Juha Ruuska (toim.): Metsäkoulu

 

Metsäkustannus 2020. 371 s.

Metsäkoulu on metsänomistajille suunnattu tietoteos, joka käsittelee aihepiiriään, metsätaloutta ja oman metsän hoitoa, ymmärrettävästi toisaalta sellaiselle lukijakunnalle, jolla aiempaa kokemusta ei juuri ole, ja toisaalta se syventää osaavankin lukijan osaamista. Koska painetut teokset osin aina jossakin vaiheessa muuttuvat vanhentuneiksi, Metsäkoulussa vinkataan myös Suomessa toimivien sähköisten palveluiden ja sivustojen äärelle.

Metsäkoulu on kirjoitettu informatiivisesti ja selkeästi, ja kuten takakansi lupaa, se toimii käsikirjana. Teos on jaettu kahteenkymmeneen lukuun. Teos lähtee liikkeelle kertomalla metsätaloudesta Suomessa, metsänkasvatuksen lähtökohdista ja puulajeista. Teoksen alkupuoli muistuttaakin osin koulun biologiankirjoja, joskin painopiste on erilainen. 

Metsäkoulun keskivaiheilla keskitytään erilaisiin metsäpalstalla tehtäviin toimenpiteisiin ja toimintatapoihin; käsitellään metsänuudistamista, taimikonhoitoa, harvennushakkuita, metsäenergiaa, suometsiä, jatkuvaa kasvatusta, puukauppaa, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksia ja mittausta, metsäsuunnitelmaa ja puuston arviointia, metsätuhoja ja metsätalouden kannattavuutta. 

Teoksen loppupuolen luvut tuovat vielä esiin näkökulman metsäluonnon monimuotoisuudesta ja metsänkäytön säätelystä, ja teos päättyy lukuihin omistajanvaihdoksesta ja metsäverotuksesta. Kuten sisällön referoimisesta huomaa, kirja on kattava peruspaketti asioista.

Teoksen lopusta löytyy vielä metsäsanasto, jonka suhteen on sanottava, että teosta lukiessani opin lukuisia uusia sanoja - tai ainakin altistuin niille lukiessani. Henkilökohtainen suosikkini on metsälö. Metsälö tarkoittaa "yhtä tai useampaa metsäpalstaa, joka kuuluu samalle omistajalle".

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

George Eliot: Mylly joen rannalla

"Avaralla tasangolla kiirehtää Flossjoki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä."

WSOY 1951. Suom. Saimi Järnefelt ja Helka Varho. 535 s.

George Eliotin klassikkoromaani Mylly joen rannalla (1860) oli ristiriitainen lukukokemus. Ensimmäisen sadan sivun ajan olin aivan valmis luovuttamaan: eikö tässä ole kyse mistään muusta kuin turhanpäiväisestä olohuonejaarittelusta erinäisten sukulaistätien ja -setien kesken, ja päähenkilötkin ovat lapsia, mistä en ole koskaan erityisesti nauttinut - tähän tyyliin:

"Tädit ja sedät näyttivät olleen vilkkaassa keskustelussa sisarusten tullessa huoneeseen arkoina ja vastahakoisina. Sillä vaikka tom, jonka käytännöllinen järki oli nyt uusien mielenliikutusten kannustamana noussut toimintaan, oli vaivannut päätään suunnitelmalla, jonka aikoi esittää jollekin sedälle tai tädille, niin eivät hänen tunteensa kuitenkaan millään lailla olleet ystävälliset. Hän pelkäsi mennä heidän kaikkien eteen yht'aikaa, samoin kuin häntä olisi kammottanut siemaista sellaista väkevää lääkettä, jota hän olisi pienin erin saattanut nipin napin sietää. Maggie taas oli kovin uupunut tänä aamuna. Lyhyen levon jälkeen hänet oli herätetty kolmen tienoissa, ja häntä painosti omituinen, uinaileva väsynys, joka seuraa sairashuoneessa valvomista päivänkoiton varhaisina, kylminä ja hämärinä hetkinä, jolloin elämällä ulkona päivänpaisteessa ei ole mitään merkitystä; se ympäröi vain kehyksenä pimeän sairaskammion synkkiä hetkiä."

En kuitenkaan luovuttanut kesken vaan päätin edetä lukemisessani iltaisin ennen nukkumaan menemistä, koska romaani - sikäli kun ajatukset pysyivät sen maailmassa kiinni - oli tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa luettavaa. Toisaalta myös vanhanaikaisessa suomennoksessa oli jotakin viehättävää, vaikkakin virkkeet ovat osin kovin koukeroisia, osin oikeakielisyyssäännöt ovat muuttuneet (nimien kirjoittamisessa pistivät jatkuvasti silmään "Pullet täti" -tyyppiset kirjoitusasut) ja osin englannin vaikutus paistoi käännöksestä läpi nykyään laajassa puhekielisessä käytössä olevana sinä-passiivina.

Jotain viehätystä kerronnassa kuitenkin on:

"Siellä [ullakolla] Maggie ravisti veden mustista hiuksistaan ja juoksi edestakaisin kuin kylvystä kavunnut rottakoira. Sateisina päivinä, jolloin ilma vain ei ollut liian kylmä, ullakko oli Maggien rakkain paikka. Siellä hän purki huonon tuulensa ja puheli toukan nakertamille permantolankuille, hyllyille ja mustille, hämähäkin seittien peittämille orsille."

Ja paitsi viehätystä, niin vaikka romaani on alun perin alkukielellä julkaistu vuonna 1860, myös sen kuvaamissa ilmiöissä on nykyajallekin ominaisia asioita. Esimerkiksi muistisairauksista on tapana puhua nykyajalle tyypillisinä, ihmisen elinajan pidentymisestä johtuvina ilmiöinä, mutta lukekaapas tästä:

"Tulliver kumartui ja nojasi kyynärpäänsä tuolin käsinojaan ja katseli alas ikäänkuin jotain etsien - hapuillen pakenevia ajatuksia, kuten ihminen kamppailee unen kanssa. Maggie katsoi mykän surun valtaamana Tomiin. Isän ajatukset harhailivat kaukana nykyhetkestä, joka nyt vähitellen oli tunkeutuva täyttämään hänen hämärän tajuntansa. Tom oli melkein rytäämäisillään tiehensä, sillä hän pelkäsi tuskallisia kohtauksia. Tämä pelko onkin niitä piirteitä, jotka erottavat nuorukaisen neidosta ja miehen naisesta."

Eikö kuvaus pädekin ilmiselvästi muistisairauden oireisiin?

Mutta romaanista itsestään vielä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Maggie ja Tom, joita kuvataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Maggie on rasavilli ajattelija - ja romaanin alkusanojen mukaan kirjailija George Eliotin alter ego -, Tom puolestaan hyvin käytännönläheinen hahmo.

Romaanista huomaa sen iän, jos ajattelee sen rakennetta ja kerrontatapaa. Nykyään onnistuneen romaanin pitäisi olla tasapainoisempi ja todennäköisesti tyyliltään eheämpi. Eliotin romaanissa on vahvoja realistisia sävyjä, kun kuvataan perheiden asemaa, oikeujuttuja, omaisuutta ja naisen asemaa. Kaikille kirjan henkilöhahmoille kuitenkin löytyy merkitys tarinassa, ja niinpä lukija pitkänomaisen johdannon aikana ehtiikin jo moneen kertaan ounastella, että tässäpä varmaan pohjustellaan jotain romanssia - ja niinhän siinä käykin. Puolivälin jälkeen keskitytäänkin hieman yllättäen ihmis- ja rakkaussuteisiin ja tunteiden kiemuroihin, jopa niin, että tyyli tuntuu ottaneen takapakkia 1800-luvun alkupuolelle ominaiseen romantiikkaan - vaikka toki realisminkin aikana kirjoitettiin rakkaudesta, kuten esimerkiksi Gustave Flaubert romaanissaan Emma (1856). Ja kun rakkaussuhteet kerran imaisevat syövereihinsä, sieltä ei ole paluuta.

Nykylukijan näkökulmasta romaanin rakenne on todella pahasti epätasapainossa. Alussa tuhrataan vähintäänkin sata jollei jopa kaksisataa sivua taustoittamiseen, sitten fokus vaihtuu käytännön ongelmien kuvaamisesta ihmissuhteiden kuvaukseen, ja lopussa, tadam, loppuratkaisu läväytetään yllättäen lukijan silmille suunnilleen viimeisen kymmenen sivun aikana, puhekielisesti ilmaistuna täysin puskista.

Noh, tulipahan luettua.

Tinni Ernsjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen

Otava 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Diagnos: Duktig. Handbok för överambitiosa tjejer och alla andra som borde bry sig, 2002.

Ruotsalaisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennien Sjögrenin kirjoittama Liian tunnollinen sopii silmiä avaavaksi mutta myös kannustavaksi luettavaksi kenelle tahansa työelämässä tai yhteiskunnassa mukana olevalle, eritoten naisille ja vielä tarkemmin sanottuna nuorille naisille. Ote on feministinen, muttei millään lailla paasaava, päinvastoin.

Teoksessa on useita syvähaastatteluja, joissa on haastateltu naisia, jotka ovat uupuneet (työ)elämässä. Tapausesimerkit antavat samastumispintaa ja ovat samalla selviytymistarinoita. Pelkistä tapausesimerkeistä teos ei kuitenkaan suinkaan koostu. Kokonaisuus on kirjoitettu kiinnostavasti ja se herättelee ajattelemaan omaa elämää, omia elämänvalintoja ja arvoja - ja myös sitä, miten omaa elämäänsä voi muuttaa.

Feminismi näkyy teoksen läpäisevänä arvopohjana. Teos myös tekee näkyväksi sen, että feminismiä todellakin tarvitaan edelleen. Tätä havainnollistaa osuvasti kohta, jossa lainataan ruotsalaista psykoanalyytikkoa ja kirjailijaa Irene Matthisia. Matthis kutsuu tytön kasvuaikaa perheen perustamiseen (eli nykyään noin kolmekymppisyyteen) saakka "onnelliseksi kuherruskuukaudeksi". Tuolloin Matthisin mukaan tytön on vaikeaa omaksua tietoa sukupuolisesta syrjinnästä, hän ei tunne itseään syrjityksi ja uskoo vahvasti itseensä. Hän ei suostu kuulemaan vanhempien naisten varoittavia sanoja "Kyllä sinä vielä huomaat". Matthis toteaa: "Se on ihana mutta petollinen vaihe. Tytöt pitävät itsestään selvänä , että ovat samanarvoisia kuin pojat. Sitten he kohtaavat todellisuuden, joka ei pidäkään sitä itsestään selvänä." Ja tätä asiaa konkretisoidaan teoksessa monin tavoin - mikäli omasta elämästä ei tule mieleen esimerkkitapauksia ja asia tässä referoituna vaikuttaa löyhästi argumentoidulta.

Liian tunnollisen fokuksessa on työelämä, mutta teos käsittelee yhteiskuntaa ja (naisen) elämää laajemminkin. Liian tunnollisessa käsitellään paljon kiireen ongelmaa. Teos ravistelee ajattelemaan väitteillään: "Kiireyhteiskunnassa emme enää oikein ymmärrä, että eläminen vie aikaa." Esimerkiksi havainnollistamaan tätä väitettä teos nostaa ihmiset, jitka kokevat, että hampaidenpesu vie liikaa aikaa, ja toivovat siihen jotakin tehokkaampaa menetelmää. Mikä on tavanomaista, ikään kuin normaalia ja ihmiselämään kuuluvaa; mitä voi tai edes kannattaa tehostaa?

Ihminen on rajallinen olento, vaikka itse kukin kokee omat kaikkivoipuuden hetkensä. Rajallisuuden kohtaaminen voi olla turhauttavaa - varsinkin, jos sitä ei tiedosta tai tuntee avuttomuutta sen edessä. Arjen tasolla ajankäyttö tuntuu joskus lähes mahdottomalta. Miten tähän kaikkeen voi riittää aikaa? Minulla ei ole aikaa! Ja sitten on jatkuva kiire - ja mahdollisesti myös syyllisyys, huono omatunto ja pitkä lista tekemättömiä asioita.

Ajankäyttöä - liittyen myös laajemmin elämän suunnittelemiseen kuin vain vuorokauden tuntien lyhytaikaiseen riittämiseen - teos käsittelee liikkeenjohdon konsultti Klara Adolphsonin budjettimetaforan kautta. Adolphson kehottaa laatimaan budjetin elämästä - ja budjetti tarkoittaa yksinkertaisesti elämän suunnittelemista:

"Monet tekevät sen virheen, etteivät laske asioita yhteen, kun haaveilevat elämästään, ja siten he luovat itselleen paineita. Budjetti ei pidä."

Adolphson ottaa esimerkin omasta elämästään:

"Haluan hyvän työn, johon voin käyttää paljon aikaa, pitää kunnolla huolta koirastani, treenata kolme kertaa viikossa ja aloittaa ratsastuksen. Olen jo kauan halunnut sitä, ja se kalvaa minua: miksen koskaan aloita ratsastusta? Jos ajattelen asiaa edes kaksi sekuntia, tajuan etten ole tehnyt budjettia. En pysty tekemään kaikkea tuota, koska tarvitsen aikaa olla tekemättä mitään ja perheeni ja ystävieni tapaamiseen. Silti tunnen itseni huonoksi, kun en hoida ratsastusasiaa."

Noora Bäckgren kirjoitti tästä samasta asiasta erittäin havahduttavan osui ja upposi -tyylisen kolumnin Helsingin Sanomiin tänä syksynä. Kolumnissaan Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille Bäckgren nostaa esille eritoten ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän havainnollistaa näkemyksiään numeroilla: "Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panostuksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren."

Liian tunnollinen ottaa myös kantaa tähän prosenttikeskusteluun:

Teoksen lukeminen on havahduttava kokemus, mutta myös myönteisellä tavalla. Lukeminen antaa ajattelemisen aiheita ja myös ajattelemisen työkaluja.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Eduskunta III @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.

Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.

Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).

Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.

Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.