Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

"Sinä päivänä kun Susi kuolee, taivas on paksu ja harmaa kuin savi."

Otava 2017. 263 s.

Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on kiehtova romaani kulttuurin kohtaamisesta ja siitä, että entä jos kahteen kulttuuriin syntyneenä kaikki tuntuu aina vieraalta ja siltikin samalla syviten omalta.

Romaanin päähenkilö on suomalais-romanialainen Alba. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä: Alba on töissä tulkkina, hän tulkkaa romanialaisia. Työtilanteet sijoittuvat Kalasataman romanileiriin, Kätilöopiston sairaalaan, Ruoholahden käräjäoikeuteen... Romaani lähtee siis oivaltavasti liikkeelle suomalaisten stereotypioista siitä, keitä ja millaisia romanialaiset ovat - sillä lähinnä noista konteksteista he ovat suomalaisille median välityksellä tuttuja.

Helsingistä siirrytään kuitenkin varsin nopeasti toiseen kontekstiin, Punaiseen kylään Bukarestin liepeille, minne päähenkilön isänpuoleinen suku kokoontuu viettämään hautajaisia ja kukin heistä kohtaamaan oman vaikean suhteensa romanialaisuuteen tai ylipäätään omaan identiteettiinsä ja paikkaansa maailmassa. Punaisen kylän elämän, ihmisten, tapojen ja asioihin suhtautumisen kuvauksen kautta romanialaisuus näyttäytyy hyvin erilaisen prisman läpi kuin mistä sitä romaanin lähtötilanteessa katsotaan; voi olla, että ilmiöt ovat samoja, mutta ne kontekstualisoituvat täysin eri tavoin.

Nautin siitä, kuinka Valas nimeltä Goliat herättää kulttuurin eloon, ja kuinka koskettavasti romaanissa pohditaan identiteetin ja jonnekin kuulumisen kokemusta.

Valas nimeltä Goliat on myös rakkaustarina, tai oikeastaan useampikin, ja kuten romaanin nimestäkin voi päätellä, keskeinen motiivi romaanissa on valas. Ei siitä tässä kuitenkaan sen enempää kuin se, että romaani herätti tältä osin minussa halun palata Béla Tarrin elokuvan Werkmeister harmoniák äärelle ja katsoa, miten se tulkitsikaan tätä valasta, jossa oli jotain kumman tuttua.

Valas nimeltä Goliat on hillityssä sivumäärässään nopeasti luettavissa, mutta teoksena se jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Ja minä jään innolla odottamaan Sandun seuraavaa teosta.