Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

"Muodot nousevat tyhjästä."

Tammi 2022. Alkuteos The Paper Palace, 2021. Suom. Tuulia Tipa. 453 s.

En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Miranda Cowley Helleristä, mutta tartuin Paperipalatsiin, koska se vaikutti lupaavalta lomalukemiselta. Kannen pastellisävyt ja maisema, vanhanaikainen fontti teoksen nimessä, takakannen bestsellerille tyypillinen lupaus "intohimosta, rakkaudesta ja perheitä tuhoavista salaisuuksista". Tavallaan Paperipalatsi lunastaakin lupauksensa, mutta mikään unohtumaton lukukokemus romaani ei ole.

Paperipalatsi on yhdenpäivänromaani. Romaani alkaa "Klo 6.30" ja viimeinen luku tapahtuu 24 tunnin sisällä ensimmäisestä. Tavallaan romaanin nykyhetki siis etenee suunnilleen samassa tahdissa kuin aika lukijankin kellossa. Nykyhetkestä tehdään sitten takaumia päähenkilö Ellen lapsuuteen, nuoruuteen ja nuoreen aikuisuuteen, ja niiden avulla pyritään syventämään henkilökuvausta.

Romaanin tapahtumat lähtevät raflaavasti liikkeelle siitä, että päähenkilö Elle on kesänvietossa Paperipalatsi-nimisessä lomakylässä, jossa hän aina viettää kesänsä, ja on juuri paneskellut lapsuudenystävänsä/nuoruudenrakkautensa Jonasin kanssa edellisillan juhlissa. Ellellä on perhe ja myös Jonas seurustelee. Lukijalle luodaan kuva siitä, että Elle ja Jonas ovat tunteneet hyvin pitkään ja heitä yhdistää erityslaatuisen vahva side, jonka on tarkoitus luoda romaanin kertomuksen intohimoinen pohjavire. Jotenkaan romaani ei onnistu vakuuttamaan tässä, mikä syö romaanin jännitettä. 

Toinen romaanin jännitettä syövä tekijä on se, että hahmojen luonne ei piirry selvästi esiin. Elle paljastuu korkeasti koulutetuksi ranskalaista kirjallisuutta opiskelleeksi naiseksi, joka ilmeisesti on paraikaakin töissä yliopistolla, mutta silti hänestä piirtyy ajoittain white trash -henkinen vaikutelma esimerkiksi sen perusteella, kuinka hän puhuu muille ihmisille. Ajoittain jäin myös miettimään suomennosratkaisuja:

"Uimarannan pysäköintialue on kuin pätsi. Nousen autosta hiekkaiselle asfaltille ja kiljahdan. 'Perkeleen perseensuti.' Hyppään takaisin Saabiin. 'Jalkapohjista taisi palaa iho.'"

Perkeleen perseensuti? - Hieman erikoinen ratkaisu tässä kohdin. Jäin melko pitkäksi aikaa toisaalta miettimään, mitäköhän tämä on ollut alkukielellä, toisaalta miettimään, tulisiko tällaisessa tilanteessa huudahdettua tuolla yhdistelmällä (jos tyylivalinnan pohtiminen sivuutetaan).

Jotkin romaanin juonikuviot, kuten sukupolvissa toistuva insestikokemus, tulevat vähän yllättäen.

Paperipalatsissa on siis sinänsä perusteltuja elementtejä niin tyylin, sisältöjen kuin juonen ja miljöönkin kannalta, mutta kuuluvatko kaikki elementit samaan teokseen - siitä en niinkään vakuuttunut.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta.