Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!
Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.
Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.
Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.
Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.
Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?
Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti