Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.
Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.
Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.
Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.
Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.
Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti