Noora Vallinkoski: Koneen pelko

 

"Koneen rikkoutuessa joudumme vastatusten oman osaamattomuutemme kanssa."

Atena, 2022. Nextoryn e-kirja, 268 s.

Pidin todella paljon Noora Vallinkosken esikoisromaanista Perno Mega City, ja niinpä tartuin Koneen pelkoon heti, kun huomasin sen ilmestyneen e-kirjapalveluun - enkä taida olla ainoa innostunut, sillä muistan lukeneeni romaanin olleen ilmestymisensä hetkellä Helsingin Helmet-kirjastojen jonotetuin teos.

Koneen pelko on teemoiltaan, henkilöhahmoasetelmaltaan ja miljööltään hyvin samantyyppinen kuin Perno Mega City. Päähenkilö on lähiössä (jota tässä romaanissa kutsutaan Aukoksi) kasvanut tyttö, romaanin nykyhetkessä nuori nainen, joka haluaa elää erilaista elämää kuin mikä Aukossa on mahdollista. Päähenkilö asuu isänsä ja veljensä Jeren kanssa lapsuudenkodissaan, kerrostaloasunnossa. Äiti on muuttanut vanhempien eron myötä kotoa pois, mutta asuu jossakin lähellä. Isä on rakennusmies, veli työtön (ja ainakin ajoittain) huumeidenkäyttäjä, jolla on Jaxon-niminen lapsi ex-tyttöystävänsä Suskin kanssa.

Romaani teemat - yhteiskunnan muutos teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi, köyhyys ja näköalattomuus - ovat tuttuja Perno Mega Citystä. Samoin jokin päähenkilön havaintokulmassa: vaikka päähenkilö on tyttö, maailma, jossa hän elää, on hyvin miehinen. Miehisyyttä ja sen murrosta katsotaan päähenkilön silmin. Katsoessaan isäänsä ja veljeään hän tulkitsee näkemäänsä näin: "- - he ovat kehossaan kuin vieraalla maalla, ensi kertaa ulkomailla, tyhjätaskuina suurkaupungin linja-autoasemalla iltakymmeneltä, vailla majapaikkaa ja suunnitelmia."

Isä alkaa olla työuransa loppupäässä ja tarkastelee sitä taaksepäin katsovasta positiosta: "Eniten isää kismitti petos. Jotain oli luvattu hänelle. Hallitukset olivat vaihtuneet, lupaus oli pysynyt. Ääneenlausumaton lupaus. Jos hoidat hommasi, saat... Sellainen oli lupaus, niin se alkoi, noilla sanoilla, ne sanottiin ääneen, lupauksen alkuosa. Loppuosa piti jokaisen täydentää itse. Isä täydensi: arvostuksen. Hän ei ollut rakentanut kattoa tämän kansakunnan pään päälle tullakseen naurunalaiseksi. Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskella." Isän pohdinta tuo hienosti näkyviin viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sen, kuinka se vaikuttaa ihmisiin, joihin sillä eniten on vaikutusta. Jos on odottanut arvostusta ja sen sijaan saakin naurua osakseen, ei ole ihme, jos kauniisti sanottuna kismittää.

Päähenkilön veli Jere on romaanissa isään verrattuna vasta nuori aikuinen, jolla siis pitäisi olla elämä edessään. Jere vaikuttaa kuitenkin tehneen ja tekevän sellaisia valintoja, jotka lähiössä ovat odotuksenmukaisia - eikä kaikessa ole kyse valinnoista. Esimerkiksi Jeren kirjoitustaito ei ole häävi, mikä paljastuu eräässä kohdin romaania yllättäen ja yllätyksenä päähenkilöllekin:

 "Surkeat raapustukset olivat Jeren ponnistelujen tulosta. Hän oli yrittänyt - - itse, mutta hän ei ollut osannut. Hän verhosi osaamattomuutensa välinpitämättömyydeksi, vaikka hän ei ollut välinpitämätön. - - Sivistystä koskeva halveksunta, johon Jereä oli aina kannustettu, josta hänet oli palkittu ja johon kuului huono koulumenestys, manifestoitui nyt vihon sivuilla. Hänen osaamattomuuttaan käytettäisiin tulevaisuudessa häntä vastaan, se kääntyisi päälaelleen. Huonosta koulumenestyksestä ei ollut luvassa palkintoja aikuisena. Jere ei ollut tiennyt, että näin voi käydä, hän ei ollut nähnyt miten asiat kääntyvät. Hänen vahvuuksistaan oli tullut heikkouksia."

Jos Jerekin on odottanut arvostusta, kuten isänsä, sitä ei ole siis luvassa. 

Päähenkilö viettää ajoittain aikaa Jeren eksän Suskin ja heidän poikansa Jaxonin kanssa. Suskia kuvataan romaanissa stereotyyppiseksi nuoreksi lähiönaiseksi, mutta henkilökuvauksessa on kuitenkin syvyyttä: "Suski sohvan reunalla kännykkä kädessään. Ripset ovat päivä päivältä pidemmät ja raskaammat. Mustat, kaarevat katokset joiden alla hänen silmänsä pitävät sadetta. Ajattelen, että hän on määrännyt minulle elämässään suuremman osan kuin mitä olen valmis esittämään. Suskille asiat ovat konkreettisia. Hänen katseensa on kuin säkkipimeässä ajavan auton etuvalo." 

Jere kohtaa reiveissä Suvin, he ihastuvat ja alkavat seurustella. Suvikin käyttää huumeita, mutta vaikuttaa pikemminkin bilekäyttäjältä, toisin kuin Jere. Suvin tausta on erilaisessa yhteiskuntaluokassa, mikä luo jännitteitä suhteeseen. Yhteiskuntaluokkaerot tulevat näkyviksi muun muassa Jeren vieraillessa Suvin perheen luona illallisella tai vaikkapa seuraavassa dialogissa Jeren ja Suvin välillä:

"Suvin vanhemmat ostava Suville asunnon. 

Suvi kertoo Jerelle uutisen. 

Haluatko muuttaa mukana? hän kysyy. 

Olenko mä ruukkukasvi? Jere kysyy. 

Mä tarjoan mahdollisuutta asua ilmaiseksi. Moni olisi tyytyväinen. 

Pyysinkö almuja? Jere räjähtää."  

Elämää, lapsuudenkotia ja perheen välisiä suhteita Aukossa kuvataan kaunistelematta, samoin perheen puhumattomuuden kulttuuria: "Jeren hiljaisuus nostattaa minussa jännityksen. Toivon, että hän paljastaisi syynsä heti, että välillämme olisi kerrankin luottamusta, eikä aina näitä taukoja, joiden aikana asioita lajitellaan puhuttaviin ja vaiettaviin." Eräällä hetkellä, jolloin asiat menevät todella huonosti, päähenkilö kuvailee lapsuudenkotiaan sortumaksi, "jota kutsumme kodiksi ja joka sijaitsee kraaterin pohjalla jonne ei raainkaan keinovalo yllä". Kun kaikki on rumaa, haisevaa, riitaisaa ja groteskia, päähenkilö kuvailee pitkään ja yksityiskohtaisesti kaipuutaan toisenlaisuuteen:

 

"Kaipaan elämäämme kynttilälampettien patinoitunutta valoa ja korkeiden ikkunoiden eteen vedettyjä kultakirjailtuja verhoja. Haluaisin lennättää meidät kuninkaalliseen sviittiin silkkilakanoiden, koristetyynytjen ja antiikkihuonekalujen keskelle - -."

Päähenkilö pyrkiikin pois lähiöelämästä. Pyrkimys ei näyttäydy helppona. Oman vuokra-asunnon saaminen, vaikka kyseessä onkin karmiva luukku mutta sentään jossakin muualla kuin Aukossa, herättää valtavan vapaudentunteen. Päähenkilö menee töihin kauppahallin kahvilaan ja alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Rahasta on pulaa, kaluisteita omassa asunnossa ei juuri ole ja seurustelusuhde - jos sitä sellaiseksi voi kutsua - on erikoinen mutta ehkäpä tilanteeseen nähden tyypillinen. Kkuitenkin kaikkein vaikeinta toisenlaisen elämän tavoittelemisessa on nimenomaan sen toisenlaisuus.

Yhden luvun verran päähenkilö pohtii äidinkieltään - siis lähiön kieltä, sitä tapaa, jolla lähiössä puhutaan ja joka tulee päähenkilölle itselleen näkyväksi vain ajoittain. Arjessaanhan sitä ajattelee, että kaikki puhuvat samalla tavalla ja samaa kieltä:

"Olen ollut tarkka siitä, etten viljele puheessani kotoa opittuja ilmauksia sen jälkeen, kun käytin niistä yhtä lukion historian tunnilla ja opettaja korjasi minua kuin alakoululaista. Pidin historian opettajasta. En ollut ainoa jota hän ojensi, se oli hänen tapansa. Minuakin hän korjasi ystävällisesti kohdistaen sanansa kaikille luokassa, hän teki siitä opetustilanteen ja varoi tarkasti nöyryyttämästä ketään, mutta hänen huomionsa koskivat silti. - - sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi. Saan kuulla, että vieläkin puhun niin."

 

Siinä missä Jere pääsee kokemaan luokkaeroja tyttöystävänsä Suvin kanssa, päähenkilölle tulee näkyväksi oma ulkopuolisuutensa suhteessa muihin yliopiston pääsykokeisiin lukeviin: "En tunne heidän nokittelukisansa sääntöjä. Jään ulkopuoliseksi tietämättä, mikä heissä on niin erilaista. Se näkyy heidän kävelyssään, joka on askellusta turvallisessa maailmassa tuttujen asioiden ympäröimänä. He muodostavat hyvähampaisten ja kaunistapaisten ihmisten muurin, ovettoman ja ikkunattoman linnakkeen, jota minä kierrän etsien ilmastointiritilää tai roskakuilua, mitä tahansa maan pinnan lähellä olevaa aukkoa." 

Koneen pelon nykyhetki sijoittuu jonnekin 1990-luvun loppupuolelle. Romaanissa kuvataan herkullisesti sitä, kuinka päähenkilö opettelee käyttämään internetiä kirjastossa. Päähenkilö lähtee opetteluun takamatkalta, sillä jo lukiossa olisi pitänyt palauttaa tekstejä koneella kirjoitettuna, mutta hän ei voinut tehdä niin, koska heidän perheessään ei ollut tietokonetta.

"Olen varannut kirjaston tietokoneen tunniksi töiden jälkeen. Opettelen kymmensormijärjestelmää monisteesta. - - Opettelen myös käyttämään internetiä. Selaimen kuvake on sininen E, jolla on sädekehä. Avaan ja suljen ikkunoita. Joskus ruudulle ponnahtelee ikkunoita tyhjästä, enkä löydä enää kohtaa jota luin, vaan rullaan ja klikkailen, yhä uusia ikkunoita avautuu, pusken tuolin taaksepäin, nostan kädet ilmaan ja jätän ikkunasotkun seuraavalle. Kirjastonhoitaja kerää nimiä listaan. Haluatko suorittaa ATK-ajokortin? hän kysyy varatessani uutta aikaa. Ehkä myöhemmin, vastaan. Seuraavana päivänä kirjoitan koneeseen ATK-ajokortti. Sivulle latautuu lista hakutuloksista. Klikkaan niitä ja luen. Kuljen hyperlinkistä toiseen, kunnes alkuperäinen hakuni on hautautunut uuden informaation alle ja huomaan lukevani tiheään kirjoitettua kotisivua, jolla kerrotaan kasvien idättämisestä. Tunti hupenee hetkessä. En ole saanut koneelta tyydyttävää vastausta, olen unohtanut kysymykseni."

Kohtaukseen on kirjoitettu osuvaa ajankuvaa ajalta, jolloin internet oli hyvin erilainen kuin nykyään ja koko sen toimintalogiikka vaati opettelua. 

Koneen pelko on hieno, yhteiskunnallinen romaani maailmasta, joka muuttuu, ja ihmisistä, joista kukin reagoi muutokseen omalla tavallaan. Osa koettaa pysyä muutoksessa mukana ja tavoitella parempaa, osa huomaa muutoksen tapahtuneen vasta, kun on jo pudonnut sen kyydistä tai muuttunut itse sellaisella tavalla, joka ei uudenlaisessa maailmassa ole enää tavoiteltavaa, haluttavaa tai arvostettavaa.