"Hätäkeskus. Mitä asia koskee?"
Tammi 2014. Suom. Anna-Maija Viitanen. Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. 809 s.
Joël Dickerin massiivinen romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin amerikkalainen romaani - vaikka kirjailija on sveitsiläinen ja romaani on kirjoitettu alun perin ranskaksi.
Amerikkalaisuuden vaikutelmaan liittyy mielestäni paitsi se, että teoksen tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, myös se, että sisältö muistuttaa osin aikuisille kirjoitettua satua: vaikka romaanin henkilöt ikään kuin ajatuvat rahallisesti tiukoille, yhtäkkiä satatuhatta dollaria, miljoona dollaria tai upea talo meren rannalla tupsahtaa pelastamaan henkilöhahmon ahdingosta; päähenkilö, kirjailija Marcus Goldman ryhtyy selvittämään murhaa, ja periaatteessa kaikki haluavat kertoa omat tietonsa hänelle hyvinkin auliisti - hän pääsee jopa työskentelemään paikallisen poliisin parina.
Kirjassa on myös amerikkalaistyylisten elämäntapaoppaiden elementtejä: jokaisen luvun alussa on mottomainen dialogi, joka sisältää jonkin elämänohjeen, jossa tyypillisesti käytetään nyrkkeilyä allegoriana ja joka näennäisesti on kirjoittamisen ohje. Kuitenkin lopulta kyse on elämänohjeesta. Romaanin (ylempi) keskiluokkaisuus toi mieleeni Siri Hustvedtin, jonka tyylistä en erityisemmin pidä, mutta Dickerin romaani on eittämättä äärimmäisen mukaansatempaava ja taiten kirjoitettu: tämä on kirja, jota ei raaski laskea käsistään, vaikka sivuja onkin yli kahdeksansataa.
Romaanin juoni on periaatteessa hyvin yksinkertainen: yli kolmekymmentä vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa mystisesti kadonneen teinitytön jäänteet löytyvät. Herää paljon kysymyksiä. Kuinka hän kuoli? Kuka on murhaaja? Ja kun jotain paljastuu, paljastuu aina jotain lisää. Lisäksi romaanin rakenne on monikerroksinen: tapahtumia tarkastellaan paitsi eri aikatasoilla ja eri henkilöiden näkökulmista, mukana on monitasoinen mise en abyme -rakenne, romaanissa on monta romaania ja monta kertomusta, sekä jopa lähes alleviivaava suhde Vladimir Nabokovin kohuromaaniin Lolita (1955).
Klassinen dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei kuitenkaan ole, sillä se käsittelee paljon myös kirjoittamista ja kirjailijuutta, ovathan kaksi romaanin keskushenkilöä molemmat kirjailijoita. Kyse on myös identiteettiromaanista - millaisen kertomuksen ihminen rakentaa itsestään ja kuinka paljon hän voi siihen uskoa - mihin ylipäätään on kannattavaa uskoa? Mitä on luottamus ja voiko sen menettää?
"Kirjoittaminen tarkoittaa, että kykenee tuntemaan vahvemmin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumousestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti