Näytetään tekstit, joissa on tunniste world fiction. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste world fiction. Näytä kaikki tekstit

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kevin Frazier: Nicole



"Autojen valot harhailevat taustapeilissä."


Avain 2007. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentaneet Yasir Gaily ja Sari Kumpulainen. 349 s.

Kevin Frazierin romaani Nicole on vangitsevaa luettavaa: kun teoksen aloittaa, sitä ei malta laskea käsisitään. Nicole on samanaikaisesti raadollinen ja viihteellinen. Toisaalta se on stieglarssonmainen aikuisten satu, toisaalta hyvin synkkä ja armoton romaani. Stieg Larssonin tyylistä Nicolen kuitenkin erottaa se, että Nicole on pohjimmiltaan henkilöhahmojaan ymmärtämään pyrkivä romaani - vaikka jotkin juonenkäänteet ovatkin sellaisia, joita lukiessaan ei voi kuin kauhistella ihmisluonteen ja kohtalon armottomuutta.

Romaanin keskushenkilö on sen nimihenkilö, Nicole. Romaanin ydintematiikkaa on identiteetti ja nykymaailman kaikki mulle heti nyt -asenne: "Haluan mitä tahansa ja haluan sen juuri silloin, kun haluan sitä. Haluan kaikkea koko ajan. - - Haluan enemmän kuin yhden elämän. - - Enemmän kuin yhden vartalon. Enemmän kuin yhden rakastajan tai perheen, enemmän kuin yhdet kasvot. Niin monta kuin pystyn hallitsemaan. Niin monta kuin pystyn pitämään." Onko pakko valita, vai voiko johonkin pisteeseen saakka saada kaiken haluamansa? Onko se kaikille mahdollista yhtä aikaa?

Nicole on romaanin alkupuolella losangelesilaisessa lakitoimistossa harjoittelijana työskentelevä perheellinen Roland Toivonen. Hän on hiljainen ja kömpelö, ujo nuori mies. Hän rakastaa vaimoaan Mardellea ja heidän yhteistä lastaan Karenia, mutta iltaisin hän viettää kaksoiselämää prostituoituna transvestiittina halvoissa motelleissa. Tuolloin hän tutustuu tarkemmin Leoon, menestyvään lakimieheen, joka on naimisissa Elenan kanssa, jonka kanssa Leolla on myös poika, Jason. Ennen kuin kaksoiselämä käy Rolandille liian raskaaksi, Mardelle pettää Rolandia maskuliinisen Ellisin kanssa, ja lopulta erinäisten käänteiden kautta Roland katoaa. Ja Nicole syntyy. Ja tästä romaanin tarina todella vasta lähtee lentoon.

Romaani kerrotaan draamallisessa preesensissä, mikä tuo kerrontaan intensiteettiä. Keskushenkilöitä, joiden jokaisen näkökulmasta tarinaa kerrotaan, ovat kaikki nimeltä mainitut ja muutama marginaalisempi hahmo. Tapahtumat ristivalottuvat hienosti ja henkilöhahmot näyttäytyvät moniulotteisina. Tapahtumat etenevät Los Angelesista muun muassa Lontooseen, Pietariin, Pariisiin, Arkangeliin ja Suomeen.

Vaikka Nicolessa on paljon toimintaa, romaani keskittyy kuitenkin henkilöiden sisäisiin ristiriitoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Tunteiden kuvaus on hienovaraista ja osuvaa:

"Seuraan koko päivällisen ajan, kuinka käsi vie haarukan suuhuni. Huomaan ajattelevani: 'Kenen käsi tämä on?' Katselen ryppyistä puuvillapöytäliinaa ja ajattelen: 'Kenen pöytä tämä on?' Näen, kuinka Jason kokoaa salaatinlehdistä ja tomaattiviipaleista ympyrää ja ajattelen: 'Kenen lapsi tuo on?'
        En ole enää ihan oma itseni. Tämä ei enää ole ihan minun ruokasalini. Muutumme kaikki - minä, Jason, huone, talo - ja syy siihen istuu parin metrin päässä minusta pöydän vastakkaisella puolella. Se muistuttaa Leoa, mutta se ei ole hän. Se esittää häntä hyvin taitavasti. - -
        - - 'Anteeksi kulta, mutta minun täytyy vielä mennä toimistolle."
        - - 'Et voi lähteä töihin enää tähän aikaan', sanon teeskennellyn kepeästi. Ajattelen: 'Kenen ääni tuo on?' Se ei voi olla minun. Se kuulostaa niin teennäiseltä. En koskaan antaisi itseni kuulostaa noin teennäiseltä."

Jokainen ihminen on omalla tavallaan kiinni itsessään ja omassa elämässään, ikään kuin vankina, kuten Jason pohtii:

"He [isä ja äiti] eivät pysty keskittymään, jos kotona on liikaa meteliä. En tykkää pysytellä hiljaa, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen ajatellut, kuinka isä sanoi, että valinnanvaran puute on melkein aina esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta. Hän puhui asiakkaansa puolesta esittämästään argumentista, mutta myöhemmin aloin pohtia, mahtoiko sama päteä minuun ja hiljaa pysyttelemiseen."

Toisaalta kultaisestakin häkistä voi murtautua, ja lähes kaikki voi olla mahdollista. Mutta voiko toisiin luottaa? Kuinka monta varasuunnitelmaa kannattaa tehdä? Onko tosirakkautta olemassa?

Satumaisuutta ja viihteellisyyttä romaaniin tuo se, että henkilöhahmot ovat rikkaita ja urakeskeisiä, eikä raha ole heille ongelma. Esimerkiksi erästä kilpailevan lakifirman johtajaa kuvaillaan Leon, itsekin vaikutusvaltaisen lakimiehen, silmin näin: "Kaikki hänessä on vapautunutta, itsevarmaa, rentoa. - - Rakastaa omaa täyteläistä mumisevaa puheääntään, pitkiä soljuvia virkkeitään. Toimitusjohtajan ääni - miehen, joka olettaa muiden nauttivan hänen yksinpuheluistaan."

Rolandin muuttuminen Nicoleksi tuo vahvasti mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin hahmon, joka peruukki päässään ja värilliset piilolinssit silmissään onkin yhtäkkiä muiden mielestä täysin tunnistamaton - ja lisäksi Lisbeth puhuu tarvittaessa mitä tahansa kieltä täysin ilman aksenttia. Rolandin muutos Nicoleksi tässä romaanissa on täysvaltaisempi ja tilanteeseen liittyy myös ura ja ihmissuhteet. Lukijan on kuitenkin allekirjoitettava uskottavuussopimus satumaisten elementtien kanssa viihtyäkseen romaanin parissa ja jännittääkseen juonenkäänteiden mukana.

Lämpimät suositukset teokselle erittäin mukaansatempaavana lukuromaanina!

torstai 21. heinäkuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



"Illan hämärässä niitä sataa taivaalta."


WSOY 2015. Suom. Hanna Tarkka. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. 543 s.

Kaikki se valo jota emme näe on varsin toimiva lukuromaani, mutta osin se vaikuttaa liian hiotulta ja laskelmoidulta omaan makuuni.

Päähenkilöitä on kaksi: sokea Marie-Laure-tyttönen, joka asuu kaksin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa, ja orpo Werner, joka asuu lastenkodissa Jutta-siskonsa kanssa. Romaani sijoittuu 1930- ja 1940-lukujen Eurooppaan, siis natsi-Saksan aikaan, sekä Saksaan että Ranskaan. Maria-Laure on ranskalainen, Werner sinisilmäinen ja pellavapäinen (siis täydellisen arjalaisen näköinen) saksalainen.

Kuten world fictionissa yleensä, tässäkin tarinassa on mukana maaginen elementti. Museossa, jossa Marie-Lauren isä on töissä, säilytetään salaperäsitä jalokiveä, "Liekkien merta", johon liittyy tarinan mukaan kirous - ja toki jalokivi on myös mittaamattoman arvokas. Kun toinen maailmansota syttyy, mudeon aarteita kuljetetaan turvaan, ja niin jalokivi - tai yksi kolmesta siitä hämäyksen vuoksi tehdystä kopiosta - päätyy Marie-Lauren isän mukaan kuljetettavaksi turvaan natseilta, jotka rohmuavat itselleen arvo-omaisuutta ympäri Eurooppaa.

Romaanissa kuvataan myös köyhyyttä ja kurjuutta, mutta as they say, every cloud has a silver lining, right; köyhyyskin luo sadunkaltaisen maailman - aina on ystävällisiä aikuisia, jotka kokkaavat herkkuarterioita vähistä aineksista, ja ehkäpä jossakin odottaa rikas mutta oudon maineessa oleva isosetä, jonka valtavaan taloon voi asettua asumaan, tai ehkäpä köyhäkin lapsi onnistuu poikkeuksellisilla kyvyillään tai ulkonäöllään vakuuttamaan jonkun aikuisen, joka uskoo häneen...

Romaanista on pyritty rakenteeltaan tekemään mahdollisimman mukaansatempaava: Alussa kerrotaan vuodesta 1944, tapahtumista, joiden äärelle romaanin pääaikataso päättyy. Sitten tempoillaan osioittain 1930- ja 1940-lukujen välillä ja vaihdellaan kerronnan näkökulmaa Marie-Lauresta Werneriin. Aivan lopussa on vielä kaksi loikkaa kohti nykyaikaa, ensin vuoteen 1974 ja sitten vuoteen 2014. Nämä aikatason siirtymät tuntuvat turhilta ja selitteleviltä.

Täysin turhanpäiväinen Kaikki se valo jota emme näe ei kuitenkaan ole. Se tuo lapsinäkökulmaa toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja tekee kiehtovaksi radion merkityksen toisaalta ylipäätään tuona aikana, jolloin radio oli sellainen teknisen kehityksen huipentuma, joka kuitenkin oli monessa kodissa, toisaalta sodan näkökulmasta näyttäessään radioteknologian merkityksen vihollisia etsittäessä ja tietoa levitettäessä. Tämä romaanin ulottuvuus tekee fiktiivisestä maailmasta samalla tapaa viehättävän kuin A. S. Byattin Lasten kirjassa, joka on yksi suosikkijärkäleromaanejani.

Kesäkirjana Kaikki se valo jota emme näe on siis mielestäni mukiinmenevä, mutta mikäli ei harrasta lukemista kovinkaan aktiivisesti, aikaa ei kannata käyttää tähän romaaniin, vaikka romaani Pulitzer-palkinnon onkin pokannut.

* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

maanantai 21. heinäkuuta 2014

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen


"Ihmisiä kuolee koko ajan."


Otava 2011. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Den sidste goda mand, 2010. 475 s.

A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen on varsin viihdyttävä ja juonellisesti vetävä dekkari, jossa on dekkariksi yllättäviäkin mausteita mukana.

Päähenkilö on kööpenhaminalainen poliisin neuvottelija Niels Bentzon, joka saa vihiä liikkeellä olevasta sarjamurhaajasta. Muinaisen myytin mukaan maailmassa on 36 oikeamielistä ihmistä, joiden perässä murhaaja tuntuu olevan. Mutta kuka tahtoo tappaa hyviä ihmisiä ja miksi?

Mystiikan ja arvoitusten lisäksi Kazinskin dekkari kritisoi yllättävänkin samastuttavasti ja osuvasti nykymaailman rasismia ja ihmisten eriarvoisuutta Abdul-henkilöhahmon kautta.

Dekkarissa on myös runsaasti toimintaa ja tapahtumat sijoittuvat maailman eri kolkkiin. Romaanin ainesosat tuovat osin mieleen Da Vinci -koodin, mutta Viimeinen hyvä ihminen on huomattavasti taitavammin kirjoitettu teos. Oivaa kesälukemista!