Näytetään tekstit, joissa on tunniste konsertti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste konsertti. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Candlelight: A Tribute to Pink Floyd @ Temppeliaukion kirkko, Helsinki


Bålder-jousikvartetti konsertoi kynttilänvalossa Temppeliaukion kirkossa soittaen Pink Floydia. Kokonaiselämys oli hienoa: upea kallioon louhittu kirkkosalimiljöö, lämmin lepattava valo, ikkunoiden takana hämärtyvä ja pimeyteen kääntyvä maaliskuun ilta ja livemusiikkia jousilla. 

Konsertin kesto oli kompakti tunti, ja oli virkistävää, että yleisö sai kuvata ennen konsertin alkua ja viimeisten kappaleiden aikana, mutta ei muutoin. Tällä oli tunnelmaan erittäin positiivinen vaikutus. 

Konsertin biisilista oli 

  • “Another Brick In The Wall”
  • “Shine On You Crazy Diamond”
  • “Hey You”
  • “Breathe (In The Air)”
  • “On The Run”
  • “Time”
  • “The Great Gig In The Sky”
  • “Money”
  • “Us and Them”
  • “Comfortably Numb”
  • “Wish You Were Here”.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Pohjonen Alanko @ Savoy-teatteri, Helsinki

Jos ei ole odotushorisontti kohdillaan, ei oikein voi nauttia hyvästäkään.

Luulin meneväni katsomaan Ismo Alangon keikkaa tai konserttia Savoy-teatteriin. Olen nähnyt hänet aiemminmkin yhdessä Kimmo Pohjosen kanssa, joten tapahtuman nimikään ei havahduttanut minua riittävästi.

Keikka tämä tapahtuma ei missään nimessä ollut, outoudessaan mahdollisesti konsertti, mutta eniten performanssi. Lavalla nähtiin kahden otsikossa mainitun lisäksi tietokoneen takana tanssimassa ja ääniä loihtimassa Tuomas Norvio.

Noin parituntisessa setissä encoreineen ei oikeastaan ollut biisejä, vaan kyse oli enemmän äänitaiteesta. Yleisökokemukseni meni lähelle sitä, kun ensimmäistä kertaa kävin katsomassa nykytanssia ja pitkään minua askarrutti kysymys, mitä tällä halutaan sanoa. Esityksessä käytettiin hyvin vähän sanoja, vain muutamassa kohtaa ja yhteensä vain noin kymmentä eri sanaa.

Esitys alkoi videolla, jossa näimme Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen ajelevan ympäri Helsinkiä, lähinnä mielestäni Ruoholahden suunnalla, talvimaisemassa valolevyjen päällä. Live-osio alkoi örinällä. Ajattelin: tämä on varmaan maailman synty laulamalla, tässä kaksi miestä tai loitsijaa yrittää laulaa toisiaan suohon. Alanko örisemällä matalampia ääniä ja Pohjonen enemmän jollakin aasialaisella tyylillä. Loihtijat myös viittoivat toisilleen ja yrittivät selvästi ymmärtää toisiaan. Tällaista johdatteluosiota kesti hieman liian pitkään.

Sitten mukaan alkoi tulla enemmän rytmillisiä elementtejä ja äänimaisema heräsi eloon. Esityksessä oli myös aivan mahtavia, mukaansa tempaavia, eläimellisen rytmikkäitä osioita, ja koko esitys huipentui upean energiseen lopetukseen. Myös encore oli katarttisen kokemuksen kannalta hyvin suunniteltu: ensin lavalla nähtiin jollakin lailla pelimannimainen kohtaaminen, ja lopetus oli rauhoittava - siinä palattiin myös alun videon maisemiin.

Kokonaisuudessaan esitys jätti hämmentyneen - osin ilahtuneen ja energisoituneen, osin pettyneen olon. Ja opetti sen, että läksyt kannattaa tehdä paremmin.

P.S. Iso osa yleisöstä oli performanssin jälkeen aivan hurmiossa ja taputti seisaaltaan. Myös Hesari tykkäsi. Muutamia henkilöitä poistui salista kesken esityksen.

torstai 20. elokuuta 2015

Taiteiden yö 2015, Helsinki

Helsingin Taiteiden yössä oli hauskaa tänäkin vuonna.

Aloitimme seikkailun jo tutuksi tulleella tavalla, tonkimalla Oopperan kirppiksen jännittäviä rekvisiittavarantoja. Tänä vuonna saavuimme paikalle kohtalaisen myöhään, ehkäpä kuuden maissa, jolloin jono ei enää ollut järkyttävä ja ruuhkakin oli jo lähes maltillinen. Ja aina löytää jotain jännittävää shoppailtavaa! Ei voi kuin ihailla oopperan puvustajien mielikuvitusta ja taitoja.

Oopperalta suuntasimme keskustaan, mutta Hesperian puistossa pysähdyimme kuin taikaiskusta, sillä puistoon oli kohonnut epäsuomalainen keidas: vihreyden keskellä kohosi kyltti, jossa luvattiin sinivalkoisin kirjaimin "KYLMÄÄ LONKEROA". Lonkero oli myyntilupauksen veroinen ja ihan parasta tässä oli se, että juoman saattoi ostaa mukaansa ja kävellä minne mieli - tai istahtaa alkuillan viipyilevään aurinkoon nurtsille kuuntelemaan taitavien nuorten miesten viulutrioa.

Hesperian puistosta jatkoimme matkaa Senaatintorille, missä oli luvassa Cie l'Homme debout -ryhmän kahdeksanmetristen olkijättiläisten Toivon ja Kaipuun kohtaaminen.


Jättiläisnuket olivat hienoja ja esityksen valtavat värilliset ilmapallot Tuomiokirkon portailla loivat eri asetelmissa hienosti näyttämöä kohtaamiselle. Myös symbolinen suuri valkoinen pallo herätti tulkinnallisia kysymyksiä - esityksen spiikeissä (jotka matalan miesäänen lausumina eivät kyllä juuri kantautuneet tällaisessa tilassa...) puhuttiin kuusta, mutta tulkinnoissa nousi esiin myös se, onko kyse valtavasta leijailevasta munasolusta. No, jaksoimme seurata esitystä kymmenisen minuuttia, mutta sitten joku takanamme seisova kanssakatsoja tiivisti ainakin omat tunnelmani: "liian hidastempoista". Ja niinpä matka jatkui.

Rautatientorilla oli (ja on vielä viikonlopun ajan) Syystoberfest sekä Maakuntien makuja -ruokatelttoja. Tarjolla on monenlaisia herkkuja. Muurinpohjalettu hilloineen ja kermavaahtoinen oli valtava ja todellakin hintansa (6,50 e) väärti. Perunaherkku sen sijaan oli pienoinen pettymys: kojulle oli pitkä jono, ja perunasuikerot osoittautuivat erittäin vähäsuolaisiksi. Testaamamme artesaanijäätelö sai myös ristiriitaisen vastaanoton: sorbetti oli mainiota, mutta jäätelön suutuntuma oli jotenkin oudon rasvainen tai paksu.

Sanomatalossa oli näytteillä maailman parhaita journalistisia valokuvia World Press Photo -näyttelyssä. Kuvatekstit oli kirjoitettu niin pienellä, että en jaksanut tungoksessa änkeä tihrustamaan kutakin erikseen. Kuvatekstit kuitenkin avaavat kuvien tarinoita aivan uudella tavalla ja ne kannattaisi lukea - esimerkiksi amerikkalaisesta vapautuneiden vankien yhteisöstä tai kaupungista otetut kuvat ovat itsessäänkin pysäyttäviä, mutta niiden tehoa eittämättä lisää se, kun tietää jotain kuvattujen taustoista (ja ympäröivän yhteikunnan kylmyydestä).

Sanomatalolta otimme suunnan takaisin kohti Oopperaa, mutta matkalla näimme kaikkea mielenkiintoista. Kansalaistorin (?) lavalla esiintyi jokin varsin tylsän ja keskinkertaisen kuulloinen kokoonpano, mutta onneksi Hakasalmen huvilan terassin valot ja äänentoisto oli suunnattu niin tehokkaasti, että päätimme ottaa sivuaskeleen siihen suuntaan. Ja sehän kannatti! Lavalla oli jokin niin (itselle) outo kokoonpano, että sen hetkellinenkin katseleminen ja kuunteleminen sai hyvälle mielelle ja hymyn huulille.


Hakasalmen huvilan miljöö on kaunis ja elegantti. Valtavan ristiriidan synnytti punaisin valoin valaistu terassi ja lauteilla oleva örinäbändi - joka spiikkasi lähinnä suomenruotsiksi ja sanoi soittavansa Tomas Lediniä: sitten kuulimme biisin, jonka kertsissä (?) kuului lähinnä AAAARGH. Ihan loistohetki! Enemmän tällaisia yllätyksiä!

Illan pimettyä Hesperianpuistoon oli rantautunut Unicef, jolla oli hieno tempaus. Töölönlahden rantaan sai sytyttää kynttilän, ja halutessaan samalla lahjoittaa Unicefille. Lahjoituksen yhteydessä sai tietää, mitä saa ostettua kymmenellä sentillä, eurolla tai viidellä eurolla. Rannan kynttilämeri oli kaunis ja se sai hiljentymään hetkeksi. Hienoa Unicef!


Iltamme päättyi perinteisesti Oopperalle kuuntelemaan ja katselemaan makupaloja tulevista esityksistä. Tulevalla kaudella oli ainakin kaksi erittäin kiinnostavaa esitystä - luvassa on Muumi-baletti (jonka lihansyöjäkasvit tanssivat hienosti! Ja tanssijoiden kykyä tanssia keveästi muumipuvuissa ei voi kuin ihailla) sekä vittumaisen tilittävän naisen itämaishenkinen ooppera, jonka nimeä en enää muista ja jota ei äkkiseltään näytä esiteltävän Kansallisoopperan nettisivuilla.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Jan Söderblom & HKO: Vivaldi - Piazzolla @ Musiikkitalo, Helsinki

Olipa virkistävää käydä konsertissa!

Musiikkitalon suuressa konserttisalissa järjestettiin lähes loppuunmyyty vuodenaikateemainen konsertti, jonka ensimmäisellä puoliajalla kuultiin Anton Vivaldin Neljä vuodenaikaa (1720-luku)ja toisella puoliajalla Astor Piazzollan Buenos Airesin neljä vuodenaikaa (1964-70). Vivaldin kepeys ja Piazzollan kiivaus sopivat oivallisesti yhteen ja täydensivät toisiaan mitä mainioimmin.

Tunnustan tietämättömyyteni Vivaldin suhteen; en tätä ennen tiennyt, että Neljään vuodenaikaan liittyy myös tekstit. Käsiohjelma paljastaa Vivaldin kirjoittaneen kuhunkin vuodenaikaan vuodenaikaa kuvaavan sonetin, ja käsiohjelmaan sonetit on painettu Antti Häyrysen suomennoksina. Konsertissa sonetit kuultiin lausuttuina alkukielellä, italiaksi.

Tekstit tuovat musiikkikappaleisiin tulkinnallista syvyyttä. Kesä on ainakin itselleni tästä nelikosta tuntemattomin osa, ja tuntematon oli minulle aiemmin myös se seikka, että Kesä kuvaa Italian kesän karuutta ja armottomuutta: Kesä-sonetissa "kärventyvät sekä karja että ihmiset", "Paimen valittaa, hänen yllään / synkkenee taivas ja kohtalo" ja lopussa "-- käy aavistukset toteen: / taivas ryskyy salamoita, / rakeet lyövät viljan maahan". Italialainen kesä on siis kovin toisenlainen kuin suomalainen kesä, jota vihreydessään ja valoisuudessaan odotetaan koko vuoden ajan!

Kevääseen puolestaan liittyy ilo ja hilpeys, Syksyyn sadonkorjuun juhla ja sen jälkeen rauhoittuminen, ja Talvi on kylmyyttä mutta kuitenkin lopulta "riehakas ja iloinen".

Piazzollan Vuodenajoissa oli mielestäni enemmän syvyyttä ja lopulta myös leikkisyyttä kuin Vivaldilla. Soittokokoonpano oli hieman erilainen, Piazzollaa tulkittaessa läsnä olivat voimakkaammin myös matalaääniset jouset, jotka toivat enemmän kaikupohjaa musiikkiin. Piazzollan Vuodenajoissa oli tunnistettavia viittauksia Vivaldiin, mutta modernista näkökulmasta tulkiten: Vivaldin teemat jäivät kesken, kaikumaan tyhjyyteen. Piazzollan triolipoljelto oli viehättävää ja tunteikasta kuultavaa.

Siinä missä Vivaldin yhteydessä kuultiin hänen kirjoittamansa sonetit, Piazzollan vuodenaikojen alussa kuultiin Pablo Nerudan runoutta. Mikä oivallus ja mikä tulkinta! Kontrabasisti lausui Nerudaa ilmeikkäästi, ja sai konsertin päätteeksi raikuvat aplodit. Konsertissa kuultiin muun muassa Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla (1924), joka päättyy säkeisiin "Haluan tehdä kanssasi saman / minkä tekevät kevät ja kirsikkapuut keskenään".

Onnistunut iltama!

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Akateeminen Laulu: Yö. Kuoromusiikkia pohjoisen tähtitaivaan alta @ Tuomiokirkko, Helsinki

Akateeminen Laulu johtajanaan Ruut Kiiski esiintyi Helsingin Tuomiokirkossa sunnuntai-iltana 4.11. Ohjelman aloitti Andrea Tarrodin (s. 1981) sävellys Lume (2007). Kynttiläkruunut sammutettiin, kupolit valaistiin valkealla valolla ja kuoro lauloi kappaleen urkuparvelta. Aloituskappaleen jälkeen kynttiläkruunujen lämpimät valot sytytettiin uudelleen ja kuoro siirtyi kirkon etuosaan. Tunnelma kirkossa oli rauhallinen ja lämminhenkinen, laulu aaltoili kauniisti tilassa.

Ohjelma oli koostettu pohjoisten nykysäveltäjien tuotannosta ja se oli melko vaihteleva. Itse pidin eniten aloituskappaleesta, joka loi kirkkoon vahvan riittisen ja jollain lailla sanattoman alkupyhän, alkukantaisen tunnelman. Myös Cyrillus Kreekin (1889-1962) vironkieliset kappaleet (Taaveti laul 104, Õnnis on inimine ja Taaveti laul 141) olivat koskettavia. Suurimman poikkeaman konsertin yleisestä linjasta teki Thomas Jennefeltin teos Warning to the Rich (1977), jonka teksti on Raamatusta kuten usean konsertissa esitetyn kappaleen, mutta kontekstista huolimatta se kuulosti sanoiltaan pikemminkin taistolaislaululta. Siinä missä kaikuva kirkkoympäristö sopi erinomaisesti muihin kappaleisiin, tämä teos olisi mielestäni vaatinut akustiikaltaan selkeämmän esitysympäristön, sillä sanat, myös huudahduksenomaiset väitelauseet, puuroutuivat suurimmalta osin. Tässä kohdin käsiohjelmaan painetuista sanoista oli iloa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

John McGregor & Jousikaiku-kvartetti @ Helsingin kaupungintalon juhlasali

John McGregorin ja Jousikaiku-kvartetin tuOKio-klubi-konserttikiertue päättyi Helsingin kaupungintalon juhlasalin konserttiin. Esitetty teos on tilattu McGregorilta tilaustyönä, ja sen kesto oli noin 40 minuuttia. Jouset soivat kauniisti ja itse pidin erityisesti selkeärytmisistä kohdista sekä matalista, syvistä äänistä. Myös McGregorin pianon soundi oli kiva ja kokonaisuus herkällä tavalla kaunis.

Jos esitettyä kappaleiden sarjaa ajattelee kokonaisteoksena, sanoituksista voi poimia esille murroksen tematiikkaa: jokin vanha on jäänyt taakse ja nyt on uuden aika, aika "nousta tuulen selkään". Kaikki sanoitukset olivat kuitenkin läpeensä kliseisiä ja täysin vailla konkretiaa - mieleen tulee aloitteleva runoilija, jonka tekstit ovat pelkkää fiilistelyä ilman minkäänlaista tarttumapintaa.

Konsertin jälkeen jäikin outo olo - millaiselle yleisölle tämä oikein oli tarkoitettu? Tosin tässä konsertissa ei yleisönkään käytöstä voi kehua - enpä muista, milloin olen edellisen kerran ollut klassisen musiikin konsertissa, jossa on noudatettu tällaista konserttietikettiä.