"Pan Amin lennolla Wieniin oli 117 psykoanalyytikkoa."
Otava 1976. Suom. Markku Lahtela. Alkuteos Fear of Flying, 1973. 319 s.
Luulin aiemmin, että Erica Jongin Lennä, uneksi on lähinnä eroottinen kesäkirja. Sitten Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Erica Jongin haastattelun, ja kiinnostuin kirjailijasta. Haastattelun perusteella esikoisromaanista syntyi myös varsin kohuisa vaikutelma - eikä vain erotiikan puolesta. Eroottinenkin Lennä, uneksi toki on. Päähenkilö Isadora Wing on kolmikymppinen, toisessa avioliitossaan elävä nainen. Isadorasta paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa hänen fantasioivan "napittomasta panosta" - kasvottomasta, henkilöimättömästä, äkillisestä seksiaktista. Erotiikka on siis vahva osa sekä romaania että Isadoran persoonaa, mutta kioskikirjallisuudesta Lennä, uneksi -romaanissa ei ole kyse.
Lennä, uneksi on vahvan feministinen romaani. Päähenkilö pohtii ja analysoi paljon naiseuden reunaehtoja, sitä lokeroa, joka naiselle on yhteiskunnassa ja suhteessa mieheen määritelty. Lokeroa ja roolia vastaan on helponnäköistä asettua - kuten Isadorakin on tehnyt ja tekee - mutta pahinta on se, että roolin voi alitajuisesti sisäistää, mistä seuraa naisia vaivaava syyllisyys.
Isadora käy syyllisyydestä keskustelun Adrianin kanssa. Isadora on naimisissa Bennettin (joka on myös hänen seitsemäs psykoanalyytikkonsa) kanssa, mutta pyskoanalyytikkojen maailmankongressissa Wienissä Isadora rakastuu silmittömästä Adrianiin.
Keskustelussa Adrian provosoi Isadoraa: "Ihan totta. Eikö sinun mielestäsi hauskuudella ole elämässä mitään virkaa? - - Sinä olet täpötäynnä velvoituksia ja velvollisuuksia ja sitä mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi. Mitä syytä hänellä olisi olla tekemättä? Oletko sinä jonkinlainen hirviö?"
Tähän Isadora vastaa: "Siltä minusta joskus tuntuu. - - Oi, minä olen kyllä puheissa sellainen kuin pitääkin ja minä luulen jopa uskovani niihin mutta salassa minä olen samanlainen kuin se nainen O:n tarinassa. Minä haluan alistua jonkun ison raakalaisen valtaan. 'Jokainen nainen jumaloi fasistia', kuten Sylvia Plath sanoo. Minä tunnen syyllisyyttä siitä että kirjoitan runoja kun minun pitäisi olla keittämässä. Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta. Sinun ei tarvitse lyödä naista jos voit saada hänet tuntemaan syyllisyyttä. Tämä on sukupuolten välisen sodan ensimmäinen periaate Isadora Wingin mukaan. Naiset ovat itse omat pahimmat vihollisensa. Ja syyllisyys on itsekidutuksen tärkein ase."
Ennen syyllisyyspohdintoihin pääsemistä Isadora analysoi avioliittoa instituutiona. Sanan 'avioliitto' suhteen tunnen lukijana osin etäisyyttä teokseen; kenties avioliitolla on amerikkalaisessa (kotirouva)kulttuurissa erilainen merkitys kuin Suomessa, kenties avioliiton asema yhteiskunnallisena rakenteena on muuttunut 1970-luvulta nykypäivään tultaessa. Niin tai näin, miesten ja naisten välisiä suhteita (avioliiton ja siihen liittyvien odotusten kautta) kuvatessaan Isadora on edelleenkin viiltävän osuva.
"Menisivätköhän useimmat naiset naimisiin jos he tietäisivät mitä se merkitsi? Ajattelen nuoria naisia seuraamassa miehiään minne tahansa heidän miehensä menevät seuratessaan työpaikkojaan. Ajattelen heitä heidän äkkiä huomatessaan olevansa ties kuinka kaukana ystävistään ja omaisistaan. Ajattelen heitä asumassa paikoissa joissa he eivät voi työskennellä, joissa he eivät osaa puhua maan kieltä. Ajattelen heitä tekemässä lapsia pelkkää yksinäisyyttään ja ikäsvystyneisyyttään ja tietämättä miksi. Ajattelen heidän miehiään alati kiusattuina ja uupuineina näiden yrittäessä pinnistellä kohti parempia tuloja ja parempaa asemaa. Ajattelen heitä näkemässä toisiaan aviolitton jälkeen vähemmän kuin ennen avioliittoa. Ajattelen heitä vajoamassa vuoteeseen liian väsyneinä jaksaakseen naida. Ajattelen heitä muuttumassa aviolitton ensimmäisenä vuonna toisilleen etäisemmiksi kuin he koskaan saattoivat kuvitella kahden ihmisen voivan muuttua silloin kun he vielä seurustelivat. Ja sitten ajattelen haaveilujen alun. Mies silmäilee bikinipukeisia nelitoistavuotiaita ikänymfettejä. Vaimo himoitsee TV-korjaajaa. Vauva sairastuu ja vaimo makaa lastenlääkärin kanssa. Mies nussii masokistista pikku sihteeriään joka lukee Cosmopolitania ja pitää itseään modernina ja tiedostavana."
Tätä pohdintaa seuraa olennainen kysymyksenasettelu: "Ei: milloin kaikki alkoi mennä pieleen? Vaan: milloin mikään ylipäänsä oli hyvin?"
Ja pohdinta jatkuu pysäyttävien kysymysten jälkeen: "Iloton kuva. Eivät kaikki avioliitot sellaisia ole. Otetaan esimerkiksi se avioliitto josta minä ihanteellisessa nuoruudessani haaveilin (kun ajattelin että Beatrice ja Sidney Webbillä ja Virginia ja Leonard Woolfilla oli täydelliset avioliitot). Mitä minä mistään tiesin? Minä halusin 'täydellistä molemminpuolisuutta', 'toveruutta', 'tasa-arvoisuutta'. Tiesinkö minä miten miehet istuvat nenä kiinni lehdessä sillä aikaa kun sinä korjaat pöydän? Miten he ovat olevinaan täysiä poropeukaloita kun pyydät heitä sekoittamaan pakasteappelsiinimehun? Kuinka he tuovat ystäviä kotiin ja odottavat sinun tarjoilevan näille ja kuitenkin tuntevat olevansa oikeutettuja mököttämään ja häipymään toiseen huoneeseen jos sinä tuot ystäviä kotiin? Kuka ihanteellinen nuori tyttö olisi tällaista voinut kuvitella istuessaan lukemassa Shawta ja Virginia Woolfia ja Webbejä?"
Liittyykö siis naiseuteen aina sopeutuminen, mukautuminen? Anja Kauranenkin on kirjoittanut päähenkilönsä suulla samasta ilmiöstä jossakin romaanissaan, kenties Pelon maantieteessä; kuinka tytön pukeutumistyyli ja kiinnostuksenkohteet vaihtelevat poikaystävien mukaan.
Jongin päähenkilö tekee kuitenkin elämässään irtioton, jota hän romaanin loppupuolella pohtii muistiinpanojensa valossa: "Miksi olin niin lujasti takertunut kurjuuteeni? Miksi uskoin ettei minulla muutakaan ollut? Kun luin muistikirjaani, se alkoi vähitellen temmata minut mukaansa kuin romaani. Rupesin melkein unohtamaan että minä olin kirjoittanut sen. Ja sitten minulle alkoi valjeta jotain merkillisen uutta. Minä lakkasin syyttämästä itseäni; niin yksinkertaista se oli. Kenties se että lopulta karkasin ei johtunut minun ilkeydestäni tai uskottomuudesta jota minun olisi pyydeltävä anteeksi. Kenties se oli eräänlaista uskollisuutta minua itseäni kohtaan. Repäisevä mutta välttämätön keino muuttaa elämääni. Ei ihmisen tarvinnut pyydellä anteeksi sitä että halusi omistaa oman sielunsa. Sinun sielusi kuuluu sinulle - tuli mitä tuli. Muuta sinulla ei loppujen lopuksi ollutkaan."
Toinen romaanin suurista teemoista on itseilmaisu ja kirjoittaminen, sillä Isadora Wing kirjoittaa - ja hän on julkaissut yhden runokokoelman. Romaani kuvaa hienosti myös ihmisen matkaa kohti rehellisyyttä, myös kirjoittamisessa: "Vähitellen aloin tajuta ettei mikään niistä aiheista, joista kirjoitin runoja, liikuttanut syvimpiä tunteitani; että oli olemassa suuri kuilu sen välillä mistä välitin ja sen mistä kirjoitin. Miksi? Mitä minä oikein pelkäsin? Itseäni ennen kaikkea, siltä näytti." Pelon voittamisesta Lennä, uneksi -romaanissa pitkälti onkin kyse.
Ennen Bennettiä Isadora on ollut naimisissa Brianin kanssa. Aviolitto päättyi Brianin psykoosiin. Äärimmäisen psykoosiesimerkin kautta tarkastellaan sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat maailman ja tulkitsevat sitä:
"Minulle alkoi äkkiä kajastaa että siitä painajaisesta jonka olimme kestäneet oli olemassa kaksi eri versiota - hänen versionsa ja minun - ja etteivät nämä olleet lainkaan yhtäpitävät. Brianilta ei ainoastaan puuttunut empatia minun onnettomuuttani kohtaan; hän ei ollut siitä edes tietoinen. Hän ei edes muistanut niitä tapahtumia jotka olivat vieneet hänet sairaalaan. Kuinka monta muuta versiota meidän todellisuudestamme oli? Minun versioni, Brianin, Brianin vanhempien, minun vanhempieni, lääkärien, hoitajattarien, sosiaalityöntekijöitten... Versioita oli lukematon määrä, lukematon määrä todellisuuksia. Brian ja minä olimme yhdessä läpäisseet painajaisen ja nyt osoittautuikin ettemme olleet läpäisseet yhdessä mitään. Me olimme menneet kokemukseen samasta ovesta mutta sitten kulkeutuneet eri tunneleihin, hoiperrelleet yksin läpi eri pimeyksien ja nousseet viimein esiin maapallon vastakkaisilta puolilta."
Lennä, uneksi on siis myös kertomus itsensä etsimisestä. Päähenkilö Isadora etsii ja on etsinyt itseään paitsi itsestään kirjoittamisen ja psykoanalyysin avulla, myös miehistä. Tällaisena etsinnän välikappaleena näyttäytyy myös rakkausseikkailu Adrian. Mutta onko mitään pysyvää löydettävissä? Tätä kysymystä sivuaa Adrianin kanssa käyty keskustelu, joka koskee erilaisia kommunikointityylejä:
"Bennettilläkin tulee pitkiä vaikenemisia. Mieluummin melkein soisin että hän puhuisi ristiriitaisesti. Mutta hän on liian täydellinen. Hän ei antaudu väittämään mitään ellei ole varma että väite on lopullinen. Ei sitä sillä tavalla voi elää - yrittämällä koko ajan olla lopullinen - kuolema on lopullinen."
Kuolema on lopullinen. Sitä ennen koettavana on kuitenkin häilyvä elämä. Yksi Lennä, uneksi -romaanin konteksteista on juutalaisuus. Psykoanalyysin isä Freud oli juutalainen, ja hän pakeni Wienistä. Nyt psykoanalyytikkojen kongressi on Wienissä. Myös Isadora on juutalainen. Hän on amerikkalainen, mutta hän on asunut miehensä Bennettin sotilaskomennuksen vuoksi Saksassa. Niinpä Isadora pohtii myös paljon holokaustia ja muistamista. Erään tällaisen keskustelun muistamisesta hän käy saksalaisen lehtimiehen kanssa, joka kommentoi historiaa näin:
"Saksalaiset rakastivat Hitleriä - -. Jos heidän pitäisi olla rehellisiä, sinä et tykkäisi siitä, mitä kuulisit. Mutta he eivät ole rehellisiä. He eivät ole olleet rehellisiä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. He eivät ole koskaan itkeneet sodanuhrejaan eivätkä he ole koskaan itkeneet Hitleriä. He ovat lakaisseet maton alle tuon kaiken. Jopa hekään eivät tiedä todellisia tunteitaan. Jos he olisivat rehellisiä, sinä vihaisit sitä enemmän kuin nyt heidän teeskentelyään. - - useimmat ihmiset eivät ole sankareita eivätkä useimmat ihmiset ole rehellisiä."
Rehellisyyttä ja löytämistä kohden päähenkilö Isadora kuitenkin tekee matkaa tämän romaanin ajan. Ja kuten sanottua, matka on eroottinen. Erotiikkaa ja sukupuolten välistä asetelmaa tarkastellaan suorasanaisesti ja osin myös kärkevän huumorin kautta, mikä on yksi romaanin vahvuuksista:
"Äärimmäisen seksistinen nolaus: kyrpä joka pinnaa työstään. Sukupuolten välisen sodan äärimmäinen ase: hervoton kyrpä. Vihollisen leiriytymispaikan sotalippu: kyrpä puolitangossa. Apokalypsin symboli: ydinkärkikyrpä joka tuhoaa itse itsensä. Siinä se oli se pohjimmainen epäoikeudenmukaisuus jota ei koskaan voitaisi korjata: ei siinä että miehellä oli siittimeksi kutsuttu ihmeellinen lisäviehätys vaan siinä että naisella oli ihmeellinen jokasään vittu. Sitä eivät pystyneet häiritsemään myrsky eikä räntä eikä yön pimeys. Se oli aina kunnossa, aina valmiina. Varsin kauhistuttavaa kun sitä oikein ajattelee. Ei ihme että miehet vihasivat naisia. Ei ihme että he sepittivät myytin naisen vajavaisuudesta."
Markku Lahtelan suomennos on kokonaisuudessaan luontevaa ja nautittavaa luettavaa, mikä ei ole ihme, sillä Lahtela on myös tarkkanäköinen kirjailija. Hänen postmoderni romaaninsa Sirkus (1978) on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin virkistävä tapaus. Ainoastaan yhdyssanojen kirjoitusasu Lennä, uneksi -romaanin suomennoksessa on ärsyttävää: erisnimi-yleisnimi-tyyppisistä yhdyssanoista kuin myös sanaliittoyhdyssanoista puuttuu useimmiten yhdysviiva.
* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti