torstai 27. joulukuuta 2018
Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia
Gaudeamus 2018. 381 s.
Kirjalliset väärennökset -teos käsittelee kirjallisuuden historiaa ja vastaanottoa tarkkaan rajatusta näkökulmasta: mitä tarkoittaa aito ja mitä puolestaan väärennetty. Teos ei lupaa mitään uusia paljastuksia, mutta aihepiiri oli näköjään itselleni sen verran vieras, että teoksen sisällössä oli minulle paljonkin uutta.
Teos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Väärennösten maailma keskitytään tarkastelemaan ja määrittelemään ilmiötä. Sen verran minullakin oli taustatietoa, että tiesin, ettei nykyisenkaltainen tekijäkäsitys ole suinkaan aina ollut normi - ja vaikkapa että antiikissa roomalainen kirjallisuus syntyi pitkälti "lainaamalla" kreikkalaisilta. Teoksen toinen ja kolmas osa keskittyvät yksittäisiin tapauskertomuksiin, ensin mainittu eurooppalaisessa ja toiseksi mainittu kotimaisessa kontekstissa.
Kirjalliset väärennökset näyttää väärentämisen maailman moniulotteisena. Aitouskäsityskin on vaihdellut ajan saatossa, ja toisaalta monen teoksessa esitellyn kirjoittajan kirjoittamisprosessi näyttäytyy kollaasimaisena. Hyvin kiinnostava tapaus on esimerkisi teoksessa käsitelty Oscar Wilde, jonka nimissä paitsi on julkaistu erinäisiä teoksia, jotka eivät ole hänen kynästään peräisin, mutta joka on kierrättänyt myös omia ajatuksiaan ja sitaattejaan teoksesta toiseen - siis tavallaan plagioinut itseään.
Kotimaisen kirjallisuuden osalta käsitellään esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantiedettä (1995). Olen itse lukenut kyseisen teoksen kahdesti, mutta onnistunut täysin välttymään teoksen julkaisun aikana käydyltä "sitaattikeskustelulta". Myöhemmin olen tosin ihmetellyt uudempien Kauranen/Snellmanin romaanien lopussa olevien "lähdeluetteloiden" tarpeellisuutta - mutta Kirjalliset väärennökset antaa siis niille selityksen. Tekijänoikeuskeskeisessä maailmassa kaunokirjallisiakin teoksia kirjoittavan kirjailijan ja kustantamon kannattaa ainakin koettaa taata selustansa tässäkin asiassa...
sunnuntai 16. joulukuuta 2018
Stam1na @ Tavastia, Helsinki
Stam1nan loppuunmyyty keikka Tavastialla 15.12. oli aivan mielettömän hyvä. Tunnelma oli kerrassaan katossa ja bändi todellakin otti yleisönsä.
keskiviikko 12. joulukuuta 2018
Jonathan Franzen: Vapaus
"Walter Berglundia koskevat uutiset jäivät paikallisessa lehdistössä vaille huomiota - hän ja Patty olivat muuttaneet Washingtoniin kaksi vuotta aiemmin eivätkä merkinneet Saint Paulille enää mitään - mutta Ramsey Hillin alueen koulutettu väki ei ollut kotikaupungilleen niin uskollista, ettei olisi lukenut New York Timesia."
Siltala 2011. Englanninkielinen alkuteos Freedom, 2010. Suomentanut Raimo Salminen. 634 s.
Jonathan Franzenin tiiliskiviromaani Vapaus kertoo monisyisesti ja moniäänisesti ihmiselämän valintatilanteista ja siitä, mihin valinnat - olivatpa ne harkittuja tai ajautumisenkaltaisia - johtavat. Ehkäpä romaanin nimi liittyy eniten tähän: amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan jäsenten vapauteen tehdä päätöksiä ja valintoja, ja siihen, että päätöksiä ja valintoja rajaavat kuitenkin muidenkin päätökset ja valinnat. Mitä on siis vapaus?
Romaani kuvaa amerikkalaista ylempää, kouluttautuvaa tai kouluttautunutta keskiluokkaa, jolla joko on varalllisuutta tai joka tekee luokkanousun keräämällä enemmän varallisuutta kuin mitä heidän vanhemmillaan on. Romaani kuvaa useita henkilöhahmoja, joista keskeisiä ovat Patty, Walter, Richard, Joey, Jessica ja Connie. Romaani kattaa ajanjakson Pattyn, Walterin ja Richardin nuoruudesta heidän myöhäiseen keski-ikäänsä saakka.
Patty, Walter ja Richard ovat yliopisto-opiskelijoita. Patty on urheilijatyttö, klassinen suorittaja, jolla on kompleksinen äitisuhde: "Patty meni hänen luokseen ja antoi halata itseään. Koska hänen äitinsä oli paljon pienempi, hän tunsi olevansa vähän kuin kaappikello, jota Joyce yritti nostaa ja siirtää." Patty tuntuu pitkälti mukautuvan muiden ihmisten näkemyksiin, hän ei juurikaan tunnu uskaltavan käyttää sitä vapautta ja ottaa sitä vastuuta, joka hänelle itselleen itsestään kuuluisi:
"'Mutta sinä tunnut minusta oikein mukavalta tyypiltä!' Walter sanoi. Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatuksen."
Walterilla puolestaan on pienituloinen perhetausta, ja hän on hyvin ahkera ja kulttuurisesti ja akateemisesti suuntautunut, toisin kuin hänen lapsuuden perheensä. Richard Katz on villi ja vapaa rokkari, jollakin tavoin yliopisto- ja työelämän vaatimusten ulkopuolella liikkuva hahmo, vaikka hänenkin elämässään on realiteetteja.
Vapaudessa kuvataan sävykkäästi menestymistä ja kuuluisuutta sekä niiden eri variaatioita. Arki ja siitä poikkeaminen määrittyvät eri tavoin riippuen siitä, mikä on tavanomaista ja kuuluu arjen piiriin ja mikä puolestaan on poikkeavaa ja sikäli kuuluu joko erityisiin ilon tai surun aiheisiin:
"Sitten Lucy jäi huulet raollaan ja julkean haastava katse silmissään odottamaan, nähdäkseen kuinka hänen läsnäolonsa - hänen olemassaolonsa draama - vaikuttaisi Katziin. Kaikkien kaltaistensa pimujen tavoin hän näytti vakuuttuneelta provokaationsa ainutkertaisuudesta. Katz oli, käytännössä kirjaimellisesti, törmännyt samaan provokaatioon sata kertaa aiemminkin, minkä johdosta hän joutui nyt siihen naurettavaan tilanteeseen, että hän tunsi omantuntonsa kolkuttavan koska ei pystynyt teeskentelemään provosoitunutta: koska hän sääli Lucyn urheaa pikku egoa, joka ajelehti avuttomana ikääntyvän naisen epävarmuuden merellä. Hän epäili, ettei pääsisi puusta pitkään Lucyn kanssa vaikka yrittäisi, mutta hän tiesi Lucyn ylpeyden saavan kolauksen, elle edes muodon vuoksi koettaisi esiintyä epämiellyttävästi."
Joey, Jessica ja Connie sen sijaan ovat seuraavaa sukupolvea, romaanissa ensin lapsia ja sen jälkeen nuoria aikuisia - ja heidänkin pitää tehdä omat päätöksensä suhteessa vanhempiinsa, vapauteen ja elämänvalintoihin.
Franzenin henkilökuvaus on nautittavaa luettavaa. Näin kuvataan esimerkiksi Connieta: "Connie ei ymmärtänyt mitään kokonaisuudesta, hän oli pelkkää syvyyttä vailla leveyttä. Kun hän piirsi huopakynillä, hän uppoutui tummentamaan yhden tai kahden alueen värisävyä jättäen loput kokonaan värittämättä ja sivuutti Pattyn hyväntahtoiset kehotukset kokeilla muitakin värejä."
Vapaus käsittelee useita suuria teemoja: yhteiskuntaa, arvoja, valintoja, ympäristökysymyksiä ja -vastuita, identiteettiä, minuutta... Lukiessani Franzenia oivalsin, että Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on Vapaudelle - kenties Franzenille laajemminkin - paljon velkaa. Valtosen romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot sekä romaanin laajuus ovat hyvin samankaltaisia kuin Vapaudessa.
Franzenin kirjoitustyyli (suomennos on oivallinen!) vaati minulta hetken aikaa totuttelua, sillä virkkeet ovat pitkiä ja niissä käytetään paljon lauseenvastikkeita ja upotettuja täsmennyksiä. Aluksi tämä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mutta kun romaani imi mukaansa, kielikin alkoi soida.
Kerrontatekniikka Vapaudessa on kiehtova. Pääosin kerronta fokalisoituu vuoroin keskeisten henkilöhahmojen näkökulmasta, mikä tuo romaaniin moniäänisyyttä ja moninäkökulmaisuutta ja on nykyromaaneille melko tyypillinen rakenne. Romaanissa on kuitenkin eräänlaisena mise en abyme -tyyppisenä upotuksena myös "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä - Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta)" ja sen jatko-osa "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä (loppuosa) - Eräänlainen kirje omaelämäkerturin lukijalle". Nämä osiot kerrotaan osin minä- ja osin hän-muodossa Pattyn näkökulmasta, mutta sellaista kommentoivaa ja itsetietoista omaelämäkerrallista kertojaa käyttäen, joka tietää enemmän kuin sen, mistä on kertomassa, koska kertoo omasta menneestä elämästään tulevaisuudessa olevasta nykyisyydestä käsin:
"Ajan kuluminen oli outoa tavalla, jonka omaelämäkerturi pystyy nyt, saatuaan varsin runsaasti kokemusta tapetuista iltapäivistä, tunnistamaan masennuksen aikaansaannokseksi (yhtaikaa loputonta ja hirvittävän nopeaa; sekunnista toiseen tupaten täyttä, tunnista toiseen täydellisen sisällötöntä) - -."
"Koska omaelämäkerturi ei kykene muistamaan, mikä hänen tietoisuutensa tila oli kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna, hän yksinkertaisesti epäilee ettei ollut tietoisuuden tilassa ollenkaan. Hän tunsi olevansa valveilla, mutta itse asiassa hänen on täytynyt kävellä unissaan. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi hän, mainitaksemme vain yhden esimerkin, otti niin läheiseksi ystäväkseen häiriintyneen tytön, joka käytännössä katsoen vainosi häntä."
Vapauden vahvuus on pitkä aikajänne. Romaani onnistuu kuvaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää läpi elämän, ja samalla sitä, kuinka ihminen muuttuu ja saakin muuttua. Pattyn elämä kokonaisuudessaan määrittyy jollakin tavoin virheiden tekemisen kautta, mikä näkyy hänen omaelämäkertateoksensa nimessä ja heijastuu myös ihmisiin hänen ympärillään: "Hänelle ei ollut yllätys, ettei Patty ollut ottanut yhteyttä, ja kuitenkin moinen hiljaisuus tuntui taktiselta vedolta, vihamielisyydeltä. Ihmiseksi, joka ei oman tunnustuksensa mukaan ollut tehnyt muuta kuin virheitä, Patty loi tekemisillään pelottavan varjon, mitä ne sitten olivatkin."
Vapaus kertoo siitä, mikä tapahtui, ja yhtä lailla siitä, mikä jäi tapahtumatta. Se, mikä tapahtuu, ei katoa, vaan kaikesta jää jälki - vaikka jälki ei olisikaan fyysisessä maailmassa havaittava. Tästä kertoo hienosti seuraava merleaupontylaista todellisuudentulkintaa edustava katkelma:
"Siihen kohtaan seinää ei jäänyt minkäänlaista jälkeä, ja kuitenkin se pysyi jälkeenpäin ikuisesti ympäristöstään erottuvana ja selvästi merkittynä. Se oli pieni maailmankaikkeuden koordinaatti, historiansa pysyvästi leimaama ja muuttama. Siitä paikasta tuli huoneeseen hiljainen kolmas olento hänen [Pattyn] ja Walterin lisäksi niiksi viikonlopuiksi, jotka he viettivät mökillä kahdestaan."
Tänä aikana, jolloin ihmisillä on halu jättää maailmaan itsestään jälki ja jolloin toisaalta maailmaan jää konkreettisia jälkiä meistä kaikista enemmän kuin koskaan aiemmin internetin selaushistorian, julkaistujen somesisältöjen ja tiedonkeruuohjelmien kautta, on virkistävää muistaa, että joskus järisyttävimmät jäljet ovat niitä, jotka ovat hyvin yksityisiä ja vain muistoissa.
Tunnisteet:
Amerikka,
arvot,
identiteetti,
intohimo,
kapitalismi,
keski-ikä,
kohtaaminen,
lapsuus,
menestyminen,
mieheys,
muutos,
naiseus,
nuoruus,
perhe,
rakkaus,
Romaani,
ruumiillisuus,
syyllisyys,
työelämä,
valta
lauantai 8. joulukuuta 2018
Mokoma @ The Circus, Helsinki
Mokoman Kurimus 15 vuotta -juhlakeikka Helsingin The Circus -yökerhossa oli kahden tunnin kattaus jytinää ja silkkaa energiaa. Paikka oli tupaten täynnä yleisöä, joka eläytyi keikkaan ihan täysillä: tunnelma oli todella intensiivinen, suorastaan hurmoksellinen.
Esitystalous III: Radio @ Espoon kaupunginteatteri, Espoo
Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Esitystalous III: Radio kertoo radiokanavasta nimeltä Radio Stage. Kanavaa luotsaa Jami, jolle radio on intohimo. Näytelmän keskeinen teema on muutos - ja sen myös Jami saa kohdata, kun yrityksen ylemmältä taholta paikalle lähetetään Marika, jonka tehtävä on viedä läpi kanavauudistus, jotta laskusuuntainen tuotto saataisiin jälleen nousuun. Kanavauudistuksen toteuttamisessa Marika nostaa esiin aamuohjelmaa juontavan "nuoren" naisen, Karoliinan, jolle hän haluaa antaa enemmän valtaa, vastuuta ja tilaa. Ja mitä sitten tapahtuukaan?
Näytelmässä vastakkain asetetaan perinteinen ja uudenlainen tapa tehdä radiota, tuottohakuisuus ja maailmanparantajuus, asiantuntemuksella toimitetut sisällöt ja pinnallinen radiopuhe, uusi ja vanha sukupolvi arvo- ja moraalikäsityksineen sekä muutos ja muutosvastarinta. Radio kuitenkin purkaa vastakkainasettelujen mustavalkoisuutta ja kyseenalaistaa vastakkainasetteluja hienosti: tarinaa ei kerrota vain Jamin näkökulmasta, vaan kaikki hahmot saavat äänensä ja tulkintansa kuuluviin, ja yksi näytelmän keskeisistä ideoista liittyy myöskin nyky-yhteiskunnan tarinallisuuteen ja siihen, kenen tarinaa kerrotaan ja ketkä saavat äänensä kuuluviin; keillä on oikeus puhua ja ovatko kaikki äänet yhtä tärkeitä; miten ihmiset itse määrittelevät itsensä ja miten toiset puolestaan heidän toimintansa näkevät ja nimeävät.
Näytelmä tekee näkyväksi varmasti jokaiselta työpaikalta tutut konsulttipuheet ja uudistus"tarpeet", mutta näytelmän vahvuus on siinä, ettei se leimaa mitään tahoa hyväksi tai pahaksi, vaan johtopäätökset jätetään katsojan tehtäviksi. Aineksia johtopäätösten tekemiseen näytelmä tarjoaa runsaasti. Se, mitä suoraan sanotaan, on, että ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos - mutta kuitenkin tähänkin vaikuttaa olevan poikkeus: jos päätyy huomaamaan kaikki historian, nykyhetken ja tulevaisuuden kerrokset samanaikaisesti, ne näyttävätkin yllättävän samanlaisilta, eikä siinä näkymässä näytäkään havaittavan mitään muutosta...
Radio-näytelmän hahmot edustavat osuvasti radioäänien ja -juontajien stereotyyppejä (mikä tuo näytelmään hauskuutta ja tunnistettavuutta), mutta samanaikaisesti kussakin hahmossa on haavoittuvuutta ja syvyyttä. Näytelmän katsominen auttaa ymmärtämään työelämää ja antaa siihen uusia näkökulmia - näytelmä muistuttaa hienosti siitä, että minun näkökulmani ei ole ainoa eikä minun näkökulmani välttämättä ole sen oikeampi kuin kenenkään muunkaan. Hieno näytelmä!
Näytelmässä vastakkain asetetaan perinteinen ja uudenlainen tapa tehdä radiota, tuottohakuisuus ja maailmanparantajuus, asiantuntemuksella toimitetut sisällöt ja pinnallinen radiopuhe, uusi ja vanha sukupolvi arvo- ja moraalikäsityksineen sekä muutos ja muutosvastarinta. Radio kuitenkin purkaa vastakkainasettelujen mustavalkoisuutta ja kyseenalaistaa vastakkainasetteluja hienosti: tarinaa ei kerrota vain Jamin näkökulmasta, vaan kaikki hahmot saavat äänensä ja tulkintansa kuuluviin, ja yksi näytelmän keskeisistä ideoista liittyy myöskin nyky-yhteiskunnan tarinallisuuteen ja siihen, kenen tarinaa kerrotaan ja ketkä saavat äänensä kuuluviin; keillä on oikeus puhua ja ovatko kaikki äänet yhtä tärkeitä; miten ihmiset itse määrittelevät itsensä ja miten toiset puolestaan heidän toimintansa näkevät ja nimeävät.
Näytelmä tekee näkyväksi varmasti jokaiselta työpaikalta tutut konsulttipuheet ja uudistus"tarpeet", mutta näytelmän vahvuus on siinä, ettei se leimaa mitään tahoa hyväksi tai pahaksi, vaan johtopäätökset jätetään katsojan tehtäviksi. Aineksia johtopäätösten tekemiseen näytelmä tarjoaa runsaasti. Se, mitä suoraan sanotaan, on, että ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos - mutta kuitenkin tähänkin vaikuttaa olevan poikkeus: jos päätyy huomaamaan kaikki historian, nykyhetken ja tulevaisuuden kerrokset samanaikaisesti, ne näyttävätkin yllättävän samanlaisilta, eikä siinä näkymässä näytäkään havaittavan mitään muutosta...
Radio-näytelmän hahmot edustavat osuvasti radioäänien ja -juontajien stereotyyppejä (mikä tuo näytelmään hauskuutta ja tunnistettavuutta), mutta samanaikaisesti kussakin hahmossa on haavoittuvuutta ja syvyyttä. Näytelmän katsominen auttaa ymmärtämään työelämää ja antaa siihen uusia näkökulmia - näytelmä muistuttaa hienosti siitä, että minun näkökulmani ei ole ainoa eikä minun näkökulmani välttämättä ole sen oikeampi kuin kenenkään muunkaan. Hieno näytelmä!
Sandro Tapiola, Espoo
Ravintola Sandro Tapiolassa on talvi-illassa houkuttelevan ja lämminhenkisen näköinen rakennus. Valitettavasti kokemuksena ravintola ei ole odotusten tasoa.
Olen käynyt useita kertoja syömässä Kallion Sandrossa, mihin pääsyynä on se, että annokset ovat olleet upeita niin makumaailmaltaan kuin kooltaankin. Sandroon meneminen on tarkoittanut minulle aina herkuttelua ja toisaalta kokemusta siitä, etten ehkä jaksa syödä ruhtinaallisen kokoista annosta loppuun saakka - Sandrosta ei ole koskaan tarvinnut poistua nälkäisenä.
Sandro-ravintoloita on nyt neljä, ravintolasta on tullut ketju ja käsittääkseni myös omistaja on vaihtunut. Edellisestä käyntikerrastani on kulunut puolitoista vuotta, siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua paljon.
Siinä missä Sandrossa oli aiemmin hyvin helppoa käydä kasvissyöjänä - valinnanvaraa oli valinnanvaikeuteen saakka - ainakin Tapiolan lista on huomattavasti lihapainotteisempi. Pääruuissa on ankkaa, kanaa, karitsaa ja nautaa - ja pari kasvisruokaa.
Kokeilin veef-annosta, joka osoittautui pettymykseksi. Ainesosat olivat sinänsä onnistuneita: sitruuna-inkiväärimaustetussa veefissä oli makua ja bataattikiekot oli paistettu juuri sopivan kypsiksi. Mutta sitten alkoivat ongelmat. Annoksessa piti olla myös munakoisosalsaa, punajuuritahinia ja harissaa. Harissa oli todennäköisesti sekoitettu veefiin, koska maussa oli tulisuutta. Bataattikiekkojen alla oli kylmä, luiru ja melko mauton punajuurikastike. Munakoisoa ei löytänyt lautaselta missään olomuodossa, vaikka oikein keskityinkin sen etsimiseen. Siinä missä Sandrossa ennen kykeni luottamaan pelkän pääruoan tilaamiseen ja siihen, että pääruoka on monipuolinen, maukas ja yllättävä, tästä veef-annoksesta täytyy sanoa, että se ei ollut mikään annos. Kokonaisuus muistutti sitä, kuin kotona olisi kaivanut kaapista löytyvät jämät esiin ja lappanut ne lautaselle.
Ei jatkoon.
Olen käynyt useita kertoja syömässä Kallion Sandrossa, mihin pääsyynä on se, että annokset ovat olleet upeita niin makumaailmaltaan kuin kooltaankin. Sandroon meneminen on tarkoittanut minulle aina herkuttelua ja toisaalta kokemusta siitä, etten ehkä jaksa syödä ruhtinaallisen kokoista annosta loppuun saakka - Sandrosta ei ole koskaan tarvinnut poistua nälkäisenä.
Sandro-ravintoloita on nyt neljä, ravintolasta on tullut ketju ja käsittääkseni myös omistaja on vaihtunut. Edellisestä käyntikerrastani on kulunut puolitoista vuotta, siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua paljon.
Siinä missä Sandrossa oli aiemmin hyvin helppoa käydä kasvissyöjänä - valinnanvaraa oli valinnanvaikeuteen saakka - ainakin Tapiolan lista on huomattavasti lihapainotteisempi. Pääruuissa on ankkaa, kanaa, karitsaa ja nautaa - ja pari kasvisruokaa.
Kokeilin veef-annosta, joka osoittautui pettymykseksi. Ainesosat olivat sinänsä onnistuneita: sitruuna-inkiväärimaustetussa veefissä oli makua ja bataattikiekot oli paistettu juuri sopivan kypsiksi. Mutta sitten alkoivat ongelmat. Annoksessa piti olla myös munakoisosalsaa, punajuuritahinia ja harissaa. Harissa oli todennäköisesti sekoitettu veefiin, koska maussa oli tulisuutta. Bataattikiekkojen alla oli kylmä, luiru ja melko mauton punajuurikastike. Munakoisoa ei löytänyt lautaselta missään olomuodossa, vaikka oikein keskityinkin sen etsimiseen. Siinä missä Sandrossa ennen kykeni luottamaan pelkän pääruoan tilaamiseen ja siihen, että pääruoka on monipuolinen, maukas ja yllättävä, tästä veef-annoksesta täytyy sanoa, että se ei ollut mikään annos. Kokonaisuus muistutti sitä, kuin kotona olisi kaivanut kaapista löytyvät jämät esiin ja lappanut ne lautaselle.
Ei jatkoon.
maanantai 3. joulukuuta 2018
Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi
"Moottoripyörä romahtaa lampeen."
Like 2018. 326 s.
Kauko Röyhkän Maan korvessa kulkevi -romaanissa on yksinkertainen ja yksinkertaisuudessaan nerokas idea: eletään Lapin sodan loppua, jonka maisemassa kaksi romaanin näkökulmahenkilöä, saksalainen Dieter ja Siilinjärvellä asuva Pirjo, taivaltavat.
Dieter on sotilas, joka päättää sodan loppumetrien häämöttäessä karata - uppoavaan laivaan ei kannata jäädä, ei ole mitään hävittävää. Pirjon tilanne on vähintään yhtä hankala: hänen perheensä on jehovalainen, isä on joutunut vankilaan ja Pirjo, hänen pikkuveljensä Iivari ja heidän äitinsä ovat muuttaneet Helsingistä Siilinjärvelle. Elämä Siilinjärvellä ei kuitenkaan ole osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi, sillä jehovaperhettä ei hyväksytä kyläyhteisöön ja lisäksi äidin mielenterveys rakoilee pahasti. Äiti päättää lähettää Pirjon ja Iivarin Muonioon oikeauskoisen Ossi-enon luo. Matkaan on lähdettävä kävellen.
Romaani keskittyy kuvaamaan Lapin sodan loppumetrejä yksilökokemusten kautta. Pohjoisen maisema nousee keskiöön. Dieter taittaa matkaa erämaissa piileskellen ja suuntaa kohti Ruotsin rajaa selässään muonareppu, taskussaan pervitiinitabletteja ja mukanaan ase ja kartta. Pirjo ja Iivari puolestaan lähtevät matkaan mukanaan lähinnä luottamus Jehovaan - köyhällä perheellä ei ole tarjota matkaan kummoisiakaan eväitä, eikä lapsilla ole kovin realistista käsitystä siitä, missä Muonio on tai miten sinne on mahdollista päästä. On vain käveltävä.
Lukija pääsee seuraamaan näitä kahta epätoivoista matkaa syksyisessä metsässä ja erämaassa, sodan vaarojen keskellä. Yhteiskunta ei ole vakaassa tilassa, joka paikassa alkaa vaikuttaa yhä enemmän omankädenoikeus. Kaikki teoksen hahmot ovat ristiriitaisia, kukaan ei ole yksioikoisen hyvä tai paha. Erämaa tarjoaa niin suojaa kuin kohtaamisiakin. Mistä voi tietää, keneen voi luottaa? Mistä voi tietää, mitkä ratkaisut johtavat kohti selviytymistä ja mitkä kohti tuhoa? Auttaako lastenusko Pirjon ja Iivarin Muonioon - ja onko itse asiassa koko Muoniota enää jäljellä?
Romaanin jännite kantaa hyvin koko tarinan läpi. Maan korvessa kulkevi avaa uuden näkökulman Suomen sotahistoriaan ja Dieter-hahmon kautta yksilökokemuksen myös Saksan tilanteeseen ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.
sunnuntai 2. joulukuuta 2018
TOKYOn joulumyyjäiset @ Kiasma, Helsinki
TOKYOn joulumyyjäiset järjestettiin tänä vuonna Kiasmassa, joka oli paikkavalintana erittäin onnistunut. Kiasma on keskeinen ja helposti saavutettavissa, ja taidemuseon aula oli tupaten täynnä myyntipöytiä. Tänä vuonna myös valikoima oli mielestäni kiinnostavampi ja laajempi kuin aiempina vuosina, tarjolla oli monentyylisiä ja monenlaisista materiaalista valmistettuja asioita.
lauantai 1. joulukuuta 2018
Kaija Koo @ Hartwall-areena, Helsinki
Mahtava tapa viettää marraskuun viimeistä perjantai-iltaa oli mennä katsomaan Kaija Koota Hartwall-areenalle. Paikka näytti loppuunmyydyltä ja yleisöä oli laidasta laitaan. Show oli näyttävä ja nautittava, mutta epätasainen.
Ilta alkoi Kaija Koon laskeutuessa lavalle pelilipallosta. Biisikimara sisälsi niin uudempaa tuotantoa, megahittejä kuin marginaalisempaakin tavaraa - esimerkiksi esikoislevyltä kuultiin Kaikki vanhat filmit. Kokonaisuutta oli pyritty rytmittämään balladi- ja biletysosioihin, mikä olikin järkevää, kun oli kyse näin massiivisesta esiintymisestä.
Kaija Koolla on ihan mieletön karisma, ja häntä oli ilo sekä katsella että kuunnella. Lavatekniikkaan oli panostettu ja se oli näyttävää - permannolla pystyi tuntemaan pyrotekniikan luoman kuumuuden.
Epätasaisuutta keikkaan toi osittainen sekavuus - lavalla nähtiin Kaija Koon lisäksi erinäisiä vierailijoita, mutta heidän esittelemisensä jäi osin puolitiehen. Esimerkiksi keikan aikana jäi osin mysteeriksi, ketkä kolme naista Kaija Koon lisäksi lavalla oli laulamassa ja bailaamassa, sillä heidän äänensä kuulostivat vahvasti autotunetetuilta. Jenni Vartiaisen käheä ääni oli helposti tunnistettavissa ja Sanni pääteltävissä, mutta että neljäs nainen oli Paula Vesala - sille sain varmistuksen vasta, kun luin keikka-arvostelun Hesarista. Hieman mautonta oli se, että Cheekin ääntä kuultiin yhdessä biisissä nauhalta: vaikka joskus olisikin tehty tällainen biisi, jossa Cheek fiittaa, mutta jos miestä ei saada lavalle, ei mennyttä yhteistyötä ehkä tällä tavoin ole tarvetta korostaa - vaikutelma oli lähinnä korni.
Hartwall-areena keikkapaikkana ei tehnyt positiivista vaikutusta - paikalle saapunutta yleisöä kohdeltiin kuin karjalaumaa ja jonottaminen oli sääntö, ei poikkeus. Ymmärrän, että kyse on massatapahtumasta - mutta miten on mahdollista, että ulkomailla stadionkonserttien järjestelyt onnistutaan hoitamaan huomattavasti jouhevammin ja kohteliaammin? Ei jäänyt erityistä halua palata Hartwall-areenalle mihinkään tapahtumaan.
Keikan epätasaisuudesta ja keikkapaikan tylyydestä ja toimimattomuudesta huolimatta illasta jäi positiivinen fiilis, ja siitä ehdoton kiitos kuuluu illan tähdelle, Kaija Koolle.
Ilta alkoi Kaija Koon laskeutuessa lavalle pelilipallosta. Biisikimara sisälsi niin uudempaa tuotantoa, megahittejä kuin marginaalisempaakin tavaraa - esimerkiksi esikoislevyltä kuultiin Kaikki vanhat filmit. Kokonaisuutta oli pyritty rytmittämään balladi- ja biletysosioihin, mikä olikin järkevää, kun oli kyse näin massiivisesta esiintymisestä.
Kaija Koolla on ihan mieletön karisma, ja häntä oli ilo sekä katsella että kuunnella. Lavatekniikkaan oli panostettu ja se oli näyttävää - permannolla pystyi tuntemaan pyrotekniikan luoman kuumuuden.
Epätasaisuutta keikkaan toi osittainen sekavuus - lavalla nähtiin Kaija Koon lisäksi erinäisiä vierailijoita, mutta heidän esittelemisensä jäi osin puolitiehen. Esimerkiksi keikan aikana jäi osin mysteeriksi, ketkä kolme naista Kaija Koon lisäksi lavalla oli laulamassa ja bailaamassa, sillä heidän äänensä kuulostivat vahvasti autotunetetuilta. Jenni Vartiaisen käheä ääni oli helposti tunnistettavissa ja Sanni pääteltävissä, mutta että neljäs nainen oli Paula Vesala - sille sain varmistuksen vasta, kun luin keikka-arvostelun Hesarista. Hieman mautonta oli se, että Cheekin ääntä kuultiin yhdessä biisissä nauhalta: vaikka joskus olisikin tehty tällainen biisi, jossa Cheek fiittaa, mutta jos miestä ei saada lavalle, ei mennyttä yhteistyötä ehkä tällä tavoin ole tarvetta korostaa - vaikutelma oli lähinnä korni.
Hartwall-areena keikkapaikkana ei tehnyt positiivista vaikutusta - paikalle saapunutta yleisöä kohdeltiin kuin karjalaumaa ja jonottaminen oli sääntö, ei poikkeus. Ymmärrän, että kyse on massatapahtumasta - mutta miten on mahdollista, että ulkomailla stadionkonserttien järjestelyt onnistutaan hoitamaan huomattavasti jouhevammin ja kohteliaammin? Ei jäänyt erityistä halua palata Hartwall-areenalle mihinkään tapahtumaan.
Keikan epätasaisuudesta ja keikkapaikan tylyydestä ja toimimattomuudesta huolimatta illasta jäi positiivinen fiilis, ja siitä ehdoton kiitos kuuluu illan tähdelle, Kaija Koolle.
sunnuntai 25. marraskuuta 2018
Joulujarmarka - venäläiset joulumarkkinat Helsingissä @ Gloria, Helsinki
Suomi-Venäjä-seuran joulujarmarka järjestettiin tänä vuonna Kulttuuriareena Gloriassa, joka osoittautui oivaksi paikaksi. Paikalla oli paljon monenlaista myytävää: niin venäläisiä herkkuja, kirjallisuutta kuin kaikenlaisia käsitöitä kamelinkarvalankasukista korvakoruihin ja kaulaliinoista huovutettuihin leluihin. Venäläistä tunnelmaa ylläpiti myös elävä musiikki. Hintataso suhteessa muihin markkinoihin oli varsin kohtuullinen.
Sunnuntaina markkinahumun jälkeen oli tarjolla myös stand up -komiikkaa Spasiiba-shown (liput 12 e) myötä. Lavalla nähtiin kaksi koomikkoa, Albert Kajava ja Joonas Korhonen. Molempien koomikkojen vitsikavalkadissa parhaiten toimivat suomalaisuuteen ja venäläisyyteen keskittyvät vitsit, jotka tekivät kulttuurieroja näkyviksi.
Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin onnistunut, ja stand up kruunasi koko illan.
Sunnuntaina markkinahumun jälkeen oli tarjolla myös stand up -komiikkaa Spasiiba-shown (liput 12 e) myötä. Lavalla nähtiin kaksi koomikkoa, Albert Kajava ja Joonas Korhonen. Molempien koomikkojen vitsikavalkadissa parhaiten toimivat suomalaisuuteen ja venäläisyyteen keskittyvät vitsit, jotka tekivät kulttuurieroja näkyviksi.
Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin onnistunut, ja stand up kruunasi koko illan.
maanantai 19. marraskuuta 2018
Marko Annala: Paasto
"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."
Like 2018. 285 s.
Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.
"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."
Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:
"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."
Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.
Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:
"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."
Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.
Tunnisteet:
arvot,
estetiikka,
identiteetti,
Jumala,
kohtaaminen,
perhe,
Romaani,
toivo,
uskonto,
yhteisö,
yksilö
sunnuntai 18. marraskuuta 2018
Bryan Singer: Bohemian Rhapsody
Queenistä ja Freddie Mercurystä kertova elokuva Bohemian Rhapsody on saanut melko nihkeät kritiikit. Queenin musiikista nauttivalle elokuva on kuitenkin ehdoton katsomiskokemus, ja nimenomaan elokuvateatterissa: keikkakohtauksissa parhaimmillaan tuntuu siltä, kuin olisi itse paikan päällä nauttimassa tunnelmasta. Elokuva keskittyy kuvaamaan Queenin nousua ja se huipentuu vuoden 1985 Live Aid -konserttiesiintymiseen. Tämä on katsojaystävällinen valinta (vaikka osa Queenin superhitesitä rajautuukin näin elokuvan ulkopuolelle): Live Aid -esiintymisen vahva tunnelma jää päällimmäisenä mieleen. Freddie Mercuryn sairaus ja kuolema käsitellään lähinnä vain lopputeksteissä. Minään elämäkertakuvauksena elokuvaa ei oikein voi pitää, mutta musiikki- ja bändielokuvana Bohemian Rhapsody on mahtavaa seurattavaa.
sunnuntai 11. marraskuuta 2018
Roberto Bolaño: 2666
"Jean-Claude Pelletier luki Benno von Archimboldia ensimmäisen kerran jouluna 1980 ollessaan 19-vuotias ja asuessaan Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa saksankielistä kirjallisuutta."
Sammakko 2015 (?). Espanjankielinen alkuteos 2666, 2004. Suomentanut Einari Aaltonen. 985 s.
Roberto Bolañon romaani - tai viisi romaania, kuinka vain - 2666 on kerrassaan mieletön ja huikea teos. Nide siis tavallaan koostuu viidestä romaanista - Tutkijoiden osa, Amaltafinon osa, Faten osa, Rikosten osa ja Archimboldin osa -, tavallaan taas on yksi megalomaaninen, liki tuhatsivuinen romaani. Lukukokemuksen alkupuolella tuntuu siltä, että osat voisi lukea itsenäisinä teoksinaan, lopussa taas on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi yhtenäinen teos - vaikka osissa liikutaan eri mantereilla ja erilaisissa ajoissa ja maailmoissa.
Kirjan takakasniteksti on ympäripyöreä, eikä sen avulla oikein saa kiinni siitä, mistä teoksessa on kyse. Toisaalta romaanin takakansitekstin laatiminen tuntuu miltei mahdottomalta haasteelta, sillä koko sisällöstä ei ole tilaa kertoa ja toisaalta - mistä voi kertoa, ettei tule kertoneeksi liikaa? Koko romaanin lukemisen jälkeen tunnen jääneeni kuin limboon: teos tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta, sillä en ole varma, mitä kaikkia yhdistäviä johtolankoja minulta on oikein jäänyt huomaamatta.
2666 on nautinnollisesti suomennettu mestariteos - jonka lukemiseen itselläni meni viidestä kuuteen kuukautta. Koska kokonaisuudesta ei aivan hirveästi kannata paljastusten pelossa kirjoittaa johtolankoja yhteen punovia virkkeitä, siirryn käsittelemään teosta osa kerrallaan.
* * *
Tutkijoiden osa
Romaanin aloittaa Tutkijoiden osa. Tässä osassa keskushenkilöinä on neljä eri puolilla Eurooppaa vaikuttavaa kirjallisuudentutkijaa, joiden intohimona tai lähestulkoon pakkomielteenä on mystisen, kadonneelta vaikuttavan Archimboldi-nimisen kirjailijan elämä, persoona ja tuotanto.
Tutkijoiden osa on rakennettu sillä tavoin dekkarimaisesti, että lukija pääsee Archimboldin jalanjäljille - sikäli kun liitä löytyy ja ne eivät katoa - tutkijoiden seurassa. Osan perusvire on akateeminen, mutta tutkijanelikon väliset suhteet (heiddä on kolme meistä ja yksi nainen) muodostavat omanlaisensa tunteiden ja intohimojen verkoston. Kumpi lopulta on tärkeämpää, Archimboldi tuotantoineen vai elämä tässä ja nyt? Millainen on olemassaolon, intohimon ja katoamisen muodostama yhtälö?
"- - omalla tavallaan - - hän - - oli jo aloittanut oman matkansa, joka ei vienyt häntä sankarin haudalle vaan kohti luopumista, se oli eräässä mielessä uusi kokemus, koska tuo luopuminen ei ollut mitään sellaista, mitä yleensä kutsutaan luopumiseksi, ei edes kärsivällisyyttä eikä sopeutumista, vaan enemmänkin jonkinlainen hiljentymisen tila, hienostunutta ja käsittämätöntä nöyrtymistä, joka sai hänet huomaamattaan itkemään ja jonka yhteydessä hänen omakuvansa, se minkä Morini koki Morinina, alkoi liueta vähittäin ja vastustamattomasti kuin joki, joka lakkaa olemasta joki tai kuin puu, joka palaa taivaanrannassa tietämättä olevansa tulessa."
* * *
Amaltafinon osa
Romaanin toinen osa kertoo Amaltafinosta, joka on professori, joka asuu Santa Teresassa kahden 17-vuotiaan tyttärensä Rosan kanssa. Amaltafinon vaimo ja Rosan äiti Lola on jättänyt perheensä syynä tai tekosyynä runoilija, jonka perään epävakaa Lola on lähtenyt. Osa keskittyy käsittelemään hulluutta sen erilaisissa muodoissa.
* * *
Faten osa
Kolmannen osan päähenkilö, Oscar Fate eli Quincy Williams, on toimittaja. Hänen äitinsä kuolee. Fate on toimittaja, ja hänet passitetaan New Yorkista Meksikoon tekemään juttua nyrkkeilijästä. Sonorassa, Santa Teseran kaupungissa, jossa hän on tekemässä nyrkkeilijäjuttua, hän kuitenkin kiinnostuu naisiin kohdistuneesta murha-aallosta ja siitä kirjoittamisesta. Lehti, johon Fate kirjoittaa, ei kuitenkaan ole kiinnostunut Faten ehdottamasta yhteiskunnallisesta reportaasista, vaan nyrkkeilijästä. Fate alkaa kuitenkin omin päin perehtyä naisten murhiin ja kohtaa paikallisia toimittajia, kuten Guadalipe Roncalin, jotka kirjoittavat ilmiöstä ja tutkivat sitä. Fate päätyy kontaktiensa avulla lähemmäs väkivaltaa, huumeita ja jengejä.
Faten osa kuvaa Santa Teresan kaupunkia väkivaltaisuuksineen ulkopuolisen ja hiljalleen asioihin sekaantuvan henkilöhahmon näkökulmasta. Osassa pohditaan väkivallan olemusta:
"1800-luvulla, 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella - -, yhteiskunta alkoi käsitellä kuolemaa sanojen siivilällä. Kun lukee tuon ajan lehtijuttuja, tuntuu siltä kuin silloin ei olisi ollut rikoksia tai kuin yksittäinen murha olisi kohahduttanut kokonaista maata. Emme halunneet kuolemaa kotiin, uniimme ja haaveisiimme, mutta silti silloin tehtiin hirvittäviä rikoksia, paloittelumurhia, kammottavia raiskauksia ja jopa sarjamurhia. - - Kaikki käsiteltiin pelkoihimme sovitetulla sanojen siivilällä. Mitä pelkäävä lapsi tekee? Sulkee silmät. Mitä tekee lapsi, joka aiotaan raiskata ja sen jälkeen tappaa? Hän sulkee silmänsä. Hän myös kirkuu, mutta ensin hän sulkee silmänsä. Sanat palvelevat samaa tarkoitusta. Se on mielenkiintoista, koska kaikki inhimillisen hulluuden ja julmuuden arkkityypit keksittiin kaukana menneisyydessä eikä uudella ajalla. - - Sanotte: Kaikki muuttuu. Tietysti kaikki muuttuu, mutta rikoksen arkkityypit eivät muutu, ja sama pätee ihmisluontoon, sekään ei muutu. - - niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen. Tai ehkä sanat paljastivat jotain. Mitä? En osaa sanoa."
* * *
Rikosten osa
Luettavuuden kannalta romaanin raskain ja tavallaan myös intensiivisin on sen neljäs osa, Rikosten osa. Rikosten osa keskittyy kuvaamaan Santa Teresaa piinaavaa väkivaltaa, joka ilmenee jatkuvasti tapahtuvina nuorten naisten väkivaltaisina murhina. Väkivallan kuvaus on neutraalia ja äärimmäisen toisteista. Vaikka tapaukset ovat erilaisia, ne ovat kuitenkin samanlaisia - ja niitä kuvataan jatkuvasti samalla tavalla. Kuvataan paikkaa, josta vainaja on löytynyt; kerrotaan, kuka tai ketkä vainajan ovat löytäneet; kerrotaan vainajan ikä tai arvioitu ikä, nimi, jos se tiedetään ja vainajan ulkoiset tuntomerkit; kuvataan, mitä vainajalla on yllään; kuvataan mihin vainaja on kuollut ja kerrotaan, mitä väkivallantekoja häneen on kohdistunut (tyypillisesti: "Hänet oli raiskattu toistuvasti sekä vaginaalisesti että anaalisesti.").
Rikosten osassa väkivaltaa kuvataan poliisien näkökulmasta. Poliisityö vaikuttaa epätoivoiselta ja se näytetään tehottomassa valossa. Erään poliisitutkijan puheenvuoro avaa sitä osuvasti:
"Kriminologin työ tässä maassa on kuin kryptografin hommaa pohjoisnavalla. Kuin olisi lapsi pedofiilivankien osastolla. Kuin olisi helppoheikki kuurojen maassa. Kuin olisi kondomi amatsonien valtakunnassa, tutkija García Correa sanoi. Jos sinua sorsitaan, totut siihen. Jos sinuun suhtaudutaan yliolaisesti, totut siihen. Jos kaikki eläkesäästösi katoavat, sopeudut siihen. Jos poikasi pettää sinut, sopeudut siihen. Jos sinun pitää jatkaa töitä, vaikka lain mukaan sinulla olisi oikeus tehdä mitä lystäät, sopeudut siihen. Jos palkkaasi alennetaan, totut siihenkin. Jos sinun pitää lisätienestien saamiseksi tehdä töitä epärehellisille asianajajille ja korruptoituneille poliiseille, totut siihen. Mutta älkää kirjoittako näistä asioista lehdessä, pojat, koska muuten työpaikkani on vaarassa, tutkija García Correa sanoi."
Poliisi turvautuu jopa televisiossa esiintyvän selvänäkijän kuulemiseen. Selvänäkijän elämänasenne on varsin suorasukainen: "Kun tietää asioista, tietää, ja kun ei tiedä, on parasta perehtyä niihin. Ja muutoin on syytä pysyä vaiti, paitsi jos suunsa avaamalla perehtyminen sujuu jouhevammin."
Paikoin rikosten ratkeamiseen ja syyllisten löytämiseen otetaan myös varsin filosofis-uskonnollinen ote:
"Uskon, että mikään ei katoa, meksikolainen sanoi. On ihmisiä ja eläimiä ja jopa asioita, jotka syystä tai toisesta näyttävät joskus katoavan. Vaikka sinä et sitä uskokaan, Harry, joskus kivikin haluaa kadota, olen nähnyt sen omin silmin. Mutta Luoja ei salli sitä. Luoja ei salli sitä, koska ei voi. Uskotko sinä Jumalaan, Harry? Uskon, señor Demetrio, Harry Magaña vastasi. No, luota sitten Jumalaan, Luoja ei anna minkään kadota."
Edellä esitetty dialogi kuvaa jollakin tavoin myös 2666-romaania kokonaisuudessaan: vaikka eri osissa tarkastellaan maailmaa ja sen ilmiöitä eri henkilöiden näkökulmasta käsin, mikään ei ehkä kuitenkaan katoa, vaan kaikessa on samuutta, joka on ja on ollut aina - kuten Faten osasta otetussa sitaatissa todetaan.
Rikosten osa vetää yhteen eniten lankoja myös latinalaisamerikkalaisuuden ja latinalaisamerikkalaisen yhteiskunnan olemuksesta. Osassa määritellään muun muassa latinalaismaerikkalainen verio (jokapäiväisestä) kiirastulesta:
"- - ja jonkin aikaa nelikko sai tuta, millaista on olla kiirastulessa, he odottivat pitkään turvattomina ja hyljättyinä, se oli hyvin latinalaisamerikkalainen kokemus ja kovin tuttua, sellaista koettiin päivittäin, tosin ilman ahdistusta ja ilman kotikadun yllä korppikotkaparven lailla liihottavaa kuoleman synkkää varjoa, joka myllersi arjen ja sai kaiken kääntymään päälaelleen."
Rikosten osa onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka arkipäiväistä ja tavanomaista väkivalta on.
* * *
Archimboldin osa
"Hans Reiter syntyi vuonna 1920. Hän ei näyttänyt lapselta, vaan levältä." Näin esitellään romaanin viidennen ja viimeisen osan päähenkilö. Hans Reiterin elämä alkaa siis vuodesta 1920, ja koska olemme jälleen Euroopassa, Reiterin kohtaloksi tulee osallistua toiseen maailmansotaan. Luvassa on jos jonkinmoisia juonenkäänteitä. Osan tematiikka liittyy olennaisesti niin identiteettiin kuin kirjoittamiseenkin.
Reiterin kannalta avainkohta on sodanjälkeinen oivallus:
"'Se tapahtui vankileirillä', Reiter sanoi. 'En tiedä, keneksi Sammler minua luuli, mutta hän kertoi minulle kaikenlaista. - - Varmuuden vuoksi hän oli vaihtanut nimeään. Hän käytti nimeä Zeller. Mutta en usko, että Yhdysvaltain poliisi etsi Sammeria. Se ei etsinyt myöskään Zelleriä. Amerikkalaisille Zeller ja Sammer olivat epäilyksen alkopuolella olevia Saksan kansalaisia. Amerikkalaiset etsivät arvovaltaisia sotarikollisia, tuhoamisleirien väkeä, SS-upseereja, isoja kihoja. Ja Sammer oli vain tavallinen virkamies. - - Eräänä aamuna, kun vankeja siirrettiin, livahdin pois jonosta ja pääsin helposti karkuun. Jonkin aikaa kiersin eri kaupungeissa ja oleskelin Koblenzissa. Olin töissä kaivoksissa, jotka oli avattu uudestaan. Näin nälkää. Minusta tuntuu kuin Sammerin haamu olisi liimautunut varjooni. Minäkin harkitsin nimeni vaihtamista. Viimein saavuin Kölniin ja tajusin, että minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen, ja minun oli turha antaa Sammerin saastaisen haamun piinata itseäni.'"
Jos kokee, että "minulle oli jo tapahtunut kaikki mahdollinen", on turha jäädä roikkumaan menneisyyden ahdistavaan painolastiin ja antaa "saastaisen haamun piinata" itseään; voi valita myös vapautuvansa siitä ja aloittavansa uudelleen.
Archimboldin osassa luovuutta ja kirjoittamista käsitellään kirjailijan näkökulmasta, toisin kuin Tutkijoiden osassa, jossa keskushenkilöt koettavat saavuttaa pakenevan luovuuden ja kiinnostuksensa kohteen ikään kuin ulkoa päin:
"Ivanovin pelko oli luonteeltaan kirjallista. Toisin sanoen hänen pelkonsa oli pelkoa, josta kärsii suurin osa niistä kansalaisista, jotka eräänä kauniina (tai ei niin kauniina) päivänä päättävät tehdä kirjoittamisesta ja ennen kaikkea fiktion kirjoittamisesta erottamattoman osan elämäänsä. Se on honouden pelkoa. Ja pelkoa, ettei saa tunnustusta. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että vaiva ja ponnistelu valuvat hukkaan. Pelkoa, ettei askelista jää jälkeä. Pelkoa, että sattuma ja luonnonvoimat pyyhkivät hauraat jäljet. Pelkoa illastaa yksin, pelkoa, ettei kukaan huomaa. Pelkoa, ettei kukaan arvosta. Epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelkoa. Mutta ennen kaikkea huonouden pelkoa. Pelkoa, että päätyy ikuisiksi ajoiksi huonojen kirjailijoiden helvettiin. Järjettömiä pelkoja - -, varsinkin jos pelkoja tyynnytteli näennäisyyksillä. Ikään kuin hyvien kirjailijoiden paratiisi olisi huonojen kirjailijoiden mielestä ollut näennäisyyksien kansoittama. Ikään kuin teoksen hyvyys (tai erinomaisuus) olisi kiinnittynyt näennäisyyteen. Näennäisyyteen, joka tietenkin vaihteli aikakauden ja maan mukaan, mutta joka pysyi aina omana itsenään, näennäisyytenä eli asiana, joka näyttää olevan, muttei ole, pintana syvyyden sijaan, pelkkänä eleenä, joka sekin vielä sekoittui tahtoon, Tolstoin hiuksiin, silmiin ja huuliin, Tolstoin ratsastamiin virstoihin ja Tolstoin korkkaamiin naisiin seinävaatteessa, joka palaa näennäisyyden tulessa."
Luovuutta ja todellisuutta hahmottaa myös kustantaja Bubisin matemaattissävytteinen mutta filosofisten kysymysten äärelle kaareutuva pohdinta:
"- - summa - - perustuu aina arvioon, ei ole mitään oikeaa summaa, vain natsit uskoivat täsmällisiin lukuihin, samoin matematiikan alkeiden opettajat, vain sihteerit, mielipuolet, verovirkailijat (Luoja heidät hävittäköön) ja numeronikkarit, jotka ennustivat tulevaisuutta milloin mistäkin, uskovat täsmällisiin lukuihin. Sen sijaan tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikot, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä."
* * *
Kokonaisuudessaan 2666 maalaa valtavan suuria kaaria ihmisyydestä, historiasta ja maailman ilmiöistä, mutta romaani tekee työnsä pieniä yksityiskohtia kuvaten ja luo siten kokonaiskuvan jostakin. Mistä? Kuten alussa kirjoitin, teos tekisi mieli lukea uudelleen, koska kertalukemalla jää niin paljon huomaamatta. Paljossa tuntuu olevan kyse sattumasta tai kohtalosta, siitä, mihin suuntaan muiden ratkaisut ihmistä kuljettavat ja mitä ihminen päättää itse tehdä. Ratkaisuja ja vaihtoehtoja on monia. Pahuutta on olemassa, ja on ollut aina, vaikka "niihin aikoihin sanoja käytettiin enemmän asioiden peittämiseen kuin niiden paljastamiseen". Ehkäpä 2666 pyrkii tekemään toisin: paljastamaan niitä asioita, joita me emme halua nähdä.
Merikeskus Vellamo, Kotka
Merikeskus Vellamo Kotkan satamassa on monipuolinen vierailukohde. Rakennuksessa on useita toimijoita (Suomen merimuseo, Merivartiomuseo, Kymenlaakson museo) ja näyttelyitä; tämänhetkisenä vaihtuvana näyttelynä on Sex and the Sea -niminen näyttely, joka tarkastelee merimieselämää punaisten lyhtyjen kajosta käsin.
Sex and the Sea -osio on rakennettu punasamettiseksi ja hämyisäksi. Naisten merkitystä tarkastellaan useasta tulokulmasta.
Esiin tulee paitsi naisten merkitys merimiesten näkökulmasta satamissa houkuttelevina ja kaivattavina heiloina ja huorina, myös epäonnentuojina laivoissa mutta toisaalta kaivattuina vaimoina ja äiteinä sekä keulakuvina ja laivojen niminä.
Posliinikoirat ovat vahvasti läsnä tässä näyttelyssä, ja niiden merkitys on vahvasti latautunut. Posliinikoirat olivat haluttuja tuliaisia Englannin satamista, ja niitä ostettiin usein pareittain. Ne symboloivat uskollisuutta ja valppautta. Siinä missä Unkarin pustalla asuvat naiset viestivät vinssikaivojen asennoilla ratsumiehille, onko rakastajan sopiva aika tulla vierailulle vai onko talon isältä paikalla, tarinoiden mukaan merimiesten vaimot käyttivät kotimökkien ikkunalaudoilla pidettäviä posliinikoirapareja samaan tarkoitukseen; mikäli koirat katsoivat ikkunasta ulos, mies oli merillä ja rakastaja tervetullut vierailulle.
Pysyvän näyttelyn puolella on esillä merenkäynnin historiaa, jota esitellään niin kivikaudelta keskiajalle kuin vaikkapa ruotsinlaivojenkin kontekstissa. Näyttelyesineistö on mielenkiintoista ja monenlaista. Venenäyttelyn puolella pääsee ihailemaan eritoten erilaisia puurakenteisia veneitä.
Kymenlaakson museon osastolla tehdään katsaus kaakonkulmalaiseen arkielämään ja esitellään maalaustaidetta Kotkasta. Varsinkin kotkalaisuutta vuodelta 1976 kuvaava taulu, jossa nähdään kaupungintalo, Suomen lippu ja punalippu, kalaa ja leipää, on tunnelmaltaan vahva.
Sex and the Sea -osio on rakennettu punasamettiseksi ja hämyisäksi. Naisten merkitystä tarkastellaan useasta tulokulmasta.
Esiin tulee paitsi naisten merkitys merimiesten näkökulmasta satamissa houkuttelevina ja kaivattavina heiloina ja huorina, myös epäonnentuojina laivoissa mutta toisaalta kaivattuina vaimoina ja äiteinä sekä keulakuvina ja laivojen niminä.
Posliinikoirat ovat vahvasti läsnä tässä näyttelyssä, ja niiden merkitys on vahvasti latautunut. Posliinikoirat olivat haluttuja tuliaisia Englannin satamista, ja niitä ostettiin usein pareittain. Ne symboloivat uskollisuutta ja valppautta. Siinä missä Unkarin pustalla asuvat naiset viestivät vinssikaivojen asennoilla ratsumiehille, onko rakastajan sopiva aika tulla vierailulle vai onko talon isältä paikalla, tarinoiden mukaan merimiesten vaimot käyttivät kotimökkien ikkunalaudoilla pidettäviä posliinikoirapareja samaan tarkoitukseen; mikäli koirat katsoivat ikkunasta ulos, mies oli merillä ja rakastaja tervetullut vierailulle.
Pysyvän näyttelyn puolella on esillä merenkäynnin historiaa, jota esitellään niin kivikaudelta keskiajalle kuin vaikkapa ruotsinlaivojenkin kontekstissa. Näyttelyesineistö on mielenkiintoista ja monenlaista. Venenäyttelyn puolella pääsee ihailemaan eritoten erilaisia puurakenteisia veneitä.
Kymenlaakson museon osastolla tehdään katsaus kaakonkulmalaiseen arkielämään ja esitellään maalaustaidetta Kotkasta. Varsinkin kotkalaisuutta vuodelta 1976 kuvaava taulu, jossa nähdään kaupungintalo, Suomen lippu ja punalippu, kalaa ja leipää, on tunnelmaltaan vahva.
lauantai 3. marraskuuta 2018
9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki
Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.
Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...
9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.
Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.
9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.
Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...
9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.
Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.
9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.
Tunnisteet:
arvot,
hajoaminen,
hyvyys,
identiteetti,
kaipuu,
kohtaaminen,
menestyminen,
muistaminen,
perhe,
rakkaus,
rehellisyys,
sairaus,
syrjäytyminen,
teatteri,
toivo,
yhteisö,
yksilö,
yksinäisyys
perjantai 2. marraskuuta 2018
Ateria @ KOM-teatteri, Helsinki
Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.
Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.
Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.
Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.
Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.
Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.
Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.
Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.
Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.
Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.
Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.
Tunnisteet:
arvot,
huumori,
identiteetti,
kapitalismi,
köyhyys,
menestyminen,
mieheys,
narsismi,
politiikka,
ruumiillisuus,
syrjäytyminen,
teatteri,
työelämä,
yhteisö,
yksilö
sunnuntai 28. lokakuuta 2018
Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni - Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena 2018, 13. tarkistettu painos. Suom. Riie Heikkilä. Alkuteos Omgiven av idioter. Hur man förstår dem som inte går att förstå. 315 s.
Muutama tuttavani on kehunut käyttäytymistieteilijä Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni -teosta ja todennut sen olevan silmiä avaava niin itsetuntemuksen suhteen kuin muiden ihmisten kanssa toimeen tulemisen kannalta. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Eriksonin esitystä ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden; Erikson oli loistava puhuja ja Idiootit ympärilläni on kepeästi ja vetävästi kirjoitettu teos.
Eriksonin ajattelun pohjalla on DISA-malli, jonka mukaan ihmisten kommunikoiminen jakautuu neljään perustyyppiin, jotka on nimetty väreiksi (punainen, keltainen, vihreä, sininen). Ihminen voi edustaa joko puhtaasti yhtä tyyppiä tai olla yhdistelmä kahdesta tai kolmesta tyypistä; neljän värin yhdistelmiä Eriksonin mallissa ei ole. Erikson kuvailee teoksessa kutakin tyyppiä erilaisissa tilanteissa eri luvuissa ja käsittelee niin kunkin tyypin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Lukiessa tunnistaa itsensä ja tuttaviaan konkreettisista esimerkeistä, mutta DISA-testiä teos ei sisällä; mikäli sen tekemisestä on kiinnostunut, teos ohjaa kääntymään maksullisen internetsivun puoleen.
Idiootin ympärilläni -teoksen malli tuntuu osin yksioikoiselta, vaikka Erikson moneen kertaan alleviivaa sitä seikkaa, että mikään malli ei ole vedenpitävä tai anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Enemmän tarkkuutta ja sävyjä persoonallisuustesteistä antaa esimerkiksi MBTI-testi, jonka netissä voi tehdä ilmaisiksikin. Eriksonin vahvuus on kuitenkin käytännönläheisyydessä: Idiootit ympärilläni avaa silmiä erilaisten reagoimis- ja käyttäytymismallien tunnistamiseen ja kohtaamiseen.
Helsingin kirjamessut
Tänä vuonna Helsingin kirjamessut uudistui uuden ohjelmajohtaja Ronja Salmen johdolla, mistä myös media kirjoitti varsin paljon. Tuttuja Aleksis Kivi ja Einä Leino -lavoja ei enää ollut, vaan lavat oli nimetty Helsingin kaupunginosien mukaan - oli Senaatintori, Töölö, Punavuori, Hakaniemi, Kallio, Vallisaari... Ohjelmaa silmäillessä tuntui, että lavasisällöillä oli osin aika selkeitä päiväkohtaisia teemoja, osin temaattisuutta oli vaikeaa hahmottaa.
Perjantaina kävin kuuntelemassa ruotsalaista käyttäytymistieteilijä Thomas Erikssonia, joka puhui teoksistaan Idiootit ympärilläni ja Psykopaatit ympärilläni. Eriksson otti yleisönsä hyvin ja hänen esitystään oli sekä hauskaa että kiinnostavaa seurata. Muukin messuosastojen tarjonta oli kiinnostavaa ja monipuolista, ja kuten arvata saattoi, lauantai-iltapäivänä messuilla oli superruuhkaista.
Perjantaina kävin kuuntelemassa ruotsalaista käyttäytymistieteilijä Thomas Erikssonia, joka puhui teoksistaan Idiootit ympärilläni ja Psykopaatit ympärilläni. Eriksson otti yleisönsä hyvin ja hänen esitystään oli sekä hauskaa että kiinnostavaa seurata. Muukin messuosastojen tarjonta oli kiinnostavaa ja monipuolista, ja kuten arvata saattoi, lauantai-iltapäivänä messuilla oli superruuhkaista.
maanantai 22. lokakuuta 2018
Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla
Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.
Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.
Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.
Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?
Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.
Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.
Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.
Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.
Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.
Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?
Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.
Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.
Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.
Tunnisteet:
arvot,
elokuva,
kohtalo,
kärsimys,
lapsuus,
menestyminen,
menetys,
mieheys,
naiseus,
narsismi,
perhe,
ruumiillisuus,
seksi,
syrjäytyminen,
työelämä,
vapaus,
vastuu,
Venäjä,
yksinäisyys,
äitiys
maanantai 15. lokakuuta 2018
Kööpenhaminan eläintarha
Kööpenhaminan eläintarhassa on oikein hyvä meininki. Tarha on viihtyisä ja kaunis ja eläimillä näyttää menevän hyvin. Lajisto on monipuolinen ja tarha on jaettu erilaisiin osiin, jotka on nimetty maanosien mukaan. Mukana on myös kotieläinosasto, jossa heppoja, possuja sun muita pääsee rapsuttelemaankin. Aikuislipun hinta on noin 25 euroa, eli aikaa käyntiin kannattaa varata jotakuinkin koko päivä - ja aika eläintarhassa kuluu nopeasti. Plussaa on myös se, että ravintolatarjonta on varsin hyvä ja monipuolinen suhteessa eläintarhojen ja huvipuistojen yleensä sotkuiseen ja suppeaan tarjontaan nähden.
lauantai 6. lokakuuta 2018
Lentävä hollantilainen @ Suomen Kansallisooppera, Helsinki
Wagnerin Lentävä hollantilainen on ehkäpä visuaalisesti näyttävin ja viihdyttävin ooppera, jonka olen nähnyt. Tarina kertoo taiteilijasta, "Lentävästä hollantilaisesta", joka on kirottu kiertämään meriä ja tekemään aika ajoin vimmaisesti taidetta - vain aito rakkaus voi hänet pelastaa.
Kansallisoopperan versio on "nykyaikaistettu", mutta tarina itsessään on niin kliseinen taiteilijanerotarina, että se nykyaikaistamisesta huolimatta on patriarkaalinen.
Lentävä hollantilainen nimittäin kohtaa merillä merikapteenin, joka kertoo tyttärestään, jonka mielellään naittaisi Lentävälle hollantilaiselle, vaikka tyttärellä jo on sulhaskandidaatti - tämä sulhaskandidaatti vain ei ole isän mieleen (eikä kyllä sinänsä syyttä, sillä poikaystävä on lipevä, juoppo ja jokaisen naisen liehittelijä). Miehet sopivat kabinettipuheissaan, että Lentävä hollantilainen tulee asumaan merikapteenin kotiin ja tsekkailemaan tytärtä - ja jos he menevät naimisiin, merikapteeni saa Lentävän hollantilaisen taiteellisen tuotannon ja Lentävä hollantilainen puolestaan vapautuu kirouksestaan.
Merikapteenin tytär on Senta, taiteellisesti suuntautunut nainen, joka jo ennen Lentävän hollantilaisen tapaamista on fanittanut tätä. Ja kas, niinpä kaikki on kuin kohtalon suunnittelemaa ja he saavat toisensa! Oi onnea, oi rakkautta, oi sielujen sympatiaa!
Jossakin vaiheessa retkuuteensa tottunut Lentävä hollantilainen kuitenkin retkahtaa orgioimaan muiden kanssa - tai kenties kyseessä on uni, fantasia tai painajainen, joka joidenkin mutkien kautta päätyy Lentävän hollantilaisen dramaattiseen kuolemaan. Nykyaikaistamista lienee se, että Senta laittaa kuolemalla rahoiksi - ja vaikka hänestä tulee sureva ja traaginen leski, on hän kuitenkin saanut kokea kunnon rakkaustarinan ja tullut itse kuuluisaksi ja rikkaaksi.
Oopperassa on monia näyttäviä ja vaikuttavia joukkokohtauksia ja lavastus on erittäin onnistunut. Liikkuvat seinät jakavat toimivasti näyttämötilaa eritunnelmaisiin sektioihin ja takaseinän massiiviset videokuvat luovat todella vahvasti tunnelmaa. Sentan roolissa nähtävä Miina-Liisa Värelä on esityksen ehdoton tähti, roolisuoritus on vahva, moniulotteinen ja puhutteleva.
Kansallisoopperan versio on "nykyaikaistettu", mutta tarina itsessään on niin kliseinen taiteilijanerotarina, että se nykyaikaistamisesta huolimatta on patriarkaalinen.
Lentävä hollantilainen nimittäin kohtaa merillä merikapteenin, joka kertoo tyttärestään, jonka mielellään naittaisi Lentävälle hollantilaiselle, vaikka tyttärellä jo on sulhaskandidaatti - tämä sulhaskandidaatti vain ei ole isän mieleen (eikä kyllä sinänsä syyttä, sillä poikaystävä on lipevä, juoppo ja jokaisen naisen liehittelijä). Miehet sopivat kabinettipuheissaan, että Lentävä hollantilainen tulee asumaan merikapteenin kotiin ja tsekkailemaan tytärtä - ja jos he menevät naimisiin, merikapteeni saa Lentävän hollantilaisen taiteellisen tuotannon ja Lentävä hollantilainen puolestaan vapautuu kirouksestaan.
Merikapteenin tytär on Senta, taiteellisesti suuntautunut nainen, joka jo ennen Lentävän hollantilaisen tapaamista on fanittanut tätä. Ja kas, niinpä kaikki on kuin kohtalon suunnittelemaa ja he saavat toisensa! Oi onnea, oi rakkautta, oi sielujen sympatiaa!
Jossakin vaiheessa retkuuteensa tottunut Lentävä hollantilainen kuitenkin retkahtaa orgioimaan muiden kanssa - tai kenties kyseessä on uni, fantasia tai painajainen, joka joidenkin mutkien kautta päätyy Lentävän hollantilaisen dramaattiseen kuolemaan. Nykyaikaistamista lienee se, että Senta laittaa kuolemalla rahoiksi - ja vaikka hänestä tulee sureva ja traaginen leski, on hän kuitenkin saanut kokea kunnon rakkaustarinan ja tullut itse kuuluisaksi ja rikkaaksi.
Oopperassa on monia näyttäviä ja vaikuttavia joukkokohtauksia ja lavastus on erittäin onnistunut. Liikkuvat seinät jakavat toimivasti näyttämötilaa eritunnelmaisiin sektioihin ja takaseinän massiiviset videokuvat luovat todella vahvasti tunnelmaa. Sentan roolissa nähtävä Miina-Liisa Värelä on esityksen ehdoton tähti, roolisuoritus on vahva, moniulotteinen ja puhutteleva.
maanantai 3. syyskuuta 2018
Spike Lee: BlacKkKlansman
Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on kerrassaan onnistunut elokuva: se on viihdyttävä, puhutteleva, hauska, ajatuksia herättävä ja erittäin ajankohtainen. Myös Suomessa laajalti uutisoitu Jasper Pääkkösen roolisuoritus on vahva.
Kannattaa katsoa!
Kannattaa katsoa!
sunnuntai 2. syyskuuta 2018
Stefano Sollima: Sicario 2: Soldado
Stefano Solliman ohjaama ja Benicio del Toron tähdittämä elokuva Sicario 2: Soldado on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, jossa tosin toiminta lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Elokuvan katsominen muistuttaa pikemminkin tv-sarjan osan katsomista: tapahtumat lähtevät liikkeelle ikään kuin kesken tarinaa ja lopetus on sellainen, että luvassa varmasti on jatkoa, jos vain rahahanat ovat auki. Sicario 2: Soldado vaikuttaa enemmänkin elokuvalta, joka kuvaa tilannetta, ei niinkään juonta tai tapahtumasarjaa.
Aloituksessa haetaan vauhtia kaukaa. Elokuvan pitäisi kertoa Meksikosta, laittomasta ihmiskaupasta Meksikon ja Usa:n rajalla. Aluksi kuitenkin lähdetään Afrikkaan kuulustelemaan somalialaista merirosvoa. Kun vauhtia on sieltä saakka haettu selittämään ihmissalakuljetuksen juurisyitä Amerikan mantereella, lähdetään punomaan juonta, jossa amerikkalaisten konkreettinen tavoite on sytyttää sota meksikolaiskartellien välille kidnappaamalla erään kartellin pomon 16-vuotias tytär ja saada kidnappaus näyttämään toisen kartellin tekemältä. "Things get dirty" all the time, eli amerikkalaiset liikkuvat pääosin laillisuuden tuolla puolen ja hyödyntävät erilaisia laittomia kontakteja operaation hoitamisessa. Rahasta ja välineistä ei ole puutetta, mutta tietysti kaikki menee monellakin tapaa pieleen.
Tunnelma elokuvassa on synkkä ja äärimmäisen maskuliininen: nähdään lähikuvia tosimiehistä, joiden dialogi on kuin kovaksi keitetystä dekkarista. Jos katsojan pokka pitää dialogin, osin epäloogisten tapahtumien ja kuolleistaheräämisten keskellä, elokuva on omanlaistaan viihdettä. Naisten rooli elokuvassa kilpistyy 16-vuotiaaseen tyttöön, jonka äärellä toki kovistakin kovimman miehen sydän sulaa.
Sicario 2: Soldado ei jätä pysyvää muisti- tai tunnejälkeä, mutta ei sen katsomisesta turhautunuttakaan oloa jää.
Aloituksessa haetaan vauhtia kaukaa. Elokuvan pitäisi kertoa Meksikosta, laittomasta ihmiskaupasta Meksikon ja Usa:n rajalla. Aluksi kuitenkin lähdetään Afrikkaan kuulustelemaan somalialaista merirosvoa. Kun vauhtia on sieltä saakka haettu selittämään ihmissalakuljetuksen juurisyitä Amerikan mantereella, lähdetään punomaan juonta, jossa amerikkalaisten konkreettinen tavoite on sytyttää sota meksikolaiskartellien välille kidnappaamalla erään kartellin pomon 16-vuotias tytär ja saada kidnappaus näyttämään toisen kartellin tekemältä. "Things get dirty" all the time, eli amerikkalaiset liikkuvat pääosin laillisuuden tuolla puolen ja hyödyntävät erilaisia laittomia kontakteja operaation hoitamisessa. Rahasta ja välineistä ei ole puutetta, mutta tietysti kaikki menee monellakin tapaa pieleen.
Tunnelma elokuvassa on synkkä ja äärimmäisen maskuliininen: nähdään lähikuvia tosimiehistä, joiden dialogi on kuin kovaksi keitetystä dekkarista. Jos katsojan pokka pitää dialogin, osin epäloogisten tapahtumien ja kuolleistaheräämisten keskellä, elokuva on omanlaistaan viihdettä. Naisten rooli elokuvassa kilpistyy 16-vuotiaaseen tyttöön, jonka äärellä toki kovistakin kovimman miehen sydän sulaa.
Sicario 2: Soldado ei jätä pysyvää muisti- tai tunnejälkeä, mutta ei sen katsomisesta turhautunuttakaan oloa jää.
torstai 30. elokuuta 2018
Tainaron @ Kansallisteatteri, Helsinki
Leena Krohnin romaanin Tainaron (1985) pohjalta dramatisoitu samanniminen esitys on nähtävissä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Näytelmänä Tainaron tuntuu yhtä erikoiselta kokemukselta kuin Krohnin tekstikin on romaaniksi - mikä kaikki voi olla romaani, no, esimerkiksi Tainaron, joka on kokoelma minän kirjoittamia kirjeitä Tainaronista, hyönteisten kaupungista, sinälle, joka ei tunnu vastaavan.
Näytelmä on varsin uskollinen romaanille, kirjerakenne toistuu siinäkin. Lavastus on unenomainen ja valaistuksella on suuri rooli tunnelman luomisessa. Voimakkaiten näyttämösovitus tuntuu mielestäni puhuvan muutoksesta: ihmisten muutos on hidasta ja huomaamatonta siinä missä hyönteisten muutos on toisinaan niin järisyttävä ja kokonaisvaltainen muodonmuutos, että herää kysymys identiteetin pysyvyydestä tai edes jatkuvuudesta; mitä ovat muistot, jotka rakentavat meidät - onko valemuistoilla ja omilla muistoilla edes mitään määrittävää eroa; ja entäpä sitten Tainaron kaiken kaikkiaan - "se ei ole paikka, se on tapahtuma". Näytelmässä kaikki todellakin virtaa ja syntyy jatkuvasti, ja tämä muutoksen ja jatkuvan muutoksen tematiikka on saatu niin hyvin näyttämölle, että näytelmä on pikemminkin kokemus kuin loogisesti juoneksi järjestäytynyt tapahtumaketju.
Näytelmän on ohjannut Essi Rossi ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Näytelmän päähenkilö, Tainaroniin saapunut ihmettelijä, on Kati Outinen, mutta täytyy sanoa, että lavalla näytelmän todellinen tähti on Aino Venna, jonka esittämää musiikkia kuullaan läpi näytelmän ja joka edustaa milloin mitäkin tainaronilaista hyönteistä tai tarvittaessa vaikka radiota. Aino Vennan taito olla läsnä ja luoda tunnelmia on ilmiömäinen.
Tainaron on kokonaisvaltainen kokemus, jossa kaikki hetket eivät kanna aivan yhtä vahvasti. Osa siirtymistä kirjeestä toiseen tuntuu tyhjäkäynniltä, vuorosanat varmaankin esitys esitykseltä hoituvat luontevammiksi ja tunnelman intensiteetti ei jaksa kantaa aivan koko esityksen läpi, mutta näytelmä hioutunee sujuvammaksi syksyn mittaan. Kuitenkin Aino Vennan sekä valaistuksen ja lavastuksen luoman kokonaistunnelman vuoksi Tainaron kyllä kannattaa käydä katsomassa. Ei kaikkein helpointa teatteria, mutta kokemisen arvoinen näytelmä!
Näytelmä on varsin uskollinen romaanille, kirjerakenne toistuu siinäkin. Lavastus on unenomainen ja valaistuksella on suuri rooli tunnelman luomisessa. Voimakkaiten näyttämösovitus tuntuu mielestäni puhuvan muutoksesta: ihmisten muutos on hidasta ja huomaamatonta siinä missä hyönteisten muutos on toisinaan niin järisyttävä ja kokonaisvaltainen muodonmuutos, että herää kysymys identiteetin pysyvyydestä tai edes jatkuvuudesta; mitä ovat muistot, jotka rakentavat meidät - onko valemuistoilla ja omilla muistoilla edes mitään määrittävää eroa; ja entäpä sitten Tainaron kaiken kaikkiaan - "se ei ole paikka, se on tapahtuma". Näytelmässä kaikki todellakin virtaa ja syntyy jatkuvasti, ja tämä muutoksen ja jatkuvan muutoksen tematiikka on saatu niin hyvin näyttämölle, että näytelmä on pikemminkin kokemus kuin loogisesti juoneksi järjestäytynyt tapahtumaketju.
Näytelmän on ohjannut Essi Rossi ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Näytelmän päähenkilö, Tainaroniin saapunut ihmettelijä, on Kati Outinen, mutta täytyy sanoa, että lavalla näytelmän todellinen tähti on Aino Venna, jonka esittämää musiikkia kuullaan läpi näytelmän ja joka edustaa milloin mitäkin tainaronilaista hyönteistä tai tarvittaessa vaikka radiota. Aino Vennan taito olla läsnä ja luoda tunnelmia on ilmiömäinen.
Tainaron on kokonaisvaltainen kokemus, jossa kaikki hetket eivät kanna aivan yhtä vahvasti. Osa siirtymistä kirjeestä toiseen tuntuu tyhjäkäynniltä, vuorosanat varmaankin esitys esitykseltä hoituvat luontevammiksi ja tunnelman intensiteetti ei jaksa kantaa aivan koko esityksen läpi, mutta näytelmä hioutunee sujuvammaksi syksyn mittaan. Kuitenkin Aino Vennan sekä valaistuksen ja lavastuksen luoman kokonaistunnelman vuoksi Tainaron kyllä kannattaa käydä katsomassa. Ei kaikkein helpointa teatteria, mutta kokemisen arvoinen näytelmä!
perjantai 24. elokuuta 2018
Helsingin Taiteiden yö 2018
Graffitien yö @ HAM
HAM-taidemuoseossa vietettiin Taiteiden yönä Graffitien yötä. Graffiti-näyttelyyn oli vapaa pääsy ja lisäksi tarjolla oli UV-disco ja paitojen koristelemista UV-maalei, mutta selvästi kaksi viimeeksi mainittua aktiviteettia oli suunnattu perheille tai perheen pienimmille.
Graffiti-näyttely on mielenkiintoinen ja ristiriitainen. Toisaalta ristiriitaa rakensi graffiteihin suhtautuminen ennen ja nyt. Näyttelyssä esiteltiin aikajana graffitien historiasta Suomessa, ja se havainnollisti toisaalta hyvin alakulttuurisen ilmiön leviämistä osaksi valtakulttuuria ja toisaalta virallisten tahojen kuten Helsingin kaupungin suhtautumista graffiteihin Stop töhryille -kampajan kautta graffitiseiniin saakka.
Näyttelyssä on esillä valokuvia graffiteista niin Suomesta kuin New Yorkistakin, graffitimaalausvideoita ja installaatioita. Tarvisin sitä harmaata maalia -installaatio (jonka virallista nimeä en muista) ääninauhoineen ja videoineen on oivaltava ja kantaaottava, näyttelyn parasta antia. Osa graffiteista on uskomattoman hienoa taidetta. Osa taas lähinnä idiotismia - esimerkiksi yksi video huipentuu siihen, kun metrovaunua ruiskumaalataan sisältä mustaksi. En näe siinä mitään erityistä esteettistä tai muutenkaan kantaa ottavaa viestiä.
Näyttely herättää monenlaisia tunteita!
Unicefin kynttilät, Töölönkahti
Töölönlahdella oli paljon erilaista toimintaa, kuten perinteisestikin. Yksi perinne on sytyttää kyttilä Unicefin pisteellä, ja niin oli tehnyt moni muukin: kynttilät loistivat kauniisti pimenevässä yössä.
Oopperan taiteiden yö
Oopperan taiteiden yön makupalakattauksessa käyminen on jo traditio. Tänä vuonna ooppera oli siirtänyt lavansa Töölönlahden puiston puolelta sisäpihalle Mannerheimintien ja Helsinginkadun kulmaukseen. Puolensa ja puolensa: pidin itse enemmän tunnelmasta puistossa, sillä sisäpiha oli aika kliininen, eikä sinne eksy noin vain sattumalta. Musiikki ei kuulunut lainkaan puiston puolelle, ja kävellessämme kohti Oopperataloa mietimme, onko tapahtuma kenties peruttu, kun mitään ei näy eikä kuulu.
Ooppera esitteli kiinnostavalla tavalla syksyn ohjelmistossa olevia oopperoita ja baletteja, ja ilta huipentui muumi-tanssinumeroon.
keskiviikko 15. elokuuta 2018
Yksi lensi yli käenpesän @ Suomenlinnan kesäteatteri, Helsinki
Ryhmäteatterin kesän 2018 esitys Suomenlinnan kesäteatterissa - Yksi lensi yli käenpesän - on rohkea valinta. Näytelmästä ei saa perinteistä kepeää kesäteatteria, ei sitten millään, vaikka komediallisiakin aineksia on mukana, ja rohkeus on kyllä kannattanut: esitys on puhutteleva ja onnistunut.
Näytelmä perusteuu Ken Keseyn samannimiseen romaaniin. Tapahtumat sijoittuvat mielisairaalaan, ja niin romaani kuin näytelmäkin tutkivat valtaa ja vallankäyttöä suljetussa yhteisössä. Elämä mielisairaalassa on urautunut rutiineihinsa, kunnes osastolle tulee uusi potilas, McMurphy, joka kyseenalaistaa systeemin toimivuuden ja järkevyyden, kapinoi sitä vastaan ja istuttaa kapinan ja kyseenalaistamisen siemenen myös muiden osaston potilaiden mieleen.
Ensimmäinen puoliaika näytelmästä on varsin hulvaton, kun osaston järjettömyys tuodaan katsojan silmien eteen. Mykkänä pidetyn Intiaanipäällikkö-potilaan monologit tuovat ensimmäiseenkin puoliaikaan syvyyttä ja traagisuutta, oten silkasta hulluttelusta ei kuitenkaan ole kyse.
Näytelmä onnistuu hienosti sekä näyttämään että asettamaan kyseenalaiseksi niin hulluuden kuin terveenkin mielen. Lopetus vetää hiljaiseksi, ja kesäteatterilta lauttalaituria kohti elokuisessa yössä marssiikin varsin mietteliästä väkeä.
Näytelmä perusteuu Ken Keseyn samannimiseen romaaniin. Tapahtumat sijoittuvat mielisairaalaan, ja niin romaani kuin näytelmäkin tutkivat valtaa ja vallankäyttöä suljetussa yhteisössä. Elämä mielisairaalassa on urautunut rutiineihinsa, kunnes osastolle tulee uusi potilas, McMurphy, joka kyseenalaistaa systeemin toimivuuden ja järkevyyden, kapinoi sitä vastaan ja istuttaa kapinan ja kyseenalaistamisen siemenen myös muiden osaston potilaiden mieleen.
Ensimmäinen puoliaika näytelmästä on varsin hulvaton, kun osaston järjettömyys tuodaan katsojan silmien eteen. Mykkänä pidetyn Intiaanipäällikkö-potilaan monologit tuovat ensimmäiseenkin puoliaikaan syvyyttä ja traagisuutta, oten silkasta hulluttelusta ei kuitenkaan ole kyse.
Näytelmä onnistuu hienosti sekä näyttämään että asettamaan kyseenalaiseksi niin hulluuden kuin terveenkin mielen. Lopetus vetää hiljaiseksi, ja kesäteatterilta lauttalaituria kohti elokuisessa yössä marssiikin varsin mietteliästä väkeä.
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Puuvuori @ Ylöjärvi
Aivan lähellä Yltä ja alta -ympäristötaideteosta sijaitsee toinen, jotakuinkin yhtä hämmentävä mutta maisemasta nykypäivänä hankalammin erottuva ympäristötaideteos, Puuvuori. Puuvuoren on suunnitellut unkarilainen taiteilija Agnes Denes. Teos on nimensä mukainen: vuorelle istutettuja puita. Istutuskuvio sen sijaan on vaikuttava - en tiedä, mikä sen geometrinen nimi on, mutta eräänlaisesta ympyräkuvioiden harmoniasta on kyse. Kuvio avautuu parhaiten kävelemällä sisään taideteokseen - huipulle kiipeäminen on yllättävän haastavaa, sillä vaikka vuori ei sinänsä ole erityisen korkea, jyrkkä se huippua kohden on.
Kukin puu on nimikoitu jonkin henkilön mukaan. Osassa nimiä maailmanpolitiikan valtasuhteiden vaihtuminen näkyy jo - esimerkiksi Gaddafilla on nimikkopuunsa. Puuvuori on vihitty taideteokseksi vuonna 1996. Lisätietoja taideteoksesta löytyy projektin nettisivuilta.
Yltä ja alta @ Hämeenkyrö
Jos haluaa yllättyä ympäristötaiteesta, kannattaa suunnata Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajamailla. Hämeenkyrön puolella sijaitsee ympäristötaideteos Yltä ja alta, jonka äärellä ei voi kuin hämmentyä. Mikä tämä on? Miksi tämä on täällä? Miten ihmeessä minä päädyin tänne?
Teos sijaitsee keskellä jo osin puiden valtaamaa soramonttua. Nimensä mukaisesti sen päälle voi kiivetä ja sen päällä voi kävellä, sen reunoja pitkin voi liukua alas, sen läpi voi kävellä ja kurkistella.
Teoksen taustaan ja sen suunnitelleeseen amerikkalaiseen taiteilijaan Nancy Holtiin voi tutustua projektin nettisivuilla.
sunnuntai 5. elokuuta 2018
LPRHC 2018 @ Lappeenranta
LPRHC osoittautui tänäkin vuonna äärimmäisen hyvätunnelmaiseksi ja leppoisaksi festariksi. Tänä vuonna säät suosivat eri tavalla kuin edellisvuonna: perjantai-ilta oli lämmin ja kaunis, ja lauantaissa oli niin aurinkoiset kuin sateisetkin hetkensä, mutta viime vuoden kaltaista mutashowta tänä vuonna ei päässyt syntymään.
Lauantaina paras sekä musiikillisesti että esiintymisensä puolesta oli Strum 101: biisit ovat tarttuvia ja bändi osaa luoda hyvää meininkiä. Vahva suositus!
Yllättävästi viihdyin mainiosti myöskin Ratfacen keikalla, missä puolestaan kokonaisuus oli elämys.
Lauantai-illan pääesiintyjä Kakka-Hätä 77 puolestaan veti jotenkin varman päälle: keikka oli ihan jees muttei oikein tarjonnut mitään bonareita.
Kaiken kaikkiaan LPRHC täytti tänä vuonna edellisvuoden asettamat odotukset, ja osoittautui mahtavaksi tavaksi korkata elokuu.
Lauantaina paras sekä musiikillisesti että esiintymisensä puolesta oli Strum 101: biisit ovat tarttuvia ja bändi osaa luoda hyvää meininkiä. Vahva suositus!
Yllättävästi viihdyin mainiosti myöskin Ratfacen keikalla, missä puolestaan kokonaisuus oli elämys.
Lauantai-illan pääesiintyjä Kakka-Hätä 77 puolestaan veti jotenkin varman päälle: keikka oli ihan jees muttei oikein tarjonnut mitään bonareita.
Kaiken kaikkiaan LPRHC täytti tänä vuonna edellisvuoden asettamat odotukset, ja osoittautui mahtavaksi tavaksi korkata elokuu.
torstai 26. heinäkuuta 2018
Ravintola Nerå, Turku
Ravintola Nerå sijaitsee Aurajoen varrella ja vaikuttaa olevan erittäin suosittu: illallistaessamme terassilla keskellä kesäviikkoa monet ihmiset jonottivat pöytää - ravintola oli täynnä niin sisältä kuin terassiltakin, ja palvelu oli helteestä ja hulinasta huolimatta koko ajan ystävällistä ja huomaavaista.
Kuumana kesäiltana maistui salaatti. Savusiikasalaatti saaristolaisittain (19 e) oli monipuolinen, makuja oli runsaasti ja aineisosien väliset suhteet olivat onnistuneet. Vegaaninen superfood-salaatti (18 e) herätti miltei annoskateutta: marjat toivat salaattiin värikkyyttä ja siemennäkkileipäviipaleet veden kielelle.
Nerå oli mukava ja elegantti ravintolakokemus - mutta jos käyntinsä haluaa varmistaa, kannattaa varmaan tehdä pöytävaraus.
Kuumana kesäiltana maistui salaatti. Savusiikasalaatti saaristolaisittain (19 e) oli monipuolinen, makuja oli runsaasti ja aineisosien väliset suhteet olivat onnistuneet. Vegaaninen superfood-salaatti (18 e) herätti miltei annoskateutta: marjat toivat salaattiin värikkyyttä ja siemennäkkileipäviipaleet veden kielelle.
Nerå oli mukava ja elegantti ravintolakokemus - mutta jos käyntinsä haluaa varmistaa, kannattaa varmaan tehdä pöytävaraus.
Turun linna, Turku
Pienoismallista näkee hyvin, miltä linna nykypäivänä näyttää. Vanhin, keskiaikainen osa on korkein ja keskeisin osa (joskin siinäkin on renessanssi- ja myöhempien aikojen laajennusosia), pihaa kiertävä etulinna uudempi.
Kävimme opastetulla kierroksella linnan keskiaikaisessa osassa (3 e / henkilö), ja kierroksella tuli esiin asioita, joita ei itse tulisi ajatelleeksi. Esimerkiksi se, että nykyään linnassa voi tosiaan käydä "kierroksella": alun perin kaikkiin linnan huoneisiin oli oma sisäänkäynti linnan sisäpihalta, eikä huoneesta toiseen ollut kulkua. Tämä oli turvallisuustekijä: mikäli linnaan hyökättäisiin, koko linnaa ei olisi helppoa saada haltuunsa kerralla. Kun sisäpihan ikkuna-aukkoja katsoo, voi huomata, että niissä kohdin on aiemmin ollut ovi:
Kuninkaan sali on näyttävä kaariholveineen:
Voi kuvitella, millaisia pitoja täällä on vietetty... Ikkunat antavat vain sisäpihalle (tämäkin taas turvallisuuskysymys), ulkoseinällä ei ikkunoita ole lainkaan. Ulkoseinällä sen sijaan on komeromaisessa kolossaan kiviseinän takana kuninkaan wc, joka saa miettimään arkisten asioiden historiaa ja yksityisyyden kehitystä. Kuningas ei koskaan käynyt wc:ssä yksin: joku oli häntä avustamassa monikerroksisten vaatteiden kanssa, joku toinen taas pitelemässä kynttilää valona - ehkäpä oli vielä erikseen joku, joka vastasi turvallisuudesta.
Naisten kamari sijaitsee länsitornissa ja vaikuttaa varsin viehättävältä. Länsitorni oli linnan turvallisin paikka, sillä sinne pääsi vain portaita pitkin linnan sisäpihalta. Suurikokoinen ikkuna antaa länteen:
Linnan keskiaikaisen osan kirkkohuoneessa on esillä jonkin verran esineistöä. Monilta patsailta puuttuu kädet:
Tämä puolestaan johtuu siitä, että kun protestantismi löi läpi Ruotsissa, maallista valtiota alkoi kiinnostaa katolisen kirkon pyhimyspatsaiden käsissä olleet (jalo)metalleista tehdyt esineet ja metallit päätyivät parempaan käyttöön siinä missä patsaat jatkoivat elämäänsä kädettöminä.
Muutamassa tunnissa Turun linnasta ehtii kokea vain ohuen siivun - vaikka kävisikin jollakin tapaa koko linnan läpi. Opastus tuo käyntiin syvyyttä, ja kannattaa yrittää osua paikalle siten, että tutustumisen voi aloittaa oppaan johdolla. Opastettuja kierroksia järjestetään noin tunnin välein. Linna sijaitsee parin kolmen kilometsrin päässä Turun keskustasta, ja sinne pääseen torin varrelta bussilla numero 1.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)