Rachel Kushner: Mars Room

Tammi 2025. Suom. Arto Schroderus. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ronja Keiramo. 11 h 46 min.

Mars Roomin tarina vie mukanaan. Kerronta suodattuu päähenkilö Romy Hallin näkökulmasta. Romy on vankikuljetuslinja-autossa matkalla kohti vankilaa. Romaanin nykyhetki on naisvankilassa. Nykyhetkestä käsin avautuu näkökulmia Romyn nuoruuteen ja aikuisuuteen sekä siihen, miksi hän on vankilaan joutunut. Kerrontaan tulee mukaan myös muita näkökulmahenkilöitä: vankilan opettaja, toinen naisvanki, mies, jonka kuoleman vuoksi Romy on vankilassa.

Kerronta on melko lakonista tai tunteetonta: vaikka asiat, joista kerrotaan, ovat järkyttäviäkin, niistä kerrotaan ikään kuin etäisyyden päästä. 

Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Atena 2025. Lukija Alina Tomnikov. Äänikirjana Storytelin kautta, 5 h 45 min.

Noora Vallinkosken romaani Miten meistä tuli ihmisiä jatkaa kirjailijalle tyypillisellä tematiikalla: romaanissa kuvataan köyhyyttä ja vähäosaisuutta, eletaan yhteiskunnan marginaalissa. Romaanin kannalta keskeinen tapahtumapaikka on "Mörskä", ränsistynyt talo Vantaalla Ikean takana. Mörskässä asuu Monni, ja Mörskä toimii myös Monnin perheeseen ja sukuun kuuluvien tukikohtana maailmassa. Kummipoika elää elämäänsä näennäisesti Mörskässä ja enemmän netin pelimaailmassa, ja myös luokkanousua koettanut tai siinä räpiköivä siskontytär palaa Mörskään maailman kohdellessa kaltoin.

Olen lukenut Vallinkosken aiemmat romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Esikoinen, ensin mainittu Perno Mega City teki vaikutuksen suoruudellaan ja groteskiudellaan, Koneen pelko puolestaan tuntui analyyttisemmaltaja esseistisemmältä, mutta molemmat tarkastelevat henkilöitä ja maailmaa ymmärtävän katseen läpi. Miten meistä tuli ihmisiä jäi minulle jotenkin etäisemmäksi - enkä oikein osaa analysoida, miksi. Olisiko romaani pitänyt lukea kuuntelemisen sijaan? Tuntuiko henkilösuhteista rakentuva kuvio (Monnin menneisyys) jotenkin epäuskottavalta? En tiedä, oliko vika minussa vastaanottajana, teoksessa itsessään vai meissä molemmissa, mutta Miten meistä tuli ihmisiä ei jättänyt minuun jälkeä samalla tavoin kuin Vallinkosken edeltävät romaanit.

Kotimaisessa kirjallisuudessa köyhyyttä ja vähäosaisuutta kuvaavat minusta kiinnostavasti Noora Vallinkoski ja Hanna-Riikka Kuisma (esimerkiksi Kerrostalo ja Korvaushoito), joten vaikka tässä nurisenkin nuivasti Miten meistä tulu ihmisistä, jään silti odottamaan Vallinkosken seuraavaa avausta. Kirjailijalla on sanottavaa, ja hän käyttää ajassamme tärkeitä puheenvuoroja. 

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Chris van Tulleken: Ultraprosessoitua - Miksi syömme ruokaa, joka ei ole ruokaa, ja miten se meihin vaikuttaa?

Gummerus 2025. Alkuteos Ultra-Processed People. Suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjana Storytelin kautta, 12 h 48 min. Lukija Raiko Häyrinen.

Chris van Tulleken toimii Lontoossa infektiotautilääkärinä ja University College Londonin apulaisprofessorina ja on väitellyt molekyylivirologian alalta. Hänen ruokateollisuutta ja ruokailusuosituksia kritisoiva tietokirjansa Ultraprosessoitua on julkaistu alun perin vuonna 2023 ja ollut siitä saakka median ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. 

Ultraprosessoitua on vetävästi ja popularisoidusti kirjoitettu kirja, jonka keskeisenä väitteenä on se, että maailman ruokateollisuus tuottaa lähinnä ultraprosessoitua ruokaa, koska sen tuottaminen on halpaa ja siitä saa parhaat voitot. Ruokateollisuuden säätely on varsin aukkoista, eikä ruokateollisuus kykene riittävään itsesäätelyyn, koska yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa. Ultraprosessoidun ruoan vaikutusta ihmisiin ei vielä riittävästi tunneta - kun raaka-aineet pilkotaan molekyylitasolle ja näistä ainesosista sekoitetaan ruoankaltaista teollista massaa, kehon mekanismit eivät enää tunnista lopputulosta ravinnoksi ja eikä enää tuota esimerkiksi kylläisyyden tunnetta. Esimerkiksi keinotekoisten makeutusaineiden kanssa käy kirjan mukaan juuri näin: keholle annetaan signaali, että nyt sisään laitetaan makeaa eli energiaa, mutta kun keinotekoisissa makeutusaineissa ei olekaan energiaa kuten sokerissa, keho ei ymmärrä, mitä tapahtuu. Kirja väittää myös, että useista ultraprosessoiduista "ruoista" pyritään tekemään addiktoivia (mitä enemmän syödään, sitä enemmän myydään ja saadaan voittoa), ja rakentaa tätä kautta yhteyttä globaalisti kasvaneen ylipainoisuuden ja globaalin ruokateollisuuden tuottaman uktraprosessoidun "ruoan" välille.  

Van Tulleken asemoituu kirjoittajana yksinäiseksi soturiksi (jonka taustalla tosin on yliopistotason tutkimusta ja muitakin tutkijoita) suurtaa ja pahaa globaalia rahanahnetta ruokateollisuutta vastaan. Van Tullekenin teoria ei vaikuta olevan aivan valmis tai täysin vedenpitävä, mutta se saa ajattelemaan. Mitä minä suuhuni laitan ja miksi? Entä jos sijoittaisin siihen, että söisin "aitoa" ruokaa? Van Tulleken argumentoi, että ultraprosessoidun ruoan addiktoivuus yhdistettynä siihen, että keho ei tunnista erilaisten mössöjen ainesosia ravinnoksi eikä reagoi niihin kylläisyyssignaalein, saa ihmisiä syömään liikaa, ahmimaan ja lihomaan. Oikeallakin ruoalla on mahdollista lihoa, mutta van Tulleken haastaa "perinteisten" ravintoterapeuttien ajattelun siitä, että ravinnon terveellisyyden kannalta tulisi keskittyä eri ravintoaineiden (kuten rasvojen, hiilihydraattien ja proteiinin) määriin ja väittää, että enemmän merkitystä on sillä, syökö ihminen lähinnä ultraprosessoitua "ruokaa" vai "aitoja" raaka-aineita ja prosessoitua (esimerkiksi tölkkipavut; kaikki ruoan käsitteleminen pilkkomisesta ja lämmittämisestä alkaen määritellään prosessoimiseksi) ruokaa.

Van Tullekenkin toteaa, että myös ultraprosessoituja ruokia on erilaisia, mutta ultraprosessointiin ilmiönä teos suhtautuu hyvin kriittisesti tai negatiivisesti. Nyrkkisääntönä ultraprosessoitujen elintarvikkeiden tunnistamisesta todetaan, että jos ainesosaluettelossa on jotain, mitä kotikeittiössä ei käytetä, kyse on ultraprosessoinnista. Teoksessa myös listataan esimerkkejä ainesosista ja avataan, mitä ne oikeasti ovat ja missä kaikkialla niitä käytetään. Näihin konkreettisiin esimerkkeihin tekisi mieli palata kirjallisesti, mutta harmillisesti Storytelissä teoksesta on tarjolla vain äänikirjaversio, ei e-kirjaa. Kiinnostuneille tiedoksi, että näitä asioita listataan ainakin teoksen luvussa 24.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

Jen Beagin: Viileä vaalea

Otava 2023. Alkuteos Big Swiss. Suom. Maria Lyytinen. Storytelin äänikirja, 14 h 34 min.

Lukukokemukseni ytimessä Jen Beaginin romaanista Viileä vaalea oli tunne siitä, että tämä on amerikkalainen tarina. Romaanin päähenkilö on Greta, varhaiskeski-ikäinen nainen, joka vaikuttaa elämän ajelehtijalta. Hän on muuttanut uuteen kaupunkiin, ystävänsä Samanthan taloon, ja aloittaa uudessa työssä Om-nimisen terapeutin terapiaistuntojen litteroijana. 

Terapiaistuntojen litteroiminen avaa Gretalle aivan uuden näkökulman kaupunkilaisiin - vaikka hän saa tietää terapiassa käyvästä vain nimikirjaimet, äänistä tulle hänelle tuttuja ja hän tunnistaa terapia-asiakkaita kaupungilla. 

Greta ihastuu terapia-asiakkaista naiseen, jota hän kutsuu Big Swissiksi. He tapaavat koirapuistossa ja aloittavat suhteen. Suhteen dynamiikka on outo ja rakentuu valheen varaan: Greta tietää terapiaistuntojen litterointien kautta Big Swissistä enemmän kuin mitä tämä kertoo Gretalle itsestään, ja Gretan on myös kehitettävä itsestään valeidentiteetti nimeä myöten Big Swissille, jottei jäisi kiinni siitä, että on terapiaistuntojen litteroija.

Romaanin kerronta koostuu toisaalta terapiaistunnoista (eli kuulostaa näytelmädialogilta: sanotaan, kuka puhuu, ja sen jälkeen repliikki; välissä saattaa olla litteroija-Gretan kommentteja), toisaalta tavanomaisesta kerronnasta. Juonessa on absurdin oloisia sisältöjä. Esimerkiksi Gretan ja Sabinan elämä Sabinan 1700-lukuisessa talossa on varsin boheemia: Sabina myy pilveä, keittiössä on mehiläispesä, jossain vaiheessa pihaan hankitaan miniaaseja. 

Romaanissa on joitakin oivalluksia nykykulttuurista ja -yhteiskunnasta, esimerkiksi terapiakulttuurista ja traumapuheesta. Gretan ja Sabinan boheemi elämä tuo mukaan humoristisia käänteitä. Amerikkalaisuuden kokemusta romaaniin mielestäni rakentaa se, että jostakin syystä olen viime aikoina alkanut kiinnittää tarinoissa huomiota siihen, jos ne kuvaavat elämää valtiossa, joka ei ole hyvinvointivaltio. Viileä vaalea on ehdottomasti tällainen romaani. 

Greta on omillaan tai ystäviensä ja satunnaisesti muiden ihmisten varassa. Raha on ansaittava elantonsa eteen itse. Kun Gretan koira tarvitsee lääkäriä, eläinlääkärin voi tilata kotiin, mutta lasku on suuri. Greta ei itse tajua sitä: kun hänen ystävänsä eläinlääkärin lähtiessä sujauttaa tälle shekin, Greta luulee kyseessä olevan puhelinnumeron antamisen ja treffien sopimisen. Jos ihminen joutuu sairaalaan, se maksaa. Sabinan ja Gretan talo on tavallaan vahna ja hieno, mutta sen tarkempi kuvaus välittää kuvan lähes asuinkelvottomasta rötisköstä: keskuslämmitystä tai eristystä ei ole, joten talvella ollaan kaminan ja hiustenkuivaajan varassa. Verhoissa talvehtii luteita. Keittiön mehiläispesän valtaavat toukat. Valtavassa maassa voi kyllä muuttaa sen äärestä toiseen ihan milloin huvittaa eikä sitä kukaan vahtaa, mutta kukaan tai mikään taho ei myöskään auta. Gretakin tuntuu saapuneen uuteen kaupunkiin suunnilleen reppu selässä ja siinäpä se. 

Viileä vaalea on ristiriitainen ja kiinnostavakin romaani, mutta erityistä klassikkoainesta en romaanissa aisti.

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

 

Otava 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 3 min.

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen romaani Hullut ihanat linnut jatkaa perheen tarinaa suunnilleen siitä, mihin hänen esikoisromaaninsa Punainen planeetta jäi. Isä on kuollut, ja lasten elämä jatkuu äidin kanssa. Äiti on traumatisoitunut miehensä kuolemasta ja terveyskin alkaa pettää. Lastensuojelun "hanhiemo" kollegoineen alkaa käydä perheen luona, ja lopulta perhe kokonaisuudessaan muuttaa ensin jonkinlaisen lastensuojelulaitoksen pihapiiriin asumaan ja sittemmin äiti muuttaa hoitolaitokseen ja lapset sijaisperheeseen. 

Romaani käsittelee hyvin rankkoja aiheita, mutta kerronnan näkökulma on pienen pojan - ja kun kokemusta muunlaisesta elämästä ei ole, se, mitä ympärillä tapahtuu, näyttäytyy ikään kuin normaalina. Kerronnassa on myös etäisyyttä ja huumoria, mikä näkyy esimerkiksi perheenjäsenten nimeämisessä. Sisaruksia ei kutsuta nimeltä, vaan heitä kutsutaan esimerkiksi "budjetinlaskijasiskoksi" ja "tilintarkastajasiskoksi", missä näkyy myös se, kuinka paljon vastuuta lapset joutuvat ottamaan arjesta asuessaan todellisuudesta enemmän ja enemmän irtautuvan äitinsä kanssa.

Romaanin toisena aikatasona on pojan nuori aikuisuus ja ajankohta, kun hänen tyttöystävänsä synnyttää sairaalassa. Elämä jatkuu. Tarinasta jää haikea olo.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Otava 2020. Alkuteos The Nickel Boys. Suom. Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 6 h 49 min.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat käsittelee rotusortoa, rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta Amerikassa. Keskeisenä tapahtumapaikkana, joka oikeastaan määrittelee koko päähenkilö Elwoodin elämää, on Nickelin koulukoti, jonne Elwood joutuu ilman syytä. 

Elämä ja arki koulukodissa on siististä ulkokuoresta huolimatta täyttä helvettiä. Koulukodin työntekijät toimivat mielivaltaisesti ja ovat valmiita käyttämään äärimmäistä väkivaltaa. Koulukotikuvauksen osalta romaani tuo mieleen holokaustikirjallisuuden. Romaani on vaikuttava ja silmiäavaava katsaus Yhdysvaltain lähihistorian pimeisiin kohtiin. Romaanin taustana toimivat tositapahtumat.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja.

 

"Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki raapii silmäkulman auki."

WSOY 2022. 238 s. Nextoryn e-kirja.

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut on omistettu "Väsyneille". Romaani tuntuukin olevan työuupumusta auki kirjoittava kirja. Pimeiden kuiden päähenkilö on Elna Suorajärvi, yli kuusikymmenvuotias opettajatar 1940-luvun loppupuolen Suomessa. Elnan työura on erään elämänvalinnan jälkeen muuttunut katkonaiseksi, terveys reistailee, eikä hän enää saisi virkaa tai edes kunnollista pätkätyötä. Romaanin alussa hänet on palkattu seuraavaksi lukuvuodeksi Niemenkylän kouluun, tiettömien taipaleiden taakse. Koulua pidetään homeisessa parakkirakennuksessa (niin, miten tämä kuulostaakin paikoin hyvin suorasanaisesti nyky-Suomelle), jonka päädyssä on opettajattaren asuttavaksi tarkoitettu huone. Koulussa käydään vuorokoulua ja Elna on koulun ainoa opettaja. Saapuessaan koululle Elna ajattelee "- - tiedän, että tämän kesän jälkeen terveyteni tulee olemaan huono. Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aikaa ottaa ne vastaan. - - Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki".

Elnan kuvataan tekevän pitkiä työpäiviä, illat kuluvat seuraavaa opetuspäivää suunnitellessa, oppilaiden tekstejä lukiessa ja yhteydenpitokirjeitä kirjoittaessa niin oppilaiden koteihin kuin kunnan virkamiehillekin. Opettajan työn haastavuuden voisikin mielestäni nimetä romaanin aiheeksi ja siihen liittyviä osuvia sitaatteja romaanista löytyy monin paikoin.

Kun Elna ajattelee aikansa opetusmetodien trendejä, hän kokeneena opettajana pohtii, että "Oikeasti jokainen opettaja tietää, että samaan pihaan voi ajaa montaa eri reittiä". Lapset ja koko suomalainen yhteiskunta on 1940-luvun lopulla vasta sotienjälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa ja sotatraumat nousevat lapsissakin ajoittain pintaan. Elnakin joutuu työssään kohtaamaan yllättäviä tilanteista, ja niissä hän ajattelee "Ei aikuinen osaa elämää paremmin kuin lapsi. Pienten silmien edessä meidän on vain pakko ravistaa pelko pois yltämme ja saada itsemme toimimaan kuin tietäisimme, mitä teemme". Radikaalein opettajuuden kritiikki Elnan ajatuksissa kohdistuu näkemykseen opettajan työstä kutsumus- tai jopa hoiva-ammattina: "Ei opettajan tarvitse pitää lapsista, niin kuin myyjän ei tarvitse pitää kauppahuoneensa asiakkaista. Ei kukaan vaadi tukkimiestä rakastamaan petäjien runkoja, mutta opettajan pitäisi vapaa-ajallaan kaivata jokaista lasta yhdessä ja erikseen." 

Kouluvuoden päätyttyä Elna on jälleen muutoksen edessä, ja hän ajattelee oppilaiden ja opettajan merkitystä toisilleen - jopa vähän kyynisesti: "[Oppilas] voi väittää kaipaavansa minua, mutta se ei ole totta. Hän kaipaa sitä hetkeä, jolloin ymmärsi jotakin maailmasta tai itsestään, mutta se ei ole minun ansiotani. Satuin vain olemaan silloin paikalla. Opettajan tehtävä on aina lähteä eteenpäin ja irrottaa vanhoista, vaikka ei edes kouluaan vaihtaisi. Hänen osansa on unohdus - -. Näiden lasten mielistä olen pian kadonnut kuin uuden tielinjan vieressä umpeutuva vanha polku tai uuden koulun vieressä hajoava vanha kivijalka."

Opettajuus tuntuu Elnasta jopa kulissilta tai naamiolta, joka on ehkäpä peittänyt häneltä itseltäänkin sen, kuka ja millainen ihminen hän oikein on: "Opettajuus on kummallinen kulissi minun ja maailman välillä. Kuultuaan ammattini tuntemattomatkin tarkkailevat toimiani opettajuuden kautta. Yhtä lailla koetan itsekin toimia sen mukaan, millainen opettajan on oltava. Ihmiset näkevät minusta vain osan, ja parhaani mukaan koetan itse olla näyttämättä heille sen enempää. Samalla alan itsekin uskoa siihen, mitä esitän. Uskon todeksi huomiot, joita opettajan roolissa maailmasta teen ja väitteet, joita siitä esitän."

Uupumuksen teeman etäännyttäminen yli puolen vuosisadan taakse luo romaaniin kuitenkin kerronnan, joka tuntuu ihanan viipyilevältä: Elna keskittyy paljolti seuraamaan vuodenkiertoa, ja talvi kylmyydessään on hänen lempivuodenaikansa. Ennen kuin Elna on tullut Niemenkylän kouluun töihin, hänen henkilökohtaisessa elämässään on tapahtunut muutoksia - osa jo vuosikymmeniä sitten, osa kärjistyneinä äärimmilleen vasta työpaikkaa edeltävänä kesänä. Nämä asiat nousevat mieleen syrjäisessä koulussa, jossa kuitenkin on aikaa ajatella asioita, sillä koulupäivien oppilaskohtaamisten lisäksi Elnalla ei oikeastaan ole sosiaalista elämää.

Elna kohtaa muutokset ja muuttumisen itsessään, niin ulkonäössään, vanhenemisessaan kuin henkisessä kasvussaan: "Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi."

Kun lukijalle raotetaan Elnan henkilökohtaisessa elämässään kokemia tragedioita, surun kuvaus on vaikuttavaa: "Minussa on aina sinun kokoisesi kivi, viileä ja kookas. Sellaisista murikoista meidät kaikki on rakennettu. Yhtä lailla kuin annoin sinut jo kerran pois, luovun nyt toisen kerran, ja annan oikean äitisi kantaa sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää. En vastaa hänen kirjeisiinsä, en käy sinua katsomassa. Minä olen kanssasi sujut, enkä aio ajatella sinua enää tämän enempää. Lasken sinut tämän järven aalloille kuin Jookebed ppikansa Mooseksen ja annan veden kuljettaa sinut pois."

Henkilökohtaisen surun äärellä Elna osaa vetää rajat itsensä ja muiden tunteiden välille, eikä suostu ottamaan kannettavakseen toiselta ihmiseltä "sitä surua, jonka hän tahtoi minulle siirtää". Samanlaista vapautumista - jopa todella rajoja rikkovilla keinolla - on havaittavissa, kun Elna jättää lukuvuoden jälkeen Niemenkylän koulun ja sen oppilaat taakseen. Maisemistakin hän miettii: "- - en jaksa kiinnittää niihin [maisemiin] huomiotani. En näillä maisemilla mitään tee, sillä en kuitenkaan koskaan palaa tänne takaisin. En tämän järvenselän muistamisella mitään saavuta, enkä tuon saaren tietämisellä."

Pimeät kuut on romaani, joka kertoo siitä, kuinka yhteiskunta voi olla vaativa yksilöä kohtaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja miten romaanin päähenkilö uupumustaan ja oman itsensä ja työnsä sekä identiteettinsä rajaamista käsittelee. Omistuskirjoitus "Väsyneille" on siis myös oiva lukusuositus - Pimeät kuut on lohdullista luettavaa väsyneille, hyvää peilauspintaa antavaa.

Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Elvi Sinervo: Palavankylän seppä

 

"Eräänä kevättalven yönä 1919 Hermanni Rintaluoma lähti vuoteestaan vaimonsa vierestä, jätti tuvan jonka ilma oli raskas monijäsenisen nukkuvan perheen hengityksestä, ja seisoi hetken syntymämökkinsä porraskivellä tähtiä katsellen."

Tammi, 1965 (ilmestyi ensi kerran v. 1939). 267 s.

Elvi Sinervon romaani Palavankylän seppä kertoo suomalaisen työväestön elämästä sisällissodan jälkeen. Seppä Hermanni Rintaluoma, romaanin päähenkilö, on sekaantunut sisällissodan tapahtumiin Sörnäisissä asuessaan ja sodan päätyttyä päättää perheineen muuttaa takaisin kotiseuduilleen, maalaiskylään joen varrelle. Hermannin vaimo Eriika on paremmasta yhteiskuntaluokasta eikä ole tottunut perheen työväenluokkaiseen elämään - eikä myöskään haluaisi muuttaa maalle miehensä synnyinmökkiin, jossa vielä asuu tämän elossa oleva äiti.

Perhe kuitenkin muuttaa kylään, ja Hermanni alkaa haaveilla oman sepänpajan perustamisesta - kyse ei niinkään ole yrittäjyydestä, sillä siihen Hermannilla ei ole varaa, vaan pajaosuuskunnan perustamisesta. Romaanissa seuratan perheen elämää kylässä ja pajan syntyä sekä kehitystä. Romaani kuvaa työläisperheen arkea ja oloja realistisesti: on köyhyyttä, pulaa, isäntien nöyryyttävää asennetta, sairautta, vaikeuksia. Hermannin palava halu perustaa paja ja toimia itsellisenä seppänä tuovat romaaniin toivoa paremmasta. Realistiseen, tai lähes naturalistiseen tapaan yksilö on kuitenkin heikko yhteiskunnallisten voimien ja yhteiskuntaluokkien puristuksessa. 

Romaanin loppupuolella Hermanni käy sisäistä monologia, jonkinlaista modernistisen, hajonneen minän välitilinpäätöstä mielessään:

"Kuinka monta minää hän vetikään perässään. Viime vuosisadan viimeisellä kymmenellä hän oli ollut levysepänoppilas, joka luki vieraita kieliä ja halusi tietää kaiken - -. Sitten hän oli ollut nuori perheenisä ja sosialisti, joka vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä odotti vallankumousta. Siitä ei tullut mitään. Hän oli ollut pettynyt kaikkeen, tyytymätön avioliittoon ja kasvavaan perheeseen, työväen liikkeeseen. Oli juonutkin - - . Juuri tuosta juopottelukaudesta hän oli paennut uskonnon etsintään. Sitten oli tullut maailmansota, uusi vallankumouksellinen kausi, kansalaissota... Monessa valinkauhassa hän oli itseään sulatellut, aina oli syntynyt jotain puolivalmista. Puolijuoppo, puoliuskovainen, puolipunakaartilainen."

Pohdinta jatkuu:

"Silloin nuorena, niin epämääräisiä kuin hänen kuvitelmansa olivat olleetkin, hän oli aina kuitenkin uskonut, että kerran olisi valmis, että kerran tuntisi itsensä kypsäksi, viisaaksi, jotain saavuttaneeksi. Vielä silloin, kun hän käsitti ettei hänestä, levysepästä ja kasvavan perheen isästä, voisi tulla mitään sellaista, mitä poika ehkä olisi toivonut epätoivoisen itseopiskelun aikana, vielä silloinkin hän uskoi kerran pääsevänsä rauhalliseen tilaan, hedelmänkorjuuajan tuntoon."

Romaanin lopussa tapahtumia ei enää kerrota Hermannin vaan hänen vaimonsa Eriikan ja lastensa näköulmien kautta.

Palavankylän sepän tapahtumat sijoittuvat Suomeen, menneisyyteen noin sadan vuoden päähän. Romaania lukiessa oivaltaa jotakin siitä kehityksestä, jonka olemme maana ja kansana vuosisadassa kulkeneet. Paitsi että olemme siirtyneet luokkayhteiskunnasta hyvinvointiyhteiskuntaan (ja olemme nyt matkalla mihin?), myös henkinen ilmapiiri on muuttunut valtavasti. Palavankylän sepän lukeminen tekee näkyväksi sitä, mitä ehkä voisi kutsua myös suomalaisuuden taakaksi, jotakin ylisukupolvista suorittamista, yksin pärjäämisen eetosta ja sitä, kuinka niukasti ja rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Palavankylän sepässä ei juuri kiroilla tai haistatella, mutta kommunikaatio on todella tylyä tai monin paikoin lähes olematonta, tuhahtelua tai katseita.

Palavankylän seppä on hidastempoista luettavaa, sen maailma tuntuu olevan hyvin kaukana nykytodellisuudesta, mutta romaanin kuvaamasta menneestä ajasta kurottaa joitakin selvästi havaittavia säikeitä nykyaikaan ja nimenomaan sellaisia, jotka selittävät jotakin suomalaisuudesta. Toisaalta romaanin käsittelemät teemat - eteenpäin pyrkiminen, onnellisuuden tavoitteleminen, perhe-elämä - ovat ajasta toiseen toistuvia, niiden muoto vain saattaa muuttua.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

"Aamulla oli satanut ensilumi enkä millään saanut yhtä Corollan kesärengasta irti."

Otava 2021. Nextoryn e-kirja. 

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen esikoisromaani Punainen planeetta on vaikuttava ja järkyttävä romaani mielenterveys-, päihde- ja perhesuhdeongelmista. Romaanissa on minäkertoja Joonatan, mutta päähenkilö on Joonatanin isä, Mikko J. Tola. Romaanin alkua ja loppua kehystää Joonatanin vierailu isoäitinsä luona: isoäiti on jo vanha ja sairas, mutta Joonatan haluaisi tältä vastauksen siihen, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli. Kehyksen sisällä romaani noudattelee kronologiaa, joka alkaa isän lapsuudesta, jossa keskitytään isoisän ja isoäidin suhteeseen ja perheeseen, sen jälkeen isän nuoruuteen ja sitten isän avioliittoon, lasten syntymään ja lapsuuteen eri puolilla Suomen syrjäseutuja.

Isoäidin ja isoisän perhe on upporikas, dynamiikaltaan vinksahtanut kokonaisuus. Isoisä on aivokirurgi, joka sairastuu polioon ja halvaantuu, mutta terrorisoi silti perhettään pyörätuolista ja sairaalasta käsin, jopa erottuaan vaimostaan ja mentyään uudelleen naimisiin hoitajansa kanssa. Isoisä on vahva persoona, joka kokovartalohalvauksestaan ja happipulloistaan huolimatta työnarkomaanina kykenee jatkuviin urotekoihin, kuten rupeamaan Suomen ensimmäiseksi televisioarvostelijaksi. Koko perhe kittaa jatkuvasti viinaa, mutta se on naamioitu porvariston hillityksi charmiksi eikä kyse ole siis kenenkään alkoholismista. Isoäiti menee myös uudelleen naimisiin, asianajajansa kanssa. Rahaa ja asuntoja on, mutta perheen Mikko-lapsi aiheuttaa ongelmia, sillä hän tulee hulluksi: hänen tilansa diagnosoidaan skitsofreniaksi. 

Mikon sairastumisen vaikutusta perheeseen tarkastellaan sekä Mikon että tämän äidin näkökulmasta, ja äitisuhde näyttäytyy Mikon elämän keskipisteenä, hänen näkökulmastaan katsottuna keskeisimpänä traumana, syynä kaikkeen pahaan. Mikko kokee, että hänen äitinsä on kylmä ja ahne ihminen, joka ei ymmärrä eikä rakasta häntä. Vaikka äidin käytös osin tältä vaikuttaakin, kauhealta vaikuttaa myös äidin kohtalo suhteessa sairastuneeseen poikaansa: Mikko piinaa äitiään jatkuvilla, ristiriitaisilla yhteydenotoilla, milloin haukkuen tämän mitä mielikuvituksellisimmilla ilmaisuilla, milloin taas imarrellen ja kehuen tämän maailman parhaaksi äidiksi (myös motiivinaan saada äidiltään rahaa). 

Myös se, että Mikko haluaa olla taiteilija, vaikuttaa ennen kaikkea reaktiolta äitiä kohtaan, ei niinkään halulta tai varsinkaan kyvyltä tehdä taidetta:

"Isä leveili hyödyntävänsä A. Bretonin automatiikkaa, jonka antifasisti Breton itse hylkäsi mahdottomuutena mutta isänipä todisti sen mahdolliseksi. Se oli mahdollista: mutta vain jos sattui olemaan muuan Mikko J. Tola! Vain isäni aivoissa oli maaginen takaportti, 'aukko ikuisuuteen'. Sitä isä ei paljastanut, että menetelmän syntyyn oli varmasti suuresti vaikuttanut se, että hän oli harhainen ja keskittymiskyvytön mies, joka ei joko viitsinyt tai kyennyt paneutumaan töiden viimeistelyyn ja joka ei ollut (toisin kuin Salvador Dali neuvoo) ensin opetellut maalaamaan kuten entisaikojen mestarit Rafael ja Michelangelo vaan oli heti suin päin rynnännyt uudistamaan koko maalaustaiteen."

Mikon taide ja taiteilijuus ja "boheemi elämäntapavalinta" näyttäytyvät sairaan ihmisen jonkinlaisena yrityksenä elää elämää. Kuolemasta Mikko puhuu jatkuvasti, ja hän onkin yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja.

Kuvaus Mikon nuoruudesta päättyy avioliiton solmimiseen. Rakas, lasten tuleva äiti, on sairaanhoitaja, ja lukuisista peittelyistä tai versioista huolimatta, joita kaveripiirille kerrotaan tai joiden kertomista vältellään, vaikuttaa siltä, että he ovat kohdanneet sairaalassa, jossa Mikko on ollut hoidossa. Nuorena solmittu avioliitto vaikuttaa Mikkoon positiivisesti: tuntuu siltä, että hän on kohdannut henkilön, joka rakastaa häntä ja on valmis olemaan olemassa häntä varten. Nainen vaikuttaakin umpirakastuneelta ja ihastuneelta myös Mikon persoonaan ja elämäntapaan: seikkailuun, epätyypillisyyteen, boheemiuteen...

Punainen planeetta on kirjoitettu tarinaa etäännyttäen, mikä saa traagiset asiat näyttämään absurdeilta ja humoristisilta. Välillä tekisi lukijanakin mieli uskoa Mikon huimapäisiin juttuihin, teorioihin ja norminvastaisen elämäntavan autenttisuuteen - kuten hänen vaimonsa selvästi melko pitkään tekeekin - mutta tarina on tragedia, auttamaton luisu alamäkeen ja kohti tuhoa. Sitä mukaa kun perheeseen syntyy lapsia, päihteidenkäyttö syvenee ja mielenterveys rakoilee niin pahasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, Mikon kuva todellisuudesta ja elämästä, jota hän elää, alkaa näyttää kaikista epätodelta. 

Traagista tarinassa Mikon näkökulmasta on se, että Mikko on äärimmäisen itsekeskeinen eikä hänellä ole muuta todellisuutta kuin hänen itse luomansa todellisuus (joka säännöllisesti hajoaa ja sitten taas jatkuu, koska muutakaan ei ole). Mikon vaimon ja lasten äidin tragedia puolestaan on se, että hän elää elämäänsä Mikon kautta ja Mikon varassa, mutta hän ei lopulta kuitenkaan kestä sitä vaan hän hajoaa niin psyykkisesti (jatkuva väsymys nimetään, kyse on varmasti muustakin) kuin fyysisestikin (hänen kuntonsa romahtaa, käveleminen ja pystyssä pysyminen muuttuu vaikeaksi, vähän ravinnon vuoksi hän on luurangonlaiha ja lopulta saa pyörätuolin). Elämänvalinnat realisoituvat:

"Isä palasi retkiltään taas aamuyöstä, ja noustuaan kahden maissa hän marssi jääkaapille, avasiolutpullon hampaillaan ja sanoi: 'Kaikki on päin helvettiä, minun elämäni on sanoinkuvaamattoman hirveää paskaa.' 'Jaa? No tee asialle jotain!' äiti sanoi ja hääti meidät lapset ulos D-rappuun kissamummon luo syömään. 'Tajuutko sä miten loukkaavaa toi on, sä puhut koko ajan myös mun elämästä.'"

Lapsien - joita yhteensä syntyy neljä - tragedia on se, että tämä on ainoa todellisuus, jonka he tuntevat.

Perheen alamäkeen vaikuttaa myös rahatilanteen jatkuva huonontuminen. Eristäytyminen ja erilaisuus eskaloituvat askel askeleelta ja muutto muutolta: ensin nuoripari muuttaa Helsingistä Järvenpäähän, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Ruotsinpyhtäältä jonnekin Keski-Suomeen ja sieltä Itä-Suomeen; kerrostalosta rivitaloon, sieltä kerta kerralta surkeampaan ja syrjäisempään omakotitaloon ja lopulta joensuulaiseen lähiökerrostaloon, jossa vietetty elämä on jo täyttä sekoilua.

Punainen planeetta tuo mieleen Kreeta Onkelin Ilosen talon ja Susanna Alakosken Sikalat, joissa molemmissa kuvataan alkoholismia ja köyhyyttä lapsen näkökulmasta. Punaisen planeetan minäkertoja on perheen kolmas lapsi, Joonatan, mutta kertoja on useimmiten kätkeytynyt ja ulkopuolinen, kommentoivakin. Tämä ratkaisu erottaa Punaista planeettaa yllä mainituista romaaneista.

Punainen planeetta on vaikuttava ja vaivaamaan jäävä romaani, joka ei tuomitse henkilöhahmoista ketään tai tehdyistä ratkaisuista mitään, vaan jättää lukijankin pohtimaan, olisiko jotakin voitu tehdä toisin ja jos olisi, olisiko lopputulos voinut olla parempi. Sosiaalityöntekijöiden kyvyttömyyttä ja toimintahaluttomuutta romaani sivuaa - sitä, kuinka helppoa äidin olikaan puhua sosiaalityöntekijät uskomaan, että perheessä kaikki on hyvin. Myös rahan merkitys jää vaivaamaan: vaikka perhe kärsii köyhyydestä (asiunolot ovat mitä ovat, useinkaan ruokaa ei ole, hygieniataso on usein alhainen ja niin edelleen), isoäidin rahat ja sosiaalituet mahdollistavat kuitenkin jatkuvan taksilla ajamisen, ryyppäämisen ja sähkeiden lähettämisen. Syntyy vaikutelma, että Mikon äiti ja vaimo mahdollistavat Mikon elämänvalinnat ja sitä kautta koko perheen tragedian. Toisaalta tragedia, vaikkakin erilainen, olisi varmasti olemassa, vaikka he olisivatkin toimineet toisin.

Punainen planeetta on pintatason absurdiudestaan huolimatta äärimmäisen surullinen kirja, joka muistuttaa siitä, kuinka monenlaisia todellisuuksia ja todellisuuksien tulkintoja maailmaan mahtuu.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

S&S 2021. Suom Katriina Huttunen. Nextory, 3 h 1 min.

Tove Ditlevsenin pienoisromaani Lapsuus on omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta 1930-luvun Kööpenhaminassa. Romaani koostuu tuokiokuvista, joista muodostuu jatkumo, jota sävyttää päähenkilön kokemus erilaisuudesta ja erillisyydestä.

Toven lapsuudenperhe on köyhä työläisperhe. Tovella on äiti, isä ja isoveli. Varsinkin suhde äitiin on kompleksinen, mutta isäkin jää etäiseksi: vaikka isästä välittyy ajoittain lämpö Tovea kohtaan, isä ei kykene ilmaisemaan tunteitaan tyttärelleen. Suhde isoveljeen on varhaislapsuudessa etäinen, mutta lämpenee myöhemmin.

Tovella on lapsuudessaan yksi ystävä, Ruut, jonka seurassa hän kokee erilaisia seikkailuja ja josta hän pitää, mutta myös suhteessa Ruutiin Tove tunnistaa erilaisuutensa. Toven erilaisuudenkokemus liittyy hänen herkkyyteensä ja runojen kirjoittamiseen - muut työläiskorttelin ihmiset ovat ronskimpia ja heidän elämänsä kiinnittyy enemmän konkreettiseen arkeen. Ruut on tästä elämästä äärimmäinen esimerkki, sillä hänet on adoptoitu ja hän on rohkea ja villi. Tove tunnistaa Ruutissa "kadun elämän", jota hän ei itse edes työläistaustansa vuoksi edusta. 

Lapsuudessa kirjoitetaan lapsuudesta sillä tavoin universaalisti, että vaikkei lukija olekaan elänyt samaan aikaan ja samassa paikassa kuin romaanin päähenkilö, kokemus on tunnistettava. Romaanissa käsitellään paitsi perhesuhdedynamiikkaa ja erilaisia lapsuuden tapahtumia, myös lapsuuden herättämiä tunteita. Lapsuus on tiivis ja intensiivinen pienoisromaani, jonka kerronnassa ja kielessä on kuulautta. Romaani on alun perin 1970-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäinen osa - nyt täytyy vain odottaa muiden osien suomentamista.