sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Pekka J. Mäkelä: Hunan

 

"Miten vältellä ihastuttavan neiti Wallacen seuraa, kun meidät on molemmat suljettu saman laivan rautakuoriseen ahtauteen?"


Like 2018. 549 s.

J. Pekka Mäkelän romaani Hunan sijoittuu Kiinaan, vuosiin 1935-1946. Romaani perustuu kirjailijan kummitädin, Helvi Södermanin, päiväkirjamerkintöihin kyseisiltä vuosilta tämän ollessa lähetystyössä Kiinassa. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa ja keskushenkilöitä on useita; mukana on suomalaisia lähetystyöntekijöitä, erilaisia Euroopasta Kiinaan muuttaneita henkilöitä sekä eri yhteiskuntaluokkia edustavia kiinalaisia. Lukemista helpottaa romaanin kronologinen rakenne ja se, että kussakin luvussa on selvää, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Hunan on kiinnostava kurkistus kiinalaiseen kulttuuriin ja elämään, joita katsotaan sekä paikallisesta että ulkopuolisen näkökulmasta. Tarina sijoittuu sodan aikaan, ja on tunnustettava, ettei minulla ennen romaanin lukemista ollut minkäänlaista käsitystä Kiinan tilanteesta toisen maailmansodan aikoihin. Ihmisyys - kurjuudessaan ja kauneudessaan - on kuitenkin pohjimmiltaan samanlaista missä tahansa.

"Jos katsoo vain vettä partaan takana, jos liu'uttaa sormeaan veden pinnassa, jos ei katso hihaa, jos ei haistele itseään, voi kuvitella olevansa hieno neiti huviretkellä. Hetken niin pystyy kuvittelemaan, sitten muistaa olevansa kuolleen huoran turmellun äpärän rikkinäisessä ruumiissa menossa pakoon sisämaahan, elämään muiden armoilla, kun ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä, ja kun ei tässä maailmassa edes voi toivoa parempaa kohtaloa", kuvailee Liu Chin-Chih, yksi kovimman kohtalon kokevista Hunanin henkilöhahmoista.

Romaani kuvaa ensin arkea, jota varjostaa sodan uhka, ja sitten arkea, joka tapahtuu sodan keskellä. Rasismi on eräs romaanin teemoista, jota ristivalotetaan hienosti eri kansallisuuksia ja etnisyyksiä edustavien henkilöhahmojen kautta, ja toinen keskeinen teema on uskonto. Kuolleiden henkien läsnäoloa kuvataan romaanissa todentuntuisesti, ja uskontotematiikka on läsnä paitsi kokemuksellisesti, myös suorasanaisena pohdintana:

"'Ehkä tiedättekin', Lung-herra kertoo hymyillen, 'että kielessämme ei ole ollut sanaa uskonto kuin vasta viimeiset viitisenkymmentä vuotta. Sana tsung-chiao on kaiken lisäksi tullut käännöslainanan japanista, eikä se siinäkään kielessä ole yhtään sen vanhempi. Se tarkoittaa esi-isien oppia tai perinnetapoja, ei mitään sen juhlallisempaa. Aikaisemmin meillä ei ollut mitään tarvetta sellaiselle sanalle.'
        Näytän ilmeisesti niin hämmentyneeltä että Lung-herra jatkaa suoraan minulle:
        'Me emme ole harjoittaneet uskontoa siinä mielessä kuin te. Onhan meillä jumalia - kaupunginjumalia, Intiasta tulleita buddhalaisia jumaluuksia, kaikenlaisia henkiolentoja, lohikäärmeitä, kuolleiden henkiä ja niin edelleen - mutta meitä, ja valtiota, ei lainkaan kiinnostanut, uskoiko joku niiden olemassaoloon. Se ei ollut mitenkään erityisen täreää tai kiinnostavaa. Tärkeämpää oli, että noudatettiin rituaaleja. Rituaalit olivat kaikki kaikessa. Tokihan niillä oli hengellinen merkitys. Keisari meni aina ennen satokauden alkua Taivaan temppeliin rukoilemaan tuottoisaa ja menestyksekästä vuotta. Tärkeämpää kuitenkin oli, että rituaali suoritettiin. Se sai ihmiset tuntemaan itsensä osaksi valtakuntaa ja yhteisöä. Se loi tunnetta jatkuvuudesta, siitä että ihminen voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.'"

Hunan on avartava lukukokemus ja katsaus kulttuuriin ja ajanjaksoon, josta en ennakkoon tiennyt paljoakaan. Hyvän kirjan merkki on se, että kirja paljastaa maailmasta jotain, mitä ei lukijana aiemmin teinnyt, ollut tullut ajatelleeksi tai olisi pystynyt itse edes kuvittelemaan:

"Hän opetti minua lukemaan - - sellaisia kirjoja ja tarinoita, jotka kertoivat asioista, joita ei ollut, asioista joita oli ollut kauan sitten jossakin kaukana, tai asioista joita voisi olla olemassa mutta ei ainakaan vielä ole ollut. Että asiat voisivat olla toisella tavalla kuin ne ovat, ja että ne ovat tällä tavalla koska joku tai jotkut päättivät tehdä asioille jotakin. Ettei kaikkea tarvitse hyväksyä siksi että niin on aina ollut, tai ainakin meille väitetään että niin on aina ollut, koska niin ei aina ole ollut. Ja niin minä aloin ajatella, että minun pitää auttaa tekemään tästä maasta sellainen, että kaikilla on vaihtoehtoja elämälleen. Mahdollisuus valita. - - Ne [kirjat] todistivat, että asiat ovat monessa maassa toisella tavalla, joissakin suhteissa paremmin ja toisissa huonommin. Vaijtoehtoja on. Niin minusta tuli vallankumouksellinen."

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia



"Me jätämme nyt jäähyväisiä neuvostoajalle."


Tammi 2018. Suom. Vappu Orlov. Venäjänkielinen alkuteos Vremja sekond hand, 2013. 697 s.

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia -romaanin aihe on kiinnostava: mitä tapahtuu yksilölle, kun maailma ympärillä muuttuu ihan toisenlaiseksi? "Me rakensimme sosialismia, mutta nyt radiossa sanotaan, että sosialismi on päättynyt. Mutta me... me olemme jäljellä..." Neuvostoihmisen loppu on samanlainen moniääninen kollaasiromaani kuin Tšernobylista nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aleksijevitš on haastatellut lukuisia ihmisiä, joiden kertomuksista syntyy kudelma neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä arjesta. Aleksijevitš kirjoittaa:

"Etsin kieltä. Ihmisellä on monta kieltä: se jota puhutaan lasten kanssa, sitten on toinen, se jota puhutaan kun rakastetaan. Ja sitten on kieli, jota puhumme itsemme kanssa, jolla käymme siäisiä keskusteluja. Kadulla, työssä, matkoilla - aina sointi on vähän eri, eivät vain sanat vaihdu vaan jokin muukin. Jopa aamulla ja illalla ihminen puhuu eri tavalla. Ja se mikä tapahtuu yöllä kahden ihmisen välillä, jää kokonaan pois historiasta. Olemme tekemisissä vain päiväihmisen historian kanssa."

Kirjailijan dokumentaariset romaanit tekevät yksilötason historiaa ja kokemuksia hienosti näkyväksi, ja selvästikin Aleksijevitšillä on myös oma ääni, joka teosten tyylissä kuuluu vahvana. Neuvostoihmisen lopussa olisi tosin ollut mielestäni varaa editoimiseen, tiivistämiseen ja olennaisen kirkastamiseen - liki 700 sivun laajudessa fokus paikoin katoaa. Toisaalta Neuvostoliiton skitosfreninen todellisuus piirtyy näkyviin ("Se oli kuin teatteria. Salista näkyy kaunis satu: lavastettu näyttämö, loistavat näyttelijät, salaperäinen valo, mutta jos joudut kulissien taakse... Heti esiripun takana on jotain laudankappaleita, riepuja, kesken jääneitä ja hylättyjä maalauksia... tyhjiä votkapulloja... ruoantähteitä... Satu on kadonnut. On pimeää... likaista... Minut vietiin kulissien taakse...ymmärrätkö?"), samoin moninaiset mielipiteet niin Neuvostoliitosta kuin sen hajoamisestakin: "Kansa! Kansa! Mitä kansasta? Kansa on itse sanonut itsestään: meistä syntyy sekä nuija että ikoni. Kuten puusta... Mitä tehdään, sitä myös tulee..."

Neuvostoihmisen loppu tekee näkyväksi paitsi neuvostoliittolaista ja nykyvenäläistä todellisuutta, se kadonneen tai vieraan näyttämisen kautta myös paljastaa sen todellisuuden, jossa me tällä hetkellä elämme. Oma aika tuntuu niin normaalilta, että sen erityispiirteet himmentyvät ja hapertuvat. Romaanissa neuvostoarjesta tuodaan esille se, kuinka paljon aate toisaalta määritti elämän tarkoitusta, ja toisaalta kuinka paljon taide ja kirjallisuus (myös tai ehkä eritoten kielletty kirjallisuus) kiinnostivat ihmisiä. Ja kun Neuvostoliitto romahti ja tilalle astui kapitalismi, vanha ei enää ollut arvokasta, vaan raha:

 "...Mitä minulla on? Mitä minulle on jäänyt? Minulla on valtava kirjasto ja musiikkikokoelma - siinä kaikki! Ja myös äidilläni, joka on kemian lisensiaatti, on kirjoja ja harvinaisten mineraalien kokoelma. Hänen kotiinsa tuli varas... Hän heräsi yöllä, ja keskellä asuntoa (se oli yksiö) seisoo nuori korsto. Avaa kaapin ja viskoo sieltä kaiken ulos. Heittelee tavaroita lattialle mutisten: 'Kirottu intelligentsia - ei edes kunnon turkkia...' Sitten se vain paiskasi oven kiinni ja lähti. Ei löytänyt mitään vietävää. Sellainen intelligentsia meillä on. Se meille on jäänyt. Ja ympärillä toiset rakentavat omakotitaloja, ostelevat kalliita autoja."

Edellä oleva sitaatti tuo mieleen sisustuslehtien valokuvat nykysuomalaisista olohuoneista, joissa ei paljon kirjahyllyjä näy... Onko sivistyksellä enää meillekään arvoa?

Mikä on ihmisen ja ajan suhde? Sitäkin Neuvostoihmisen loppu käsittelee:

"Minä käsitin että tämä uusi maailma ei ollut minun, ei minua varten. Se kaipasi aivan toisenlaisia ihmisiä. Heikkoja vain saappaalla päin näköä! Kaikki käännettiin ylösalaisin... toisin sanoen tuli taas uusi vallankumous... Mutta tämän vallankumouksen päämäärät olivat maalliset: jokaiselle omakotitalo ja auto. Eikö se ole ihmiselle vähänlaisesti?"

"Minä olen elänyt liian kauan, näin kauan ei pidä elää. - - Minun aikani loppui ennen kuin elämäni. Pitää kuolla samaan aikaan kuin oma aika. Kuten minun toverini... He kuolivat varhain, kaksi-kolmikymmenvuotiaina... Kuolivat onnellisina... Uskoen! Vallankumous sydämessään, niin kuin silloin sanottiin."

"Te ette tunne meidän tunteitamme ja meidän sanojamme: elintarvikkeiden luovutuspakko, muonitusosasto, kansalaisoikeudeton, köyhälistökomitea... tappiomielialan lietsoja, rikoksenuusija... Ne ovat teille sanskriitin kirjaimia! Hieroglyfejä! Vanhuus on ennen kaikkea yksinäisyyttä. - - Ympärillä on vain tuntemattomia. Tänne tullaan museosta, arkistosta... tietosanakirjan toimituksesta... Minä olen hakuteos... elävä arkisto... Mutta juttukavereita ei ole..."

Neuvostoihmisen loppu kertoo siis paitsi historiasta ja identiteetistä, paljon myös elämän tarkoituksesta ja tarkoituksellisuudesta. Onko siis "vanhuus ennen kaikkea yksinäisyyttä", jos "aika loppuu ennen kuin elämä"? Toisaalta voi käydä myös kuten Tomotškalle leirillä: "Jonkun äiti yski verta... Rubik sanoi, että se oli Tomotška-tytön äiti - Tomotška oli meistä kaikkein pienin. Tämä äiti kuoli pian. Ja sitten kuoli myös itse Tomotška, ja minä mietin pitkään: kenelle olisi kerrottava, että Tomotška oli kuollut? Kun sen äitikin oli kuollut..."