"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."
Like 2018. 285 s.
Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.
"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."
Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:
"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."
Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.
Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:
"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."
Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti