"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."
Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.
Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.
Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."
Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."
Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."
Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:
"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."
Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.
Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:
"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."
Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:
"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."
1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:
"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."
Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...
Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:
"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti."
Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."
1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:
"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."
Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!
Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."
Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.
Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti