"Valko-Venäjä... Maailmalle me olemme terra incognita, tuntematon ja tietymätön maa."
Tammi 2000/2015. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Venäjänkielinen alkuteos Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997. 392 s.
Tämä on yksi parhaista ja vaikuttavimmista kirjoita, jonka olen lukenut. Vai onko tämä edes kirja? Tuntuu siltä, että Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous on jotain enemmän, yritys sanallistaa jotain sellaista kokemusta, jolle on vaikeaa löytää sanoja, koska mitään sellaista ei ole tapahtunut sitä ennen tai sen jälkeen. Myös suomennos on äärimmäisen sujuva. Aleksijevitš on todellakin Nobelinsa ansainnut.
Tšernobylista nousee rukous on moniääninen romaani, joka koostuu lähinnä haastatteluista. Aleksijevitš on haastatellut eri tavoin Tšernobyliin liittyviä ihmisiä: ihmisiä, jotka ovat asuneet voimalan vieressä, Pripjatissa tai vyöhykkeellä, ihmisiä, jotka ovat olleet raivaamassa onnettomuuden jälkiä, jornalisteja ja valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet Tšernobylia, tavallisia valkovenäläisiä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden, aikuisia, lapsia... Suurimmasta osasta haastatteluja välittyy läpitunkeva hämmennys ja tunne siitä, että oli elämä ennen onnettomuutta ja sen jälkeen, että jotain muuttui pysyvästi; Tšernobylista puhuminen on kuin jostain pyhästä, käsittämättömästä, liian suuresta puhumista, Kirjailija itse sanoittaa tämän näin: "Uusille tunteille ei löytynyt sanoja eikä uusille sanoille löydetty tunteita."
Lasten haastattelut ovat konkreettisia, mutta eivät tavallaan sen naiivimpia kuin aikuistenkaan. Moni puhuu rakkaudesta; moni nainen on menettänyt miehensä, nähnyt ja kokenut miehensä hitaan, kituvan kuoleman. Muutama haastateltu on fysiikan asiantuntija, mutta näissäkin haastatteluissa kuuluu keskenään erilaisia ääniä - kaikki fysiikan tuntijatkaan eivät suinkaan ymmärtäneet, mistä oli kyse. Tšernobylista nousee rukous maalaa ennen kaikkea kuvan neuvostoihmisestä - ihmisestä, jonka perusluonne tuntuu hyvin erilaiselta kuin nykyinen, läntinen, kapitalistinen ja materialistinen ihminen. Mukana on myös vihaisia ääniä ja ainakin yksi, joka edelleen kieltää koko tapahtuman merkityksen.
Mies, jonka vaimo oli juuri pettänyt häntä, muistelee Tšernobylia näin: "Muuan Jerusalemin asukas, jonka talon ohi Jeesusta vietiin Golgatalle, näki ja kuuli kaiken, mutta hänellä särki silloin hammasta. Hänen silmiensä edessä Kristus lyyhistyi ristin alla, lyyhistyi maahan ja huusi. Kaiken sen hän näki, mutta koska hänellä särki hammasta, hän ei mennyt kadulle. Parin päivän kuluttua, kun hammasta oli lakannut särkemästä, hän sai kuulla, että Kristus oli noussut kuolleista. Silloin hän ajatteli: 'Minähän olisin voinut olla tuon tapahtuman silminnäkijä, ellei hammasta olisi särkenyt.' Eikö näin käy aina? Ihminen ei koskaan yllä suuren tapahtuman tasalle. Se käy aina yli hänen voimiensa. Isä puolusti Msokovaa vuonna -42. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin hän tajusi, että oli ollut tekemässä historiaa. Hän tajusi sen kirjoista ja elokuvista. Itse hän muisteli: 'Istuin juoksuhaudassa ja ammuin. Räjähdys hautasi alleen. Lääkintämiehet kiskoivat minut puolikuolleena sieltä ylös.' Siinä kaikki." Hän itse muistaa ajasta lähinnä pettämiseen liittyvät tunteet, muu oli toissijaista.
"Tšernobyl... Aluksi sama reaktio kuin aikaisemminkin. Mitä se meille kuuluu? Se on viranomaisten päänsärky... Se on niiden voimala... Ja se on kaukana. Emme edes katsoneet kartasta, missä. Ei kiinnostanut. Emme välittäneet enää totuudesta... Emme ennen kuin maitopulloihin ilmestyi etiketit 'Lasten maitoa' ja 'Aikuisten maitoa'...Ohoh! Tämä tietää jo jotain..." Romaanista välittyy rivien välistä se, kuinka tapahtumaa ja sen merkitystä ja seurauksia salailtiin tavallisilta ihmisiltä - tai toisaalta ne, joille puhuttiin säteilystä fysiikan termein ja joita kehotettiin suojautumaan ja syömään jodia, eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse tai pitivät puheita humpuukina. Saastuneella alueella tuotettiin ruokaa, kuten ennenkin, sitä tuotiin markkinoille, koska kiintiöt piti saada täyteen - ja tavara, jonka piti hävittää vyöhykkeellä, kuten raivaustoimissa käyteyt autot, salakuljetettiin sieltä ja myytiin eteenpäin.
Käyttökelpoisen omaisuuden hävittäminen tuntui ihmisistä absurdilta, ja absurdilta siitä tuntuu myös lukea: "Ensin kaivettiin suuri monttu... Viisi metriä syvä... Sitten tulivat palomiehet ja pesivät ruiskuilla talon katonharjasta perustuksiin asti, ettei siitä nousisi radioaktiivista pölyä. Kaikki pestiin, ikkunat, katto, kynnys... Sitten talo vedettiin nostokurjella monttuun... Sinne menivät nuket, kirjat, lasipurkit... Kaivinkoneella kauhottiin hiekkaa päälle ja juntattiin sileäksi. Kylän paikalla on nyt tasainen pelto. Siellä pellon alla on meidän koti. Ja koulu ja kyläneuvosto... Siellä on minun herbaarioni ja kaksi postimerkkialbumiani. Haaveilin siitä, että kävisin hakemassa ne. Minulla oli polkupyörä... Se oli vasta ostettu..." Näin muistelee lapsi.
"Tulevaisuudessa meitä odottaa Tšernobylin filosofinen ymmärtäminen. On kaksi valtiota, joita erottaa piikkilanka: toinen on itse vyöhyke, toinen muu maailma. Vyöhykettä ympäröivillä mädäntyvillä tolpilla riippuu kuin ristillä kirjailtuja käspaikkoja... Sellainen on meillä tapana. Ihmiset tulevat tänne kuin hautausmaalle... Täällä on teknologian jälkeinen maailma. Aika on lähtenyt kulkemaan taaksepäin. Tänne ei ole haudattu vain heidän kotiaan vaan kokonainen aikakausi. Uskon aikakausi! Me uskoimme tieteeseen! Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti