Kiasma, Helsinki

Jani Leinonen: Tottelemattomuuskoulu

Kiasman joulukuun 2015 lopun näyttelyistä ehdottomasti kiinnostavin on Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Budapestissä järjestetty Hunger King -performanssi oli paljon esillä mediassakin, nyt se on esillä pahvisena toisintona Kiasmassa. Brändilogofontein kirjoitetut iskulauseet herättävät ajattelemaan, kuinka brändätty maailmamme onkaan - ja näyttelykävijä pääsee tepastelemaan myös brändien hautausmaalla. Näyttelyn ajatuksiaherättävimmät teokset ovat mielestäni Elovena-paketin muunnelmista koottu kollaasi sekä eri kaupunkien kerjäläisiltä ostetut kyltit, jotka on kukin kehystetty omaan kehykseensä ja joita jatkuu lattiasta kattoon.

Face to Face - Muotokuva nyt

Muotokuvanäyttelyn kiinnostavin työ oli laitettu varsinaisen näyttelyalueen ulkopuolelle: eri tavoin sijoiteltuja peilejä ja lattialle niiden edessä neliönmuotoisia mattopaloja, joille voi mennä seisomaan. Peilikollaasi sai ajattelemaan rajaamisen ja näkemisen tapoja, joita sitten näyttely itsessään avasi lisää.

Eri mieltä - Nykytaiteen toisinajattelijoita

Tästä näyttelyosioista jäi mieleen viisi työtä: kissanpissanhaju ensimmäisessä veistoshuoneessa, turhaa ja hankalaa työntekoa kuvaava video, mielenosoiusvalokuvista leikatut pienet mustavalkoiset paperinukkemaiset hahmot, joita oli pitkä hyllyllinen mitä moninaisimpine vaatimuksineen, valokuvasarja, jossa mies kävelee askelia erilaisten katastrofien ja tragedioiden tapahtumapaikoilla, ja nättelyn lopussa oleva intertekstuaalisin viittein saamelaisten asemaa näkyväksi tekevä teossarja.

Mukana oli vahvasti niin hittejä kuin hutejakin, ja kiinnitin huomiota siihen, että monen teoksen esittelytekstissä tuotiin esiin myös se, mitä taiteilija haluaa kullakin teoksella sanoa. Jäin miettimään: miksi katsojalle täytyy kertoa tämä? Eikö katsojan tulkintakykyyn luoteta, vai eikö teos itsessään riitä välittämään sitä, mitä taiteilija haluaa sillä sanoa?

Markus Heikkerö: Elämä on turhaa baby...

Suomalaisen undergound-taiteilija Markku Heikkerön teoksissa on nähtävillä huikea muutos: siinä missä näyttely alkaa maalauksilla, joista välittyy niin provokaatio kuin puberteettikin, tyyli kasvaa vaikuttavaksi näyttelyhuoneissa etenemisen myötä: viimeisessä huoneessa on esillä massiivisia teoksia, joista osin tulee mieleen solubiologia tai jokin omituinen kirkko. Toiseksi viimeisessä huoneessa olevat taulut ovat näyttelyn erilaisimmat: niissä on maalattu tyhjyyttä, aukioita, joissa aukiomaisuus korostuu. Pastellisävyt eivät ole henkilökohtaisesti suosikkejani, mutta näihin tauluihin oli saatu maalattua niin tila kuin valokin, ja teokset olivat hämmästyttäviä.