Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta @ Teatteri Takomo, Helsinki

Raisa Omaheimon käsikirjoittama ja näyttelemä Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on aivan loistava näytelmä. Se naurattaa osuvilla ja itsekriittisillä mutta täysin yleistettävissä olevilla tilanteillaan ja repliikeillään, itkettää henkilökohtaisuudellaan ja traagisuudellaan - jotka henkilökohtaisuudesta huolimatta tai juuri siitä johtuen ovat jaettuja kokemuksia, varmasti tuttuja omakohtaisesti tai lähipiiristä - ja ottaa kantaa läskiyteen ja kehonkuvaan yhteiskunnallisella tasolla. Näytelmän Teatteri Takomoon on ohjannut ja dramatisoinut Elina Kilkku.

Esitys näyttää läskiyden alastomana, suorasti ja viiltävän rohkeasti sekä fyysisesti lavalla että muistojen ja kokemusten kautta. Toisaalta esitys ei sano läskiydestä juuri mitään uutta, mutta toisaalta se muotoilee sanomansa niin, että luulisi sanoman menevän perille katsojalle kuin katsojalle. Näytelmä asettaa nyky-yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyden ja läskiyden "synnin" tarkastelun valokeilaan ja kysyy, miksi läskiydestä on tehty näin suuri onglema: miksi ihminen ei saa olla läski ja miksi katsotaan, että läskiyttä on oikeus kenen tahansa ja missä tahansa kommentoida aivan niin suoraan ja alatyylisesti kuin huvittaa.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan kysymystä siitä, mille läskiys on niin suuri uhka, että siitä on päästävä eroon, tai mitä kysymyksiä tai ongelmia väistellään sillä, että harhautetaankin huomio läskiyteen eikä keskitytä olennaiseen. Näillä kysymyksillä tarkoitan nimenomaan yhteiskunnan näkökulmaa, en niinkään läskin ihmisen henkilökohtaista näkökulmaa, vaikka yksilölle henkilökohtaisuus onkin olennaista.

Mielestäni esitys toi esiin sen, että läskiyden torjunta ei liity pelkästään siihen, että ihmiset ovat julmia ja harkitsemattomia ja syrjivät ja haukkuvat (aina) jotakin ilmiötä, esityksen näkökulmasta läskiyttä, vaan että suhtautumisessa läskiyteen, syömiseen ja (nais)ruumiin kontrolloimiseen on kyse jostakin suuremmasta ilmiöstä: jos nainen keskittää kaiken energiansa painonsa tarkkailemiseen ja sen tavoitteena on jokin hiljaisesti hyväksytty olemisen muoto (laihuus, ja aina vähän enemmän kuin mitä koskaan on saavuttanut), tämä energia ja aika on pois jostakin muusta: menestyksestä uralla, rakkauselämässä, itsensä kehittämisessä, yhteiskunnallisessa toiminnassa - missä tahansa.

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta on siis erittäin samastuttavaa ja herättelevää katsottavaa, jonka soisi pyörivän ohjelmistossa pidempäänkin ja olevan tarjolla laajemmallekin yleisölle. Myös tekninen toteutus valoineen, äänimaisemineen, videoineen ja valokuvineen on erittäin onnistunut.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.

"Kuvittele, että olet puolisokea."

Teos 2015. 439 s.

Luettuani ensimmäisen luvun vuoden 2015 Finlandia-voittaja Oneironista en ollut järin innoissani: teksti tuntui liian hiotulta ja harkitulta, kylmältä - erittäin taitavasti rakennetulta mutta siksi etäiseltä. Myös erikielisten repliikkien ja fraasien sirotteleminen - vaikkakin se perustellaan sillä, että naisilla on eri äidinkielet - romaaniin tuntui pitkälti vieraannuttavalta ja itsetietoiselta kikkailulta. Jollen olisi erikseen päättänyt lukevani tätä romaania, kirja olisi todennäköisesti ensimmäisen luvun jälkeen jäänyt pölyttymään ja odottamaan seuraavaa avautumisen hetkeä unohdukseensa asti.

Onneksi kuitenkin annoin teokselle mahdollisuuden, sillä varsin pian ensimmäisen luvun jälkeen se tempaisi mukaansa, Nyt luettuani koko teoksen olen edelleen sitä mieltä, että se on erittäin taitavasti kirjoitettu ja kompositioltaan tarkkaan rakennettu teos, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja samalla kotimaisessa kirjallisuudessa hyvin omaääninen teos.

Oneironissa seitsemän naista tapaa toisensa valkeassa, kuolemanjälkeisessä tilassa, josta takaumien kautta käydään eri puolilla maailmaa, erilaisissa kulttuureissa ja erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisissa kokemuksissa ja elämissä - ja lopulta erilaisissa kuolemissa.

Romaani yhdistelee erilaisia lajityyppejä: mukana on paitsi kerrontaa ja dialogia (niin nykyaikaiseen tyyliin kuin myös Aleksis Kiven hengessä merkittynä), myös performanssia, runoutta, lehtiartikkeleja ja tietotekstin tyyliin kirjoitettuja osioita. Sanavalinnat ovat yksityiskohtaisia ja osuvia. Oneiron onnistuu paitsi kuvittelemaan ja tuottamaan kuolemanjälkeisyyden ja kuoleman itsessään, myös luomaan seitsemän kiinnostavaa naishahmoa, joista kuolemanjälkeinen tila onnistuu kuorimaan esiin olennaisimman.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
34. Keskustelua herättänhyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Réverénce - tarina intohimon kiehtomuksesta @ Järvenpään teatteri

Taru Kasandran käsikirjoittama ja ohjaama Réverénce - tarina intohimon kiehtomuksesta tarjoilee katsojalle erinäisiä lankoja, joista katsojan tehtäväksi jää kutoa näytelmä kasaan. Aineksia on paljon ja osa niistä jää kovin irrallisiksi - tuntuu siltä, että näytelmä yrittää ottaa kantaa maailmaasyleilevästi kaikkeen.

Joukossa on myös mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä ainesosia ja visuaalinen toteutus - lavastus, valot, puvustus - on kaunis. Tiivistämistä tai joidenkin kohtausten pois jättämistä tämäkin näytelmä olisi kaivannut.

Päähenkilö on nuori nainen tai tyttö nimeltä Ida (Minna Lund). Ida kamppailee aikuistumisen, itsenäistymisen ja identiteettinsä löytämisen kanssa. Suhde äitiin (Hanna Puura) on kompleksinen, isä (Vesa Saralehto) on kuollut. Lapsuuden balettikoulusta tuttu paras ystävä Jade (Anna-Maria Wilksman) on myöskin kuollut, tosin Idalle hän on varsin elävä. Yksi näytelmän vahvuuksisita onkin se, miten siinä ulkoistetaan ihmisen ajatuksissaan käymä dialogi elävien ja kuolleiden väliseksi vuoropuheluksi. Idan suhde Jadeen on kaipaava ja takertuva.

Näytelmän tyylilaji vaihtelee perustelemattomasti. Mukana on runsaasti mystistä ja symbolista puhetta vedestä, joutsenista, lammesta ja luonnosta. Symboliikka on osin puhuttelevaakin, mutta tulkinnallisesti loppuun saakka sitä ei ole mietitty. Idan elämä masentuneen äitinsä kanssa näytetään painostavana ja ahdistavana. Äkkiseltään äiti päättää kuitenkin tsempata äitiydessään ja keksii, että Idan tulee lähteä tätinsä luokse kesätöihin. Symbolinen ja ahdistava näytelmä onkin yhtäkkisesti silkkaa häräntappoasetta: Ida saapuu maalle, kohtaa pojan, kokee lomaromanssin. Loppuun mahdutetaan vielä kliseinen mies pukeutuu naiseksi -kohtaus, joka herättää lähinnä kysymyksiä.

Réverénce on varsin kunnianhimoinen yritys, joka ei ihan onnistu.

Riikka Pulkkinen: Vieras

 

"Sunnuntaina lähdin."

Otava 2012. 299 s.

Riikka Pulkkisen kolmas romaani Vieras on upea kirja. Esikoisromaani Raja (2006) on todella hyvä, Totta (2010) on hyvä mutta liian hiottu, Vieras (2012) on vain - mykistävä. Kuinka lähes jokaisessa lausessa voi olla tällainen paino? Pulkkinen kirjoittaa niin tiivistä ja tiheää, ajatuksia antavaa tekstiä, että päästyäni romaanin lukemisessa alkuun ja ollessani jo lähes varauksetta valmis ylistämään teosta pysähdyin hetkeksi ajattelemaan yhtä tyyliin liittyvää mahdollista ongelmaa: se ei riitä, että lauseet pysäyttävät lukijan miettimään, tarvitaan myös liikettä - romaani tarvitsee ajatusten lisäksi tapahtumista.

Vieraassa tapahtuu tarpeeksi. Juoni ei rakennu sen varaan, että päähenkilö velloisi omassa minuudessaan ja elämänongelmissaan. Eikä kaikki myöskään ole liian täydellistä, kuten Totta-romaanissa.

Päähenkilö on pastori Maria. Kristinusko ja Raamattu antavat Marialle ja hänen elämäntapahtumilleen kontekstin. Teoksessa käsitellään suuria teemoja, kuten armoa ja rakkautta. Romaani ei kristillisestä kehyksestään huolimatta ole varsinaisesti uskonnollinen; toisaalta kuvataan kyllä institutionalisoidun uskonnon harjoittamista (kirkkoa, lahkolaisuutta), mutta enemmän teos on hengellinen. Tuntuu siltä, että nykykirjallisuus harvoin on näin syvällistä, todellista ja sikäli myös paljasta.

Maria ottaa äkkilähdön omasta elämästään Suomessa ja suuntaa New Yorkiin. Etäisyyden päästä hän tarkastelee itseään, uskonnollisuuttaan, nuoruuden anoreksiaansa, avioliittoaan sekä sitä, mitä tapahtui Suomessa ennen hänen lähtöään, mikä ehkä toimi viimeisenä yllykkeenä lähdölle. Tapahtunutta keritään auki juonen edetessä.

Romaanin nimi on hieno ja monitulkintainen, tarina antaa sille useita selitysmahdollisuuksia.

Todellakin: harvoin tulee lukeneeksi näin vaikuttavaa teosta.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

"Minulla on vain vähän muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ja ne ovat epämääräisiä."

Gummerus, 2011. Suom. Riie Heikkilä yhteistyössä tekijän kanssa. Alkuteos Flickan som blev fel, 2011. 305 s.

Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö on viipyilevä ja ihmettelevä kertomus lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta, tytöstä, joka tunsi itsensä vääränlaiseksi, sopimattomaksi ja irralliseksi omassa perheessään, tytöstä, joka ei myöskään tuntenut itseään. Romaani etenee pääpiirteittäin kronologisesti ja rakentuu tunnelmien havainnoinnin ympärille. Äänessä on vain minäkertoja, jonka aikuiselämän ja nuoruuden ihmiskontaktit - opiskelutoverit, poikaystävät, ystävät, miehet - ovat vain häivähdyksiä sivulauseissa. Keskiössä läpi koko romaanin on lapsuuden perhe, ennen muuta suhde isään ja äitiin.

Äiti on etäinen. Hän elää omassa aikakauslehtien maailmassaan tai muistelee omaa lapsuuttaan ja tuijottaa usein tyhjyyteen näkemättä sitä, että hänen lapsensa elävät paraikaa omaa lapsuuttaan, että elämä edelleen tapahtuu tässä hetkessä, ei muistoissa. Minäkertoja koettaa tehdä itseään äidilleen näkyväksi, mutta äiti on samalla hahmo, jonka olotiloja pitää tarkkailla. Päähenkilö kasvaa läheisriippuvaisuuteen, liialliseen vastuullisuuteen ja varpaillaanoloon, muiden tarkkailemiseen ja itsensä häivyttämiseen: "Minä sotkin sieluni toisten hoitamattomilla ongelmilla. Olin varsinainen tunteidenkeräilijä." Myöhemmin hän koettaa kasvaa mahdollisimman erilaiseksi ihmiseksi kuin äitinsä: "Minulla oli tietenkin koko joukko geenejä, mutta minä saatoin tehdä niillä mitä halusin. Perinteet eivät koskaan, koskaan saisi päättää minun elämästäni samalla tavalla kuin ne päättivät äidin elämästä."

Isä on minäkertojalle perheen läheisin hahmo, jota hän rakastaa, vaikka molemmin puolin rakkautta on vaikeaa näyttää. Hiihtoretket isän kanssa ovat hänen lämpimimpiä muistojaan. Isä on kiltti, ja huolehtii äidistä. Jälkimmäinen on tosin myös haitallista, sillä äiti ei osaa pitää tai alennu pitämään itse puoliaan, vaan äidin ja maailman väliin tarvitaan isä: "Opin pikku hiljaa, että naiset tarvitsivat jonkun, joka hoiti asioita heidän puolestaan. Se oli todella kohtalokas opinkappale. Minulta kesti vuosikymmeniä päästä siitä eroon."

Minäkertoja estyy kasvamasta itsekseen, löytämästä tai kehittämästä omaa identiteettiään. Teininä hän saa kotona raivokohtauksia, mutta ne kuitataan vain "huutamiseksi". Mitätöintiä seuraa se, ettei kukaan kuule sanoja. Pelkkää huutoa, joka ei ole mitään. Minuus katoaa, tai liukenee. Jää syntymättä, haihtuu, piilottuu.

"'Kasvatukseni' oli tietyssä mielessä tuhonnut ja hävittänyt omat tärkeät puolustusmekanismini ja kykyni huolehtia itsestäni. Luonnollisen oikeuteni sanoa ei. Kukaan ei ollut opettanut minulle, että nuorille naisille voi olla hengenvaarallista uskoa, että elämän tärkein asia on olla toisia kohtaan miellyttävä ja kaikin tavoin hyvin kasvatettu. Tai aina katsoa itseään kuin ulkopuolelta."

Erhnroothin romaani muistuttaa Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla (1963). Plath kärsi masennuksesta, Erhnroothin ongelmat kärjistyvät lopulta anoreksiaksi. Erhnrooth käyttää erillisyytensä ja irrallisuutensa kuvaamisessa samankaltaista lasisymboliikkaa:

"Siinä suuri, läpinäkyvä lasinen esirippu kuitenkin riippui kaikessa loistossaan aurinkoisella paikalla keskellä ruokasalia. Tai sitten se yhtäkkiä liukui majesteettisesti esiin keittiön kivilattiasta. Muut istuivat katsomassa televisiota eivätkä nähneet, kun lasi asennettiin keskelle keittiötä. Jos joku saapui paikalle odottamatta, esirippu katosi usein yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. /--/ Oli taitava työ luoda jättimäinen näkymätön rakennelma, jonka olemassaolosta kukaan ei tiennyt. Tai melkein kukaan. Minä tiesin siitä, mutta minua ei laskettu."

Romaanin loppuosa kuvaa kertojan anoreksiaa. Anoreksia vaikuttaa käsittämättömälle sairaudelle myös kokijalle itselleen, mutta hän yrittää silti ymmärtää pyrkimyksiään, valita kuitenkin turvallisen ja houkuttavan pimeyden sijasta sittenkin valon. "Anoreksian ikävä puoli on, että vaikka se tuntuu niin ylevältä ja kauniilta, siihen ennen pitkää kuolee. Ainakin jos on raivopäinen ja päämäärätietoinen."

Romaanin viimeinen luku tulee hieman yllättäen. Siinä minä katsoo kokemaansa elämää jostain kauempaa, keski-iästä tai vanhuuden kynnykseltä. Näinä aikoina, kun koulusurmaajat ja sattumanvaraiset ampujat saavat luvattoman paljon palstatilaa ja (fiktiivisen tai todellisen) Enkeli-Elisan itsemurha päiväkirjoineen on glorifioitu surulliseksi kuolemaksi, jonka yksityiskohtia kauhistellaan kollektiivisesti keskustelupalstoilla, minäkertojan suhtautuminen vaikeuksista selviämiseen tuntuu arvokkaalta näkökulmalta:

" /--/ en enää ole vinoon kasvanut, 'virheellinen', eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudessa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan olla edelleen olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta."

Elämä ja terapia ovat tuoneet kertojalle itsevarmuutta ja jonkinlaista itselempeyttä. "Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei tarvitse enää etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneet lainkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten."