkilökuntaan, kun minä taas kuuluin vaivaistalon alamaisen asemassa oleviin hoidokkeihin, joilla ei ollut valtaa muihin kuin omiin ajatuksiinsa. Minä olin ollut muiden vallan alistama aina siitä hetkestä asti, kun jouduin lastenkotiin. Alistetussa asemassa oleminen oli takonut leimansa niin syvälle sieluuni että, kun taivuin lukuisien vääryyksien edessä, tapahtui se ikään kuin vaistonvaraisena itsepuolustusmenetelmänä."

Caleb syntyy Sortavalassa. Varhaislapsuutensa hän viettää äitinsä ja sisarustensa kanssa. Äiti ei kykene pitämään lapsistaan huolta, ja Caleb viettää aikaansa kaduilla ja saa ruokaa ja rakkautta joiltain kaupunkilaisilta. Jossain vaiheessa sosiaalitoimi puuttuu asiaan, ja Caleb sisarineen joutuu lastenkotiin. Sota muuttaa elämän ja on lähdettävä evakkoon - ensin Muhokselle, sitten pohjoisemmas. Pohjoisessa Caleb sijoitetaan laitoksesta huutolaispojaksi vanhan, köyhän eukon mökkiin, ja sieltä vaivaistaloon.

Calebin tapa suhtautua asioihinsa ja elämäntapahtumiinsa on kaikkineen toiveikas ja hänestä välittyy usko tulevaisuuteen ja elämään: "Tämän hetken oli loputtava, jotta uusi ja tuntematon tulevaisuus voisi astua esiin. En tiennyt, mitä tulevaisuudella oli tarjottavanaan, saisinko kokea jotain parempaa vai kohdata uutta, vielä tuntematonta tuskaa." Kerrontatapa on elävä ja kirja on muutoinkin kiinnostavaa luettavaa kuin vain aikalaisdokumenttina. Harmillista vain, että suomeksi toimitettu painos (romaani on julkaistu aiemmin ruotsinkielisenä, mutta tiedoista ei selviä alkuperäinen kirjoituskieli) on varsin kehnosti toimitettu - kielivirheet lienevät tahattomia, sillä eivät ne mitään kerronnallista lisäarvoa tuo.

Romaanin kerronta tuo mieleen Kiba Lumbergin trilogian Musta perhonen - Repaleiset siivet - Samettiyö. Ei yksin siksi, että molemmat teokset sijoittuvat romanikulttuuriin ja kertovat paljolti lapsuudesta, vaan myös kielikuviensa ja kerrontansa sekä päähenkilön elämänasenteen vuoksi.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

"Kaksitoista naista rivissä."


WSOY 2009. 237 s.

Kiinnostuin orastavasti Tommi Melenderin Ranskalaisesta ystävästä jo sen julkaisuvuonna, 2009. Sitten unohdin koko romaanin. Nyt törmäsin siihen uudelleen ja luin sen. Romaanin takakansiteksti on ongelmallinen. Sen perusteella romaanista syntyy liian eteerinen, jopa lälly odotushorisontti. Särmä puuttuu.

Itse kertomuksessa, kerronnassa ja henkilöhahmoissa särmää kuitenkin on. On arkea: päähenkilö Joel Raennon osalta tyhjänpäiväinen konsultintyö, vanheneva äiti ja ongelmainen hulttioveli. On tunnelmointia ja korkeakulttuuria: matka ranskalaiseen pikkukaupunkiin (joka tosin ei täytä odotuksia vaan osoittautuu toisenlaiseksi) sekä Gustave Flaubert, 2000-luvun (post)moderni ahdistus ja kaipuu 1800-luvulle, yksinkertaisempaan elämään. Sisällöllisten piirteiden lisäksi myös kerronnassa on tehoa. Melender käyttää yllättäviä pikku groteskiuksia. Päähenkilön tympääntynyttä mielentilaa saattaa esimerkiksi kuvata se, että hän sillalla jokea ylittäessään toteaa joen löyhkäävän "pesemättömälle pillulle". Ja sitten taas palataan vaikkapa moraalikysymyksiin, pohtimaan hyvyyden ja pahuuden olemusta.

Romaanin päähenkilö on siis suomalainen Joel Raento. Hän on hyväpalkkainen paskanpuhujakonsultti, joka jollain lailla palaa loppuun työssään - näkee työnsä moraalittomuuden ja tyhjyyden ja päättää paeta elämästään ennen kuin julkisuus tekee saman havainnon hänestä. Työnsä tyhjänpäiväisyyttä Joel havainnoi näin: "Julkisuus oli käypää valuuttaa siinä missä raha. Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää." Syntynyt kuva ei ole mairitteleva.

Työelämän kritiikkiä on romaanissa muuallakin. Kun Joel on jättänyt Suomen taakseen ja asettunut ranskalaiseen pikkukaupunkiin Aronvilleen, hän ongelmatilanteessa soittaa firmakaverilleen Magnukselle Suomeen: "Soitin Magnukselle, joka heräsi työhuoneensa sohvalta ja kertoi puurtaneensa pikkutunneille Intiaanileirin tuotantoon liittyvien sopimusasioiden kimpussa. En kiitellyt hänen uutteruuttaan eikä hän odottanutkaan minun kiittelevän. Jokainen päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Jos Magnus halusi luopua yöunistaan järjestääkseen työttömät meklarit metsään leikkimään inkkaria, se oli hänen asiansa." Jokainen siis päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Joelin tapauksessa "orjuudesta" "vapauteen" lähtemisen mahdollistaa menestynyt firma, rahaongelmia ei siis ole. Tässä mielessä Ranskalaisen ystävän juonen Joelin osalta mahdollistaa trendikäs downshiftaaminen - kyseessä on henkilö, jolla on sellainen varallisuus ja asema, josta voi asettautua leppostelemaan.

Konsulttikeikkojen lisäksi Joel on myös jonkinlainen kirjailija. Hän on julkaisuut tekstin nimeltä Penisdialogeja - siitä on tullut suosittu ja sitä on esitetty myös ulkomailla, mutta se edustaa Joelille yhtä valheellista tekoa kuin mikä tahansa konsulttikeikka. Kirjailijajulkisuus saattaa mahdollistaa pääsyn naisten hameenhelmojen alle, mutta mitään ylpeyttä Joel ei tekstistään tunne, pikemminkin häpeää. Kirjailijuutta romaani kommentoi Joelin suulla seuraavasti: "Kun luopuu arkiminästään ja omaksuu itselleen kirjailijaminän, voi hakea kostoa ja hyvitystä sille kaikelle, mikä painaa rintaa lyijypunnusten tavoin." Kommentti vaikuttaa romaanin kokonaiskerrontaan suhteutettuna ironiselta kommentilta, mutta Joelin suusta totuudelta.

Aronville vaikuttaa Joelista tympeältä, sulkeutuneelta ja uhkaavaltakin. Hän kuitenkin tutustuu paikalliseen Marceliin, josta tulee hänelle "ranskalainen ystävä". Marcelin kautta Joel saa näkymän pahuuden maailmaan - syrjäytymiseen, epäonneen, järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Marcelin kautta romaani pohtii hyvyyden ja pahuuden suhdetta: "Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja tai tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen?"

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

György Spiró: Kevätnäyttely

"Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana rauhassa kotona toipilaana."


Avain 2012. Alkuteos Tavaszi Tárlat, 2010. Suom. Juhani Huotari. 308 s.

György Spirón romaani Kevätnäyttely on kafkamainen kertomus Gyula Fátraysta, joka eräänä ihan tavallisena tehdastyöpäivänään Budapestissa talvella 1956-1957 huomaa olevansa epäilyttävänä pidetty henkilö. Hänestä on tehty ilmianto - mutta mitä hän on tehnyt? Kaikki paljastuu hiljalleen myös hänelle itselleen, paljastuu peittyäkseen jälleen.

Kevätnäyttely kuvaa sosialistisen Unkarin yhteiskuntaa ja oloja. Kuvainnollisesti voisi ajatella romaanin itsensä toimivan näyttelynä, jossa erinäisiä, demokratiasta käsin uskomattomalta vaikuttavia toimintatapoja nostetaan esille, näytille. Konkraattisesti Kevätnäyttely on taidenäyttely, jonka parissa työskentelee myös päähenkilö-Gyulan vaimo, Kati.

Vaikka kyseessä on sosialistinen Unkari, voidaan järjestelmää tarkastella fasismina, kuten eräs romaanihenkilöistä toteaa: "Ne ovat fasisteja, vain punaisia. Tein sen virheen, että uskoin aatteeseen. Ei ole mitään aatetta, Gyuszi hyvä. On vain fasismi: valkoinen, vihreä, ruskea tai punainen." Pohdittuaan aikansa yhteiskunnan skitsofrenista toimintaa, tekaistuja ilmiantoja ja näytösoikeudenkäyntejä, Gyulakin on valmis toteamaan edellisen puhujan olevan oikeassa, "nämäkin ovat fasisteja, joskin punaisia".

Juonenkäänteet ovat uskomattomuudessaan silkkaa Kafkaa, mutta saavat lukijan ajattelemaan yhteiskuntaa ja yhteisöä, joka toimii kuvatulla tavalla. Kuinka vainoharhaista on elää todellisuudessa, jossa ei koskaan voi tietää, mikä on totta ja mikä tekaistua, mihin pitäisi kulloinkin uskoa tai näytellä uskovansa, kuka on todellinen ystävä vai ovatko henkilökohtaiset ihmissuhteet mahdottomuus; jos todellisuudessa onkin vain kaksi vaihtoehtoa: kuulua joko peloissaan hytisevään massa-karjaan, joka juoksee ja katsoo vain haluttuun suuntaan, tai sitten sen ulkopuolelle, totaaliseen yksinäisyyteen ja hylättyyteen, olla käytännössä kuoleman oma. Vaihtoehdot näyttävät absurdeilta ja todella kylmääviltä.

Romaanin kertomuksen valossa ajatukset työläisten keskinäisestä solidaarisuudesta ja kommunismista tuntuvat naurettavalta utopialta.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

"Olipa kerran äiti, joka rakasti niin paljon pientä tyttöään, että kun hän osti kaksitoista samettieläintä tuttavien lapsille, hän ei raaskinut toteuttaa lahjoitustaan, vaan antoi kaikki omalleen."


WSOY 2007. 336 s.

Supisen romaanissa liha tottelee kuria, mutta mistä kuri on lähtöisin? Fokus on Silolan perheessä, johon kuuluu äiti Katariina, isä Launo ja lapset Astra, Silmu ja Pelagia.

Astra-tytär on muuttanut pois kotoa ja kaipaa kontrollia elämäänsä sadomasokistisen seksin muodossa. Silmu-poika puolestaan on kyllästynyt löysään ulkomuotoonsa ja sille irvaileviin koulutovereihinsa ja alkaa kurittaa kehoaan kuntosalilla. Pikku-Pelagia taas kokeilee ruumiillisuuden rajoja muun muassa pissaamalla päiväkodin lattialle.

Katariinan ja Launon aviolitto näyttää aluksi tavanomaiselta perheidylliltä. Katariinan elämä kuitenkin paljastuu elämänvalheeksi, jota hän yrittää kaikin salailun konstein pitää yllä, mutta prosessi käy voimille ja niinpä Katariinasta kehittyy keittiöjuoppo. Salattavaa on yksinkertaisesti liikaa, eikä kulissi pysy kasassa. Launon rooliksi jää olla tossukka aviomies, herkkä taiteilijasielu, joka ei pysy mitenkään todellisuuden pyörteissä mukana ja jota vedätetään suuntaan jos toiseenkin. Säveltäjä-Launossa ei oikein ole lihaa eikä kuriakaan.

Henkilöhahmoissa on karikatyyrimäisyyttä mutta kuitenkin samalla inhimillisyyttä.

Supisen tyyli on samaan aikaan lakoninen ja hulvaton. Romaanin tyylissä on etäisesti samaa kuin Susanna Alakosken Sikaloissa tai Kreeta Onkelin Ilosessa talossa, mutta ilman ankearealistista aspektia. Ilottelussaan ja ruumiillisuudessaan romaani taas tuo mieleen Laura Gustafssonin Huorasadun.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

John McGregor & Jousikaiku-kvartetti @ Helsingin kaupungintalon juhlasali

John McGregorin ja Jousikaiku-kvartetin tuOKio-klubi-konserttikiertue päättyi Helsingin kaupungintalon juhlasalin konserttiin. Esitetty teos on tilattu McGregorilta tilaustyönä, ja sen kesto oli noin 40 minuuttia. Jouset soivat kauniisti ja itse pidin erityisesti selkeärytmisistä kohdista sekä matalista, syvistä äänistä. Myös McGregorin pianon soundi oli kiva ja kokonaisuus herkällä tavalla kaunis.

Jos esitettyä kappaleiden sarjaa ajattelee kokonaisteoksena, sanoituksista voi poimia esille murroksen tematiikkaa: jokin vanha on jäänyt taakse ja nyt on uuden aika, aika "nousta tuulen selkään". Kaikki sanoitukset olivat kuitenkin läpeensä kliseisiä ja täysin vailla konkretiaa - mieleen tulee aloitteleva runoilija, jonka tekstit ovat pelkkää fiilistelyä ilman minkäänlaista tarttumapintaa.

Konsertin jälkeen jäikin outo olo - millaiselle yleisölle tämä oikein oli tarkoitettu? Tosin tässä konsertissa ei yleisönkään käytöstä voi kehua - enpä muista, milloin olen edellisen kerran ollut klassisen musiikin konsertissa, jossa on noudatettu tällaista konserttietikettiä.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Katariina Souri: The night side of nature @ Galleria 4-kuus, Helsinki



Katariina Sourin näyttely The night side of nature galleria 4-kuudessa Helsingissä yllättää - ja todella positiivisesti. Olen kyllä tiennyt Sourin tekevän myös tauluja, mutten ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut niihin tutustumaan - enkä muista mediankaan nostaneen häntä esiin taiteilijana, olipa kyseessä sitten kuvataide tai kirjallisuus.

Näyttely esittelee Sourin mosaiikki- ja öljyväriteoksia. Teosten värimaailma on runsas ja syvä, kerrassaan vaikuttava. Osassa tauluja mosaiikkimandalat ovat pääosassa, osassa puolestaan öljyvärein maalattu nainen. Tauluista välittyy se. että ne ovat kokonaisuuksia - ne ovat valmiita ja täysiä, niistä ei puutu mitään mutta niissä ei myöskään ole mitään liikaa.

Vaikuttava näyttely. Tällaisia tauluja haluaisin omille seinilleni.


Ani, Helsinki

Turkkilainen Ani-ravintola Eirassa on ruokailijan taivas. Ravintola on varsin pieni ja mielestäni suhteellisen syrjässä, mutta näinä kahtena kertana, jolloin olen siellä käynyt, se on ollut aivan täynnä - eikä syyttä, sillä ruoka on todella maittavaa. Pöytävarauksen tekeminen voi siis olla suositeltavaa, tosin odotellessaan pöydän vapautumista voi esimerkiksi nauttia lasillisen turkkilaista teetä minimaalisella terassilla.

Seisovassa pöydässä on varmaankin viittätoista erilaista salaattia tai kylmää lisuketta: vihreää salaattia, marinoituja porkkanoita, sipulia, hummusta, oliiveja, marinoituja valkosipuleja, punajuurisalaattia, kuskusta, dolmia... ja kaikki itse valmistettua. Lisäksi seisovassa pöydässä on lämmin ruoka, ja kasvissyöjän on mahdollista tilata itselleen keittiöstä esimerkiksi kerrassaan rapsakan herkullista falafeliä. Á la carte -annoksia en ole kokeillut, mutta sellaisiakin ravintolasta saa.

Kaiken lisäksi paikka on kohtuuhintainen ja tunnelma välitön. Tässä siis menestysravintolan resepti.

Siivouspäivä 8.9.2012, Helsinki

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin Siivouspäivän aikaan kaupungissa. Avoimia kaupunkikirppistapahtumia vaikuttaa olevan niin paljon, että ne saattavat pian jo tehdä Valtterin kaltaiset kirppikset turhiksi - ainakin tällaisena vuodenaikana, kun ulkona myyminen todellakin on mahdollista.

Siinä missä Ravintolapäivän suhteen myyntipisteiden keskittyminen samoille, suosituille paikoille mielestäni ei ihan toimi, Siivouspäivänä tilanne on toinen. Esimerkiksi Karhupuisto oli täynnä myyjiä, ja myös asiakkaita. Tällaisessa tapahtumassa ostoskelu on helpompaa, kun myyntipisteet ovat lähekkäin. Vaikka tapahtumasivulla on kartta samaan tapaan kuin Ravintolapäivässä, lähtisin jonnekin syrjemmäs yhden tai muutaman myyjän tähden vain, mikäli tietäisin siellä myytävän jotain äärimmäisen kiinnostavaa tai uniikkia. Suurin osa myyntikuvauksista on kuitenkin vain luettelo kategorioista (vaikka mukana oli myös mielikuvituksellisia määritelmiä), eikä se houkuttele ainakaan minua erityisesti klikkailemaan kuvauksia auki, vaan pikemminkin vilkaisemaan, millä suunnalla myyntipisteitä on eniten. Kirppariostoskelun henkeenkin kuuluu se, että voi tehdä yllättävän löydön - ei niinkään se, että tiedossa on etukästeen tuotteiden tarkat kuvaukset, joiden perusteella hankkimishimo heräisi.

Tutustuin tarjontaan Kalliossa, Torikortteleissa ja Ullanlinnan suunnalla. Paras tarjonta (kuin myös parhaat hinnat) oli ehdottomasti Karhupuistossa.

Torikortteleiden elävöittämisestä on mediassa puhuttu paljon, ja elävöittämistä alue todellakin kaipaa. Miljöö on kaunis, mutta siellä pyörii lähinnä turisteja. Johtuneeko ilmiö siitä, että alueella tai sen liepeillä ei juuri asu tavallisia ihmisiä, tai siitä, että alueella on lähinnä varsin hintavia kauppoja, jotka eivät myy sellaisa tuotteita, joita kukaan varsinaisesti tarvitsisi. Torikorttelit olivat Siivouspäivänä pettymys. Paikalla oli vain muutamia myyjiä ja kourallinen asiakkaita. Sisäpihoilla olisi kuitenkin mahdollisuus vaikka mihin, joten toivottavasti jotain ihmisläheistä toimintaa alueelle kehitetään.

Dianapuistossa ja Agricolan kirkon seutuvilla piti kartan mukaan olla myyntikeskittymiä, mutta ne olivat varsin vaatimattomia, vain muutama myyjä - ja esiin kirjoitetut hinnat olivat suhteellisen korkeita ottaen huomioon, että kyseessä on kirpparitapahtuma.

Säätila oli eritoten myyjien kannalta jokseenkin hermoja vaativa - sää oli upea ja aurinkoinen, oikea unelmasää tällaiselle tapahtumalle, mutta välillä kohdalle osui varsin tymäkköjä ukkoskuuroja.

torstai 6. syyskuuta 2012

Flush! @ Virka Galleria

Mikäs syksyä piristäisikään paremmin kuin pieni skandaali, ja siispä suunta kohti Virka Galleriaa ja Flush!-näyttelyä. Flush! esittelee taidetta Helsingin kaupungintalon käymälätiloissa, mikä ideana kuulostaa hauskalta. Yllättävät kohtaamiset taiteen kanssa ovat ehkä parhaita - sellaiset tilanteet, kun ei odota mitään, mutta saakin jotain jännää tai kivaa tai ajatteluttavaa.

Naistenhuone on valtava, pikemminkin huoneisto. Naistenhuoneen aulassa on Päivi Koskisen valokuvia, joissa on miehiä suihkussa työvaatteet päällä. "Vastoin odotuksia ihmiset eivät ole suihkuun mennessään riisuneet titteleitään ja yhteiskunnallisia asemiaan, vaan vesi huuhtelee heidän työasuaan ja julkista minäänsä", toteaa esittelyteksti. Edellä siteerattua kuvissa lienee myös haettu mutta se ei kuvista ilman ohjetulkintaa välity. Pikemminkin tulee mieleen, ovatko kuvat piilomainontaa näkyvissä olevine tuotemerkkeineen ja pissaako pukumies kenties housuihinsa, koska hänellä on sellainen ilme.

Erillisessä käsienpesutilassa on Petri Saarisen Pierudisko. Pierudiskon irrottelevuus ei syrjässä olevassa tilassa pääse oikeuksiinsa, koska tuntuu omituiselta ajatukselta, miksi kukaan poikkeaisi pesemään kätensä - tai piereskelemään - erillistilaan, kun sen voi tehdä näppärämmässäkin paikassa. Ehkä ongelma on enemmän paikan pohjapiirustuksessa kuin itse taideteoksessa. Leikkisyys ja leikittelevyys, tunnelma jota teoksella haetaan, ovat kuitenkin kaukana tyhjästä tilasta.

Varsinaisesta wc-tilasta löytyy kohun aiheuttanut Minna Suoniemen Lullaby-videoteos. Täytyy myöntää - jos ilman ennakkoteitoa saapuisin paikalle vain käymään vessassa, hämmentyisin. Miksi video on täällä? Onko se täällä aina? Mikä sen viesti oikein on? Videolla pikkulapsi sörkkii silmät kiinni makaavan naisen kasvonpiirteitä, suuta ja silmiä. Välillä nainen murahtaa lapselle, ja katsoja näkee, että naisella on torahampaat. Ehkä vuorokausien unettomuus pikkulapsen kanssa tuntuu tuolta?


Flush! on varsin sukupuolittunut näyttely, joka ehkäpä haluaa ottaa kantaa rajoihin ja rajaamiseen mutta tekee sen joko tahallaan tai tahattomasti kovin skitsofrenisesti. Näyttelytekstissä todetaan kaupungintalon saniteettitilojen olevan ilmaiset ja auki kaikille kaupungilla liikkujille ikään, yhteiskuntaluokkaan tai kuntoon katsomatta, mutta "niiden käyttöä rajataan sukupuolen perusteella". "Sen takia myös FLUSH!- näyttelyn taideteosten yleisöt rajautuvat sukupuolen mukaan - naisten vessassa on oma ja miesten vessassa oma näyttelynsä." Lopuksi teksti kuitenkin haastaa itsensä ja lukijan: "Mutta uskaltaako näyttelyvieras taiteen tavoin huuhdella pöntöstä alas sukupuolittavat raja-aidat?"

Kas siinäpä kysymys. Molempien toilettitilojen ovessa on suuri lappu, jossa lukee usealla kielellä wc-tilan olevan tarkoitettu vain kyseisen sukupuolen edustajille. Naistenvessan ovi on kuitenkin apposen auki, miestenvessan ovi puolestaan kiinni. Päätimme "huuhdella pöntöstä alas" sukupuolittavat raja-aidat ja suuntasimme miestenvessaan. Käsin ovenkahvalla ja toinen jalka oven välissä -tilanteessa ekskursiomme kuitenkin tyssäsi niille sijoilleen, kun aulan toisella puolella päivystävät kolme vartijaa puuttuivat touhuihimme. Selvisi, että ei, naiset eivät todellakaan saa mennä miestenvessaan. Ainoa poikkeus on tiettynä päivänä oleva tunnin mittainen ajanjakso, jolloin eri sukupuolten edustajat voivat mennä kumpaankin wc-tilaan tutustumaan näyttelyyn. Orwellilaista sukupuolivapautta säännösteltyinä annoksina!

maanantai 3. syyskuuta 2012

Georg Trakl: Sielun öinen siivenisku

WSOY 2004. Valikoinut ja suomentanut Jukka Koskelainen. 113 s.

Georg Trakl (1887-1914) on minulle ennestään tuntematon, tai ainakin ennestään tutustumaton runoilija. Ja silti kokoelma Sielun öinen siivenisku tuntuu alun alkaen tutulta. Traklin tarkkanäköisyys ja viiltävä tunnelmoivuus tuovat mieleen Boris Pasternakin (Yötuuli), Sergei Jeseninin (aihepiirin kautta luontorunot, synkkyyden kautta myöhemmän tuotannon) ja yleisemmin Wislava Szymborskan sekä Erzsébet Tóthin.

Runoissa käytetään runsaasti (ekspressionististakin) värisymboliikkaa, eritoten sinistä ja vihreää, mutta mukana on myös punaista ja mustaa. Kansilieve nimeää Traklin romantiikan tradition jatkajaksi, ja sinisyys, sininen kukkakin, toistuu useassa runossa. Monessa runossa kohdataan myös hirvi, josta ensimmäisenä tulee mieleen La Fontainen Hirvi lähteellä, mutta Traklin hirvi vaikuttaa samankaltaiselta kuin symbolisteille joutsen, kenties vain mystisemmältä. Lapsuus-runossa hirven läsnäolo on tällaista: "Sininen tuokio on pelkkää sielua. / Metsän reunaan ilmestyy arka hirvi, ja rauhassa / lepäävät maassa vanhat kellot ja pimeät pitäjät." Passiossa puolestaan tämänkaltaista: "Sillä aina seuraa sininen hirvi, / valvoo näitä tummia polkuja / hämärtyvien puiden alla, / silmäilee ja liikuttuu öisestä soinnista, / tyynestä hulluudesta --".

Trakl ei liiku pelkästään romanttisten tai synkkien kuvien ja tunnelmien maailmassa, vaan joukossa on toisaalta iloa, toisaalta konkreettista rumuutta, kuten mätänemisen, lahoamisen ja tuhon kuvastoa.

Koskettavinta Traklia on mielestäni syksyn, talven, illan, yön, luonnon ja samanaikaisen läsnäolon ja menetyksen kuvasto. Tällaisia runoja kokoelmassa ovat esimerkiksi Illalla sydämeni, Ruususeppelelauluja, Iltalaulu, Lapsuus, Maisema, Suolla ja Talviyö. Sielua koskettavia runoja.

Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia

"Kun luet tätä, olen toivottavasti kuollut."


Karisto 2008. Alkuteos Nineteen Minutes, 2007. Suom. Tytti Träff.  628 s.

Tartuin rohkeasti Picoultin romaaniin Yhdeksäntoista minuuttia, vaikka se nimeltään muistuttaakin Paulo Coelhon romaania Yksitoista minuuttia. Yksitoista minuuttia on ainoa Paulo Coelho, jonka olen lukenut, ja ainoaksi se saa jäädäkin, ellen sorru yltiöpäiseen masokismiin. Ikävä kyllä Yhdeksäntoista minuuttia oli jokseenkin yhtä heikko kuin lähes kaimansa Yksitoista minuuttia.

Picoultin romaanissa on useita päähenkilöitä, tapahtumia siis valotetaan usean henkilön näkökulmasta. Romaanin maailma on ihan ysärinuortensarja Beverly Hills 90210:n tasoa - kunnes "mikään ei ole enää ennallaan". Pikkukaupungin high school -idyllin rikkoo mikäs muukaan kuin kouluammunta. Aiheen käsittely myös taiteen - tai viihteen - keinoin on eittämättä tarpeellista. Siihen romaanin ansiot sitten jäävätkin, mikäli pelkkää kannanottoa voi pitää ansiona. Aihe ansaitsisi parempaa käsittelyä. Tosin oikeudenkäyntikuvauksessa päästään paitsi amerikkalaisen oikeussalidraaman tunnelmaan, myös hipomaan sitä, mitä tekijä on joutunut kokemaan ennen tekoaan.

Yhdeksäntoista minuutin kouluampuja on Peter. Peteriä on kiusattu koulussa esikoulun ensimmäisestä päivästä saakka ja mitä moninaisimmilla teoilla ja tasoilla. Kiusaamista ei ole saatu loppumaan, josko sitä on vakavissaan yritettykään. Koulu näytetään hierarkioiden paikkana. Huipulla tuulee ja nörtit ovat alinta pohjasakkaa. Marginaalityypit ja keskinkertaisuudet ovat turvassa, sillä ääripäät tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa - se mitä on ääripäiden välillä, ei ole järin kiinnostavaa.

Kiusaamisen, vallankäytön ja äärimmäisen väkivallan lisäksi Picault sotkee juoneen mukaan myös romantiikkaa, äiti-tytär-suhteen ongelmakohtia ja perheen sisäisiä traumoja. Sinänsä Picault hallitseen varsin hyvin tämäntyyppisen world fictionin, mutta kerronnan ennalta-arvattavuus ja junnaavuus sekä miljöön yletön amerikkalaisuus tekivät lukukokemuksestan puuduttavan.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla

"Tämä kirja ei pyri olemaan tosiasioiden ja tapahtumien selostus vaan selonteko henkilökohtaisista kokemuksista, jollaisia miljoonat vangit läpikävivät kerran toisensa jälkeen."


Otava 1978/2010. Alkuteos From Death-Camp to Existentialism 1959 / Man's Search for Meaning 1963. Suom. Osmo Jokinen ja Eila Sandborg. 125 s.

Viktor E. Franklin omaelämäkerrallinen teos Ihmisyyden rajalla jakautuu kahteen osaan. ensimmäisessä osassa Frankl (1905-1997) kertoo omista keskitysleirikokemuksistaan - hän vietti vuosia keskitysleirillä toisen maailmansodan aikana -, toisessa osassa hän puolestaan hahmottelee kehittämänsä psykoterapian, logoterapian, päälinjat.

Lukukokemuksena Ihmisyyden rajalla on kaksinainen kokemus. Alkupuolen keskitysleirikuvauksen pohdituttavinta antia on kuvaus vapautumisesta. Ensimmäisistä vapauden askelista leirin portin ulkopuolella, eikä kukaan tullutkaan lyömään. Vartijoiden uudesta asenteesta, kun he tarjosivatkin yhtäkkiä tupakkaa siviilivaatteissaan. Kukkaniitystä. Katkeruuden ja koston tunteista ja toimista. Pettymyksestä - tukahdutetut tunteet eivät heränneetkään heti eloon, eikä vapaus tuntunutkaan erityisen miltään. Pettymyksestä leirin ulkopuoliseen elämään, siihen, miten kotiinpaluu ei ollutkaan sellainen kuin kuvitelmissa. Ylipäätään aiemmat kuvaukset, joita muistan lukeneeni tai nähneeni leirien vapautumisesta, ovat antaneet paljon organisoidumman kuvan. Franklin kuvauksen perusteella leiri vain eräänä päivänä lakkasi olemasta ja vangit lähtivät kuka minnekin. Kuinka järkyttävää myös vapautumisen kokemuksen on täytynyt olla!

Teoksessa toistuu useaan otteeseen Nietzschen sitaatti "Se jolla on miksi elää voi kestää melkein minkä tahansa miten". Keskitysleirikokemus toimii taustana tälle ajatukselle. Frankl kirjoittaa, että se, millaiseksi henkilöksi vanki leirillä kehittyi, riippui tämän sisäisestä päätöksestä, ei pelkästään leirin vaikutuksesta: "Periaatteessa siis kuka tahansa ihminen voi, jopa sellaisissa olosuhteissa, päättää siitä mikä hänestä tulee - pohjimmiltaan ja sielullisesti. Hän saattaa säilyttää inhimillisen arvokkuutensa jopa keskitysleirissä."

Tärkeintä on löytää tarkoitus omalle elämälleen ja välttää toisaalta eksistentiaalisen tyhjiön, toisaalta"väliaikaisen olemassaolon" tilan. "Väliaikaisella olemassaololla" Frankl tarkoittaa tilaa, jossa aika menettää merkityksensä sikäli, ettei tulevaisuutta näy ja tämä hetki on niin tuskallinen, ettei siinä kykene olemaan, jolloin henkilö sulkee silmänsä todellisuudelta ja alkaa enää menneessä, ja todellisuus menettää merkityksensä. "Väliaikaisen olemassaolon" tilaan ajoi keskitysleirivankeja se, ettei heillä ollut mitään käsitystä, milloin vankeus päättyy - vankeus näytti täysin rajattomalta ja mielivaltaiselta.

Franklin mukaan ihmisen tarve löytää tarkoitus elämälleen on hänen elämänsä primaarinen voima; ainutlaatuinen ja ihmiselle ominainen siten, että vain ihminen itse voi tarkoituksensa toteuttaa ja hänen on itse se toteutettava. "Vain siten se saa merkityksensä, joka tyydyttää hänen oman tarpeensa löytää tarkoitus."  Franklin ajatukset kannustavat yksilöä löytämään oman tarkoituksensa, ja myös toteuttamaan sen.

Logoterapian mukaan elämän tarkoituksen voi löytää kolmella tavalla: 1) tekemällä jonkin teon, 2) kokemalla jonkin arvon, tai 3) kärsimällä. Kolmas kohta heijastelee Franklin omia kokemuksia, ja Ihmisyyden rajalla -teoksen läpi kulkee ajatus, että myös kärsimys voi olla arvokasta, jos ihminen asennoituu siihen sillä tavoin. On olemassa kärsimystä, jota ei voi paeta, joten on ihmisen oma valinta, kuinka hän siihen suhtautuu. Voi valita myös "olevansa kärsimyksensä mittainen".

Henkinen terveys puolestaan perustuu Franklin mukaan "jossain määrin jännitykseen, jännitykseen sen välillä mitä on jo saavuttanut ja mitä vielä tulisi saada aikaan, tai kuiluun sen välillä mitä joku on ja mitä hänestä pitäisi tulla". Ihmisellä täytyy siis olla päämääriä elämässään, päämäärä pitää yllä elämän tarkoitusta.

Ratkaisujen tekeminen ei kuitenkaan ole helppoa. Mistä ihminen tietää, kuinka toimia? Frankl sivuaa teoksessaan intuitioa, mutta selkein kannanotto intuitioon, pelkoon ja tekoihin tulee mielestäni lyhyen kertomuksen "Kuolema Teheranissa" kautta:

"Rikas ja mahtava persialainen käveli palvelijansa kanssa puutarhassa. Palvelija itki ja kertoi juuri kohdanneensa Kuoleman, joka oli uhkaillut häntä. Hän kerjäsi isäntäänsä antamaan hänelle nopeimman hevosen, jotta hän voisi kiireesti paeta Teheraniin, jonne hän voisi ehtiä samaksi illaksi. Isäntä suostui ja palvelija ratsasti pois hevosen selässä. Palatessaan taloonsa isäntä itse kohtasi Kuoleman ja kysyi häneltä: 'Miksi pelottelit ja uhkailit palvelijaani?' 'En pelotellut häntä. Olin vain hämmästynyt kun löysin hänet vielä täältä, kun olin suunnitellut tapaavani hänet tänä iltana Teheranissa', vastasi Kuolema."

Ollako siis täällä vai Teheranissa?

Teoksen loppupuolella puhuessaan vapaudesta ja vastuusta Frankl toteaa havainnollistavasti: "Ehdottaisinkin, että Yhdysvaltojen itärannikolla seisovan Vapauden patsaan täydennykseksi pystytettäisiin länsirannikolle Vastuun patsas." Näin ei liene vieläkään käynyt?

William Ury: Myönteinen ei

Basam Books 2009. Alkuteos The Power of Positive No - How to Say NO and still Get to YES, 2007. 304 s.

William Uryn Basam Booksin Viisas elämä -sarjassa julkaistun elämäntaito-oppaan alaotsikko kertoo teoksen näkökulman: "Kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen." Uryn tausta on hänen uransa neuvottelijana; hän on ollut neuvottelemassa poliittisissa konflikteissa, joissa kompromissin syntyminen on vaikuttanut epätodennäköiseltä, ja toisaalta hän on osallistunut yritysneuvotteluihin. Aiemmin hän on kirjoittanut neuvottelutaidon oppaita, mutta Myönteisen ein näkökulma on se, että konflikteissa hankittua neuvottelutaitoa olisi hyödyllistä soveltaa myös ihmissuhteisiin, niin perheessä kuin työelämässäkin.

Ideana on rohjeta sanoa ei, mutta siten, että kukaan ei menetä kasvojaan vaan kaikille jäisi kieltäytymisestä huolimatta voittajafiilis. Uryn malli muistuttaa klassista hampurilaismallia: ensin jotain hyvää, sitten kritiikkiä, sitten taas jotain hyvää. Jokainen kolmesta osasta jakautuu vielä vastaavasti kolmeen, eli periaatteessa kyseessä on yhdeksänvaiheinen toimintamalli.

Mallissa tuntuu olevan ideaa, mutta se vaatii myös kärsivällisyyttä ja pelisilmää sekä kykyä asettautua vastapuolen asemaan. Ury ottaa teoksessaan esille runsaasti erityyppisiä käytännön esimerkkejä, jotka havainnollistavat osuvasti neuvottelumallia.

Lähtökohtana on se, että ein sanominen jollekin asialle tarkoittaa kyllän sanomista jollekin toiselle asialle, ja tälle pohjalle rakentuvat kaikki seuraava askeleet. Kysymys on siis todellisen päämäärän tiedostamisesta, itsetuntemuksesta, joka antaa voimaa päätökselle.

Uryn kirja on kokonaisuudessaan mielenkiintoista luettavaa niin ihmisuhdetaidoista kuin neuvottelutaidostakin kiinnostuneille.

Harriet Lerner: Kiukku on voimaa

Otava 2002 (1989). Suom. Anna Rutanen. Aluteos The Dance of Anger, 1985. 222 s.

Harriet Lernerin ihmissuhdeoppaan nimi on jokseenkin osoitteleva, mutta se sisältää kannanoton negatiivisiin tunteisiin, eritoten raivoon ja sen ilmaisemiseen. Kiukku on voima, signaali siitä, että vallitseva tilanne kaipaa muutosta. Kiukun näyttämiseen teoksen suhde on salliva - on samantekevää, huutaako ihminen tunteensa maailmalle vai käsitteleekö hän ne sisällään, tärkeintä on kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa myös negatiiviset tunteensa ja käyttää niitä kompassina elämässään. Lernerin teoksen alaotsikko "Opas naiselle läheisten ihmissuhteiden muuttamiseksi" kertoo teoksen sisällöstä enemmän. Lerner on psykoterapeuttina erikoistunut nimenomaan naisen ihmissuhteisiin, mutta teoksen esittelemät ongelmatilant eivät ole suoraan sukupuolisidonnaisia, kenties tosin naisille tyypillisempiä kuin miehille. Painopiste on ihmissuhteissa, mutta taustalla on yhteiskunta arvoineen ja normeineen ja sitä kautta myös naisille suunnattuine odotuksineen ja perinteineen. Tätä kautta Lernerin kannanotoilla on myös yhteiskunnallinen ja feministinen taustansa.

Teoksessa esitellään erinäinen määrä tapausesimerkkejä, joiden kautta tarkastellaan vuorovaikutuksen jähmettymistä ja polarisoitumista ihmissuhteissa. Lerner käyttää tanssia vuorovaikutuksen metaforana: "Emme saa toista ihmistä muuttamaan askeliaan vanhassa tanssissa, mutta jos muutamme omia askeleitamme, ei tanssi voi enää jatkua samalla ennustettavalla tavalla."

Tapausesimerkit auttavat näkemään oman elämän vuorovaikutustilanteita ja niiden ongelmakohtia sekä mahdollisia ratkaisuja tilanteisiin. Lerner esittää osuvia havaintoja sekä vuorovaikutuksesta, ihmissuhteista kuin identiteetistäkin. Lukemisen arvoinen opas.