"Avaralla tasangolla kiirehtää Flossjoki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä."
WSOY 1951. Suom. Saimi Järnefelt ja Helka Varho. 535 s.
George Eliotin klassikkoromaani Mylly joen rannalla (1860) oli ristiriitainen lukukokemus. Ensimmäisen sadan sivun ajan olin aivan valmis luovuttamaan: eikö tässä ole kyse mistään muusta kuin turhanpäiväisestä olohuonejaarittelusta erinäisten sukulaistätien ja -setien kesken, ja päähenkilötkin ovat lapsia, mistä en ole koskaan erityisesti nauttinut - tähän tyyliin:
"Tädit ja sedät näyttivät olleen vilkkaassa keskustelussa sisarusten tullessa huoneeseen arkoina ja vastahakoisina. Sillä vaikka tom, jonka käytännöllinen järki oli nyt uusien mielenliikutusten kannustamana noussut toimintaan, oli vaivannut päätään suunnitelmalla, jonka aikoi esittää jollekin sedälle tai tädille, niin eivät hänen tunteensa kuitenkaan millään lailla olleet ystävälliset. Hän pelkäsi mennä heidän kaikkien eteen yht'aikaa, samoin kuin häntä olisi kammottanut siemaista sellaista väkevää lääkettä, jota hän olisi pienin erin saattanut nipin napin sietää. Maggie taas oli kovin uupunut tänä aamuna. Lyhyen levon jälkeen hänet oli herätetty kolmen tienoissa, ja häntä painosti omituinen, uinaileva väsynys, joka seuraa sairashuoneessa valvomista päivänkoiton varhaisina, kylminä ja hämärinä hetkinä, jolloin elämällä ulkona päivänpaisteessa ei ole mitään merkitystä; se ympäröi vain kehyksenä pimeän sairaskammion synkkiä hetkiä."
En kuitenkaan luovuttanut kesken vaan päätin edetä lukemisessani iltaisin ennen nukkumaan menemistä, koska romaani - sikäli kun ajatukset pysyivät sen maailmassa kiinni - oli tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa luettavaa. Toisaalta myös vanhanaikaisessa suomennoksessa oli jotakin viehättävää, vaikkakin virkkeet ovat osin kovin koukeroisia, osin oikeakielisyyssäännöt ovat muuttuneet (nimien kirjoittamisessa pistivät jatkuvasti silmään "Pullet täti" -tyyppiset kirjoitusasut) ja osin englannin vaikutus paistoi käännöksestä läpi nykyään laajassa puhekielisessä käytössä olevana sinä-passiivina.
Jotain viehätystä kerronnassa kuitenkin on:
"Siellä [ullakolla] Maggie ravisti veden mustista hiuksistaan ja juoksi edestakaisin kuin kylvystä kavunnut rottakoira. Sateisina päivinä, jolloin ilma vain ei ollut liian kylmä, ullakko oli Maggien rakkain paikka. Siellä hän purki huonon tuulensa ja puheli toukan nakertamille permantolankuille, hyllyille ja mustille, hämähäkin seittien peittämille orsille."
Ja paitsi viehätystä, niin vaikka romaani on alun perin alkukielellä julkaistu vuonna 1860, myös sen kuvaamissa ilmiöissä on nykyajallekin ominaisia asioita. Esimerkiksi muistisairauksista on tapana puhua nykyajalle tyypillisinä, ihmisen elinajan pidentymisestä johtuvina ilmiöinä, mutta lukekaapas tästä:
"Tulliver kumartui ja nojasi kyynärpäänsä tuolin käsinojaan ja katseli alas ikäänkuin jotain etsien - hapuillen pakenevia ajatuksia, kuten ihminen kamppailee unen kanssa. Maggie katsoi mykän surun valtaamana Tomiin. Isän ajatukset harhailivat kaukana nykyhetkestä, joka nyt vähitellen oli tunkeutuva täyttämään hänen hämärän tajuntansa. Tom oli melkein rytäämäisillään tiehensä, sillä hän pelkäsi tuskallisia kohtauksia. Tämä pelko onkin niitä piirteitä, jotka erottavat nuorukaisen neidosta ja miehen naisesta."
Eikö kuvaus pädekin ilmiselvästi muistisairauden oireisiin?
Mutta romaanista itsestään vielä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Maggie ja Tom, joita kuvataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Maggie on rasavilli ajattelija - ja romaanin alkusanojen mukaan kirjailija George Eliotin alter ego -, Tom puolestaan hyvin käytännönläheinen hahmo.
Romaanista huomaa sen iän, jos ajattelee sen rakennetta ja kerrontatapaa. Nykyään onnistuneen romaanin pitäisi olla tasapainoisempi ja todennäköisesti tyyliltään eheämpi. Eliotin romaanissa on vahvoja realistisia sävyjä, kun kuvataan perheiden asemaa, oikeujuttuja, omaisuutta ja naisen asemaa. Kaikille kirjan henkilöhahmoille kuitenkin löytyy merkitys tarinassa, ja niinpä lukija pitkänomaisen johdannon aikana ehtiikin jo moneen kertaan ounastella, että tässäpä varmaan pohjustellaan jotain romanssia - ja niinhän siinä käykin. Puolivälin jälkeen keskitytäänkin hieman yllättäen ihmis- ja rakkaussuteisiin ja tunteiden kiemuroihin, jopa niin, että tyyli tuntuu ottaneen takapakkia 1800-luvun alkupuolelle ominaiseen romantiikkaan - vaikka toki realisminkin aikana kirjoitettiin rakkaudesta, kuten esimerkiksi Gustave Flaubert romaanissaan Emma (1856). Ja kun rakkaussuhteet kerran imaisevat syövereihinsä, sieltä ei ole paluuta.
Nykylukijan näkökulmasta romaanin rakenne on todella pahasti epätasapainossa. Alussa tuhrataan vähintäänkin sata jollei jopa kaksisataa sivua taustoittamiseen, sitten fokus vaihtuu käytännön ongelmien kuvaamisesta ihmissuhteiden kuvaukseen, ja lopussa, tadam, loppuratkaisu läväytetään yllättäen lukijan silmille suunnilleen viimeisen kymmenen sivun aikana, puhekielisesti ilmaistuna täysin puskista.
Noh, tulipahan luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti