Poiskatsojien aihe on tärkeä: Gazan tilanne ja se, kuinka me Suomessa käännämme katseemme pois kansanmurhasta, jota Israel on kostoiskuina toteuttanut Gazan kaistaleella sen jälkeen, kun Hamas hyökkäsi Israelin puolelle lokakauussa 2023. Näytelmä valistaa katsojia Gazan tapahtumista ja tuo moninaisten todisteiden - somevideoiden, vallanpitäjien, auttajien sekä kansainvälisten tutkijoiden haastattelujen ja myös gazalaisten oman äänen kautta - esille kauheuksia, joita Israel on alueella toteuttanut.
Mukana on raadollisen koskettavaa sisältöä: kätilön haastattelulle perustuva hahmo on yksi näytelmän vaikuttavimpia, ja hänen kokemustensa todistusvoima kenttäsairaaloista on pysäyttävä. Näytelmä piirtää näkyviin paraikaa toteutuvaa kansanmurhaa ja aseteollisuuden koelaboratoriota, jossa testinukkeina ovat gazalaiset. Globaalista sotataloudesta hahmottuva kuva on inhottava. Tekoälyaseista kerrotaan, kuinka ne etsivät kohteensa muun muassa laskemalla, missä ja milloin ihmiset käyttävät sosaalisen median sovelluksia ja WhatsAppia - ja sinne sitten drooni-iskut. Drooni voi äännellä myös kuin itkevä vauva, ja kun joku huolestunut menee kodistaan ulos katsomaan, kuka siellä itkee - drooni tappaa hänet. Myös ambulanssi-iskuista ja samanaikaisesta avustusten jakamisesta ja tappamisesta kerrotaan vastenmielisiä esimerkkejä. Israel - ja länsi sen tukijana - näyttäytyy sairaana ja sadistisena.
Poiskatsojat esittää siis arvokkaan puheenvuoron. Kuitenkin näytelmässä on enemmän ongelmia kuin onnistumisia. Näkökulmaa on pyritty rajaamaan nimenomaan katseeseen, jonka luomme Gazaan tai jonka pikemminkin käännämme aktiivisesti sieltä pois. Vain muutamat uskaltavat katsoa - ja tällaisina näytelmä näyttää vasemmistopoliitikot ja ohjaaja Kuparisen hahmon, joka älypuhelimen hankittuaan kohtaa jatkuvan sotakuvien ja -videoiden vyöryn. Kuparisen hahmo pyrkinee olemaan katsojalle samastuttava, mutta se näyttäytyy pikemminkin holtittomasti doomscrollaavana keski-ikäisenä, mikä on vähän rasittavaa ja vaivaannuttavaa katsottavaa.
Kuparisen aiemmissa dokumentaarista teatteria edustavissa Eduskunta-näytelmissä (joista kävin katsomassa trilogian toisen ja kolmannen osan) naurettiin tasaisemmin kaikille vallanpitäjille. Gaza-aiheen vuoksi Poiskatsojiin sisäänrakentuu asetelma, jossa on oikeassa olevia ihmisiä (vasemmistopoliitikot ja huolestunut ohjaajan hahmo) ja väärässä olevia poliitikkoja ja vallankäyttäjiä, joille irvaillaan. Tästä syystä Poiskatsojien huumori ei aina naurata. Näkökulma on liian valmiiksi rakennettu: oletko oikeassa niin kuin "me", vai...? Itse asiassa huumoria on mukana aika vähän. Lähinnä molempien näytösten loppupuolelle on rakennettu farssiksi yltyvä kohtaus: ensimmäisen näytöksen helvettisekoilussa on hauskuutta (ehkä, koska siinä näytetään pari perussuomalaista poliitikkoa ristivalotuksessa), mutta näytelmän loppukohtaus ei naurata: se on ylipitkä, toisteinen ja kiusaannuttava. Siitä tulee suorastaan mieleen Maaseudun tulevaisuus - samanlaista mesoamista.
Poiskatsojat on yksiselítteisesti aivan liian pitkä: jos siitä karsisi ainakin puolet pois, timantti saattaisi tulla paremmin näkyviin. Nyt vaikuttaa siltä, että tekijöille ei ole aivan selvää, kuinka he haluavat sanoa sen, mitä he haluavat sanoa, ja materiaalia on mukana liikaa. Videot ovat paikoin niin pitkiä, että ne alkavat pitkästyttää ja kohtauksissa toistuvat samat sisällöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti