sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Oranki Art @ Oranki, Pello


Oranki Art on ympäristötaidenäyttely keskellä metsää. Projekti on aloitettu vuonna 2001 ja tällä hetkellä näyttelyalue on yli kilometrin mittainen ja mukana on noin kahdeksankymmentä teosta.

Kokonaisuus on monipuolinen, kiinnostava ja puhutteleva.

Osa teoksista on humoristisia ja helposti metsästä erottuvia, kuten saksalaisen Susanne Stiegelerin Väärä laskeutumispaikka (2014):


Osa teoksista puolestaan vaatii tarkempaa ympäristön tarkkailua ja havainnointia. Tällaisesta teoksesta esimerkiksi sopii alankomaalais-ruotsalaisen Hannah Streefkerkin To Patch (2013). Ensin huomaa yhden...


...ja sen jälkeen havaitsee paikattuja puita koko laumallisen:


Metsäinen ympäristötaidenäyttely saa katsomaan metsää uusin silmin, ja vaikka Oranki Artissa on kartta, johon on selvästi merkitty tosten sijainnit ja nimet, niiden löytämisen riemu on erilaista kuin seinien sisään suljetussa taidenäyttelyssä.


Oranki Artissa yksi taiteilija nousi kiistatta ylitse muiden erittäin intensiivisillä ja vaikuttavilla teoksillaan, nimittäin Essi Korva. Korvan teoksissa on tunnistettava tyyli ja ne ovat puhuttelevia, suorastaan seisauttavia. Eksynyt (2012) tuo mieleen Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin tai toisaalta suomalaisia kansansatuja tai metsään liittyviä uskomuksia. 


Loputon putous (2015) on taas jotain, mitä ensin vain häämöttää kangasmetsärinteessä...


...ja kun kävelee sen luokse, se peljastuu rinteeseen kaivautuneeksi tai osin hautautuneeksi naishahmoksi. Tämä teos sai minut ajattelemaan tänä kesänä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ollutta reportaasia Suomessa kadonneista ihmisistä ja siinä eritoten yhtä tarinaa, joka kertoi naisen ruumiista, joka oli löydetty metsästä. Nainen oli ollut osin kaivautuneena maahan ja suojautuneena jonkin puupinon alle, eikä hänellä löydettäessä ollut mitään henkilöllisyyspapereita. Vuosien selvitystyön jälkeen ilmeni, että nainen oli Keski-Euroopasta, muistaakseni Saksasta - ja hän oli lähtenyt perheensä luota, laittanut välit poikki, saapunut Suomeen, jättänyt tavaransa bussipysäkille ja kävellyt metsään. Loputon putous? Miksipä ei niinkin: mikä saa ihmisen toimimaan tuolla tavoin?


Loputon putous sain minut ajattelemaan masennusta ja luovuttamista, kuolemaa ja katoamista, mutta toisaalta naishahmo makaa ikään kuin sikiöasennossa maan povessa - teokseen liittyy mielestäni myös lohdullisuutta.

Oranki Artissa on esillä useita Essi Korvan teoksia, jotka kaikki ovat vaikuttavia. Ja vaikuttavimmillaan ne ovat juuri metsässä, joten en tee teoksista enempää juonipaljastuksia. Essi Korvan internetsivuilla todetaan, että "hänen veistoksensa ovat tunteiden muotokuvia". Se on erittäin osuvasti sanottu. Essi Korvan töitä haluaisin mielelläni nähdä lisää.

Yksi osa Oranki Artin hauskuudesta oli taideteosten nimien arvaaminen. Osuvia ovat muun muassa tämä humoristisen ironinen Jyrki Siukosen Kauhalla otettu, lusikalla annettu (2014)...


...ja tämä Kari Södön Sukujuhlat (2016), jossa eriväriset kepukat piilottelevat kukin oman puunsa takana riittävän kaukana muista.

Paul Greengrass: Jason Bourne

Paul Greengrassin ohjaama Jason Bourne -leffa (2016) on viihdyttävä parituntinen, jossa Jason Bournen (Matt Damon) on luotava katseensa menneisyyteen ja suhteeseensa CIA:han ja sitä kautta myös nykyisyyteensä. Mikään keskusteluelokuva Jason Bourne ei ole, sillä päähenkilö hyvä jos juuri puhua pukahtaakaan koko leffan aikana. Toimintaa ja takaa-ajokohtauksia elokuvassa sen sijaan riittää.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Alppimuisto 2016 @ Alppipuisto, Helsinki



Heinäkuun viimeisenä lauantaina tanssittiin kunnon jytkeessä Alppimuisto 2016 Alppipuistossa, Helsingissä. Sää suosi ja DJ:t laittoivat parastaan. Kiitos!



torstai 21. heinäkuuta 2016

Yön tulva. Klassista tamilinkielistä runoutta.



Basam Books 2015. Suom. & toim. Eero Hämeenniemi. 175 s.

Yön tulva -kokoelma esittelee tamilinkielistä sangam-runoutta Etelä-Intiasta ajalta, jolloin Euroopassa antiikin Kreikassa ja Roomassa runoiltiin. Osin runokokoelmaa lukiessa tulee mieleen Sapfon fragmentteina säilynyt tuotanto ja sen ikiaikainen rakkauden tematiikka. Toisaalta tamilirunojen maisema on hyvin erilainen.

Teoksesessa on kattavat jälkisanat, joissa runoja kontekstualisoidaan ja niiden kuvastoa avataan. Olennaista tamilirunoille tuntuu olevan erilaiset maisematyypit, jotka liitetään tiettyihin tunnelmiin.

Mullai-maisematyypin runoissa on kauniita, kaipauksesta kertovia runoja. Mullai-maisematyyppi on metsämaisema ja se on saanut nimensä "valkeasta jasmiininkukasta, ja runojen tapahtuma-aika on tavallisesti ilta ja sadekausi. Metsässä lentää varpusia ja vaeltaa kauriita ja metsän asukkaat saattavat viljellä maata peltoaukioilla". Seuraavat runot edustavat mullai-maisematyyppiä:

"Taivaat järkkyvät, raskaat pisarat putoavat maahan.
Sadekausi on alkanut ja niityt kukkivat.
Nainen, tummat hiuksesi ovat kuin putous.
Tule pian, sukeltakaamme kuohuihin."

"Tunnen ihollasi jasmiinin tuoksun,
sillä sadekausi on vihdoin alkanut.
Viileän metsän varjoissa riikinkukot tanssivat.
Niin kuin sinä."

Osa runoista on anonyymien kirjoittajien, osan runoista kirjoittajan nimi on säilynyt tiedossa nykypäivään asti ja osa on kirjoitettu nimimerkillä, kuten seuraava, rakkauden loppumisesta kertova runo:

"Hän asuu tässä kaupungissa,
mutta välttää minun katuani.
Vaikka hän joskus tulisikin tänne,
hän ei riennä syleilemään minua.
Kun hän näkee minut,
hän kääntyy pois
kuin olisin muukalaisten polttohautauspaikka.

Rakkautemme, joka ennen voitti häpeän ja
sekoitti järjen, on nyt mennyt
kuin jousesta ammuttu nuoli."

Runon on kirjoittanut nimimerkki Palai Padiya Perungkadungko, joka tarkoittaa "paalai-runoja laulanutta Chera-dynastian kuningasta".

Runoihin liitetyistä selityksistä käy ilmi kiinnostavia kielellisiä ja kulttuurisia eroja, kuten se, että "Tamilien aurinko ei 'paista'. Se 'lyö'." Esimerkkinä tästä ovat seuraavat säkeet runosta "Missä hän on tänä autiona iltana": "kun aurinko on vaipunut vuorten taakse, / sen raivo tyyntynyt."

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan

Kaitalampi, Espoo



Kaitalampi on kaunis ja kiva päiväretkikohde Espoossa. Lampi on puikulan muotoinen ja pituudeltaan kilometrin tai perin mittainen, ja sen ympäri kulkee polku. Tie kulkee aivan lammen vierestä sen pohjoispäässä ja pohjoispäässä on myös parkkialue.

Lammen länsipuoli on metsäisää ja siellä on varsin korkeita kallioita. Myös itäpuolella on kallioita, mutta ne ovat kenties hieman pyöreämpiä. Länsipuolella poulku nousee ainakin yhden suuren kallion yli, joten mistään lastenvaunulenkistä ei ole kyse.

Kaitalampi vaikuttaa olevan hyvin suosittu kohde. Omaakin rauhaa on löydettävissä, sillä piknik-henkistä pysähtymistä varten sopivia paikkoja polun varrelle osuu useita. Myös urheilijat suosivat Kaitalampea: luonnonvesiuimarit uimat lampea pitkittäin ees taas ja triathlonistit juoksevat kumipuku päällä porukoissa metsäpolkuja ja uimat lampea poikittaissuunnassa.

Kalastaakin Kaitalammella voi, joskaan se ei vaikuttanut kovinkaan kiitolliselta puuhalta. Lampeen istutettaneen kalaa silloin tälläin, joten sitä varten on ostettava oma kalastuslupansa (15 e/hlö) jopa mato-onkimista varten. Lampi on varsin syvä ja myös rannat voivat syvetä nopeasti, joten mato-onkiminen osoittautui ainakin tällä kertaa tuottavammaksi kalastustavaksi kuin uistimen käyttäminen. Järvestä tosin nousi vain hyvin pieniä ahvenia, eli kalastuslupa ei maksanut itseään takaisin. Lupia voi ostaa Lahnuksen Shelliltä.



Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



"Illan hämärässä niitä sataa taivaalta."


WSOY 2015. Suom. Hanna Tarkka. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. 543 s.

Kaikki se valo jota emme näe on varsin toimiva lukuromaani, mutta osin se vaikuttaa liian hiotulta ja laskelmoidulta omaan makuuni.

Päähenkilöitä on kaksi: sokea Marie-Laure-tyttönen, joka asuu kaksin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa, ja orpo Werner, joka asuu lastenkodissa Jutta-siskonsa kanssa. Romaani sijoittuu 1930- ja 1940-lukujen Eurooppaan, siis natsi-Saksan aikaan, sekä Saksaan että Ranskaan. Maria-Laure on ranskalainen, Werner sinisilmäinen ja pellavapäinen (siis täydellisen arjalaisen näköinen) saksalainen.

Kuten world fictionissa yleensä, tässäkin tarinassa on mukana maaginen elementti. Museossa, jossa Marie-Lauren isä on töissä, säilytetään salaperäsitä jalokiveä, "Liekkien merta", johon liittyy tarinan mukaan kirous - ja toki jalokivi on myös mittaamattoman arvokas. Kun toinen maailmansota syttyy, mudeon aarteita kuljetetaan turvaan, ja niin jalokivi - tai yksi kolmesta siitä hämäyksen vuoksi tehdystä kopiosta - päätyy Marie-Lauren isän mukaan kuljetettavaksi turvaan natseilta, jotka rohmuavat itselleen arvo-omaisuutta ympäri Eurooppaa.

Romaanissa kuvataan myös köyhyyttä ja kurjuutta, mutta as they say, every cloud has a silver lining, right; köyhyyskin luo sadunkaltaisen maailman - aina on ystävällisiä aikuisia, jotka kokkaavat herkkuarterioita vähistä aineksista, ja ehkäpä jossakin odottaa rikas mutta oudon maineessa oleva isosetä, jonka valtavaan taloon voi asettua asumaan, tai ehkäpä köyhäkin lapsi onnistuu poikkeuksellisilla kyvyillään tai ulkonäöllään vakuuttamaan jonkun aikuisen, joka uskoo häneen...

Romaanista on pyritty rakenteeltaan tekemään mahdollisimman mukaansatempaava: Alussa kerrotaan vuodesta 1944, tapahtumista, joiden äärelle romaanin pääaikataso päättyy. Sitten tempoillaan osioittain 1930- ja 1940-lukujen välillä ja vaihdellaan kerronnan näkökulmaa Marie-Lauresta Werneriin. Aivan lopussa on vielä kaksi loikkaa kohti nykyaikaa, ensin vuoteen 1974 ja sitten vuoteen 2014. Nämä aikatason siirtymät tuntuvat turhilta ja selitteleviltä.

Täysin turhanpäiväinen Kaikki se valo jota emme näe ei kuitenkaan ole. Se tuo lapsinäkökulmaa toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja tekee kiehtovaksi radion merkityksen toisaalta ylipäätään tuona aikana, jolloin radio oli sellainen teknisen kehityksen huipentuma, joka kuitenkin oli monessa kodissa, toisaalta sodan näkökulmasta näyttäessään radioteknologian merkityksen vihollisia etsittäessä ja tietoa levitettäessä. Tämä romaanin ulottuvuus tekee fiktiivisestä maailmasta samalla tapaa viehättävän kuin A. S. Byattin Lasten kirjassa, joka on yksi suosikkijärkäleromaanejani.

Kesäkirjana Kaikki se valo jota emme näe on siis mielestäni mukiinmenevä, mutta mikäli ei harrasta lukemista kovinkaan aktiivisesti, aikaa ei kannata käyttää tähän romaaniin, vaikka romaani Pulitzer-palkinnon onkin pokannut.

* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasisitit - mustan sarastuksen airuet



WSOY 2016. 503 s.

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjoittama tietokirja Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet on äärimmäisen kiinnostava katsaus suomalaiseen fasismiin ja se kattaa ajanjakson 1800-luvulta sodanjälkeiseen Suomeen. Teos on varsin laaja, mutta aihepiiri on pyritty rajaamaan tarkasti. Omassa lukijakontekstissani samoja ilmiöitä ja osittain samaa ajanjaksoa kuvaa myös Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa (2014), joka puolestaan keskittyy perkaamaan Suur-Suomi-aatetta.

Fasismin retoriikka ja historiankirjoitus


Suomalaiset fasistit kirjoittaa näkyviin vaiettua ja osin tietoisestikin unohdettua historiaa: sitä, että Suomessakin oli (käytän tässä imperfektiä siksi, että teos keskittyy perkaamaan jo mennyttä ajanjaksoa) fasisteja, toisaalta avoimesti fasistisia henkilöitä ja liikkeitä, toisaalta sellaisia henkilöitä ja liikkeitä, jotka eivät avoimesti allekirjoittaneet fasismin sanomaa mutta olivat fasistisia.

Jälkimmäisestä teos nostaa esimerkiksi Vapaussodan Rintamaiesten Liiton (VRL), josta kirjoittajat toteavat, että vaikka VRL "ajoi myös veteraanien ja invalidien asioita, liiton lähtökohdat olivat selkeästi poliittisia". Kirja tekee eksplisiittisesti näkyväksi sitä, miten historiaa kirjoitetaan. VRL:ää esimerkkinä käyttäen kirjoittajat toteavat seuraavaa:

"Suomalaisen historiankirjoituksen valikoivien vaikenemisten syvyyttä kuvaa, että Vapaussodan Rintamamiesten Liitto on vasta tässä kirjassa, yli 70 vuotta lakkauttamisensa jälkeen, asetettu ensimmäisen kerran todellisiin historiallisiin yhteyksiinsä.

Rintamamiesliitto oli toki myös avustusjärjestö, mutta sen paljon merkittävämpi poliittinen osa oli toimia suomalaisen kansallismielisen radikalismin keskeisenä ja koko maan kattavana organisaationa. Sen merkityksestä kertoo liiton taipumus koota piiriinsä käytännössä kaikki fasistiset aktivistit siitä huolimatta, että liitto julkisesti pysytteli fasismista erossa. Suomalaisen avoimen fasismin järjestökenttä jäi 1930-luvulla hajanaiseksi osittain juuri siitä syystä, että maassa oli jo valtakunnallinen fasistinen järjestö: Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. On vaikea väittää, että syksyllä 1944 tehty päätös lakkauttaa Rintamamiesliitto fasistisena olisi perustunut väärään arvioon liiton luonteesta."

Mainitut Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja Rintamamiesliitto ovat sama asia - ja yksi hyvä esimerkki retoriikasta ja uudelleennimeämisestä. Suomalaiset fasistit muistuttaa talvisodan aikaisesta ja jälkeisestä kansallisesta sovintohengestä. Talvisodan aikana solmittiin niin sanottu tammikuun kihlaus, jossa työnantajajärjestöt tunnustivat ammattiyhdistysliikkeen viralliseksi neuvottelukumppanikseen. Helmikuussa suojeluskuntasopimus avasi suojeluskuntien jäsenyyden myös sosiaalidemokraateille. Kesällä 1940 perustettiin valtakunnallinen järjestö, Suomen Aseveljien Liitto. Vapaussodan Rintamamiesten Liitto katsoi kuitenkin olevansa valtakunnallisena järjestönä molempien sotien, siis vuoden 1918 sodan ja talvisodan, veteraanien yhdistäjä, ja niinpä se muutti nimensä Rintamamiesliitoksi, jonka voi nähdä myös yrityksenä häivyttää vuoden 1918 poliittisuus. Muodonmuutos ei teoksen mukaan kuitenkaan osoittautunut riittävän uskottavaksi:

"Liitto oli julkisesti niin sidoksissa vuoden 1918 valkoiseen armeijaan ja sotienvälisen ajan kansallismieliseen radikalismiin, että sosiaalidemokraattien mukaantulo tuntui puolin ja toisin enemmän kuin vaikealta. - - Rintamamiesliitto torjui aloitteen liittymisestä mukaan valtakunnalliseen asevelitoimintaan."

Myös retoriikka, jolla suojeluskuntia on käsitelty historiankirjoituksessa, tehdään Suomalaisissa fasisteissa näkyväksi:

"Suojeluskuntia on pyritty selittämään parhain päin aina niiden perustemisesta lähtien, eikä myöhempi historiantutkimus ole juuri kyennyt linjaa horjuttamaan. Kun suojeluskuntia tarkastelee kansallismielisen radikalismin näkökulmasta, tapahtunut ei jätä paljon tilaa selittelylle. Suojeluskuntajärjestö oli, joko virallisesti tai epävirallisesti, mukana lähes kaikissa radikaalien hankkeissa. Järjestön maanlaajuinen organisaatio mahdollisti radikaalien valtakunnallisen toiminnan: lakonmurtamiset, rintamamiesliikehdinnän, Lapuan liikkeen, kyyditykset, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan. Sosiaalidemokraatti Väinö Tannerin ja monen muun aikalaisen huoli oli aiheellinen: suojeluskunnat olivat demokratialle hengenvaarallisia."

Kalkki-Petterin tapaus


Suomalaiset fasistit nostaa esiin muitakin retorisesti kiinnostavia seikkoja siitä, miten fasismista on puhuttu (ja joista lukijana voi myös huomata yhtäläisyyksiä siihen, miten siitä edelleen puhutaan). Yhtenä esimerkkinä käsitellään Petter Forsstömiä eli "Kalkki-Petteriä", josta toimittaja Yrjö Soini kirjoitti 1960-luvulla elämäkerran, tai "elämäkerran muotoon puetun teoksen", joka "keskittyi puhdistamaan päähenkilönsä mainetta maanpetostuomion varjosta".

Teos kertoo taustaksi Forsstömistä, Lohjan Kalkkitehdas Oy:n omistajasta ja toimitusjohtajasta, että tämä oli mukana valkoisen Suomen vannoutuneimmissa tukijoukoissa vuodesta 1918 lähtien. Lohjan Kalkkitehtaan henkilöstö valittiin tehtäviinsä poliittisin perustein, Lohjan "'kansallissosialistisesta pienoisyhteiskunnasta' tuli suojatyöpaikka syystä tai toisesta vaikeuksiin joutuneille valkoisille veljille. Radikaalien parissa oli pian yleisesti tiedossa, että kalkkitehtaalta oli löydettävissä apua ja turvaa kun maailma kohteli kaltoin." Lohjan Kalkkitehdas tuki myös Vapaan Suomen Liikkeen toimintoja: autot kuljettivat muutakin kuin kalkki- ja sementtisäkkejä ja Forsström maksoi liikkeen kuluja. Forsström oli ollut mukana jokseenkin kaikissa sotienvälisen aikakauden ja sodan ajan radikaalien hankkeissa:

"Vuosien 1927 - 1928 lakot yhtiön kalkkilouhoksilla ja tehtailla murrettiin G. A. Serlachius Osakeyhtiön Gösta Serlachiuksen, Yhtyneitten Paperitehtaitten Rudolf Waldenin, Kaukaan Tehtaan ja Fiskarsin Jacob von Julinin ja Kymi-yhtiön Einar Ahlmanin kaltaisten vientiteollisuujohtajien sekä Martti Pihkalan perustaman Yhtymä Vientirauhan avulla. Sen jälkeen Forsstöm oli perustamassa Lapuan liikkeen edeltäjäjärjestöä Suomen Lukkoa. Sitten hän liittyi Lapuan liikkeen tukena toimineen [Kansallis-Osake Pankin suojissa Helsingissä kokoontuneen] epävirallisen elinkeinoelämän tukiryhmän 'ryhmä Waldenin' jäseneksi." Ja niin edelleen.

Petter Forsström tuomittiin suuressa maanpetosjutussa vuonna 1946. "Forsström sai kolme vuotta kuritushuonetta avunannosta maanpetokseen. Hän vapautui kärsimästä tuomiotaan lokakuussa 1948, istuttuaan kaksi vuotta ja neljä kuukautta." "Ei ollut yllätys, että suuren maanpetosjutun seuraukset jäivät mitättömiksi. Vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki tuomitut oli armahdettu."

Mutta entäpä se retoriikka, jolla Yrjö Soini kirjoitti Kalkki-Petterin? "Soinin retorista taktiikkaa on sen jälkeen käytetty paljon suomalaisen fasismin puolustelussa. Ammattikirjoittaja Soinin taitavassa käsittelyssä Vapaan Suomen Liike muuttui valtiollisen poliisin poliittisista syistä kokoon keittämäksi mielikuvituksen tuotteeksi. Forsström oli nuhteeton isänmaanystävä, joka oli joutunut valtiollisen poliisin pikkumaisen ja kömpelön 'vainon' kohteeksi vailla vähäisintäkään perustetta. Kyrreä piilotellut Forsström oli Soinin mukaan 'luullut tekevänsä isänmaallisen teon ja auttavansa poliisia - - osoittanut poliittiselle pakolaiselle [Kyrrelle] suojapaikan'. Eikä Kyrre suinkaan ollut vakooja, vaan oli pelkästään harjoitellut salasanomien lähettämistä siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen ja yhteydet Tanskaan vaarantuisivat. Kaikki oli selitettävissä ja painettavissa villasella. Sen sijaan että olisi tieten tahtoen auttanut Saksan hyväksi harjoitetusta vakoilusta epäiltyä Kyrreä pakenemaan, yleistä hyväntahtoisuuttaan uhkuva Forsström oli korkeintaan 'hommannut humanitäärisessä mielessä - - vähän vaateapua'."

Todellakin, retoriikka kuulostaa kumman tutulta. Huvin vuoksi voi käydä myös vilkaisemassa, mihin sävyyn suomenkielinen Wikipedia kirjoittaa Forsströmistä.

Myös epävirallisten verkostojen voima tulee osuvasti esiin Forsströmin tapauksessa. Vuonna 1947 Forsström täytti 70 vuotta ja pääsi merkkipäivän kunniaksi vankilasta käymään kotonaan. Kuin itsestään syntymäpäivän viettoon oli saapunut noin 250 onnittelijaa, ja tästä Soini elämäkerrassa kirjoittaa, että "näiden joukossa mm. Suomen marsalkka Mannerheim, joka 'sattumalta' osui paikalle! - - marski halusi jälleen alleviivata suhtautumistaan ystävään kohdistettuun vainoon."

Ja eipä yksin se, että Mannerheim osui Forsströmin kotibileisiin vieraaksi muidenkin "sattumalta" paikalle osuneiden kanssa, vaan myös se, miten mitaleja jaetaan: "Ilmauksena yhteiskunnassa vallitsevasta henkien taistelelusta Petter Forsströmille myönnettiin, vielä hänen ollessaan tuomionsa kärsittyään vailla kansalaisluottamusta, Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki marraskuussa 1952.Se oli merkki myös siitä, kuka Suomessa lopultakin määräsi. Huolimatta suututtavasta tunkeutumisesta yhteiskunnan johtavillekin paikoille kommunistit ja kansandemokraatit eivät olleet kyenneet horjuttamaan ensimmäisen tasavallan perusrakenteita. Epäviralliset valkoisen ja mustan Suomen henkilöverkostot olivat osoittautuneet vahvemmiksi."

Sivistysyliopisto ennen ja nyt


Historiankirjoituksen valikoivuus ja vaikeneminen tehdään näkyväksi tarkastelemalla myös yliopistoja lyhyesti. Suomen Valtakunnan Liiton käsitys korkeakoulujen roolista "Uudessa Euroopassa" kuulostaa pelottavan samankaltaiselta, kuin millaisia päätöksiä Juha Sipilän hallitus on kaudellaan tehnyt (satojen miljoonien yliopistolaikkauset, ks. esim. HS 23.9.2015, aikomukset lakkauttaa kirjallisuuden oppiaine Jyväskylän yliopistosta, ks. esim. Yle 14.6.2016...):

"Uudessa Suomessa korkeakoulut alistettaisiin kansallisen valtion kuuliaisiksi palvelijoiksi. Ohjelma vaati 'kuolleen tiedon' opettamisen lopettamista ja pääpainon suuntaamista ammattikoulutukseen. 'Vieraiden kielten opetus on keskitettävä ensi sijalla saksankieleen' ja käytännön kielitaitoon. Arvopohja oli tiukasti vastavalistuksen perustalla: valtion kasvatustyö 'on tapahtuva kristillisellä ja kansallisella pohjalla'. Linjaus oli lievästi sanoen ällistyttävä professorikuntaa laajasti riveihinsä koonneelle liikkeelle. Sen tähtäimessä olivat niin klassinen sivistys, humanismin perintö kuin sivistysyliopiston ajatuskin. Niitä ei Suomen Valtakunnan Liiton jäsenten mielestä Uudessa Euroopassa ilmeisesti enää tarvittaisi."
 
"Toisen maailmansodan aikana koko suomalainen yhteiskunta oikeistosta vasemmistoon osoitti Nousevan Suomen Raivaajien ja Suomen Valtakunnan Liiton johdolla levottomuutta herättävää auliutta mukautua diktatuurien tarpeisiin ja autoritaariseen järjestelmään. Merkittävä joukko yliopistojen professoreita oli valmis pettämään humanismin asian ja heittämään ikkunasta sivistysyliopiston ajatuksen, jos vain se näytti takaavan heille paremmat asemat Uudessa Euroopassa.
Sodan jälkeen nämä samat ihmiset olivat ensimmäisinä unohtamassa. He ottivat johdon omaa aikaansa koskeneessa tutkimuksessa, jolla usein ei ollut muuta tarkoitusta kuin peitellä jälkiä, vähätellä tapahtunutta ja kääntää huomio muualle."

Joten eipä siis ihme, että suomalaisen historiankirjoituksen valossa on voinut vaikuttaa sille, ettei täällä mitään vakavasti otettavaa fasismia koskaan ollutkaan. Sama retoriikka näkyy teoksen mukaan Lapuan liikettä koskevassa tutkimuksessa:

"[Arne] Somersalon 'hiomattomuus' ja 'suomalainen hyväntahtoisuus' olivat peitesanoja. Ne tarkoittivat Lapuan liikkeen toimeenpanemia kyydityksiä, pahoinpitelyitä ja murhia, jotka Somersalon kaltaiset propagandistit poikkeuksetta kuvasivat 'aitosuomalaiseksi huumoriksi'. Puolusteleva tulkinta on osoittautunut sitkeähenkiseksi, ja sitä on toistettu teoksesta toiseen nykypäiviin saakka. Myös historioitsija Jussi Niinistö asettuu omassa Lapuan liikettä käsittelevässä työssään suoraan sinimustan tulkintalinjan jatkoksi. Somersalon hengessä hän kysyy: 'Kun kerran kommunistit halusivat elää sosialistisessa yhteiskunnassa, niin miksei heitä saisi [muiluttamalla] "auttaa" sellaiseen pääsemisessä?' Miksipä tosiaan ei? Niinistö ei peittele terroria kohtaan tuntemaansa ihailua: 'Kyyditystoimintaa on sanottu aseettomaksi sissisodaksi. Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.'"

Naurettavasta arkiseksi


Vaarallisimpana ilmiönä Suomalaiset fasistit näkee fasistisen kielenkäytön ja ajattelun salonkikelpoistumisen ja valtavirtaistumisen sekä ne henkilöt ja tahot, jotka eivät välttämättä itse olleet avoimen fasistisia mutta myötäilivät ilmiötä. Kirja nostaa vuoden 1929 suomalaisen kansallismielisen radikalismin hulluksi vuodeksi ja toteaa, että "kun kansallisten radikaalien tavoitteet vielä alkuvuodesta 1929 vaikuttivat kaukaiselta haihattelulta, sen lopulla mikään ei näyttänyt enää mahdottomalta". Kansallismielisen radikalismin ujuttautumista valtavirtaan teos kuvaa tavalla, joka tuo mieleen nykyajan:

"Kansallismielisen radikalismin aallonharjaa oli edeltänyt ajanjakso, jolloin radikaalien toiminta oli vaikuttanut lähinnä vaarattomalta, hieman huvittavalta poikkeusyksilöiden puuhastelulta. Vaikka monet yksittäiset yritykset ja toimijat jäivät myöhemminkin merkityksettömiksi, ne kertoivat kuitenkin ajan hengen muuttumisesta. Se mikä vielä eilen näytti sopimattomalta ja naurettavalta, muuttui äkkiä hyväksytyksi ja arvokkaaksi."

Maailmansotien välisen ajan flirttailussa fasismin suuntaan teos näkee pelottavia elementtejä, jotka nekin vaikuttavat melko yhtenäisiltä meidän aikamme kanssa:

"Muut puolueet alkoivat nopeasti oman kannatuksen putoamisen pelossa myötäillä Lapuan liikettä. Erityisen varottavaksi esimerkiksi nousi aikakauden lehdistö: se oli 'kansanliikkeestä' kritiikittömästi innoissaan, teki kirjoituksillaan liikettä yleisesti hyväksytyksi ja toimi samalla ilmaiseksi sen propagandistina."

Myös 1930-luvulla työväki nähtiin liikkuvana äänestäjämassana, jonka tuki oli saatava omalle puolelle, se nähtiin eräänlaisena voiton avaimena: 

"Kuten monet muut mustan mosaiikin puolueista, myös ruutulaiset uskoivat poliittisen voiton odottavan Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella, työväen perinteisillä asuinalueilla. Suomalainen työväki ja lamavuosien soppajonoissa seisovat työttömät oli voitettava omalle puolelle. Muiden kansallissosialistien tavoin ruutulaisillakin oli vaikeuksia vakuuttaa työläisiä aatteensa autuudesta. [Yrjö] Ruudun kansallissosialismin sijaan hahmottelema 'kansallinen sosialismi' ei hämännyt kuin yksinkertaisempia. - - puolue likui nopeasti Ruudun käsistä yleiseurooppalaiseen fasistiseen linjaan. Kauniisti sanottuna tohtori Ruudun oma aika oli niin epä-älyllinen, että se vulgarisoi hänen hienot teoriansa. Ainakin hän saattoi ajatella niin."

Radikalisoitumisen logiikka


Radikalisoitumisen taustakin vaikuttaa samankaltaiselta, kuin millaisena se nykyään nähdään. Taustalla tuntui vaikuttavan niin sata vuotta sitten kuin nykypäivänäkin nuorten (miesten) turhautuneisuus:

"Eräs 1900-luvun alun turhautuneista nuorista oli - - kirjailija Kyösti Wilkuna. - - Hänen ajattelustaan on - - eroteltavissa kaikki 20. vuosisadan eurooppalaisen fasismin keskeiset taustatekijät, ideologiset reaktiot ja älylliset ratkaisut. Talonppikaistaustainen Wilkuna tuli 'järeän, ahtaan, usein raskasmielisen uskonnollisuuden' leimaamasta körttikodista. Kodin arvomaailmassa vain papin ja talonpojan urat olivat hyväksyttäviä: kumpaakaan Wilkunasta ei tullut. Yhteiskunnallisesti vaatimaton tausta sai Wilkunan koko elämänsä ajan kamppailuun sosiaalisen alemmuudentunteen kanssa. Kodin uskonnollisuus teki myös suhteesta uskontoon vaikean. - - Wilkunankin radikalisoitumisen taustatekijänä oli 1900-luvun alun turhautunut suomalainen nationalismi."

Suomalaiset fasistit lähestyy fasismin tarkastelemista myös kaunokirjallisista lähtökohdista. Yhdeksi avainteokseksi suomalaisen fasismin ajatusmaailmaan kirja nostaa Johan Fabritiuksen kirjoittaman (nimeltään nykyäänkin kovin myyvältä kuulostavan ja suorastaan intertekstuaalisia viitauksia mieleen tuovan) romaanin Miehiä, jotka eivät unohda (1936). Romaani on kuvitteellinen kertomus viiden upseerin matkasta halki vallankumouksellisen Venäjän vuonna 1917 ja siitä, mihin tuo yhteinen junamatka kaksikymmentä vuotta myöhemmin johtaa. Radikalisoitumisen taustalla näkyy turhautumisen lisäksi katkeroitumista ja kokemus osattomaksi jäämisestä:

"Vaikka valkoiset soturit eivät Fabritiuksen mukaan olleet taistelleet palkkion toivossa, heitä katkeroitti laajasti kokemus sen saamatta jäämisestä. Osattomaksi jäämisen synnyttämästä katkeruudesta tuli johtoteema kansallismielisten radikaalien kokemuksessa sotienvälisestä aikakaudesta. Vuonna 1920 julkaisemassaan kirjoituksessa Fabritiuksen ystävä ja kirjailijatoveri Bertel Gripenberg syytti 'sosialistien kanssa veljeilevien keskustapoliitikoiden tekevän tyhjäksi vapaussodan saavutukset avaamalla vankiloiden portit ja syrjimällä Suomen vapauttajia hallituspolitiikassa ja virkojen täyttämisessä'. Samat painotukset kaikuivat vielä vuoden 1944 jälkeen SS-vapaaehtoisten ja rintamamiesaktivistien legendassa osastaan sodanjälkeisessä Suomessa."

Kirjailijat ja fasismi


Suomalaiset fasistit nostaa esiin useita fasismista viehättyneitä kirjailijoita. Suomenruotsalaisessa Söderströmin kustantamossa vaikutti Svarta Gardet -ryhmittymä, johon kuului muun muassa Örnulf Tigerstedt, kustannusyhtiö Söderströmin johtaja, aktiiviveteraani Bertel Appelberg, kirjailjat Tito Colliander, Leo Stenius ja Edvard Gummerus, insinööriupseeri Johan Christian Fabritius (jonka romaani on edellä mainittu Miehiä, jotka eivät unohda) sekä keskiajan tutkija ja tuleva historian professori Jarl Gallén. Suomalaisen fasismin aitosuomalaisuus eristi suomenruotsalaisia fasisteja kotimaan liikkeistä ja sai heidät kääntämään katseensa Eurooppaan.

Suomalaisista runoilijoista teos nostaa erityisesti esiin Heikki Asunnan, yhden sotienvälisen ajan kiivaimmista ja suorasanaisimmista valkoisista runoilijoista. Asunnan kokoelma Leirinuotio (1934) on omistettu "suomalaisille aktivisteille ja heidän muistoillensa". Kokoelmasta löytyy muun muassa IKL:n käyttöön kirjoitettu Mustapaitojen marssi, joka on myös sävelletty ja josta Suomalaiset fasistit nostaa esimerkiksi säkeen "Itä ei saa tahrata saastallaan lumenvalkoista valtikkaamme".

Toinen Asunnan runo, jota teoksessa käsitellään historiankirjoituksen kannalta kiinnostavasti, on nimeltään Äiti. "Ainoan poikansa sodassa menettänyt köyhä äiti ei itkenyt, vaan 'silmät metallinkirkkaat, kuivat, vain suurta kiitosta kuvastuivat'." Runo levytettiin vuonna 1942 "ja sitä lauloivat taistelevassa isänmaassa kansakoululapsetkin".

Asunnan runoilijanurasta Suomalaiset fasistit toteaa seuraavaa: "Asunnan taistelunhaluinen lyriikka tuli osaltaan määrittämään aatteellista siltaa Lapuan liikkeen aktivismista suomalaiseen fasismiin ja SS-liikkeeseen. 1930-luvun alussa Asunta sommitteli sanat Vapaussodan Rintamamiesten Liiton uhittelevaan marssiin ja kohosi V. A. Koskenniemen rinnalla SS-pataljoonan epäviralliseksi hovirunoilijaksi." Entäpä sitten sodan jälkeen? "Asunta ei sodan päätyttyäkään joutunut kulttuuripoliittiseen paitsioon, mutta hintana oli jo sotavuosina alkanut valikoiva unohtuminen, tuotannon ja muistin ohjaaminen sopivampiin teemoihin."

Olisi kiinnostavaa tutustua Asunnan tuotantoon, sillä olen ainakin itse huomannut itsessäni kaunokirjallisuuden lukijana sellaisen ominaisuuden, että minun on vaikeaa tunnistaa ajallisen etäisyyden päässä kirjoitetusta kirjallisuudesta poliittisuutta tai aatteellisuutta - tai ainakaan sillä tavoin, että osaisin ottaa sitä vakavasti. Sanavalinnat vaikuttavat usein niin mahtipontisilta, että teksti tuntuu naurettavalta tai vaihtoehtoisesti ironiselta.

Lopuksi


Lopuksi haluan vielä nostaa teoksesta esiin kolme asiaa: naisen aseman fasistisissa liikkeissä, fasistisen kansakuntakäsityksen ja sen, mille peloille se teoksen mukaan rakentui, sekä sen, mitä teos sanoo suomalaisesta nykyfasismista.

Naiset olivat olennaisessa osassa suojeluskunnissa:

"Lotta Svärd oli erottamaton osa suojeluskuntien Suomea. Lottien toiminta oli toki jo lähtökohtaisesti suojeluskuntien toimintaa tukevaa, joten niiden osa suojeluskuntien huoltojoukkoina niin talonpoikaismarssissa, Mäntsälän kapinassa kuin monessa muussakin käänteessä selittyi jo käskyvaltasuhteiden kautta."

Naisen rooli näyttäytyy kuitenkin hyvin perinteisenä, miehelle vahvasti alisteisena:

"Asetelma oli selvä. Miehet johtivat, naiset kiinteyttivät valkoista, kansallismielisen radikalismin piiriä. Kuvaavana esimerkkinä tästä asetelmasta on VRN:n [Vapaussodan Rintamamiesten Naisliiton] perustamiseen liittynyt marssijärjestys: koko valtakunnan kattavan työn onnistumisen kannalta oli tärkeää pitää naisosastojen toiminta alistettuna 'VRL:n [Vapaussodan Rintamamiesten Liiton] hallituksen valvonnan alaisena toimivan keskuselimen johtoon'. Kuten suojeluskuntajärjestöissä. naisten osa oli pysyä miesten valvonnan ja ohjailun alla suljettuna osastona, jonka toimenkuva oli sotilaallisen tarkasti rajattu."

Myöskin naisnäkökulmasta voi olla hyvin iloinen, että toinen maailmansota ei päättynyt fasismin voittokulkuun. Tämä historiallinen konteksti auttaa kenties osaltaan myös käsittämään sitä retoriikkaa (joka osin on muuttunut myös toiminnaksi), jolla nykyjärjestötkin "suojelevat" "Suomen naisia".

Fasistien ajatus kansakunnasta näyttäytyy äärimmäisen sulkeutuneena, naiivina ja impivaaralaisena: 

"Kansakuntaa ei voinut tehdä: kansakunnan jäseneksi ei siksi voinut myöskään tulla tai ryhtyä, vieras oli ja pysyi vieraana aineksena kansanruumiissa. 'Sivistyneet kaiken maailman kansalaiset', kosmopoliitit, olivat kansanyhteydestään vieraantuneita, samoin kuin juutalaisten kaltainen ylikansallinen vähemmistö. Ylikansallisuus ja kansainvälistyvä kapitalismi olivat suorassa yhteydessä toisiinsa. Myös suomalaisessa lehdistössä nousi 1930-luvun mittaan esiin uskomus kansainvälisen kapitalismin kytköksestä juutalaisuuteen. Kansainvälinen 'juutalainen' kapitalismi nähtiin uhkana yhtä lailla kuin juutalaisiin liitetty bolševismi."

Toisaalta valtiokäsityksessä näkyy osittain myös nykyajan kulutuskriittisyys ja protektionismi:
"Eurooppalainen fasismi pelkäsi paitsi bolševismia myös kaupungistumisesta, vapaista markkinoista ja kulutusyhteiskunnasta syntyvää 'amerikanisaatiota'. Vapaa markkinatalous ja valtoiden rajojen yli liikkuva raha - jonka välittäjinä häärivät epäilyttävät juutalaiset liikemiehet - ei voinut olla kansankokonaisuuden etujen mukaista. Siksi keskeiset teollisuudenalat ja pankit tuli ottaa valtion hallintaan."

Fasismin nykytila ei kuulu Suomalaisten fasistien aiherajauksen sisäpuolelle, mutta nykyaikaankin viitataan. Teoksessa todetaan lyhyesti, miten fasismi on aikojen saatossa muuttunut ja miten se on osin säilyttänyt samoja elementtejä:

"Yleisesti suomalainen nykyfasismi noudattelee eurooppalaisten serkkujensa kehitystä: ennen keskeiset ajatukset autoritaarisesti johdetusta valtiosta, antiparlamentarismista ja korporatiivisesta yhteiskunnasta eivät enää kuulu fasististen ajattelijoiden keskeiseen käsitteistöön. Myös biologinen rasismi, väite, että on olemassa ominaisuuksiltaan keskenään erilaisia ja siksi eriarvoisia ihmisrotuja, on kokenut kehitystä. Biologisten teemojen rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi on kohonnut kulttuurinen rasismi: ajatus siitä, että kulttuurisesti erilaiset ihmiset ovat kerta kaikkiaan yhteen sovittamattomia ja heidät on sen takia pidettävä oman yhteiskunnan ulkopuolella rajoittamalla ankarasti maahanmuuttoa.

Taustalla on silti edelleen sama turhauma yhteisöllisen yhteenkuuluvuuden tunteen menettämisestä: kulttuurisesti monimuotoisen Suomen ei uskota voivan olla yhteisöllisestikään kestävä."

Kiitos kiinnostavasta ja ajattelemisen aihetta antavasta lukukokemusesta Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tutkimuskohdettanne.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
25. Kirjassa on yli 500 sivua
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Erica Jong: Lennä, uneksi



"Pan Amin lennolla Wieniin oli 117 psykoanalyytikkoa."


Otava 1976. Suom. Markku Lahtela. Alkuteos Fear of Flying, 1973. 319 s.

Luulin aiemmin, että Erica Jongin Lennä, uneksi on lähinnä eroottinen kesäkirja. Sitten Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Erica Jongin haastattelun, ja kiinnostuin kirjailijasta. Haastattelun perusteella esikoisromaanista syntyi myös varsin kohuisa vaikutelma - eikä vain erotiikan puolesta. Eroottinenkin Lennä, uneksi toki on. Päähenkilö Isadora Wing on kolmikymppinen, toisessa avioliitossaan elävä nainen. Isadorasta paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa hänen fantasioivan "napittomasta panosta" - kasvottomasta, henkilöimättömästä, äkillisestä seksiaktista. Erotiikka on siis vahva osa sekä romaania että Isadoran persoonaa, mutta kioskikirjallisuudesta Lennä, uneksi -romaanissa ei ole kyse.

Lennä, uneksi on vahvan feministinen romaani. Päähenkilö pohtii ja analysoi paljon naiseuden reunaehtoja, sitä lokeroa, joka naiselle on yhteiskunnassa ja suhteessa mieheen määritelty. Lokeroa ja roolia vastaan on helponnäköistä asettua - kuten Isadorakin on tehnyt ja tekee - mutta pahinta on se, että roolin voi alitajuisesti sisäistää, mistä seuraa naisia vaivaava syyllisyys.

Isadora käy syyllisyydestä keskustelun Adrianin kanssa. Isadora on naimisissa Bennettin (joka on myös hänen seitsemäs psykoanalyytikkonsa) kanssa, mutta pyskoanalyytikkojen maailmankongressissa Wienissä Isadora rakastuu silmittömästä Adrianiin.

Keskustelussa Adrian provosoi Isadoraa: "Ihan totta. Eikö sinun mielestäsi hauskuudella ole elämässä mitään virkaa? - - Sinä olet täpötäynnä velvoituksia ja velvollisuuksia ja sitä mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi. Mitä syytä hänellä olisi olla tekemättä? Oletko sinä jonkinlainen hirviö?"

Tähän Isadora vastaa: "Siltä minusta joskus tuntuu. - - Oi, minä olen kyllä puheissa sellainen kuin pitääkin ja minä luulen jopa uskovani niihin mutta salassa minä olen samanlainen kuin se nainen O:n tarinassa. Minä haluan alistua jonkun ison raakalaisen valtaan. 'Jokainen nainen jumaloi fasistia', kuten Sylvia Plath sanoo. Minä tunnen syyllisyyttä siitä että kirjoitan runoja kun minun pitäisi olla keittämässä. Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta. Sinun ei tarvitse lyödä naista jos voit saada hänet tuntemaan syyllisyyttä. Tämä on sukupuolten välisen sodan ensimmäinen periaate Isadora Wingin mukaan. Naiset ovat itse omat pahimmat vihollisensa. Ja syyllisyys on itsekidutuksen tärkein ase."

Ennen syyllisyyspohdintoihin pääsemistä Isadora analysoi avioliittoa instituutiona. Sanan 'avioliitto' suhteen tunnen lukijana osin etäisyyttä teokseen; kenties avioliitolla on amerikkalaisessa (kotirouva)kulttuurissa erilainen merkitys kuin Suomessa, kenties avioliiton asema yhteiskunnallisena rakenteena on muuttunut 1970-luvulta nykypäivään tultaessa. Niin tai näin, miesten ja naisten välisiä suhteita (avioliiton ja siihen liittyvien odotusten kautta) kuvatessaan Isadora on edelleenkin viiltävän osuva.

"Menisivätköhän useimmat naiset naimisiin jos he tietäisivät mitä se merkitsi? Ajattelen nuoria naisia seuraamassa miehiään minne tahansa heidän miehensä menevät seuratessaan työpaikkojaan. Ajattelen heitä heidän äkkiä huomatessaan olevansa ties kuinka kaukana ystävistään ja omaisistaan. Ajattelen heitä asumassa paikoissa joissa he eivät voi työskennellä, joissa he eivät osaa puhua maan kieltä. Ajattelen heitä tekemässä lapsia pelkkää yksinäisyyttään ja ikäsvystyneisyyttään ja tietämättä miksi. Ajattelen heidän miehiään alati kiusattuina ja uupuineina näiden yrittäessä pinnistellä kohti parempia tuloja ja parempaa asemaa. Ajattelen heitä näkemässä toisiaan aviolitton jälkeen vähemmän kuin ennen avioliittoa. Ajattelen heitä vajoamassa vuoteeseen liian väsyneinä jaksaakseen naida. Ajattelen heitä muuttumassa aviolitton ensimmäisenä vuonna toisilleen etäisemmiksi kuin he koskaan saattoivat kuvitella kahden ihmisen voivan muuttua silloin kun he vielä seurustelivat. Ja sitten ajattelen haaveilujen alun. Mies silmäilee bikinipukeisia nelitoistavuotiaita ikänymfettejä. Vaimo himoitsee TV-korjaajaa. Vauva sairastuu ja vaimo makaa lastenlääkärin kanssa. Mies nussii masokistista pikku sihteeriään joka lukee Cosmopolitania ja pitää itseään modernina ja tiedostavana."

Tätä pohdintaa seuraa olennainen kysymyksenasettelu: "Ei: milloin kaikki alkoi mennä pieleen? Vaan: milloin mikään ylipäänsä oli hyvin?"

Ja pohdinta jatkuu pysäyttävien kysymysten jälkeen: "Iloton kuva. Eivät kaikki avioliitot sellaisia ole. Otetaan esimerkiksi se avioliitto josta minä ihanteellisessa nuoruudessani haaveilin (kun ajattelin että Beatrice ja Sidney Webbillä ja Virginia ja Leonard Woolfilla oli täydelliset avioliitot). Mitä minä mistään tiesin? Minä halusin 'täydellistä molemminpuolisuutta', 'toveruutta', 'tasa-arvoisuutta'. Tiesinkö minä miten miehet istuvat nenä kiinni lehdessä sillä aikaa kun sinä korjaat pöydän? Miten he ovat olevinaan täysiä poropeukaloita kun pyydät heitä sekoittamaan pakasteappelsiinimehun? Kuinka he tuovat ystäviä kotiin ja odottavat sinun tarjoilevan näille ja kuitenkin tuntevat olevansa oikeutettuja mököttämään ja häipymään toiseen huoneeseen jos sinä tuot ystäviä kotiin? Kuka ihanteellinen nuori tyttö olisi tällaista voinut kuvitella istuessaan lukemassa Shawta ja Virginia Woolfia ja Webbejä?"

Liittyykö siis naiseuteen aina sopeutuminen, mukautuminen? Anja Kauranenkin on kirjoittanut päähenkilönsä suulla samasta ilmiöstä jossakin romaanissaan, kenties Pelon maantieteessä; kuinka tytön pukeutumistyyli ja kiinnostuksenkohteet vaihtelevat poikaystävien mukaan.

Jongin päähenkilö tekee kuitenkin elämässään irtioton, jota hän romaanin loppupuolella pohtii muistiinpanojensa valossa: "Miksi olin niin lujasti takertunut kurjuuteeni? Miksi uskoin ettei minulla muutakaan ollut? Kun luin muistikirjaani, se alkoi vähitellen temmata minut mukaansa kuin romaani. Rupesin melkein unohtamaan että minä olin kirjoittanut sen. Ja sitten minulle alkoi valjeta jotain merkillisen uutta. Minä lakkasin syyttämästä itseäni; niin yksinkertaista se oli. Kenties se että lopulta karkasin ei johtunut minun ilkeydestäni tai uskottomuudesta jota minun olisi pyydeltävä anteeksi. Kenties se oli eräänlaista uskollisuutta minua itseäni kohtaan. Repäisevä mutta välttämätön keino muuttaa elämääni. Ei ihmisen tarvinnut pyydellä anteeksi sitä että halusi omistaa oman sielunsa. Sinun sielusi kuuluu sinulle - tuli mitä tuli. Muuta sinulla ei loppujen lopuksi ollutkaan."

Toinen romaanin suurista teemoista on itseilmaisu ja kirjoittaminen, sillä Isadora Wing kirjoittaa - ja hän on julkaissut yhden runokokoelman. Romaani kuvaa hienosti myös ihmisen matkaa kohti rehellisyyttä, myös kirjoittamisessa: "Vähitellen aloin tajuta ettei mikään niistä aiheista, joista kirjoitin runoja, liikuttanut syvimpiä tunteitani; että oli olemassa suuri kuilu sen välillä mistä välitin ja sen mistä kirjoitin. Miksi? Mitä minä oikein pelkäsin? Itseäni ennen kaikkea, siltä näytti." Pelon voittamisesta Lennä, uneksi -romaanissa pitkälti onkin kyse.

Ennen Bennettiä Isadora on ollut naimisissa Brianin kanssa. Aviolitto päättyi Brianin psykoosiin. Äärimmäisen psykoosiesimerkin kautta tarkastellaan sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat maailman ja tulkitsevat sitä:

"Minulle alkoi äkkiä kajastaa että siitä painajaisesta jonka olimme kestäneet oli olemassa kaksi eri versiota - hänen versionsa ja minun - ja etteivät nämä olleet lainkaan yhtäpitävät. Brianilta ei ainoastaan puuttunut empatia minun onnettomuuttani kohtaan; hän ei ollut siitä edes tietoinen. Hän ei edes muistanut niitä tapahtumia jotka olivat vieneet hänet sairaalaan. Kuinka monta muuta versiota meidän todellisuudestamme oli? Minun versioni, Brianin, Brianin vanhempien, minun vanhempieni, lääkärien, hoitajattarien, sosiaalityöntekijöitten... Versioita oli lukematon määrä, lukematon määrä todellisuuksia. Brian ja minä olimme yhdessä läpäisseet painajaisen ja nyt osoittautuikin ettemme olleet läpäisseet yhdessä mitään. Me olimme menneet kokemukseen samasta ovesta mutta sitten kulkeutuneet eri tunneleihin, hoiperrelleet yksin läpi eri pimeyksien ja nousseet viimein esiin maapallon vastakkaisilta puolilta."

Lennä, uneksi on siis myös kertomus itsensä etsimisestä. Päähenkilö Isadora etsii ja on etsinyt itseään paitsi itsestään kirjoittamisen ja psykoanalyysin avulla, myös miehistä. Tällaisena etsinnän välikappaleena näyttäytyy myös rakkausseikkailu Adrian. Mutta onko mitään pysyvää löydettävissä? Tätä kysymystä sivuaa Adrianin kanssa käyty keskustelu, joka koskee erilaisia kommunikointityylejä:

"Bennettilläkin tulee pitkiä vaikenemisia. Mieluummin melkein soisin että hän puhuisi ristiriitaisesti. Mutta hän on liian täydellinen. Hän ei antaudu väittämään mitään ellei ole varma että väite on lopullinen. Ei sitä sillä tavalla voi elää - yrittämällä koko ajan olla lopullinen - kuolema on lopullinen."

Kuolema on lopullinen. Sitä ennen koettavana on kuitenkin häilyvä elämä. Yksi Lennä, uneksi -romaanin konteksteista on juutalaisuus. Psykoanalyysin isä Freud oli juutalainen, ja hän pakeni Wienistä. Nyt psykoanalyytikkojen kongressi on Wienissä. Myös Isadora on juutalainen. Hän on amerikkalainen, mutta hän on asunut miehensä Bennettin sotilaskomennuksen vuoksi Saksassa. Niinpä Isadora pohtii myös paljon holokaustia ja muistamista. Erään tällaisen keskustelun muistamisesta hän käy saksalaisen lehtimiehen kanssa, joka kommentoi historiaa näin:

"Saksalaiset rakastivat Hitleriä - -. Jos heidän pitäisi olla rehellisiä, sinä et tykkäisi siitä, mitä kuulisit. Mutta he eivät ole rehellisiä. He eivät ole olleet rehellisiä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. He eivät ole koskaan itkeneet sodanuhrejaan eivätkä he ole koskaan itkeneet Hitleriä. He ovat lakaisseet maton alle tuon kaiken. Jopa hekään eivät tiedä todellisia tunteitaan. Jos he olisivat rehellisiä, sinä vihaisit sitä enemmän kuin nyt heidän teeskentelyään. - - useimmat ihmiset eivät ole sankareita eivätkä useimmat ihmiset ole rehellisiä."

Rehellisyyttä ja löytämistä kohden päähenkilö Isadora kuitenkin tekee matkaa tämän romaanin ajan. Ja kuten sanottua, matka on eroottinen. Erotiikkaa ja sukupuolten välistä asetelmaa tarkastellaan suorasanaisesti ja osin myös kärkevän huumorin kautta, mikä on yksi romaanin vahvuuksista:

"Äärimmäisen seksistinen nolaus: kyrpä joka pinnaa työstään. Sukupuolten välisen sodan äärimmäinen ase: hervoton kyrpä. Vihollisen leiriytymispaikan sotalippu: kyrpä puolitangossa. Apokalypsin symboli: ydinkärkikyrpä joka tuhoaa itse itsensä. Siinä se oli se pohjimmainen epäoikeudenmukaisuus jota ei koskaan voitaisi korjata: ei siinä että miehellä oli siittimeksi kutsuttu ihmeellinen lisäviehätys vaan siinä että naisella oli ihmeellinen jokasään vittu. Sitä eivät pystyneet häiritsemään myrsky eikä räntä eikä yön pimeys. Se oli aina kunnossa, aina valmiina. Varsin kauhistuttavaa kun sitä oikein ajattelee. Ei ihme että miehet vihasivat naisia. Ei ihme että he sepittivät myytin naisen vajavaisuudesta."

Markku Lahtelan suomennos on kokonaisuudessaan luontevaa ja nautittavaa luettavaa, mikä ei ole ihme, sillä Lahtela on myös tarkkanäköinen kirjailija. Hänen postmoderni romaaninsa Sirkus (1978) on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin virkistävä tapaus. Ainoastaan yhdyssanojen kirjoitusasu Lennä, uneksi -romaanin suomennoksessa on ärsyttävää: erisnimi-yleisnimi-tyyppisistä yhdyssanoista kuin myös sanaliittoyhdyssanoista puuttuu useimmiten yhdysviiva.

* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Haruki Murakami: Norwegian Wood



"Olin silloin kolmekymmentäseitsemän ja istuin valtavassa Boeing 747:ssä, joka sukelsi paksun pilvipeitteen läpi lähestyessään Hampurin lentokenttää."


Tammi 2012. Suom. englanninkielisen käännöksen pohjalta Aleksi Milonoff. Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori, 1987, 426 s.

Haruki Murakamin romaania Norwegian Wood oli hehkutettu jo pitkään ennen kuin tartuin siihen. Minua yksinkertaisesti ärsytti romaanin nimi: sen nyt vielä kestää, että leffojen nimiä ei suomenneta, mutta miksi ihmeessä suomen kielllä julkaistun - ja vielä japaniksi alun perin kirjoitun - romaanin nimi on englanniksi?! No, nimi sai melko pian selityksensä: kyse on Beatlesin samannimisestä biisistä, jonka sanojen lukeminen antaa avaimen myös romaanin tarinaan.

Ja kyllä, Norwegian Wood on lumoava romaani. Päähenkilö Toru muistelee opiskelemista, tyttöjä, ystävyyttä, rakastumista, rakkautta ja kuolemaa, ja kertoo tarinan nuoruudestaan. Vaikka japanilainen kulttuuri poikkeaa suomalaisesta, Murakami tuo kertomuksen lähelle lukijaa: teemat ovat niin universaaleja, että ne itsessään puhuttelevat, mutta esimerkiksi kunnian kulttuuri, jonka koen itselleni vieraaksi, välittyy sujuvasti romaanin kautta. Tarkoitan tällä sitä, että Norwegian Woodin tarinassa tehdään monia itsemurhia: itsemurha tuntuu varsin luonnolliselta valinnalta, kuolema on osa elämää.

Toru rakastuu Naokoon, ja heidän rakkaustarinastaan Norwegian Woodissa perimmältään on kyse; loppujen lopuksi kyse on aina rakkaudesta. Naoko ei ole millainen tahansa tyttö tai nuori nainen, hän nimittäin kärsii hahmottomaksi jäävistä mielenterveydellisistä ongelmista. Naoko on hyvin herkkä, mutta ymmärrettävällä, ei mitenkään alleviivatulla tai itsekorostuksellisella tavalla. Muitakin tarinalinjoja romaanissa on, mutta keskeisimpänä on kyse Naokosta ja siitä, mitä tarkoittaa valinta elämän ja kuoleman välillä, tai haave- tai harhakuvan ja todellisuuden välillä.

Norwegian Wood herätti kiinnostuksen Murakamin muutakin tuotantoa kohtaan.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Ravintola Konoba Arma, Okrug Gornji, Kroatia

Trogir on hurmaava kaupunki: sen vanha kaupunki sijoittuu pienelle saarelle mantereen ja suuremman saaren, Ciovon, väliin, ja se on myös Unescon maailmanperintökohde, eikä suotta. Trogirin vanhassa kaupungissa on runsaasti ravintoloita, mutta niiden hintataso on melko raju. Siispä mikäli viettää Trogirissa pidemmän ajan, kannattaa ehdottomasti tehdä tuttavuutta myös Ciovon saarella sijaitsevien ravintoloiden kanssa.

Ciovon saarella, Okrug Gornjin kylässä sijaitsee ravintola Konoba Arma, jolla on valtava terassimainen ruokasali, jonka ikkunoista aukeaa näkymä kohti auringonlaskua ja merta.


Konoba Arman listoilta löytyy runsaasti tuoretta kalaa, muun muassa herkullisia fileeannoksia, jotka ovat huomattavasti helpommin syötäviä kuin kokonaisena paistetut kalat, joita Kroatiassa on runsaasti tarjolla. 

Ravintolassa on tarjolla myös maukasta omaa tuotantoa edustavaa oliiviöljyä, jota he pyynnöstä myyvät myös ulos. Kannattaa kysyä!


Ravintola Ribarska Kucica, Bol (Brač), Kroatia

Ravintola Ribarska Kucica sijaitsee Bolissa, Bračin saarella Kroatiassa, lähellä kaupungin itäreunan luostaria. Itse asiassa kun kävelee rantabulevardia itään, katu näyttää päättyvän tähän ravintolaan, ja niin se tavallaan päättyykiin: ravintolan takana on pieni suojaisa poukamaranta, jolle tosin pääsee myös ylätietä, kulkemalla läpi hylätyn hotellialueen. Tien katkeaminen on niin hämäävää, että näimme yhden retipyöräilijän kantavan kulkupelinsä ravintolan läpi rannalle (ja havahtuvan viimeistään silloin siihen, että olisi sittenkin pitänyt valita jyrkkä ylämäki).


Ribarska Kucica on paitsi viehtättävä ruokaravintola, myös mitä oivallisin rantaterassi. Ravintola vuokraa myös rantatuoleja, mutta mikäli varjoa kaipaa, sellainen pitää tuoda itse mukana. Tämä tuntui olevan Bolissa pitkälti tapana muillakin rannoilla.Tuolien hinnat ovat saaritasoa (40 kunaa tuolilta), mutta eivät niin kalliita kuin Bolin - ja koko Kroatian - kuuluisimmalla rannalla Zlatni Ratissa (50 kunaa tuolilta). Rannikolla tuolien hinnat vaihtelivat 20 ja 30 kunan väliltä.


Rauhallisuudestaan, pienuudestaan ja lepposiuudestaan kuin myös Ribarska Kucican läheisyydestä johtuen tämä ranta nousi suosikiksemme Bolissa. Myös Ribarska Kucican henkilökunta on persoonallista ja huumorintajuista, mikä lisää paikan viihtyisyyttä.


Ravintola Konoba Dinko, Bol (Brač), Kroatia


Ravintola Konoba Dinko on viihtyisä ja rauhallinen ruokaravintola Bolissa, Bračin saarella Kroatiassa. 

Kroatian ravintolaelämässä parasta on tuore kala ja muut meren antimet, niin myös Konoba Dinkossa, missä maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni pietarinkalaa, joka osoittautui erittäin meheväksi valinnaksi. 

Toisella kerralla filee oli valmistettu kroatialaisen minimalistiseen tapaan (mausteena lähinnä suolaa), toisella kerralla se tarjoiltiin valkosipulin kera. Annokseen kuuluu suolaperunat, mikä käytännössä tarkoittaa pilkottuja keitettyjä perunoita suolan, persiljan ja oliiviöljyn kera. Useissa paikoissa kala tarjoillaan mangoldin seurassa.



Dinko sijaitsee Bolin satamasta hieman itään päin, poissa keskustan rantakadun hulinasta. Miljöö meren rannalla on viehättävä, mutta koska ravintola ei varsinaisesti ole rannalla, sitä ei piinaa lainkaan rantaravintoloiden tyypillinen vitsaus, ampiaiset. Muutoinkin saarella on ampiaisia huomattavasti vähemmän kuin mantereella.

Ravintola on kerrassaan viehättävä ja ehdottomasti käymisen väärti - mistä kertoo myös se, että illan tullen se on täynnä.