Like 2017. 235 s.
Koko Hubaran teos Ruskeat Tytöt on alaotsikoitu Tunne-esseiksi. Hubaran tyyli kirjoittaa tuo mieleeni muut suosikki-esseistini, Merete Mazzarellan ja Sándor Csóorin. Kieli on ilmavaa, samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että perusteltua. Eniten nautin siitä kirjojen maailman tunnusta, joka tekstistä huokuu läpi: kuinka tärkeää lukeminen ihmiselle onkaan, ja kuinka lukemalla rakentaa maailmaa.
Teoksen alkupuolella Hubara kirjoittaa kielestä ja tarkastelee sanoja tekoina, vallankäytön keinoina:
"- - meidän on löydettävä keinot löytääksemme toisemme, ja löytääksemme toisemme tarvitsemme sanoja, joilla kutsua toisemme koolle. Identiteetti on siis minä riippumatta mistään ja teoria on yhtä kuin tarina siitä. Ja jotta voi kertoa tarinansa, tarvitaan kaikki tarvittavat sanat. Suomen kielessä on satoja tuhansia sanoja. Pyydän korkeintaan muutamaa uutta. Mutta milloin meille olisi annettu jotain pyytämättä? Tai pyytämällä? Sanat pitää ottaa, tehdä. Osa niistä pitää luoda tyhjästä. Osa syntyy määrittelemällä tiukasti ja selkeästi jo olemassa oleva käsitteistö, ottamalla se haltuun."
Paitsi että sanat ovat valtaa ja vallankäyttöä, ilmiöiden määrittelemistä ja niiden näkyväksi tekemistä, niin on kielioppikin. Mielestäni kielioppi on olemassa, koska se paitsi kuvaa kieltä myös asettaa kielelle normeja, jotta toistemme ymmärtäminen helpottuisi. Normit ovat vallankäyttöä, ja osa normeista - kuten vaikkapa suomen kielen "suojeleminen" vierailta vaikutteilta - on politiikkaa. Hubara ottaa kantaa myös kielioppiin:
"Jos ei ole paljoa sanoja, ei voida vaatia paljoa kielioppiakaan, mutta jos on yksikin sana, tai sanapari, ja jos on joka tapauksessa olemassa ja olemassaolon eli ihon alla on teoria eli tarina, on myös valta muokata kieltä. Seuomen kieleen mahtuu sanoja ja kirjoitusasuja muista kielistä, meillä on lääniä. Otetaan se käyttöön. Jos minä nyt kerran kirjoitan, minä kirjoitan niin kuin parhaaksi näen. Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat tärkeitä, täydellisiä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. Eivät edes puolivahinko."
Sanoista, kieliopista ja vallasta kirjoittaessaan Hubara määrittelee teoksensa nimiratkaisun, Ruskeat Tytöt.
Hubara tekee teoksessaan näkyväksi myös sen rajan, mikä on ihmisen identiteettiä ja mitkä puolestaan asioita, joita ihmiselle on tapahtunut - ja eivät siis identiteettiä: "Nämä eivät ole minun tarinoitani. Nämä ovat asioita, joita minulle on tapahtunut. Minä olen olemassa riippumatta näistä tarinoista. Minä olen koko ajan olemassa riippumatta rasismista ja valkoisuudesta. Me olemme." Jokaista yritetään määritellä myös ulkoapäin, laittaa johonkin lokeroon tai ohjailla johonkin suuntaan, ja on olennaista ymmärtää, että kyse on eri asioista.
Hubara kirjoittaa paljon näkymisestä ja nähdyksi tulemisesta. Kuinka ihmiselle on tärkeää nähdä jotain, johon voi identifioitua, ettei tarvitse elää yksinolemisen illuusiossa. Media ja taide eivät kuitenkaan anna yhtä paljon näkyvyyttä kaikenlaisille ihmisille. Tämä on tuttua feminismin kontekstista. Näkyvyys itsessäänkään ei riitä, vaan kysymys on myös rooleista: Millä tavalla naiset näkyvät mediassa ja kirjallisuudessa? Missä valossa heidät näytetään? Mitä ääniä pääsee kuuluviin ja millä tavoin kehystettynä? Ja: entäpä Ruskeat Tytöt - näkyvätkö he Suomessa?
"Minä rakastan lukemisen lisäksi kirjoittamista, mutta on todella lannistavaa ajatella, että minun pitäisi kirjoittaa tuo kirja [joka kertoo minunlaisestani ihmisestä ja johon voin samastua], jos haluan sellaisen lukea. - - Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, ja sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensi katsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeissa mittasuhteissa siihen ja totuudellisesti kuvattuna."
Maailmaan pitäisi mahtua erilaisia ääniä, ja sen Hubara tekee selväksi teoksessaan:
"- - myös minulle kuuluu turvallinen maailma, etten ole suhteessa pelkästään valkoisuuteen vaikka elänkin pääasiassa valkoisessa maassa. Minulla on oikeus olla täysvaltainen toimija, minulla on oikeus mielipiteisiin. Minun tarinani kuuluu painaa kirjaksi sellaisella kielellä, jonka minä valitsen ja hallitsen ja määrittelen. Ei ole minun ongelmani, mitä tulkintoja valkoisuus siitä tekee. Eikä minun tektieni tule välttämättä olla linjassa muiden ruskeiden suomalaisten ajattelijoiden kanssa. Minä en halua hävetä enää enkä toivoa sinisiä silmiä, kenenkään edessä, minkään vuoksi."
Loppusanat on suunnattu suoraan lukijalle. Todennäköisesti ensisijaisesti Ruskeille Tytöille, mutta loppusanat, niin kuin teos kokonaisuudessaankin, puhuttelevat laajasti:
"Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että riittää, että olet olemassa. Riittää, että sinä olet sinä. Riittää, että sinä olet siinä. Riittää, että jaksat herätä aamulla, tai mihin aikaan nyt yleensä heräätkään, ja menet tekemään asioita, joita haluat tehdä. Se, että me jaksamme joka aamu poistua kotoa ja mennä lastentarhoihin, ratikoihin, työpaikoille ja kaupan kassajonoihin on mitä rohkein teko. Jatka sitä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti