"Vain yksi ainoa uninen ääni kuului."
Gummerus 1944. Suom. Väinö Olkkonen. Unkarinkielinen alkuteos Nero, a véres költő, 1922. 302 s.
Desző Kosztolányin romaani Nero, verinen runoilija kertoo Rooman keisari Nerosta. Romaani näyttää ylhäisessä asemassa olevan henkilön elämän tyhjyyden sekä keisarin itsensä että hänen lähipiirinsä näkökulmasta.
Romaanin alussa Nero nousee valtaistuimelle hallitsemaan Roomaa. Hän on nuori poika, jolla on nuoren harkitsemattomat huvit. Jo alun perin häntä ahdistaa palatsi ja hänen asemansa tarjoamat loputtomat mahdollisuudet. Nero näytetään itsekeskeisenä ja tyrannimaisena luonteena, mutta koska hänen ratkaisujaan tarkastellaan usean henkilöhahmon kautta, syntyvä kokonaiskuva on uskottava - vaikkei sitä kauniina voi pitää.
Tiedämme historiasta, että toinen tyranni, Hitler, haaveili myös taiteilijan urasta. On spekuloitu, jos hän olisi onnistunut taidemaalarina, olisiko maailma säästynyt holokaustilta. No, Kosztolányin romaanissa keisari Nero innostuu runoudesta, eikä siitäkään seuraa mitään hyvää.
Filosofi Seneca näytetään henkilönä, joka on pitkälti vastuussa Neron kasvatuksesta. Senecan persoonallisuutta luonnehditaan näin: "Hänellä ei ollut muuta uskontoa kuin kirjoittaminen, ja hänen vakaumuksensa, minkä alituinen miettiminen ja ajatteleminen olivat lopulta saaneet perin horjuvaksi, heilahteli aina sen puolelle, jonka kanssa hän puhui." Seneca kykeneekin selviämään romaanin maailmassa melko pitkään, mutta kaikkivaltiasta Neroa ei lopulta pidättele mikään. Seneca näytetään yhtenä tämän helvetinkoneen, Neron, rakentajista, eikä Neron valta johda missään vaiheessa hyvään. Lopuksi Seneca näkee ratkaisuksi vain luovuttamisen: "'Nyt on koetettava hymyillä' hän [Seneca] huokasi, 'niinkuin syksy, yksinkertaisesti ja lempeästi. Syksy, mikä ei halua enää mitään.'"
Romaani näyttää sen, kuinka rumaa jälkeä tulee vallan, taiteen ja mielistelyn yhteenliittymästä. Nuoruusajan toilailujensa jälkeen Nero nimittäin innostuu runoudesta. Kun hän on lukenut pitkän yön pimeydessä kirjoittamansa ensimmäisen runonsa kasvattajalleen Senecalle, Seneca reagoi siihen näin:
"Seneca pyyhkäisi otsaansa karistaakseen välinpitämättömyyden, mikä oli kuin harmaa hämähäkinverkko vastustamattomasti takertunut häneen pitkän, puisevan runon vaikutuksesta. Hän toivoi voivansa punehtua ja innostua."
Koska Nerolla on kaikki valta, hänen lähipiirinsä kannattaa suhtautua häneen kannustavasti ja ihailevasti jo omankin etunsa vuoksi. Toisaalta tilanne tarjoaa myös lähes loputtomat manipuloimisen ja hyötymisen mahdollisuudet lähipiirille. Kosztolányin romaani näyttää naiset vahvoina hahmoina, jotka onnistuvat halutessaan taitavuudellaan ohjailemaan tapahtumia kulisseissa, vaikka pintapuolisesti näyttääkin siltä, että miehet tekevät kaiken.
Toinen tällainen vahva naishahmo on Neron äiti, joka keisarin nuoruudessa pitää todellista valtaa käsissään keisarin huvitellessa omituisella tavallaan kaupungin yössä. Runousvaiheessa kuvioihin astuu mukaan Poppaea, joka vaikuttaa kulisseissa niin voimakkaasti, että Nerosta tulee kuin tuleekin "kuuluisa runoilija". Nero ei siedä todellista lahjakkuutta ja todellisia kilpailijoita runouden saralla, joten ne, joita Poppaea ei koneistollaann kykene vaientamaan, vaientaa Nero itse.
Nero kokee pahimmaksi kilpailijakseen sairaalloisen velipuolensa Britannicuksen, joka kirjoittaa erikoisia ja omaperäisiä runoja, jotka jäävät lukijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Nero koettaa ostaa Britannicuksen, mutta kaikki ei olekaan kaupan:
"'Kaikki on minun', Nero huusi raivoissaan ja suunniltaan ja polki jalkaansa. 'Sekin, mitä ei ole.' Tuntui kuin Britannicus olisi pudistanut päätään. Hän ajatteli: Ei, se on minun. Se on yhä minua, mitä ei ole. Se ei ole sinun. Sinun on vain kaikki muu."
Kosztolányi kirjoittaa ajattomaan ja kuulaaseen tyyliin. Ironialtakaan ei tosin vältytä. Nykylukijan silmiin tuntuu huvittavalta keisari Neron lääkärin tapa ohjailla hallitsijaansa silloin, kun tämä kokee epävarmuutta runoilijanlahjakkuutensa kanssa:
"Athenaeus [lääkäri] - - käski valmistaa pieniä tauluja, joihin oli värillisin kirjaimin kirjoitettu rauhoittavia, viihdyttäviä, voimistavia lauseita. Ensimmäisessä oli sinisellä ja keltaisella - rauhan väreillä: Olen hyvin rauhallinen. Keisarin, joka makasi selällään, piti katsella sitä. Myöhemmin orjat näyttivät uutta taulua, jota potilas silmäili taas pari minuuttia. Punaiset ja siniset kirjaimet muodostivat kreikkalaisen lauseen. Siinä säteilivät vallan värit: Kaikki voima on minun. Pienemmistä sinipunaisista ja keltaisista kirjamista syntyi kauneuden loitsu: Apollo hymyilee minulle. Sitten oranssi ja vihreä sytyttivät iloa mieleen: Minä laulan ihanasti. Lopuksi tulivat punaiset kirjaimet yksin, sekoittamattomina. Varma, voimakas, vastustamaton innoitus: Olen suuri runoilija."
Voimatauluja keisarille! Miksipä ei.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani näyttää henkilöhahmonsa, mukaanlukien Neron, moniulotteisina ja samastuttavina, kärsivinä ja rakastavina, kerrassaan inhimillisinä olentoina. Nero, verinen runoilija on jollakin tapaa katharttista luettavaa. Romaani tarkastelee ihmisyyden inhimillisiä puolia ja eritoten vallan seuraamuksia erilaisista näkökulmista tarkasteltuna.
"Missä on kärsimyksen raja? Siinä, missä voimamme loppuvat. Kun kärsimys kohtaa kestämiskykymme rajan, se tuhoaa itsensä. Joka epätoivoon vaipuneena kärsii tuskaa eikä mitään toivoa ole, hän ei tätä toivoa kadota, sillä hän tietää, että silloin kun kärsimys tulee mahdottomaksi kestää, se muuttaa muotonsa joksikin muuksi. Kukaan ei voi kärsiä enemmän kuin ihminen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti